Joulusta, leikeistä ja leluista

Yhtään liioittelematta voin väittää, ettei rennompaa joulua ole meillä koskaan ollut. Hipsuttelimme kotona ja teimme sitä mitä milloinkin mieleen tuli. Koristelimme kuusen aattoaamuna. Kyseinen ajankohta koristelulle on näemmä tullut meille traditioksi ihan vain oman aattoaamun tunnelmansa vuoksi. Kaikki olivat vielä yöpuvuissa ja joillakin oli tonttulakit päässä. Kaaharikalle huokaili monta monituista kertaa päivän aikana, kuinka meillä on hieno kuusi. Kertakaikkiaan!

Aika uskomatonta, mutta kuusen koristelu taisi olla aattopäivän kohokohta, vaikka joulupukkikin kävi eteisessä illalla(!) ja antoi muutamat paketit. Tänä vuonna lahjoja tuli vain muutama, mutta se taisi ollakin ihan hyvä vaan.


Itsenäisyyspäivänä tehdyt piparkakkutalot olivat aattona tässä kunnossa...


Aatto meni rauhallisesti osin senkin takia, että lapset olivat saaneet juuri sinä aamuna "uusiavanhoja" rakentelujuttuja. Minä en niistä tiedä mitään, mutta miesväki tiesi sitäkin enempi. Saivat ihan ihmeellisistä väkkyröistä ja hilavitkuttimista aikaiseksi (rumia ja pelottavia) ökkimönkiäisiä.

Meillä on kotona palikoita, pulikoita ja kapuloita. On isoja ja pieniä legoja sekä semmosia ja tämmösiä rakentelusarjoja. Lapset osaavat vääntää osista kuin osista vaikka mitä ja se on ihailtavaa se. Itse tykkään yksinkertaisista leluista, joilla voi saada aikaan moniulotteisia leikkejä. Puulelut ovat ihania! Ja parhaimmat leikit syntyvät juuri noista palikoista ja pulikoista. Noita muovisia ökkimönkiäisiä rakentaessaan miesväki oppi kyllä uutta fysiikasta ja harjoitti hienomotoriikkaa; mutta kuinka kävi leikin? Vähän aikaa möristiin ja öristiin ja siinä se.

Olen siis vastarannan kiiski lelurintamalla. Mutta pakko kai antaa jossain vaiheessa periksi ja osallistua örkkien rakentamiseen ja niiden kanssa leikkimiseen. Minä opin lapsilta ja lapset minulta. Tänään hoidimme nukkeja, kävimme kävelyllä ja laitoimme ruokaa. Ihan ehtaa kotileikkiä siis. Meille oli syntymässä jo ruokakauppakin, mutta sitten piti "jo ihan oikeasti" mennä syömään ja päiväunille.

Leikit jatkukoon iltapäivällä.

Leikkisää uutta vuotta kaikille!

Lintujen majakka...

...ja muuta taidetta.



Sain vihdoinkin koneelle tuon kuvan lasten tekemistä jäälyhdyistä. Olivat vuorokauden liian kauan jäätymässä, mutta ihan kauniita niistä tuli siitäkin huolimatta.



Tässä kuva samasta paikasta vuorokautta myöhemmin. Kaaharikallen majakka lintuja varten. Tykötarpeina kaikkea kivaa mitä nyt pihalta on sattunut löytymään.

***

Mini on "yrittänyt" päiväunille asettumista jo kohta tunnin. Äsken kuului hirveä huuto ja kun menimme juoksujalkaa katsomaan, neiti seisoi pinnasängyn ritilän päällä ja oli ilmeisesti lyönyt leukansa sängyn reunaan. Pois olivat peitot, lakanat ja muut rievut. Samoin rakas uninorsu ja PATJA. Jaahas, jaahas. Ei meinaa typy jäädä paljon veljiään huonommaksi tässä menossa ja meiningissä...

Nyt kahvikupillisen hakuun ja sohvalle, hopihop!

Joulua odotellessa...

Pikkuinen Mini haluaa tehdä samaa kuin muutkin ja onneksi tuo pääsee osallistumaan moneen hommaan isoveljien kanssa. Yksi suosikkipuuha on tässä. Kesällä Mini tottui siihen, että liiduilla piirrettiin asfalttiin, joten nyt talvella tytsyn saattaa löytää koristelemasta eteisen laattalattiaa...



Make-rekka, jonka kyydissä on Salama. Ralliroopen keskeneräinen taidonnäyte.


Hiljaisuus tietää yleensä konnankoukkuja, mutta tällä kertaa olen yllättänyt pojat leikkimästä palikoilla ja eläimillä. Leikkejä ikuistaessani pojat haluavat omat tärkeät kerhoaskartelunsa kuviin. Jouluisen kynttilän ja vasemmalla olevan vaaleansinisen paperin, johon on taiteiltu suomenlippua heiluttava lumiukko. Kenelle tulee kuvasta mieleen jouluseimi?


Mini askartelee omaa joulukuusta. Kuvan nappasi Kaaharikalle tänään.


Tässä Minin joulukuusi, vuosimallia 2009.

Mahdollisimman leppoisaa joulunodotusta!

Pakkasrouvan jääkukat ja pohjaanpalanut risotto

Pakkasrouva on käynyt ja jättänyt jälkensä pihalle. Kaikkialla on valkoista ja ihmeellisen kirkasta. Kevyt puuterilumi kiitää tuulen tuiverruttamana ympäri hangen pintaa. Kuin Siperiassa. Luulisin. Kun haen perunoita varastosta, hengityskin tuntuu jähmettyvän.

Taiteilemme maitopurkkeihin jääkoristeet: Lapset seisovat kukin vuorollaan tuolilla keittiön lavuaarin edessä ja valuttaa vettä tyhjään maitopurkkiin. Sitten valitaan vesiväripaletista väri ja värjätään vesi punaiseksi tai lilaksi, vihreäksi tai siniseksi... Vanhasta kukkakimpusta valitaan kukkia ja lehtiä värjätyn veden sekaan. Nyt maitopurkit ovat terassilla Pakkasrouvan kourissa.

Me pysymme sisällä. Leikkaamme mainoslehtisistä kuvia ja liimaamme ne jättipaperille. Välillä pötkötämme sohvalla ja tutkimme vauvakirjoja. Mini myllää sylissä.

Sytytän kohta tulen takkaan.

Syömme tänään välipalaksi lohipiirakkaa. Lohesta piti tulla eilen risotto, mutta minuuttia ennen H-hetkeä huomasin levyn olevan täysillä ja risoton pohjaanpalanutta. Silloin kävin kiukkuisena. Murisin ja kiukuttelin. Ja soitin samantien isi-issukalle, että tuo kotimatkallaan kaupasta jotain nopeasti mikrossa lämmitettävää. Ihan sama, että mitä. Perskutarallaa!

Söimme maksalaatikkoa puolukkahillolla ja paistetuista lohisuikaleista (jotka eivät olleet ehtineet risottoon asti) tein iltapalaksi piirakan. Sattui hyvä tuuri, että jääkaapissa oli kananmunia ja ruokakermaa. Issukka oli sitä mieltä, että risottoa olisi voinut syödä, jos ei vaan kaapisi pohjia myöten... Tyypillinen mies, sanoisin. Jos kattilan pohjassa on puolen sentin korkuinen musta hiiltynyt kerros, niin -sano mun sanoneen- sitä ei silloin kannata syödä. Edes Siperiassa.

Mitä me tästä loppujen lopuksi opimme? Sen, että pettymykset voi kääntää voitokseen, ainakin joskus. Piirakasta tuli oikein hyvä, vaikka tuo meinasikin unohtua uuniin.

Jaahas, kahvi mukissa on kylmää ja herrasväki heräsi hetki sitten päiväuniltaan. Minimii kirjaimellisesti roikkuu lahkeessani ja kutsuu äitiä uninorsu poskea vasten ja muumipeitto kainalossa.

Nyt pitää mennä.

Ihan vaan höpinää

Melkein joka aamu Ralliroope varmistaa, ovatko kotiavaimet mukana, kun lähdemme ulos. Kaaharikalle sen sijaan ottaa ilon irti ja napsauttaa ulko-oven lukkoon juuri silloin, kun olemme hädin tuskin kaikki pihalla. Toivoo ilmeisesti, ettei mamilla olisi tälläkään kertaa avaimia taskussaan ja hän pääsisi TAAS pitsalle. Ilmeestä voi lukea pojan ajatukset. ;0)

Pitäisi varmaan kertoa pojalle, ettei äidillä ole yleensä rahapussiakaan mukana, kun menenne lähipuistoon leikkimään.

***

Eipä tässä sen kummempaa. Leivoimme itsenäisyyspäivänä joulupipareita ja piparkakkutalot ja kirjoitimme kirjeet the Joulupukille. Kävimme myös exstrapitkällä kävelylenkillä ja nukuimme hyvät päiväunet. Nyt viikolla olemme askarrelleet joulukortteja ja sen verran voin paljastaa, että tekijöidensä näköisiä ovat: vauhdikkaita, jännittäviä ja söpöjäkin. Melko kornia olisi toivottaa korteissa "Rauhallista Joulua", joten tekstin täytynee olla jotain muuta. Viimeistelen kortit siis lähiaikoina tekstien osalta.

Pikkuinen Mini sai nimipäivälahjaksi väriliidut ja paperia. Tytsy tutki hetken lahjojaan, testasi yhden liiduista ja viskasi sen jälkeen liidut yksi toisensa jälkeen lattialle. Tämän jälkeen hän tarttui määrätietoisesti kuulakärkikynään ja sanotaanko vaikka näin: piti kynsin ja hampain kiinni kynästään. Aha. Vai niin. No, hyvä että paperi kelpasi...

Tässä kun tarkemmin ajattelee, niin tuo meidän pienimmäinen on kyllä perheen härkäpäisin jäsen. Aurinkoisin ja jääräpäisin. Kun tuo saa päähänsä, ettei kävele itse lähipuistoon, niin teepä siinä sitten niin tai näin, niin neitokainen vain köllähtää maahan selinmakuulle ja odottaa palvelua. Ja jos äitee luulee jo voittaneensa tahtojen taistelun, niin tyttöhyvä kääntyykin ympsympäri ja lähtee määrätietoisesti humpsuttamaan kotia kohti. Ja arvaatte varmaan, kenellä nousevat pirunsarvet...??

Kaksi jäärää naisihmistä samassa perheessä... hmmm... MUTTA on tuo tyttö silti nii-in lutunen! Ja niin Neiti, että. Kun kävimme jouluostoksilla kahdestaan lauantaina aika pikapikaan (eli miesväen mielestä liian pitkään ja minun mielestäni melko nopsaan) tyttö jaksoi lirkutella ja hymyillä aina siihen asti, kunnes näki eräässä telineessä I-HA-NI-A ponnarilenksuja, pinnejä, rannekoruja ja helmikaulakoruja. Neiti Vaaleanpunainen halusi koruja. NYT. Käsi ojossa ja ranne vispaten tytsy vaati saada helmikoruja ja ponksulenksuja. Ja tuli kiukku! Ja minä olin ihan, että: "HÄH???" Toimitin asiani nopeasti sillä osastolla ja kassoille päästyämme neiti oli taas aurinkoinen itsensä. Osoitti kassaneitiä ja sanoi: "Tyttö!". Ja vieno hymy päälle.

