perjantai 28. toukokuuta 2010

Toinen kattaus?

Viime yönä toisen pojan huoneessa lensi laatta ja melkoisen tottuneesti hoidimme homman isi-issukan kanssa: poika suihkuun, petivaatteet pesuun ja tuttuakin tutumpi vati viekkuun lattialle. Olin lyöty, sillä olimme vasta päässeet arjen makuun edellisen vatsatautirumban jäljiltä.

Valvoin pedinpuolikkaallani ja kuuntelin jokaista äänähdystä, valitusta ja sängyn natinaa talossa. Jossain vaiheessa siirsin pyykit pesukoneesta kuivausrumpuun ja jatkoin tahtomattani kyttäämistä. Erään kerran jopa säpsähdin rajusti, kun luulin jonkun voivan huonosti.

Sitten näin unta, että Mini oksensi sänkyyn ja kaipasi äitiä.

Issukka kertoi myöhemmin, että lähtiessään töihin nukuin silmälasit päässä. Siis nuupahtaneena kärppänä.

Tänään huonovointinen potilas on ollut erittäin äksy, mutta virkeä. Jopa riehakas.

Tulevaisuus näyttää, tarjoammeko oksutaudille toisen kattauksen, vai selviämmekö pelkällä varoituksella. Joka tapauksessa peruimme osallistumisemme ihanille synttärikutsuille ja aiomme elää lasten kanssa erakkoina viikonlopun yli.

Ihan varuiksi vaan.

Ps. Tervetuloa lukijaksi, Karkki!

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Neiti Horsman nukkuessa

Melkein viikon hiljaiselon jälkeen muutama rivi. Ihan nopeesti vaan, sillä neiti Heinähattu heräilee varmasti kohta päiväuniltaan. Mini ilmoitti itse olevansa Heinähattu, kun ruokapöydässä keskusteltiin kirjasta nimeltä Heinähattu ja Vilttitossu. Jompi kumpi kirjan tytöistä tuntuu nimittäin olevan Kaaharikallen esikuva, sillä tämä nukkui yhdet päiväunet sängyn ALLA. No, onhan noita mukavampiakin paikkoja koisia...

Vaan eipä tässä sen kummempaa.

Ollaan oltu ja tössötelty, rymistelty ja potkittu palloa. Ja tehty hiekkakakkuja. On ollut tosi ihanaa rötvätä sohvalla koko perheen voimin lukemassa poikien päiväkerhokansioita. Siellä on kirjattuna ylös herrojen kuulumisia ja ryhmien aatoksia asioista.

Naapurinrouvien kanssa ollaan juteltu päivähoitoon menosta. Ei niin, että me menisimme, mutta nuo meidän lapset. Tai voisihan sitä katsoa, pääsisikö sitä itse jollekin "virikepaikalle" jonnekin. Kun kotiäidellä alkavat sosiaaliset suhteet olla minimissään, niin aivotkin alkavat lyödä huttaa. Tai niin minä ainakin selitän tämän hetkittäisen hötöpäisyyteni. Kun ainoata seuraa ovat alle kouluikäiset lapset, niin kyllä se varmaan aivotyöskentelyssäkin näkyy, ainakin jollain tasolla. Enkä sano tätä nyt mitenkään pahalla, totean vaan.

Itse olen menettänyt sellaisen small talking-taidon ihan kokonaan. Tai ylipäänsä keskustelutaidon. Kun ei kaikkien aikuisten kanssa voi keskustella mm. seuraavista aiheista:

- miksi kannattaa käydä vessassa ennen ulos lähtöä,
- kuinka kannattaa olla reilu kaveri,
- lyöminen on väärin,
- päähän potkiminen on vielä enempi väärin,
- miksei ikinä, koskaan eikä milloinkaan saa potkaista edes leikillään toista päähän,
- miksi ruoka-aikana syödään (eikä keksitä mitään kirurgisia toimenpiteitä pavuille tai tomaateille),
- miksei kasvissosekeittoa voi nuolla kuin koira, tai
- miten lentokone pysyy ilmassa, kun se on niin painava.

Joskus on tietysti tilanteita, että jotkin noista aiheista puhututtavat aikuisiakin.

Mutta nyt lopetan tämän yksinpuhelun tähän. Neiti Kesäheinä heräsi.

Ps. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

torstai 20. toukokuuta 2010

Muumiomummon aikeet

Täällä on otettu pakostikin tosi rennosti, sillä sairastuimme koko porukka vatsatautiin. Nyt palailemme arkeen ja yritämme unohtaa epäsäännölliset ruokailu- ja nukkumisjärjestelyt. Vähän jäi kyllä sellainen "ollaa ja tehhää mitä milloinki huvittaa"-fiilis...