Tuliaisina veimme miesväelle omenalörtsyjä ja naisten viipyminen kauppareissulla unohdettiin samantien.

Ja jos the Joulupukki lukee tätä, niin voisin vielä lisätä, että sellaisia I-HA-NI-A pinnejä ja tukkajuttuja saisi meille tuoda. Siis tuolle tytölle.

Terkuin, Pikku Prinsessan (ja kahden rymykallen) äiti

Perjantain rallit

Sattuuhan sitä. Ja meillä tuntuu sattuvan tämän tästä. Eilen iltapäivällä oli tarkoitus lähteä lapsiköörin kanssa kauppaan. Nii-in, itsemurhahommaa, varsinkin jos kohteena on Prisma kello 15.30. Jos pääsee vielä ovista sisään, niin kassoilta ulos ei sitten niinkään. Eli jos olet selväjärkinen äiti-ihminen sisälle mennessäsi, et taatusti ole sitä ulos tultuasi. Näiden mukeloiden kanssa ainakaaan.

No, emme me menneet sinne Prismaan. Lähdin kyllä ensalkuun hyvillä mielin hakemaan ABC-huoltsikan postipisteelle saapunutta kirjettä (kiitos Hannis, vielä kerran!) ja sieltä tultuani tapasin kaksi hihhulia poikaani auton takapenkillä. Ja neiti nauravainen hihitteli etupenkillä (olimme isukin autolla liikenteessä ja sinne ei mahdu kolmea istuinta takapenkille). Taivaanmerkit ja kuiden asennot viittasivat siihen, ettei kannata suunnata sinne Prismaan lasten kanssa, vaikka isi-issukan siellä treffaisimmekin. Soitin isukille. Soitin ja sain kuulla, että hänellä meneekin luultua pidempään. Itse asiassa kotiintuloajasta ei mitään tietoa. Jippiii! Here we come, kirkonkylän lähikauppa!! Nielaisin kerran pettymykseni ja suuntasin kohti kylää.

Kaupassa meni melko rauhallisesti ja sain pikkuherroistani kyllä oivat apulaiset ruokaostosten kärräämiseen. Luin ostoslistaa puoliääneen ja otsa rypyssä yrittäen keskittyä löytämään nopeasti ja järjestelmällisesti tarvittavat jutut lasten kanssa. Yhteenvetona julistan, että meinasin vahingossa kidnapata naapurin söpön pojan ja unohtaa toisen pojan ostoskärryt tavaroineen päivineen kauppaan. Kaupan pihalla auton hälytin huusi neljä kertaa ennenkuin sain muksut kyytiin ja auton käyntiin. Niin, että jos perhe Y ei pidä muuten mekkalaa, niin niiden auto kyllä senkin edestä...

Olin kyllä tosi onnellinen, kun ajoimme kotia kohti. Ihanaa päästä kotiin rauhoittumaan! Kotipihalla kokosin kassit ja kullannuput kuistille ja siunailin märkää vatsanahkaa. Ettäpä oli ottanut voimille moinen kauppareissu. Etsin avaimiani oikeasta takintaskusta, vasemmasta takintaskusta ja käsilaukun pikkutaskusta ja loppujen lopuksi vielä koko veskan pohjalta. Ei avaimia oikeassa takintaskussa, ei liiemmin vasemmassakaan. Ei avaimia käsilaukun pohjalla eikä pikkutaskussa. ARGHHHH!!

Soitin miehelle töihin. Aika kireä mies vastasi. Ja kireähkö vaimo antoi tulla sydämensä pohjasta.

Kokosin ostoskassini hiekkalaatikon pressun alle, jotteivat kisuliinit ynnä muut nälkäiset eläväiset kävisi ostoksieni kimppuun ja pakkasin muksut takaisin autoon. Ja jos joku ihmettelee, miksen laittanut ostoskasseja autoon, niin tässä nopea selvitys:
a)autossa pakasteet olisivat taatusti sulaneet,
b)kassin sisällöt olivat jo lytyssä ensimmäisestä autoonpakkaamisesta (takapenkille mahtui yksi kassi, etupenkin jalkaosaan mahtui toinen kassi ja kolmas kassi oli puserrettu väkisin sinne jalkatilaan vaikkei olisi mahtunut),
c) auton takapaksi oli jäässä eli jumissa.

Loppujen lopuksi, kun mies soitti minulle jossakin vaiheessa iltaa, olimme lasten kanssa läheisessä kebab-pitseriassa. Pojat olivat ylen tyytyväisiä siitä, että äiti oli jättänyt avaimensa väärän takin taskuun ja pikkuneitikin tykkäsi.

Seuraavalla kerralla, kun lähden kauppareissulle lasten kanssa, vaihdan heille ennen lähtöä puhtaat paidat ja pesen tukkani - ihan vaan varmuuden vuoksi.

Ja otan sen kotiavaimen mukaan.

Kuvia tallennettavaksi

Ihastelin juuri äsken ihania valokuvia yhdessä jos toisessakin blogissa. Aika tuntui kirjaimellisesti pysähtyneen juuri silloin, kun hetki tallentui kameran muistikortille. Joistakin kuvista saatoin melkein haistaa jouluisen tuoksun, toisissa taas tuntea ihollani lämpimän tuulahduksen. Niin tai näin, kaipaan valoa: aurinkoa, kynttilöitä ja jouluvalojen tuiketta.

Mekin olisimme saaneet tänään superihania kuvia mm. yhdestä tanssijattaresta vaaleanpunaisessa jumppapuvussaan, yhdestä pingviinistä ja yhdestä kosketinsoittajasta, jos kamera olisi kunnossa. Musiikkikappaleiden jälkeen kosketinsoittaja - siis ammattimuusikko - totesi soittamisen olevan kyllä aika rankkaa. Ja sitä paitsi, koko ajan sai olla varuillaan, koska toinenkin maitohammas putoaisi...

Yritin saada pingviinin mukaan heiluttamaan sulkaa ja hattua ja hametta ja muhvia, mutta tämä halusi vain päättäväisesti keikkua keittiön pöytää ympäri pikkuinen röyhelöprinsessa kintereillään. Ja hauskaa oli.

Jos olisin löytänyt kameravanhuksen (siis sen Hämeen hitaimman vekottimen) jostain tiskipöydän nurkkauksen tavarapaljouden keskeltä, niin olisin saanut varmasti ihania sumeita otoksia vaaleanpunaisen jumppapuvun röyhelöistä, heiluvista kintuista ja harmaista mörkökalsareista. Niin, ja ehkä myös siitä ammattimuusikosta heiluvine hampaineen.

Jos meillä olisi videokamera, joka tallentaisi myös äänet, olisin saanut ikuistettua poikien ihmetyksen siitä, miksi äiti sanoo välillä *piip*. Ja selostuksen siitä, kuinka toinen pojista suukottaa pikkusiskoaan ainakin kaksi kertaa päivässä näin: *muiskis*. Ja hurjan paljon naurua päälle!

Mutta koska meillä on yksi melko epäkäytännöllinen digikamera eikä videokameraa laisinkaan, niin pitää yrittää tallentaa nämä hetket tänne hötöpäisen äidin mieleen. Ja blogiin.

Valonpilkahduksia päiviin!

Ps. Tämän postauksen kuva on monen vuoden takaa, vähän samanlaisesta musatuokiosta kuin mitä tänään vietettiin. Tunnelmaan pääsee kyllä tälläkin kuvalla, vaikka osallistujat ovatkin vanhentuneet ja yksi tänttähäärä tullut lisää. Asennetta siis löytyy edelleen...

Kirppuja ja hammaskeijuja

Hei, oletko koskaan vienyt lastenvaatteita kirpputorille?

Oletko tehnyt valmisteluhommat yksin (ihan rauhassa) vai pikkuapulaisten avustuksella?

Miten meni?

Menikö hermot, tuliko hiki?

Oliko vaivan väärti?


Olen yrittänyt silittää, viikata ja hinnoitella kirpparille meneviä vaatteita nyt muutaman päivän. Useimmat vaatteet ovat olleet jo valmiiksi koottain laatikoissaan, joten luulin pääseväni helpolla. Niin, luulin.

Apulaisia on ollut, hiki on tullut ja tulevaisuus näyttää, kannattiko uurastus.

Siinä sivussa toinen pojista on koko ajan hepulissa. Kauanko ihminen voi pysyä täysjärkisenä, kun seuraa sitä hepulointia sivusta? Epäilen jo omaa järkisyyttäni ja toimintakykyäni, kun en osaa enää keskittyä kuin yhteen asiaan kerrallaan. Ja siinä joko kaikki menee hyvin tai kaikki menee päin männikköä. Eli kun selkäni käännän, niin yksi kolmesta leikkii huuhaata, virittelee lankoja sinne ja vöitä tänne sekä hajottaa kaiken, mikä sattuu olemaan puolen metrin säteellä ite ukosta. Ihan totta! Tutut tietävät.

Ja sitten siitä omasta toimintakyvystäni: Eilen menimme isovanhemmille. Puuhailimme siellä ennen ruokaa ja höpsöttelimme vielä ruokailun jälkeenkin. Ja sitten rupesin vaihtamaan tytölle vaippaa. Mitä kummaa? Miksi typyn housut ovat hiukka märät? Kun otin pöksyt pois, ei tytöllä ollut siellä alla vaippaa ollenkaan. Ei OLLENKAAN! Miten se on mahdollista?!?!

Äiti on vähän väsynyt?

Näinkö kaikki kävi?: Vaihdoin ennen isovanhemmille lähtöä Minin vaipan. Pimu kirmasi jonkin aikaa ympäri kämppää ja minä yritin selviytyä jostain poikien kipakasta tilanteesta. Jatkoin tytsyn pukemista myöhemmin seisaaltaan ja koska tunika oli leveähelmainen, en ilmeisesti huomannut vaipan hävinneen kirmauksen lomassa jonnekin eri teille... Tuloksena siis se, että hötöpäisyydessäni vetäisin pökät tytölle jalkaan enkä huomannut vaipan kadonneen.

Jippiiaajee!

***

Tuota edellistä pätkää kirjoittaessani miesväki oli katsomassa auto-ohjelmaa telkkarista. Yhtäkkiä sohvan suunnalta kuului: "Hei, sulta lähti hammas. Hei isi, V****:ltä lähti hammas!" Poju oli potkaissut siinä telkkaria katsoessaan polvella leukaansa (nii-in, miten se on mahdollista?) ja onnistui saamaan irronneen hampaansa lennossa kiinni. Poika lamaantui, piilotti hampaansa nyrkkiin ja hävitti puhekykynsä siinä sivussa. Luuli ilmeisesti jotain kauheata tapahtuneen. Niin luulin kyllä minäkin ihan ensalkuun.