Nyt huvittais kaikista eniten lösähtää sellaiselle pehmeälle auringonottotuolille puolivarjoon. Voisin kuunnella korvakuulokkeilla rentouttavaa musiikkia ja sulkea silmäni, jopa torkahtaa. Ja hörpätä välillä jotain raikasta holitonta kesädrinksua.

Totuuden nimissä täytyy kyllä mainita, ettei meillä ole sellaista löhötuolia eikä pahemmin korvakuulokkeita soittimineenkaan. [Enkä ole eläissäni käyttänyt mp-soitinta saatika siitä uudempia vekottimia, joiden nimiä en edes tähän hätään muista.] Vesikin on kyllä ihan hyvä janojuoma... ellei paras.

Joten tämä muumiomummo köpöttelee nyt vaaleanpunaisissa reiskoissaan keinutuoliin (ai pahus, eihän meillä ole sitäkään), tai humpsahtaa vain tuttuakin tutummalle kotisohvalle. Ihan vaan hetkeksi.

Heipsan.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Stressitöntä päivää!

Olen päättänyt (taas) ottaa vähän rennommin. Ihanan kotiäitiystävän alkava vatsahaava mietityttää ja saa ajattelemaan asiaa laajemmassakin perspektiivissä. Miksi kotiäidit (yleensäkin) stressaavat? Miksi ja mistä minä stressaan? Vai stressaanko edes?

Kaksosten ollessa pieniä opin ottamaan lunkimmin mm. taloudenhoidon suhteen, niinpä opin sietämään myös villakoiria, läiskiä siellä ja tahroja täällä. Moodi on jäänyt päälle, paha kyllä. Se, mistä stressasin ja jäkitin, oli poikien hoitoon ja kasvatukseen liittyvät asiat. Se, miten osaisin kasvattaa lapseni "oikein". Olin väsymiseen asti johdonmukainen. Askartelimme, leikimme, ulkoilimme, ruokailimme ja nukuimme kellontarkasti ja poikkeuksia tehtiin harvoin, jos koskaan. Vaikka puuhaaminen poikien kanssa oli mukavaa, täytyy tunnustaa, että esikoisten vauva- ja taaperoaika taisi olla aika suorittamista.

Pikkuisen Minin synnyttyä päätin ottaa lunkimmin, mutten vieläkään osaa olla nipottamatta tai jäkättämättä turhistakin asioista. Jos osaisin ottaa lunkimmin ja katsoa läpi sormien esimerkiksi poikien joitakin töllöntöitä, niin kaikilla olisi paljon mukavampaa.

Ainakin vähän aikaa. Sitten kun sattuu, niin kellään ei ole kivaa.

***

Viimeksi, kun päätin ottaa lunkimmin ja menin takapihalle isi-issukan seuraan, oli käydä köpelösti. Mini tuli nukenrattaineen perässä, mutta Kaaharikalle ja Ralliroope jäivät etupihalle touhuamaan.

Istuin terassin reunalla ja jonkin ajan kuluttua tokaisin issukalle, että pitäisiköhän mennä katsomaan, mitä ne pojat siellä etupihalla tekevät. Oli aika hiljaista. En mennyt heti, mutta kun jonkin ajan kuluttua sain pepatsuni nostettua ylös ja mentyä katsomaan, näin etupihallamme KOLME poikaa keskittyneinä "puutarhahommiin". Ralliroope maassa, Kaaharikalle korkealla puussa ja naapurin kolmevee pöheikössä SAKSET käsissään. Kolmikko oli päättänyt harventaa oksistoa ja hakivat jokaiselle pienet askartelusakset.

Onneksi ei sentään leipä- tai lihaveitsiä.

***

Palaan vielä kotiäidin stressiin. Sressaavien tilanteiden sietäminenhän on korvien välissä, ja on helppoa kehottaa toista kääntämään selkänsä sotkulle ja epäjärjestykselle. Mutta entä, kun kysessä on vilkas, mielikuvitusrikas ja arvaamaton pojannassikka? Voinko minä äitinä kääntää selkäni ja antaa toisen toteuttaa keksimiään hullunhauskoja ja tärkeitä juttuja vain torjuakseni omaa stressiäni? Sotkut ja lievä epäjärjestys eivät YLEENSÄ vahingoita, mutta lapsi, jolta "mopo karkaa" aika usein, on melkoisen tapaturma-altis niin itselleen kuin muillekin.

Kokemus on näin osoittanut.