Koko perhe pyöri pojan ympärillä ja selvittelimme tapahtunutta. Juuei, ei ollut tapahtunut tapaturmaa, vaan pojan hammas oli lähtenyt ihan niinkuin sen kuuluisikin. Eli hampaan oli aika lähteäkin. Polvi hiukan nopeutti hommaa.

Onnittelin poikaa, jonka silmät olivat kuin teevadit. Yllytin katsomaan peilistä ja ihailemaan aukkoa, sillä takaa pilkotti jo tuleva rautahammaskin. Hammas vietiin vesilasiin ja vesilasi sängyn viereen.

Ja isi-issukka ihmetteli ääneen tapaa säilyttää irronneet hampaat vedessä, sillä he keräsivät kuulema hampaansa jonnekin purkk.... Lauseen keskeytti mun tiukkaakin tiukempi katse. Ja sitten kerroin (myös isille), että HAMMASKEIJU hakee hampaan yöllä ja jättää lasiin kolikon.

Illemmalla haimme hampaattoman ukon kanssa jätskit koko perheelle ABC-asemalta. Ihan vaan irronneen hampaan kunniaksi.

***

Pitääpä vielä kertoa sekin seikka, että toinen herra huu alkoi heti hammasepisodin jälkeen hakata nyrkillä suuhunsa ja huusi siinä samalla haluavansa hänkin, että hammas lähtee vesilasiin. Näin meillä.

Terveisiä Hammaskeijulaan!

Kukkopojat eriteillä

Miniloma toisen pojan kanssa on nyt vietetty. Jälleen kerran hämmästelen sitä, kuinka erilainen tämä keskimmäiseni on ilman "toista puoliskoaan". Hämmentynyt, arka, jopa toimintakyvytön. Ja vain siksi, ettei veli ole mukana menossa. Kaksosten identiteetti on melkoinen mysteeri, myös minulle, joka olen kaksosista toinen. Toisen läheisen sisaruksen merkitys ja vaikutus on mieletön. Side näiden kahden välillä on näkymätön mutta katkeamaton. Ja vahva. Vahvempi kuin sisaruksilla yleensä.

Vaikka sitä myös tökitään ja potkitaan, ärsytetään ja käydään kiinni. Räksytetään ja ajetaan takaa. Hölmöläisten hommaa siis. Rakastetaan ja vihataan täysillä.

Meidän kukkopojat.

***

Minilomasta vielä. Sain mahdollisuuden pysähtyä ja olla vain. Ilman kiirettä. Minua hemmoteltiin ja tajusin lopultakin, kuinka olen unohtanut itseni äitiyden taakse. Voin pitää itsestäni huolta, vaikka olenkin äiti. Voin suoda aikaani myös itselleni. Jos ei muuten, niin vähän aikaa kerrallaan.

Jos en rakasta itseäni, kuinka voin rakastaa muita?

Meemi

Mie nappasin tän Sano se suomeksi-meemin Mizyéna:n blogista. Nappaa siekii, jos tekee mieli. :0)

Kirjoita lauseet niin kuin sanot ne:

*Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
- Mun siskon punane mekko mahtuu mullekkii.

*Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedon opettaja antoi?
- Tarvitsie apuu siin kirjotustehtäväs, jonka maantiedon ope anto?

*Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
- Okei, tehää sit sillee ku sä ehotit.

*Isäni äiti sanoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
- Mun mummo sano hakevasa meiät suurin piirtein varttii vaille kuus. (Ja milläköhä, ku sil ei oo ees autoo; kottikärryil vissii...)

*Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla koska myöhästyin junasta.
- Mie tulinkii Helsinkii bussil, ku myöhästyin junast.

*Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
- Ootsie nähny mun isoveljen kännykkää missää?

*Ostitko sen hameen minkä näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
- Ostitsie sen hameen, mikä me nähtii siel Henkkamaukas viime viikol?

***

Huomenna lähdemme toisen pojan kanssa yönyli-reissulle toiselle murrealueelle. Ensi viikolla mua luullaan todennäköisesti siis imatralaiseksi immeksi tai karjalaiseksi karjakoksi. Sen verran hyvin tuo murre tarttuu.

Heippa!

Ensin työ ja sitten huvi (eli uni)

Tänään olemme olleet koko päivän sisällä. Lukeneet kirjoja, kuunnelleet lasten cd-levyä 2½ kertaa ympäri ja laulaneet siinä samalla nuotilleen ja vähän nuotin vierestäkin. Olemme laittaneet ruokaa ja syöneet sitä ihmeen hyvällä ruokahalulla, sekä nukkuneet päiväunet; tai ainakin väittäneet nukkuvamme. Koska minulla ei ole nyt kuvia tältä päivältä, etsin koneelta suurinpiirtein tasan vuoden takaisia kuvia.


Silloinkin olemme huushollanneet. Tai ainakin todistettavasti yksi meistä.



...Ja nukkuneet...

Nyt lähden pilkkomaan kasviksia lihakeittoa varten. Jos hyvin käy, niin siinä ei mene kuin 1½ tuntia apulaisen kera, ilman apulaista hieman vähemmän. Mutta nou hätä, sillä lihan pitäisi kypsyä vielä tovi.

Eli tänään ei syödä ihan klo 17. Tiedoksi isi-issukalle...

T: nimim. "kotitalousihme Puti P. Uhdas & kumpp."

Kurkistus luukun taakse

...eli asiaa adventti- ja joulukalentereista. Ihan pikaisesti vain. Laitoin tuohon sivun reunaan napin, jonka kautta pääsee joulukuun alussa kurkistamaan kivaan joulukalenteriin. Hanna osaa ottaa kivoja jouluisia(kin) kuvia ja niistä aion ainakin minä nauttia.

Jos on lapsille kalentereita joulunodotukseen, niin miksei äidillekin?

Lapsille meinaan ostaa partiolaisten adventtikalenterin. Yllätys, yllätys. Tai siis toiselle pojalle sellaisen ja toiselle jonkun muun. Niin, ja tänä vuonna pikkuinen Minikin haluaa varmaan omansa! Tahtoo se, kun kerran muutkin saavat.

Minkähänlaisen joulukalenterin isi-issukka haluaisi? Meille tuli sanomalehden mukana kalenteri, jossa voi voittaa jotain palkintoja: Ässä-arpoja ja kinkkuveitsiä esimerkiksi. Viime vuonna raaputtelin luukkuja tunnollisesti, mutta tänä vuonna sen homman voisi tehdä isukki. Jos vaan muistaa ja haluaa.

Ja sen sanon vielä tähän loppuun, että pitäydyn kuvakalentereissa. Ei siis tavaraa, suklaata tai muuta materiaa; kuvat saavat riittää. Niistä riittää juttua lasten kanssa pitkin päivää... ainakin vielä.

Millaisia joulukalentereita teillä on tänä vuonna?

Ps. Sellaisen "Mitä laittaa ruoaksi tänään?"-kalenterin huolisin kyllä. Varsinkin, jos joku hommaisi ne ruokatarpeetkin valmiiksi kaappeihin. Siinäpä hyvä bisnes-idea jollekin. Kiikuttaisi joka päivän ruoka-aineet ja reseptit kotiovelle... Tai sitten toisi ne valmiit annokset pöytään asti...

T: nimim. "rahalla saa ja hevosella pääsee"

Vauvat puhuvat ruotsia

Poikien mielestä vauvat puhuvat ruotsia. Väitteensä he perustelevat sillä, että Töpö on alkanut sanoa yksittäisiä sanoja ruotsiksi, jopa muutamia lauseitakin.

Mitäh? Niinpä, mitähän mahtaisi vanha kieltenopettajani tähän sanoa? Hän, joka huusi riemuissaan lukiomme pitkän käytävän toisestä päästä, että: "Hei, sä pääsit läpi!!" Hyvä, ettei hyppinyt tasajalkaa (vai hyppikö kuitenkin?). Siis silloin vuonna yks ja kaks, ylioppilaskirjoitusten aikaan.

Kröhmm.

Ruotsinkieli siis takkusi. Mutta paniikin sijaan toimin melkoisen ajattelemattomasti, sillä opiskelin kyseistä kieltä kirjoituksia varten melko erikoiseen tapaan. Sen sijaan, että olisin päntännyt koulukirjoja, katselin telkkarista kaikki mahdolliset ruotsinkieliset lastenohjelmat.

Niinpä ei ole ihmekään, että opettajani hyppi tasajalkaa.

No, entäpä tuo meidän tytteli, joka osaa yllättää meidät lahjoillaan? Hän sanoo: "Titta!" ja "Pappa" ja ehkä jotain siansaksaa, joka muistuttaa ruotsia. (Ihan niinkuin äitinsä.)

Mutta on se vaan ihmeellistä!



"Hej, jag heter Töpö och jag ska prata svensk!" ;0)

Äitiä saa aina odottaa

On kuuma, hiki nousee pintaan. Ährään Minille ulkovaatteita päälle. Kolmesta suusta kuuluu vaatimus: Äiti, äitii!" Hanskojen vuori on nurinpäin, vetskari on jumissa ja takin hiha kadoksissa. Käännän, vedän ja autan. Rauhoittelen ja selitän.

Hip hei, vihdoin kaikki kolme lasta istuvat kenkäeteisessä rinnatusten. Huokaisen ja olen tyytyväinen: siinä ne nyt ovat, Rakkaudenhedelmät. Kolme silmäparia katsoo minuun. Odottavasti. Kuumissaan.

"Äiti, aina sua saa odottaa!"

Niinpä. ;0)

Väärä käsi

Törmäsimme siihen taas monen vuoden jälkeen, väärään käteen. Se ryökäle meni ja kaappasi lusikan, veipä jopa perunaa kastikkeineen ihan oikeaan paikkaankin. Ei lattialle, ei syliin eikä poskelle, vaan ihan sinne suuhun mihin pitikin. Mutta voi. Väärä käsi!

Viikonloppuna saimme siis jälleen kuulla, kuinka tämäkin pienin brutuksemme (Mini) syö VÄÄRÄLLÄ kädellä. Siis vasemmalla. Ja voitte uskoa, että mulla kihahti. On kihahtanut ennenkin, kun on menty ottamaan lapsen kädestä lusikka ja laitettu oikeaan käteen. Useita kertoja.

Onko se vasenkätisyys jokin vamma? Sanokaa nyt!

Johan tästä on aiemminkin kuultu, että oikea on oikea ja vasen on väärä, mutta kun ei mene mun jakeluun, niin ei mene.

Tässä mielentilassa onkin hyvä mennä lukaisemaan seuraava teksinpätkä.

Ukkoa ja akkaa

Lauantaina menimme pihalle koko konkkaronkka. Olimme olleet lasten kanssa sisällä monta päivää ja nyt piti päästä tuulettumaan. Isi-issukkakin tuli ja se oli kyllä hauskaa! Olemme viime aikoina totuttaneet itsemme siihen, että toinen vanhemmista lähtee lasten kanssa ulos, jotta toinen voi tehdä kotihommia rauhassa. Järkevää mutta tylsää, vai mitä?

Nyt jäi ruoka uuniin, tavarat sikin sokin ja pölypallerot nurkkiin. Popot jalkaan jokaiselle ja happihyppelylle, mars! Ihanaa, kun oli taas luntakin...



Kaaharikalle halusi samaan kuvaan taidonnäytteensä kanssa. Huomatkaa suora nappirivistö ja kaunis hymy, joka on saatu aikaan pikkuauton kumisesta renkaasta.




Ralliroope halusi omalle lumiukolleen hyvät hampaat.




Pikkuisen Minin lumiukko tai -akka. Tehty isin avustuksella.

Lisäksi miesväki aloitti vauhdikkaan sodan, jossa välillä lensivät lumi ja välillä hanskat. Hauskaa oli, vaikka pikkuväellä olikin suurimmaksi osaksi yliote. Siis kaksi yhtä vastaan. Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että tilanne oli välillä jopa kolme yhtä vastaan, kun munkin oli ihan pakko osallistua...

Saipahan taas nauraa ihan kippurassa. Melkein pisut housussa.

Täällä ollaan

On kyllä ollut melkoisen rankka viikko takana, mutta jospa se tästä. Tänään(kin) olemme olleet neljän seinän sisällä, kun Kaaharikallella on korvatulehdus kuumeaaltoineen ja muutenkin nuo lapset ovat vähän niin ja näin. Äitistä puhumattakaan.

Olemme maalanneet vesiväreillä, pelanneet Dominoa ja Afrikan tähteä. Ja kirjoja on lueskeltu niin, jotta ääni kohta lähtee.

Pian pitäisi päättää, askartelemmeko joulukorttimme vai otammeko jouluiset valokuvat. Yleensä olemme kyllä vuorotelleet ja tänä vuonna olisi askartelun aika. Nämä kaverit ovat kyllä melkoisen haasteellisia kuvattavia, joten voisihan sitä päästä helpommalla, jos askarreltaisiin...





Kyseessä ovat siis ns. harjoittelukuvat jonkin vuoden takaa. Varsinaisessa kuvaussessiossa iskimme miehen kanssa pojille tonttupuvut päälle ja piparit kouraan ja tulos oli... hmm... ihan jotain muuta. Ujous ja väsy iskivät, kaiken tuon hihittelyn ja hirnumisen jälkeen.

No, aikansa kuvia ovat.

Jääpi siis nähtäväksi, mitä tänä vuonna tehdään.

Nyt tää lähtis, niinku, vähä pötköttelemään.

Eilen oli kiva PÄIVÄ

Eilen oli niin kiva päivä lasten kanssa. Rento ja hauska arkinen päivä. Ei mitään kummallista, mutta silti jotenkin erityisen mukava.

Sitten tuli ilta ja helvetti pääsi valloilleen. Kävimme kaupungissa parturireissulla ja vanhan tavan mukaisesti menimme myös The Burgeripaikkaan. Mennessämme yläkertaan vastaan tuli äiti-ihminen kantaen kiukusta raivoavaa lasta. Katseemme kohtasivat. Ajattelin, ettei tuon äidin tarvitse hävetä, sillä sellaistahan tuo elämä lasten kanssa on. On laitettava rajat, ja välillä se tarkoittaa juuri sitä, että on kannettava kiukutteleva lapsi kivasta paikasta pois. Niin, niin. Näinhän se on, tietävät kaikki äiti-ihmiset.

Meidän katraamme ei meinannut pysyä housuissaan ja toinen pojista kimitti innostuneeseen tapaansa kaikki maailman asiat koko ravintolan henkilö- ja asiakaskunnalle. Olimme saapuneet, jos ei kukaan jo kuullut. No, nou hätä.

Pojat saivat ateriansa syötyä ja kirmasivat sinne ihanaan pallomereen liukumäkineen. Näin tautisena aikana olin kauhuissani paikan pöpökannasta (siis nimenomaan sen pallomeren), mutta annoin sitten hysteeristen ajatusteni mennä ja jatkoin oman ateriani syömistä. Antaapa poikien telmiä.

Vaan sittenpä tuli aika lähteä ja tiesin sen olevan vaikeaa varsinkin toiselle pojista. Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja pojat olivat jo tuloillaan... Onnittelin jo mielessäni itseäni hyvin onnistuneesta lähtöön ohjaamisesta, kun tapahtui jonkinsorttinen NAPSAHDUS. Naps vain ja hurlumheit päättivät lyöttäytyä yhteen äitiään vastaan ja arvaahan sen, kuinka siinä kävi.

Auta armias, että sitä osaa aikuinen ihminen olla lapsellinen ja vaipua alas. Niinhän siinä sitten talsittiin parkkipaikalle poikien talvitakit kainalossa. Tämä äiti-ihminen ei kantanut kahta viisivuotiasta kainalossaan pihalle, vaan marssi ite etunenässä ja antoi tulla pihalla täydeltä laidalta. Ja pikkupirut koikkelehtivat hihitellen perässä.

Olen vieläkin aivan tööt. Harkitsen alanvaihtoa. Harkitsen ottavani jalat alleni.

Ja arvatkaapa mitä? Illalla otin kauan sitten laivalta ostamani Bailey's-pullon ja tinttasin menemään muiden jo ollessa nukkumassa. Onko sitä masentavampaa näkyä kuin äiti-ihminen, joka yöpuku päällä pämppää makeaa kännijuomaa, katselee telkkaria ja neuloo miehelle pipoa? Tästäkö se alamäki alkoi; vai joko ollaan mäen alla montussa?

Vitsi, että ottaa päähän vieläkin.

T: nimim. "Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin..."

Metsäretkellä

Kävimme tänään metsäretkellä ihan ex tempore. Kameraa ei ollut mukana, joten yritän löytää arkistoistani jonkun aiheeseen sopivan kuvan...




Nämä kuvat on otettu kolme vuotta sitten samaisessa paikassa kuin missä tänään käytiin. Tänään tutkittiin ja etsittiin aarteita. Siellä nuo kaksi isompaa etenivät tottuneesti pikkusiskon seuratessa perässä.



Ja välillä hutkittiin. Kepit ovat poikien ehdoton suosikkilelu metsässä! Tänään niitä löydettiin monta. Ralliroope kantoi kahta tärkeää aarrettaan (imuria ja pyssyä); Ralliroope kahmi kaikki vastaantulevat ja ohimenevät risut ja kepit kainaloonsa ja eteni näin ollen hieman hitaammin. Kepit sojottivat ylös, alas ja jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, mutta lisää piti vain hakea. "Äiti, mulla on ainaskii yks, kaks, kolme... kuus keppiä tässä!"

Ensi kerralla otamme eväät mukaan. Evästaukopaikka on valittu jo...

Höpinää mm. siisteydestä ja harmoniasta

Muutin vähän blogin ulkonäköä, joskaan en tiedä, menikö parempaan suuntaan vai ei. Kaipaan nyt jostakin syystä vaihtelua ja parempi aloittaa näistä pienistä asioista kuin rynnätä suinpäin tekemään jotain isoa ja harkitsematonta. Kuten myymään kaikkea irtaimistoa ja muuttamaan perheen kanssa jonnekin honoluluun. Vai missäs niitä suuria ja toimivia ralliratoja nyt onkaan...?

Vaihtelun lisäksi kaipaan siisteyttä ja harmoniaa, joita ei täällä varikolla kyllä liiemmin ole viime aikoina ollut. MUTTA, onneksi tein sen To do-listan, sillä sen avulla edes jotkin asiat tuntuvat himpun verran edistyvän: eteinen alkaa olla kohta kondiksessa (yläkaapit vielä läpikäymättä) ja siirryn seuraaviin kohteisiin. Varasin tänään kirppispaikan ja alamme pian yhdessä miehen kanssa hinnoitella lastenvaatteita ja -tavaroita. Kyseinen kirppis muuttaa paremmalle paikalle joulukuun alussa, joten sinne asti pitäisi malttaa odottaa.

Pihahommia olemme tehneet yhdessä lasten kanssa. On haravoitu ja raivattu, kärrätty ja kipattu. Ihan kivasti siis. Ja siinä välissä on putsattu hiekkamällejä talon seinästä ja haravoitu lisää. On otettu yhteen (ja istuttu jäähyllä miettimässä) ja sovittu riitoja. Leikitty piilosta ja kaivettu kaivurilla hiekkakaupunkia.

Asiasta toiseen, ja vieläpä ilman aasinsiltaa: Haluaisin vielä muuttaa olohuoneessa huonekalujen paikkoja siten, että sohvalta näkisi takkatulen loimotuksen. Ja telkkari voisi jäädä vähän syrjemmälle. Tällä hetkellä takka jää paitsioon ja telkkari on kaiken keskipisteenä, kuten kuvasta näkyy:



Kuvassa siis Kaaharikalle tyypillisessä telkkarinkatselu-asennossaan ja Mini ihanine helmikoruineen.

Nyt päätän höpöttelyn tähän ja menen lisäämään To do-listaan keskeneräisten neulomusten päättelyn ja kokoamisen. Minin kaulaliina ja neulemekko ovat odottaneet jo tovin viimeistelyä. Ja neulemekkoa neiti tarvitseen jo ensi lauantain synttärijuhlissa...

Siistiä ja harmonista loppuviikkoa kurkistelijoille!

Eksyneen matkamiehen kirous

Olimme laittamassa iltaruokaa uuniin, kun huomasimme vieraan näköisen pojan (n.9-10v) ajavan polkupyörällä pihaan. Kas, ihan vieras poika, mutta kylläpä tuo soittaa ovikelloa, jos on asiaa. Pikkuinen Töpö, Kaaharikalle ja Ralliroope ovat nenä ikkunassa. Vieras matkamies juttelee pihalla yksikseen.

Kohta soi ovikello ja perheen kolmelle pörrötukalle tulee kiirus! Ryntäämme ulko-ovelle (juu-u, minäkin) ja avaamme oven. Kaikki neljä uteliasta ovenraossa.

- Ööö, asuuks ******* täällä?
- Ai hei, ******* asuu tuossa naapurissa. Ihan vieressä, tuossa vihreessä talossa.
- V****!

Poika kääntyy ovelta ja painelee pyöränsä kanssa pihalta pois.

Töpö vilkuttaa perään.

- Heee, heee!

(Väli)raportti eteisen kaappien siivouksesta

To do-listan hommat ovat alkaneet rullata, pikkuhiljaa mutta kuitenkin. Mies osti korisydeemin eteiseen, mutta kun aloin sitä kasata, huomasin siitä puuttuvan melko tärkeitä osia; mukana olivat vain kaksi kehikko-osaa ja neljä koria. Kaikki tukiosat, pidekkeet ynnä muut tärkeät osat puuttuivat paketista. Kyhäelmällä ei ollut mitään toivoa pysyä koossa, ei sitten niin mitään. Ja arvata saattaa, kuka kävi kuumana ja pärski turhautuneisuudessaan. Niinpä ne kaikki takit, housut, pipot, kengät, monot, kaulahuivit, lippalakit, kintaat, villasukat, heijastinliivit, pyöräilykypärät ja sandaalit makasivat muutaman päivän meidän eteisen lattialla, kun Rouva X osoitti mieltään.