***

Saatan jatkaa aiheesta (tai aiheen vierestä) vielä myöhemmin, mutta nyt otan toisen kupillisen kahvia ja kipitän terassille nauttimaan ihanasta päivästä.

Stressitöntä päivää!

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

(Son of ) Elvis has (almost) left the building

Ralliroope odotteli iltalaulua. Jos äiti laulaa yleensä Maan korvessa kulkevi-linjaa, niin isi vetelee ihan muita veisuja. Tänä iltana iltalaulun YRITTI laulaa Elvis kappaleellaan Suspicious Mind, mutta Elviksen poika tyrmäsi kappalevalinnan oitis.

- Ei, ei!!! Lopeta, tai mie nukun ulkona!!!
- [Elvis yritti uudelleen ihan silleen pehmeään elvistyyliin...]
- Eieiei, lopeta NYT, tai mie nukun ulkona!!!

Elvis uskoi ja poika sai kuulla kauniin balladin nimeltä Joka ilta kun lamppu sammuu.

Ja uni tuli pikemmin kuin kukaan olisi uskonut.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Äidin huoli lapsestaan

Tässä alkaa olla tilanne jo siinä pisteessä, etten tiedä, kumpi tästä hoitoon kohta lähtee, minä vai tuo toinen poika. Olen ollut noista toilailuista huolissani jo vuosikausia (ja jässikkä on vasta viis vee), mutta koska tapaus on vaan niin epämääräinen, niin ei tuosta ota selvää erkkikään (asiantuntijoista puhumattakaan). Milloin on huolestuttavaa käytöstä, milloin epämääräistä astmaa ja milloin kaikki on ihan hyvin. Yksi on huolissaan, toinen ei oikein tiedä, että mikä tässä nyt muka on vialla ja sitten kuitenkin juuri tämä poika jää mieleen lyhyenkin tapaamisen jälkeen.

Voisiko joku ystävällisesti sanoa suoraan, onko tuo meidän napero jotenkin erityisen tuen tarpeessa, vai kuvittelenko vaan. Olenko se sittenkin minä, äiti, joka olen kuvitellut kaiken ja huolehtinut suotta? Minäkö se olenkin erityisen tuen tarpeessa?

Välillä kyllä tuntuu ihan siltä.

Yritänkö itse tehdä lapsestani jotain muuta kuin mitä se on? Että koska meillä on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut äärimmäisen paljon surua ja tuskaa, niin laitetaan siihen päälle vielä muutama pikkukeskonen ja "jotakin epämääräistä" extraksi mietintämyssyyn. Kun ei ole muka muuten tarpeeksi mietittävää ja selvitettävää.

Mutta jos tuo herra lepattaa ja on kuin moneen suuntaan pyörivä hyrrä, niin onko se ok? Jos tänä vuonna kuusi vuotta täyttävä ei saa puolessa tunnissa päälleen muuta kuin sukat ja pikkarit, niin onko se ok? Ja siinä sivussa hän on viskannut puupalikalla lasisen valokuvakehyksen säpäleiksi. Ja mahdollisesti siinä sivussa hän on tehnyt paljon muutakin; paitsi pukenut niitä vaatteita. Kun ne vaatteet sitten joskus ovat päällä, ne ovat nurinpäin.

Jos tuo tyyppi on vain luonteeltaan tuollainen luova ja rento, niin mikäs siinä. Jos hän tarvitsee liikettä ja aistimuksia enempi kuin muut, niin mikäs siinäkään. Mutta jos tuo hillerihiiri saa päivänsä kulumaan vain satuttamalla itseään ja muita, ja hajottamalla ympäristöään, niin eikö se jo huolestuta muitakin kuin äitiä? Vai sittenkö vasta ympäristökin herää, kun oikein kovasti sattuu?

Yritä siinä sitten selitellä lääkäreille, että juu, kyllä se kotona hyppii, loikkii ja hihkuu, kun tohtorintuolilla istuu jähmettynyt patsas. Tai kyllä se kotona puhua ja huutaa osaa, kun vastaanotolla vain piipittää.

Alan olla kohta vahvasti sitä mieltä, että kasvatus on mettässä ja meillä on kotona siitä johtuen käytöshäiriöinen lapsi. Tai jos ei vielä ole, niin kohta on, kun negaa sataa niskaan koko ajan.

Että tällainen paasaus tällä kertaa. Kaiken tämän valituksen jälkeen voin vain todeta, että kyseessä on erittäin rakas ja hurmaava lapsi, joka vaan sattuu olemaan "vähän vilkas" (paitsi lääkärin vastaanotolla mykkä patsas).