Heh heh.

Lauantaina mies kävi asioilla ja toi kootun korihässäkän kotiin asti. Ja rouva aloitti siivousurakan. Leipoi omenakakkua ja laittoi ruokaa samanaikaisesti, joten olihan se varmasti melkoinen näky. Eteisen vaatekaappien siivoustalkoot jatkuvat, sillä hädin tuskin sain vaatteet ynnä muut paikoilleen, kun veljen perhe tuli kylään. Heiluin imurinletkun kanssa ja toivotin odotetut vieraat sisälle. Pölypallojen ja hiekanmurusten sekä koivunlehtien sekaan.

Tänä aamuna Kaaharikalle vaikuttaa himppasen verran kipeältä, joten saattaa olla, että olemme sisällä ja yritän jatkaa projektia. Tai sitten keksimme jotain oivallista tekemistä lasten kanssa. Sellaista, millä saa kämpän vielä enempi sekaisin.

Se taito meiltä löytyy.



Jätän asemapaikkani tietokoneen äärellä ja palaan kotitöiden pariin. Niistän yhden räkänenun ja menen juttelemaan rällääjien kanssa päivän ohjelmasta. Kuuluvat leikkivän ihan onnistuneesti (sovussa ja ehjin nahoin) Kaaharikallen huoneessa.

Mukavaa viikkoa toivotellen!

Ottaa päähän (tiedoksi vaan, jos kukaan ei satu huomaamaan tekstistä)

Meinasin tuossa äsken, että en tuu marisemaan. En tuu, vaan otan kutimet esille ja neulon tytön kaulahuivia. Että saisi edes jotain aikaiseksi lasten päiväuniaikana. Istuin sohvalla ja suhasin menemään: puikot kilisivät ja löivät jo melkein kipunaa, kun ajattelin ärhenteleviä ajatuksia ja murisin mielessäni. Äkäiset olivat liikkeeni ja äkäinen taisi olla lankakeränikin. Perskutarallaa!

Ottaa päähän ja... OTTAA PÄÄHÄN! Tämä sekasotku ja se, että tekee mitä tahansa tai ei mitään, niin ihan sama tulos. Koko ajan saisi lentää kuin päätön kana, eikä siitä saa kuin mahahaavan ja kipeen pään. Ottaa päähän kakarat ja ottaa päähän mies (ja samanaikaseti tiedän rakastavani heitä paljon). Ja ottaa päähän lasten isovanhemmat ja puhelinmyyjät! Ottaa päähän myös oma saamattomuus ja epäonnistumiset pikkuasioissa. Ja likkakin huutelee sängystään!

Sanokaa nyt, herran tähen, että onko tässä iässä (lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeekymmentä) jo joitakin naisille tyypillisiä hormonaalisia oireita ennen vaihdevuosia, vai mitä tämä on?!?

En ole sitä tyyppiä, joka aukoisi miehelleen tahallaan päätään (toisin sanoen vittuilisi), mutta tänään sitä tein. Että sekin vielä!

Kun mies palaa asioiltaan, niin minä lähen ulos haravoimaan. Annan palaa Fiskarssini kanssa niin, jotta kellekään ei jää epäselväksi, aikooko rouva saaha puhasta aikaan vai ei. Heilun haravani kanssa ja annan lehdille kyytiä, perkele!

Eiköhän sen jälkeen ole taas vähän tyynempi olo...

Kuvia Varikolta

Ralliroope saa kameran käteensä ja myhäilee tyytyväisenä. Mihinkähän sitä lähtisi kuvia ottamaan...? Jaa, mä otankin kuvan tosta kivestä. Poika suuntaa kameran linssin kohti maata ja keskittyy. Tästä tuli hyvä!

Pian pieni kuvaaja suuntaa takapihalle. Saa olla siellä ihan yksin. Oman tiensä kulkija ja tutkimusmatkailija. Myöhemmin löydän kuvan kameran muistikortilta ja ihastun pojan ottamaan kuvaan; niin, vaikka siinä onkin lohduttoman näköinen pengottu kasvimaa ja hyljätty villiintynyt tuoksuherne. Silti hyvä kuva.

Tänä kesänä potkulautailu on ollut supersuosittua. Tässä tärkeä ajopeli odottamassa baanalle pääsyä. Vielä muutaman kerran ennen talven tuloa...

Peräänkuulutan vielä lasten valokuvaamisen perään. Antakaa lapsille kamera käteen ja nauttikaa yhdessä myös kuvaussessioiden tuloksista! Lapsi näkee linssin läpi paljon enemmän kuin me aikuiset kuvaa katsoessamme. Siksi kuvista olisi hyvä myös keskustella lapsen kanssa.

Meillä on ihan rimpula kamera, mutta hyvällä kameralla tulisi varmasti vieläkin upeampia kuvia.

Rennon letkeää viikonloppua!

Polkupyörä, kirjastoauto ja haahuileva äiti, mikä ei kuulu joukkoon?

Tänään kävimme terveysasemalla tsekkaamassa pikkuisen Töpön kuntoa, sillä yskä on piinannut jo monta viikkoa. Ensimmäisenä epäilin korvatulehdusta, mutta onneksi se ei ollut sitä. Meillä ei ollut autoa käytössä, joten turvauduimme polkupyöriin. Pikkasen kyllä harmitti poikien puolesta, kun he sotkivat liian pienillä ajokeillaan eteenpäin. Meno hyytyi jo ensimmäisessä ylämäessä (tai ensimmäisen kerran jo kotipihalla, jolloin totesin kyllä ihan ykskantaan, ettei kiukuttelu nyt vaan käy. Piste.)

Täytyy kyllä ihastella Ralliroopen ja Kaaharikallen sisukkuutta, sillä mä olisin ollut kyllä varmaan jo itkua vääntämässä, jos olisin joutunut suhaamaan liian pienellä pyörällä moiset ylämäet. Toppavaatteet päällä. Pipo silmillä.

Iltapäivällä voitaisiin ottaa rennosti sohvalla ja katsella lastenohjelmia telkkarista. Tai lueskella kirjastosta lainattuja kirjoja. Kävin tiistaina kirjastoautolla ekan kerran sitten 80-luvun alun ja voin sanoa, että mahtavaa palvelua on! Käykää tekin ihmeessä, jos teillä on vain siihen mahdollisuus. Meillä kirjastoauto pysähtyy ihan tähän samalle kadulle parin viikon välein, mutta vasta pikkasen ennen kahdeksaa illalla, jolloin meillä on yleensä iltasatuaika jo. Mutta ensi kerralla voivat herrat viisveetkin tulla mukaan, jos ovat ehtineet syödä iltapalan ja toimittaa iltapesut sitä ennen. Sitten vaan ulkovaatteet yöpukujen päälle ja menoks. Ja takasin kotiin kirjapinon kanssa...

Ralliroope on innostunut valokuvaamisesta ja pari viikkoa sitten otti kuvia tuossa pihalla. Hänen ottamiaan ovat nämä tämän postauksen kuvatkin. Laitan tänne muitakin otoksia joku kerta, sillä ne on oikeesti tosi kivoja kuvia. Ajatuksella otettu. Toisikohan joulupukki äiteelle uuden kameran?

Tulipahan vaan mieleen.

***

Nyt meen pötköttelemään, sillä viime yö oli todella levoton tuon pikkupimun kanssa.

Terv. nimim. Haahuileva (ja haukotteleva) Emo

Räntäsateen aikaan

Tänä aamuna on kuikuiltu ikkunasta ulos ja ihmetelty räntäsadetta. On polteltu kynttilöitä ja hipsuteltu hämärän hytkeessä. Ulos lähdettiin seikkailumielellä, vaikka vaatekerrosten pukeminen tuntuikin olevan taas erityisen vaikeata. Siis Herra Isoherroille. Koska pukeminen kesti ja kesti (ja toinen pojista seisoi päällään pelkät pikkarit jalassa pikkupimun ollessa jo ulkotamineissa -ette ikinä arvaa, kuka), mamitsu heitti ukaasin. Se, joka on ulkotamineitta äidin ollessa valmis, saa pukea ulkovaatteensa ulkona. Kääk!

Ukaasi toimi ja pääsimme ulos märkään räntäsateeseen. Kuvassa on tämän syksyn eka lumiukko ja rytmiryhmä nauttii talvisista hommista taka-alalla:

Huisin hauskaa viikkoa toivotellen!

Vekkuli-Veera ja sen perhe

To do-lista

Hannis teki to do-listan omassa blogissaan. Kehui myös kyseistä listaa toimivaksi, eli sen minkä listaan kirjaa, tulee myös tehdyksi. Pakko kokeilla! Elämme nimittäin kaaoksen keskellä, mikä ei ole varmaan mikään yllätys sinänsä. Voisin kokeilla tehdä to do-listan myös poikien kanssa, jos miettisivät vaikka kolme asiaa, jotka tekisivät tietyn ajan sisällä. Toinen pojista on huithapeli, mutta toinen tykkää järjestellä tavaroitaan.

Mun lista olis varmaan tällainen, näin alkuun:

Eteinen:
* Osta metallinen korihässäkkä eteisen kaappiin.
* Siivoa eteisen kaapit.
* Siivoa kenkäeteinen.
(Meillä tuulikaappi on kenkäeteinen, sillä se kuvaa kyseistä paikkaa PALJON paremmin.)

Ja listanteko jatkuu:

Keittiö:
* Siivoa keittiön kaapit.
* Vie ylimääräiset astiat kirpparilaatikkoon varastoon.

Kodinhoitohuone:
* Pese pyykkiä. Pese pyykkiä monta koneellista.
* Järjestele puhtaat pyykit kaappeihin asti.
* Laita pieneksi jääneet lastenvaatteet omiin pusseihinsa.
* Siivoa kodinhoitohuoneen kaapit.
* Päivitä siivousvälineet ja siivouskaappi.

Piha:
* Siisti kasvimaa-alue ja tee päätökseen syyshommat siellä.
* Aloita haravointiurakka.
* Hanki talvikoristukset etukuistille. Vihdoinkin!

Lasten hommat:
* Tee hommalista poikien kanssa.
* Askartele hommataulukko poikien kanssa.
* Auta poikia toteuttamaan hommansa.

Muuta:
* Hanki kirppispöytä ja vie astiat, vaatteet yms. romppeet sinne.
* Muista pyytää ajoissa isovanhemmilta lastenhoitoapuja sille kirppisviikolle.

Eiköhän tämä riitä näin ensalkuun. Paljon on muutakin mielessä mm. työhuoneen suhteen, mutta tuskinpa ylitsepursuava lista on toimiva...? Teen nämä ja palailen sitten taas uuden listan kanssa kehiin.

Nyt ulostan tämän listan ja laitan sen jääkaapin oveen. Siis TULOSTAN.

Ja eikun hommiin!

Kiitos Hannikselle inspiksestä!

Kävin katsomassa kesken listan tekoa Kaaharikallea, jonka piti olla päivälevolla, ellei jopa jo unessa. Oli semmoinen kutina nimittäin, että piti mennä katsomaan. Siellähän tuo heppu istua kökötti nukensängyssä ja oli sitä ennen raahannut melkoisen tavara-arsenaalin sänkyynsä. Ja tuo nukensänkykin oli siis heppusen omassa sängyssä. Tiedä sitten, mitä kirpulla oli ollut mielessään, mutta tyhjensin sängyn ylimääräisistä romppeista sen enempiä kyselemättä ja peittelin kyseisen herrahenkilön torkkupeiton alle. Jokohan tuo nyt jo nukkuisi...

Tällä hetkellä

Neiti Töpö istuu jalat suorana sohvalla keittokirja sylissään. Neiti osoittaa topakasti sivun suuria perunoita ja popottaa: "Hädätätä dädädää (sekä paljon sitä "saksaa", jota äiti ei aina ihan ymmärrä)... Tää, tää, tää... tää." Jokaisella tää-sanalla pimu tökkää perunaa etusormella kulmat kurtussa.

Reseptit ovat hallussa.

Samanaikaisesti veljensä rakentavat palikoista pehmolelujen kotia ja juoksevat hakemaan paperia. Pehmoilla on synttärit ja herrat askartelevat niille kortteja. Tänään on saatu kutsukortti syntymäpäiväkutsuille. Nyt lasketaan päiviä ja öitä.

Olemme jääneet kesälomalle kerhosta. Kaaharikalle uteli kerhosta palattuaan, kuinka pitkä meidän kesäloma nyt on. Ja jääkö isikin nyt kesälomalle. Ei taida jäädä.

Nyt ruokaa laittamaan. Mihinhän se tyttö kiikutti sen keittokirjan...?

Emäntä ite

Meidän tänttähäärä neiti, ikää vuosi ja viisi kuukautta, osaa emännyyden alkeet. Rikkaharja ja imuri pysyvät kädessä, pyykinpesu ja keittiöhommatkin kiinnostavat ylen määrin. Tavaroita otetaan paikoiltaan ja viedään (joskus myös) paikoilleen. Niitä tavaroita järjestellään, eivätkä ne pysy paikoillaan hetkeäkään. Pöytiä pyyhitään ja lapsia* kaitsetaan. Määrätietoisesti ja varmalla otteella. Ohjeita ja komennuksia satelee ja suu käy koko ajan. Papupatahan tuo kuuluu olevan... Ihan niinkuin äitinsä pienenä. Alati äänessä ja höpöttämässä asiasta ja asian vierestä. Silmät ummessa ja suu auki.

Taisin höpöttää alle kouluikäisenä niin paljon, aina kyllästymiseen asti, ettei nykyään enää jaksa. Välillä on ihan kiva olla hiljaakin. Ja jos ei ole asiaa, niin tikusta en sitä viitsi vääntää. Suomalainen kun osaa olla hiljaa.

Muistan eräänkin kerran partioretkellä, kun mukana oli tyttö Amerikasta. Istuimme nuotion äärellä kylmänä talvi-iltana ja olimme hiljaa. Katselimme liekkeihin ja kipunoihin, otimme kaiken irti nuotion kuumottavasta lämmöstä. Olimme vaan. Vaan tuo vieraamme oli todella kummissaan, luuli meidän mököttävän ja huolestui. Onneksi otti asian puheeksi ja ilmaisi kummastuksensa. Eikä siltikään voinut ymmärtää hiljaisuuden merkitystä.

Vaan takaisin tuohon neiti tänttähäärään. Tyttöön, joka ei ole Prinsessa vaan Emäntä. Ehta sellainen. Olisihan se nyt kumma, jos varikolla hääräisi hienohelma sievistelijä, kun ne joista mallia otetaan, ovat rämäpäitä rällääjiä. Väkisinkin sitä joutuu pikkudaami käyttämään järeämpiä keinoja ja oppii niin sanotusti talon tavoille. Pitämään puolensa ja luotsaamaan muita, myös isoveljiä. Ja siinä pitää olla emännän elkeet, jotta pärjää. Kyllä jämpti on näin!

Pikkuemännällä on esijuuret pohjanmaalla, karjalassa, savossa ja kymessä, joten pitäisi tuota pärjätä. On tuo sen verran sisukas, puhelias ja huumorintajuinen sekä sopivasti jyyrä, ettei kukaan jyrää varpaille.

Ja hyvä niin.

*eli nukkeja, vauvoja ja isoveljiä

Lommo

Ralliroope oppi tänään uuden sanan.

- "Äiti, mikä on lommo...?"

Äiti oli juuri leikannut koneella poikansa takatukkaa ja huulien välistä lipsahti:

- "Oho, tuli lommo!"

Jep, jep.

Rahatilanne ja nuttujuttuja... eli asiaa vaatehankinnoista

Viittasin viime jutussani lastenvaatekutsuihin. Kävin ja ihastelin, mutta muistuttelin itseäni koko ajan kukkaron nyörin kireydestä. Rahatilanne on tiukkaakin tiukempi. Kaikki mitä ostetaan, on hyvin perusteltua nykyään. Vaan ainahan sitä sen verran osaa naisihminen itselleen (ja miehelleen) perustella, että yhdet housut tytön vaatekaappiin mahtuu. Ja ylle myös. ;0)

Mutta kyllä kävi myös mielessä, että samalla rahasummalla ostin aikoinani alennusmyynnistä toiselle pojalle talvihaalarit, jotka menivät kaksi talvea ja olivat kaikista parhaimmat mitä tähän mennessä pojilla on ollut. Ja nyt tilasin siis tytsylle sisähousut, joita tuo käyttää varmaan vaan tämän talven ja kevään.

Vitsi, kun pitää olla niin järkeilevä aina näissä asioissa. Ja käytännöllinen. Ikinä ei voi muka ostaa huvikseen, vaikkei olisi tarvettakaan. Niin, no. Näillä tuloilla ei paljon huvikseen ostella mitään. Hyvä kun saa edes ne tärkeimmät hankituksi. Lapsille. (Omat "tärkeimmät" ostokset ovat ne kerran kuussa ostettavat rievut ja rätit, joita siteiksi kutsutaan. Siihen se totta vieköön jää.)

Nyt meni kyllä hiukan sivuraiteille nämä jutut. Piti nimittäin nostaa esille se asia, että olispa ihanaa osata ommella vaatteensa itse. Ja löytää kangaskaupoista (tms.) ne halvimmat mutta kivoimmat kankaat kuoseineen. Ommella hurauttaisin tuosta vaan pojille plyyssihousut kotioloihin ja kivoja paitoja kasoittain. Aplikoisin ja painaisin kuvioita, leikittelisin kankailla ja ompelisin jotain myös itselleni. Jotain sellaista, jota kehtaisin pitää ylläni myös julkisesti... Tai no, rajataanpa tämä unelma vaikka vaan niihin lapsiin, kun niille nyt saisi jotain kivaa päälle. Kivaa ja halpaa. Edullinen-sanan merkitys on niin kuulijan korvissa, etten taida sitä sanaa edes käyttää. Jos joku sanoo jonkin olevan edullinen, se voi silti olla liian paljon minun budjetilleni. Edullinen kun ei välttämättä ole siis riittävän halpaa tullakseen ostetuksi meidän perheeseen. Esimerkiksi: jos tilillä on rahaa 38 euroa, niin ei sillä Tec-haalaria ostella, vaikka se olisikin edullinen (40 euroa). Eikä varsinkaan kaksin (tai kolmin) kappalein.

Mutta, eipähän pidä valittaa. Meillä on leipää pöydässä, ja jos ei ole, niin näkkäriä löytyy. Tai jos ei löydy, niin leivotaan sämpylöitä. Sähköjä ei ole vielä katkaistu (eli tilanne ei ole vielä niin paha), joten uunia voi käyttää. Ihan vaan taas esimerkkinä kerrottakoon, että asiat voi laittaa uuteen perspektiiviin, jos rupeaa liikaa tyhjä pankkitili harmittamaan. Ja nyt tuntuu jo paremmalta!

Pipojen neulomisen jälkeen, tai siinä ohessa, taidan kuin taidankin löytää aikaa kangaskauppojen kiertelemiseen ja kankaiden ostamiseen. Kyllä mä nyt yhet housut ja paidat osaan pojille ommella, ***kele!

Suomalainen sisu nostelee päätään.

Oikein mukavaa viikonloppua!
Toivottelee nimim. "Jos ei taidolla, niin sisulla ainakin"

Pipo

Syksykö lie vaikuttanut asiaan, mutta olen jäänyt koukkuun neulomiseen. Etsin aikani pojille hyvää (eli helppoa) pipomallia ja nyt taisin sen löytää Punaisen sydämen torpasta. Kiitos Typy! Eka versio oli harjoitelma, ja sen se on näköinenkin; mutta seuraava on jo aluillaan.


Kaaharikalle on mallina ja toistaiseksi myös sinisen pipon omistaja. Seuraavan version maltan tehdä pidemmäksi, jotta saadaan myös taitos...

Kiva kuvio, joskaan ei kannata tiirata tätä versiota kovin lähelle...

Nyt koko perhe haluaa oman Jacques Cousteau-piponsa, joten puikot heilunevat jonkin aikaa.
Mamin sormien nivelet huutavat hoosiannaa, mutta ei se mitään. Kyllä kannattaa!

Ai niin, neuloin 4,5 pyöröpuikoilla 7-veikka-langasta. Näin kiree täti tarvii vähän isommat puikot, ettei rupea kovin paikat nitisemään. Siis puikot.

Jos jutut ovat levottomia, se johtuu siis vain ja ainoastaan liiallisesta kofeiinista. Kävin lastenvaatekutsuilla ja seurustelun lomassa kulahti isompi kuppi kahvia. Ensi yönä siis valvotaan ja siinähän sitä on hyvä neuloakin sitten.

Kesällä automatkalla

Yhtenä päivänä me läksimme automatkalle. Isi ajoi autoa ja äiti nukkui etupenkillä. Minä katselin maisemia ja halusin tietää, joko olemme perillä.

Minusta oli tosi kivaa, kun oli niin lämmintä ja aurinko paistoi. Aika paljon tuli vastaan muita autoja. Joskus me oltas saatu ohittaa ja joskus taas ei. Sen tiesi, tiiätkö, siitä, että jos oli keltainen viiva, niin ei saanut mennä ohi. Joko me oltiin, muutes, kohta perillä?

Minulla oli mukana veljeni kaveri.

Sekin halusi tietää, kuinka pitkä matka vielä olisi ajettavana.

Pikkusisko oli ihan hassu. Se taisi pelätä veljeni kaveria. Ehkä? Minä en kyllä pelkää mitään. En ainakaan apinaa ja pikkusiskoa. Koirat on joskus kyllä pelottavia, semmoset isot. Meillä oli automatkalla mukana koirakin, sellanen pieni. Apinan kaveri... ja mun paras unikaveri! Mulla oli siitä kuvakin, mutta äiti vielä harjoittelee tätä kuvien laittamista. Äiti hävitti aika monta kuvaa... Kyl se vielä joskus oppii nää tietsikkajutut. Ehkä? Vitsi, ku me oltas oltu jo perillä!