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Salamana

...siis ihan nopeasti vaan kerron edeltävistä päivistä postaustauon rikkoakseni.

* Otin Minin synttärijuhliin valmistautumisen todella rennosti.

* Juhlatkin menivät rennosti, kiitos kivojen vieraiden.

* Tein sen pakastemarenkikakun (jota tehdessä iski ensimmäinen ja viimeinen kiukkukohtaus; marenkilevyt eivät meinanneet irrota leivinpaperista ja hajosivat osittain... siitä selvittiin vetämällä henkeä ja päätöksellä, jotta nyt ei pirä jäärä tuleen makaamaan...), jonka mainitsin edellisessä postauksessa tekeväni.

* Isukki osti juhliin maidottoman täytekakun ja kaikki olivat tyytyväisiä. :)

* Mini opetti isompaa kaveriaan tekemään kuperkeikkaa: työnsi takamuksesta ja antoi kannustavia kommentteja.

* Kaveri säikähti.

* Ralliroope ja Kaaharikalle simahtivat heti juhlien jälkeen.

* Neiti kaksvee HILLUI ainakin puoli kymmeneen.

* Aamulla kaikki kolme Hedelmää kipusivat yksi kerrallaan meidän sänkyyn.

* Oli ahdasta, mutta olin nii-in onnellinen. Ja vaikka on kuinka kliseistä sanoa näin, niin paras äitienpäivälahja oli saada nuo hurumurmelit siihen viereen.

* Sain lahjaksi myös äärimmäisen luovasti tehdyt tyynytliinat (2kpl).

* Ne tulevat käyttöön.

* Kävin illalla sauvakävelylenkillä.

Eipä tässä muuta tällä kertaa. Vedettyäni nassuun puoli levyä Daim-maitosuklaata voinen vain todeta, että taitaapa olla paikallaan käydä huomennakin sauvakävelylenkillä.

Toteaa rouva, jonka pömppää vatsanseutua on tuijoteltu pitkin päivää sillä silmällä. Ja varsinkin sen jälkeen, kun kerroin Ralliroopen piirtäneen tyynyliinaansa yhden ylimääräisen perheenjäsenen. :D No, pömppä mikä pömppä, ei maha mahalle mittää tää täti. -huokaus-

[Kyse ei ole sitten vauvamasusta vaan ihan vaan pallomasusta. Ja kuten yhdestä aiemmasta postauksestani on käynyt ilmi, niin Ralliroope vielä HARJOITTELEE laskemista...]

Ps. Tervetuloa lukijoiksi Puunukke ja Sotkuholisti!

maanantai 3. toukokuuta 2010

Auringonpaistetta ja juhlintaa

Varikolla paistaa aurinko, vaikka ikkunat ovatkin likaiset, tavarat sikinsokin ja nurkat hiekkaa pullollaan. Viihdymme ulkona ja nautimme valosta, jota talvella oli niin niukasti. Pojat tykkäävät sahata laudanpätkiä ja nakuttaa vasaralla (ihan niinkuin isänsä), Mini taas keinua ja tehdä kottikärryhommia ja hiekkakakkuja. Itse haluaisin päästä kaivelemaan maata ja laittamaan pihaa kesäkuntoon.

Askartelimme aamulla naapurintytölle ihanat kruunukortit, sillä tämäniltaisissa synttärijuhlissa pojat ojentavat päivänsankarille lahjaksi korttien lisäksi prinsessalinnan. Ja kaksi tummanpunaista ruusua. :D Soitimme aamulla issukalle töihin ja pyysimme hakemaan ruusut kotimatkalla. "Jos ei ole kahta tummanpunaista, niin ota sitten yksi tummanpunainen ja vaaleanpunainen", opasti Kaaharikalle isukkia puhelimessa. Ja Ralliroope nyökytti päätään hyväksyvästi ruokapöydän toisella puolella.

Kyllä pojat tietää, miten tyttöjä (ja niiden äitejä) ilahdutetaan. ;)

Nyt menen kirjoittamaan ostoslistan loppuun, että tulee ostettua kaikki tarvittavat leipomisjutut yhdellä kertaa. Vietämme ensi lauantaina Minin kaksveesynttäreitä ja pitäisihän sitä nekin valmistelut aloittaa jo pikkuhiljaa... vaikka sitten kaupassakäynnillä. Perinteisen kermakakun sijaan meinasin tarjota jonkinmoista marenkikakkua, siitäkin huolimatta, että voipi tulla sanomista. Marenkikakku nyt vaan tuntuu sopivan tuolle meidän murumyylle jotenkin paremmin kuin kermis.

Auringonpaistetta teidänkin päiviin!