Kuvat: Kaaharikalle kesälomamatkalla

Johan selkis....

On Pikku Kakkosen aamu. Kolme unirähmäistä pipanaa seuraa päivän ohjelmaa. Sitten alkaa väittely, katsotaanko seuraavaa ohjelmaa vai ei. Äiti puuttuu puheeseen, jonka katkaisee hätääntynyt huudahdus: "MINÄ EN KATSO TYTTÖJEN OHJELMIA!"



Jaahas, vai niin. No, joku muu haluaa katsoa. Ja eihän tuo nyt niin tyttöjen ohjelma ole...



Tarkistan ohjelman nimen sanomalehden tv-ohjelmista... Anniina Balleriina.



Hmmm...

Perjantain kuulumisia

Karhunpojat sairastavat edelleen. Yhdellä on kurkunpääntulehdus, toisella korvatulehdus ja kolmannella röhää ja "hammaskuumetta". Ralliroope on ulkoillut viimeksi viikko sitten, joten ei ihme, jos tuo on viime päivinä ollut ärrimurri kiukkupussi. Vähemmästäkin! Mini osoittelee ikkunasta ulos ja kaipaa kiikkumaan. Ja Kaaharikalle kirmaisi pihanurmelle oitis, jos vain saisi luvan ja jaksaisi.

Mutta ei, ei se nyt käy. Vaikka tänään on eka päivä, kun kenelläkään kolmikosta ei ole kuumetta, olemme lorvineet sisällä. Röhää ja väsynyttä sakkia on täällä nyt (osin siis siksi, ettei olla ulkoiltu).

Pikkuinen Mini tietää, mihin vihreää vatia käytetään: ottaa vadista kiinni kaksin käsin, kumartuu sen ylle ja örisee omiaan. Selvä se, Kaaharikallen limanpoisto-operaatiohan siinä on ikään kuin menossa. Olo kun ei toisinaan helpotu muulla kuin liman oksentelulla. *huokaus* Reipas tuo höpönassu kyllä on. Ottaa hienosti lääkkeensä ja jaksaa ihmeen hyvin noiden oksentelujensa kanssa. Täällä ei ollakaan otettu viime aikoina muita spurtteja kuin oksuvadin kiikutuspyrähdyksiä, kun yskä alkaa kuulostaa siltä, että lima irtoaa.

Isi-issukka on työmatkalla ja tulee joskus yöllä.

Haukotus. Jospa olisi jotain asiaakin seuraavalla kerralla... Mukavaa viikonloppua!

Hyvää nimipäivää!

Isi-issukalla on tänään nimipäivä. Leivoin aamulla kääretortun kerma-mansikka-sitruunarahka-täytteellä ja lapset saavat koristella koko upeuden iltapäivällä ennen papan kotiutumista. Teimme myös kortit, myös minä ja pikkuinen Mini, joka halusi tutustua melkein jokaiseen tussiin ja kynään lähemminkin. Koristeellisen kortin lisäksi myös tyttö on nyt himpun verran koristeellisempi kuin aiemmin. =0)

Kokosin taideteoksistamme kirjasen, joka annetaan päivänsankarille illan kakkukahveilla. Otin vapauden jakaa lasteni ajatukset isästään teille muillekin:

Kaaharikalle: "Isi tykkää tosi paljo punasest [sillä isin autohan on punainen, se on siis aika hyvä. Ferrarikin on punanen. Punaset autot on nopeita.]. Tosi paljo. Ja tykkää tosi paljo semmosest autost, joka on auto-ohjelmas."

Kaaharikalle piirsi rekka-auton, josta tulikin juna, koska siinä on vilkkuvalo katolla. ;0) Kuvassa on myös sininen taivas ja aurinko.

Ralliroope: "Isin farkuissa on yleensä iso reikä. Isi hymyilee. Tästä tuli kyl tosi hieno!"

Ralliroopen kortissa on isin kuva. Siniset farkut, vihreä t-paita ja hattu. Ja paljon hampaita. :0)

Mini: "Nannaa, palapaa, annaa... Pananana haa.. Ihhahhaa, ihhahhaa!"

Mini kortissa on paljon värejä [jos oli nassussakin], paljon vauhtiviivoja.

Minun kortissa on punainen peto, eli se isin auto. Isi ajaa autoa ja takapenkillä on kolme lasta ja hattupäinen vaimo. Totuuden nimissä täytyy kuitenkin kertoa, etteivät hatut pue minua laisinkaan. (Olisi pitänyt piirtää huivi päähän.) Mutta sehän tässä onkin niin ihanaa, että isi tykkää musta silti, vaikka olenkin vähän röntsä. Sen takia piirsin sydämen myös. Ja tykkäänhän mäkin isi-issukasta, vaikka sillä on yleensä iso reikä farkuissa. <3

kolme KARHUNPOIKAa SAIRASTAA...

...heitä hellikäämme!

Ensimmäinen köhii, toinen on veto pois ja kolmas kuumeilee. Onhan se tietysti helpottavaa, että kaikki ovat ns. sisäkamaa, eli kukaan ei hypi seinille sisälläolosta (paitsi mamma ehkä vähän). Se, että yksi sairastaisi ja kahden olisi tarpeen päästellä tallikaasuja ulkona, olisi aika kinkkistä. Pari vuotta sitten, kun pojat sairastivat vesirokon peräkkäin, piti tietysti ensin olla sisällä, kun ensimmäinen kaahareista oli poissa pelistä. Ja kun sitten olisi voinut varovasti ulkoilla, niin johan sairastui toinenkin pojista. Ja sehän tiesi lisää neljän seinän sisällä luovimista...

Pienimmän masu ei suostu vastaanottamaan ruokaa kuin ihan pieniä määriä. Ja kun laatta lentää yhdeltä, niin kaksi muuta isompaa alkavat kakoa ruokapöydässä saman tein. Se on vähän samanlainen ilmiö kuin haukotuksen leviäminen. Tässä yökötyksen leviämisessä on suotuisaa olla pieni ruokapöytä, niin ehtii ohjata jälkeläisiään puklaamaan vaikka siihen lautaselle, joka lähimpänä astiana sattuu olemaan.

Ja sitten ei ruoka enää maistukaan, edes äidille.

***

Tänään olisi jumppapäivä, mutta katsotaan nyt, miten tässä ämmän käy (ja ämmän naapurikaverin). Meillä oli suunnitelma, jonka mukaan olisin körötellyt muksut takapenkillä ja ystävä vierellä kuntokeskuksen parkkipaikalle ja isukki olisi tullut viereisestä rakennuksesta ja ottanut lauman haltuunsa. Olisimme vaihtaneet autoja ja auton avaimia (ihan hyvä olisi muistaa sekin) ja jumpan jälkeen olisin körötellyt takaisin kotiin isukin autolla, edelleen ystävä vierellä. Hyvä plaani, joskaan ei toimiva. Sairaita lapsia ei kuskata mihinkään, eikä isukki voi lähteä aikaisemmin töistä. Tuloksena se, että jumppa jää väliin. No, toivottavasti naapuriystävä lähtee kanssani lenkille.

Mistä tulikin mieleeni, että toinen naapuri pyysi minua ulkoiluttamaan lenkkisauvoja kanssaan lauantai-iltana. Joo, kyllähän se sopi, ilman muuta. Ja kun lenkin päälle tarjottiin vielä lenkkisaunaa, niin tämä mami oli kyllä aika onnessaan. Lasten jo nukkuessa hilppasin naapurin pihalle, odottelin hetken, juttelimme vähän aikaa ja lähdimme tamppaamaan... No, kaksi askelta ehdin ottaa ja suunnilleen kerran kauhoa sauvoillani, kun huomasin sauvojen piikeistä puuttuvan ne pehmentävät tassut. No just joo ja heh heh! Siinäpä sitten vitsailemaan, että milloinkahan viimeksi olen mahtanut sauvalenkkeillä, kun tassut ovat tipotiessään... Ehkä vuonna 2007, tai jotain.

Niin että jo se oli aikakin ulkoiluttaa noita sauvoja.

Sain naapurilta lainaan ylimääräiset tassut, joista toisen kadotin 30 metrin päässä pihasta. Ei mennyt kyllä ihan putkeen...

Erittäin energistä ja tervettä viikkoa teille kaikille!

Delfviini on sininen.

Ralliroope ja Kaaharikalle ovat aamutuimaan värityspuuhissa.

R: Äiti, minkä värinen delfviini on?

Ä: Eiköhän se ole semmoinen harmaa... (huikkasee tiskauspuuhien lomassa)

K: Mie tein harmaan delhfiinin.

R: ...Eiii, kyl se on sininen. Mie teen sinisen delfviinin... Delfviini ON kyl SININEN. (värittää omaansa päättäväisesti vaaleansiniseksi)

K: No, jos mun delhfiini hyppää ja sun sukeltaa, niin se näyttää siniseltä ja mun harmaalta.

R: Eiiii....

Ä: Ai, missä sä oot kuule nähny delffiinin? (kysyy Ralliroopelta, ihan uteliaisuuttaan)

R: No, Kaapossa. (piirretty lastenohjelma arkisin).

Ä: Jaa, no se onkin sellainen piirretty ohjelma. Oikeassa elämässä jos menee vaikka Särkänniemen huvipuistoon ja siellä delffinaarioon, niin siellä ne oikeat delffiinit on harmaita. Ehkä niissä on hieman sellaista sinistä sävyä kyl...

Hetken hiljaisuus.

R: Arvaa, mikä maa tää on?

Ä: ???

R: Tää on Satumaa!! Siel delfviinit on sinisii... (ja ihanan tyytyväinen virnistys päälle)

Kekseliäitä nuo pojat! Lopuksi vielä visainen arvoitus. Kirjoitetaanko kyseinen nisäkäs

A) delfviini,

B) delffiini,

C) delfiini,

D) delhfiini, vai

E) jotenkin muuten?

T: nimim. "melkein kasvatustieteiden maisteri"

Ps. Ensi viikolla menemme miehen kanssa treffeille, jos ja kun isovanhemmille sopii... Siis mehän ei tietysti enää "tässä iässä" lupia kysellä treffeille menoon, mutta lähinnä lastenhoidosta oli nyt kyse. Vitsi, että mä oon ihan täpinöissäni... :)

Mutsi valittaa ja pullauttelee sammakoita suustaan

Jaahas, ralliradan varikolla kierrokset lyövät huttaa, kun aamulla on rällätty verenpaineet hurjissa lukemissa sisällä ja ulkona. Aamen. On hihkuttu ja pyöritty, pompittu ja rää'ytty. Ja pöly, hiekka sekä nurmikko ovat lentäneet kaaressa milloin mihinkin suuntaan. On pyöritty päällään vaatekasan ympärillä ja lennätetty pikkuleidiä huoneesta ulos. Ja mitähän vielä? Tässä hengästyy silkasta ajattelemisesta.

On varikolla pusiteltu ja paijailtukin. Hulluteltu ja vitsailtu. Sentään.

Ihan normiaamu siis.

Ei sen kummempaa, mutta silti tuntuu siltä, että mamin pitäisi päästä lataamoon. Tai korjaamolle. Olo on kuin vanhalla -jo paremmat päivät nähneellä- ajoneuvolla, jota uhkaa hinauskyyti romuttamolle. Ruostetta siellä täällä, ovensaranat vänksällään, tuulilasissa halkeamia. Lommoja kyljissä ja varsinkin sielussa, vanteet länksällään. Ja vaikka sen kiikuttaisi mihin tahansa "lataamoon" vuorokaudeksi tahi kahdeksi, niin ei siitä entistä tule. Ei lähimaillekaan. Noo, eipä tässä ihmeitä odotetakaan, mutta jotain tarttis kuitenkin tehdä.

Ja kaiken kukkuraksi kaaran etu- ja takapenkit ovat pullollaan sammakoita, joita raollaan olevasta sivuikkunasta (joka ei pysy kiinni ilman, että joku sitä kiinni pitelee) pullahtaa ihmisten ilmoille tämän tästä. Pahiten nuo hyppivät lasten silmille ja korville, joten tässä on pakko hakea jonkinsorttista taikateippiä ja liimata sammakonmentävät aukot umpeen. Ipanoille kun ei voi laukoa ihan mitä vaan siksi, että äitiä vähän väsyttää tai ketuttaa.

Tilaan mieheltä katsastusajan ja pikkukaaharit saavat parkkeerata itsensä turvallisesti kaitsijoiden syliin, kainaloon tai muuten vain lähietäisyydelle. Piste. Mitta on täynnä ja tyhjät puheet saavat riittää. Palaan varikolle sitten, kun olemme saaneet miehen kanssa toteutettua sen muutaman tunnin kahdenolon jossain elokuvateatterin ja ravintolan välillä, josta olemme puhuneet siis jo kohta kaksi vuotta...

Nimim. MUZ-1

"Antakaa lapsille kamera käteen!"

1. Uusimmassa Lapsen maailma-lehdessä (9/2009) on juttua lasten valokuvauksesta. Siis lapsista valokuvaajina. Porin lastenkulttuurikeskuksen johtaja Päivi Setälä ihmettelee, miksi lapsille annetaan niin harvoin kamera käteen. [valokuvaajan omakuva]

2. Päivi Setälä uskoo aikuisten pelon liittyvän siihen, että meillä aikuisilla on pää täynnä esteettisiä määritelmiä siitä, mikä on kaunista ja riittävän arvokasta kuvattavaksi. [rakas pikkusisko siivouspäivänä]

3. Kuvista voi saada hyvän käsityksen siitä, mitkä ovat lasten mielestä tärkeitä kohteita.[tähän ei todellakaan ole mitään lisättävää!]

4. Setälän mukaan pienetkin lapset harkitsevat muun muassa rajausta ja sommittelua. [meillä ainakin kuvaajat kulkevat niinsanotusti nenä kiinni kamerassa ja kieli keskellä suuta etsimässä hyviä kuvauskohteita]

5. Aikuisten pitäisi siis päästä peloistaan ja antaa lasten kuvata ympäristöään. Lasten pitäisi antaa kuvata sitä mitä huvittaa. Ilman, että kukaan tulee sanomaan, että älä nyt kuvaa niitä kärpäsiä siellä pihalla! [Tai sormenjälkiä kahvimatissa... ja kaikkea muuta kivaa]

Elämä lapselle

Piti jo aiemmin vinkata, mutta vinkkaanpas nyt, kun konsertti on justiinsa menossa telkkarissa...

Kurkista TÄNNE ja osallistu, kiitos!

Viisi vuotta sitten...

Ihan yllättäen käynnistyi tapahtumakulku, jonka seurauksena minusta tuli äiti. Joka vuosi tähän samaan aikaan vaivun aika-ajoin jonnekin muistojen taakse ja unohdun ajattelemaan niitä hetkiä. Huoli, luottamus, toivo ja järkytys. Melkoinen tunteiden määrä. Ensimmäisinä tunteina en osannut iloita lapsistani, sillä pelkäsin menettäväni heidät. "Mitä ne minua onnittelee, sukulaiset ja ystävät?" En kyennyt ottamaan vastaan onnitteluja, sillä luulin joutuvani hautaamaan lapseni ennen kuin saisin heidät edes syliini.

Yhtäkkiä nuo kaksi pientä eivät olekaan enää lähellä, vaan repäistyinä jossakin kaukana. Enkä minä pääse sinne. Olen heikko; lapseni ovat vahvoja tietämättäni. Vahvempia kuin minä. Vain valokuvat ovat yöpöydällä. Siinä minun vauvani ovat, pikkuiseni, jotka joutuvat pärjäämään ilman äitiä. Tiedän, että he ovat hyvissä käsissä, se lohduttaa.

Kun näen lapseni muutaman päivän päästä, pyydän heitä taistelemaan. Ja taistelevathan he. Ovat kuulema "ihan hyvän kokoisia". Näen, että se on totta, sillä poikani ovat huoneen asukeista isoimmasta päästä. Meillä ovat asiat aika hyvin, kaikesta huolimatta.

Niin, meitä on koeteltu enemmän kuin monia muita, mutta on meitä myös siunattu. Siitä pitäisi osata olla kiitollinen. Joka päivä.

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ, MURUT!


Kaaharikalle oli topakka jo pienestä pitäen.

Ralliroope oli väsynyt vauva, keräsi voimia tulevaa varten. ;)


Kuvissa muutaman päivän ikäiset taistelijat. Ihan ekoja kuvia en viitsinyt ladata, sillä kaikkien niiden kuvissa olevien letkujen ja putkien takaa pikkumiehiä ei olisi edes näkynyt.

Kuka täällä oikein määrää??

Aamulla ensimmäisenä vilkaisu puhelimen kelloon. Jaahas, on noustava eikä voi jäädä vällyjen alle lötköttelemään, koska kello on jo niin paljon. Lapset ovat hereillä ja aamurutiinit odottavat: pisut, vaipanvaihdot, aamupalat ja -kahvit.

Lehdenluku on onnistunut, jos kääntelen kaikki sivut läpi ja selailen edes osan otsikoista. Tiirailen keittiön seinäkelloa ja mietin, pysymmekö aikataulussa. Pitääkö lapsia hoputtaa vai saavatko jatkaa touhujaan? Lehdenluku jatkuu ja hetken päästä uutiset on silmäilty jotensakin onnistuneesti (vain YKSI tuolilta nousu koko aikana). Vaikkakin jos joku kysyy iltapäivällä, olenko kuullut siitä ja tästä, en välttämättä muistaisi kuulleeni/ lukeneeni. Mutta tavoistaan ei voi poiketa; päivä menee sekaisin, jos lehden sivuja ei pääse aamuisin kääntelemään. Rutiini se on sekin.

Taas vilkaisu kelloon. Jaahas, hopihopi! Kiireesti ruoka tuloilleen, jotta tuo kypsyy uunissa silläaikaa kun olemme ulkona. Toimintasuunnitelman mukaan meillä on reilu tunti aikaa olla ulkona ennen ruokaa ja kerhoon lähtöä. Seinäkello raksuttaa ja aivoni myös, kun pitää miettiä, mitä ehtii tehdä sillä aikaa, kun broilerinsuikaleet paistuvat pannulla. Kerkiäähän sitä vaikka mitä: laittaa lasten päivävaatteet valmiiksi odottamaan pukijoita, pedata sängyt. Siivota aamupalapöydän ja ihailla muovailuvahasta syntyneitä tähtiä ja kukkia ja robotteja. Ja päivitellä muovailuvahamurujen leviämistä pitkin keittiötä. Niin, ja keräillä magneettikirjaimia pitkin keittiötä (kun se neiti on nii-in kiinnostunut kirjaimista jo nyt ;)).

Ruoka on uunissa ja kurkistus kelloon. Juu-u, olemme kutakuinkin aikataulussa. Nyt päivävaatteet päälle ja ulos samantein! Vaan kun se ei tapahdukaan ihan kuin sormia napsauttamalla. Ei. Muovailuvahamuruset ovat levinneet pöydälle ja pöydän alle. Imuri käteen ja katsahdus kelloon, muutaman minuutin imurointi on ok, eli voin imaista murut koko keittiöstä. Pojat käyvät jonkun laiskalandian aikaa, sillä muovailumuottien kerääminen ja alustojen siivous kestävät ja kestävät. Ehdin tarkistaa kellosta ajakulua monta kertaa ja mainita myös pojille: "Katsokaa nyt, kuinka tuo punainen viisari liikkuu koko ajan eteenpäin ja se tarkoittaa sitä, että aika kuluu koko ajan! Meillä on kohta kiire (nytkö ei muka ole?), jos me ei olla reippaita nyt!!!"

Just, just.

Siivousurakan jälkeen toinen pojista on reipas ja pian myös ulkona. Pikkusiskokin on puettu yhtä kenkää lukuunottamatta. Vaan mitäpä puuhaa vanhin veljeksistä? Pukee varmaan sitä t-paitaa ja niitä sukkia, jotka olen hetkeä aiemmin laittanut valmiiksi sängylle? Ei. Eipä oikeastaan sinne päinkään. Tämä herra melkein viisvee rakentelee duploilla omassa huoneessaan. Pelkät pikkarit jalassa. Ei muuta.

Nyt juoksen keittiöön ja katson, paljonko kello on. Juoksen takaisin ja alan vaatia nopeata toimintaa. Siinä käytetään nyt uhkausta ja kiristystä, vaikka muut keinot saattaisivat toimia paremmin. Mutta kun se kello on jo vaikka mitä!

Lopulta olemme ulkona: siis minä, Mini ja Ralliroope. Kaaharikalle pukee päällensä ja tulee varmaan kohta. Kurkistan kännykän kelloon, ehdimme olla ulkona vajaan tunnin... Kaaharikallea ei kuulu eikä näy. Jos nyt edes kuuluisi (niinkuin yleensä), niin voisin sanoa hänen olevan ulkona hetkenä minä hyvänsä. Menen katsomaan. Siellähän tuo tekee voimisteluliikkeitä omassa sängyssään. Ihan taitavasti vieläpä. Pikkareissa, edelleen.

Kello, kello, missä taskussa se onkaan? Himputti sentään.

Lähialueen pikkupoika lampsii leikkipuistoon päin ja huutelee toiveestaan nähdä Ralliroope ja Kaaharikalle puistossa kohta. "Kyllä me tullaan," vastaan. Kun tuo yksi nimeltä mainitsematon saisi nyt vain puettua päälleen.

Ja kyllähän se nimeltä mainitsematon sieltä tulee. Ja vieläpä vaatteet päällä.

Nyt tiedät varmaan, kuka meillä määrää. Tunnustan. Kelloon vilkuilu jatkuu, mutta yritän silti tietoisesti hillitä sitä. Kiire on omaa käsialaani, joten ainut joka siihen pystyy vaikuttamaan, on minä itse. Ja kellojen määräysvalta loppuu tähän!