Likabanaaneja ja kamelinpyrstöjä

"Olipa kerran pieni robotti, mikä heräsi äsken juuri vuoteestansa. Ja sitten se jäädytti koko talon, ettei liikkunut vuosiin.

Sitten se ainakin meni suihkuun ja aamupalalle. Ja sitten se söi mustaherukkaöljyä ja sitten se söi rusinapipareita öljyn kera. Ja sitten se joi robottijuomaa. Arvatkaas mitä se on? Se on öljypiparia, jota se on.

Sitten se meni leikkimään ulos. Ja sitten se ampui muukalaisrobotteja ja mörköjä. Ja aluksia, jotka olivat muukalaisrobotteja. Robottikaverit lensivät kotiin. Ja sitten robotille tuli paha mieli. Sitten se meni kotiin... Ja arvatkaas, mitä se teki? Haluatteko kuulla ensi kerralla?

Selvä. No, kuuntelette sitten nyt.

Sitten se meni sisälle murjottamaan. Se laittoi takkaan tulet, sillä robotilla oli kylmä. Ja sitten se meni sänkyynsä vähän lepäämään, että se jaksaisi. Sitten se söi ainakin välipalaa: likabanaania ja kamelinpyrstön.

Ensi kerralla kuuntelette tarinan loppuun. Hei, hei!"


Tarinoi: Kaaharikalle
Kirjasi: äiti


Tänään syntyi satuja keittiönpöydän äärellä ja vessanpöntöllä. Keittiössä tarinointi yltyi niin hurjaksi, etten enää millään pysynyt perässä ja eskariinkin lähdettiin lievästi sanottuna sadun lumoissa. Niin olin minäkin mukana jutuissa, että kirkonkylälle käännyttyäni muistin unohtaneeni hakea eskarikaverin kyytiin. Oho! Ei muuta kuin takas vaan...

Lounaan jälkeen kokeilin saduttaa Miniä (siellä vessassa). Minin lempparikirja on Hello Kitty ja ihana päivä.


"Kala. Kiti. Kukkaa, kukkaa, kukkaa. Kukka on tohon.

Se pukee vaatteet. Mini söi pastillin. Kiti syö aamupalaa. Äiti. Äiti, kuule?

Se Kiti menee aamukylpyy. Se sisko omaa sänkyy menee."


Yleensä pyrin kirjoittamaan ihan vaan tikkukirjaimilla, jotta lapsi hahmottaa syntyvän tekstin ja sanat helpommin. Mutta joskus on tyydyttävä "pikakirjoitukseen", kuten tänään. Sen verran lennokkaasti tarinaa syntyi. ;)

Ps. Minin sadussa vaihdoin typsykän nimen Miniksi.

Viheriön monitaiturit

Taas täällä.

Tänä aamuna Ralliradalta siirryttiin pikataipaleen kautta jalkapallokentille, joilla Ralliroope osallistui joukkueensa kanssa ihkaensimmäiseen turnaukseensa. Meidän pienet hurumurmelit pelasivat siellä kentällä ja me vanhemmat seisoimme kentän laidalla kannustamassa. Lempeällä asenteella. Ilman karjuntaa, rumaa kieltä ja härkäpäistä raivoa.

Sillä hauskaahan sinne oli menty pitämään, kokemuksia hakemaan. Iloitsemaan onnistumisista ja ottamaan vastaan maalit, jos sikseen tulee. Voitontahtoa ehtii kerätä myöhemminkin.

Ennen ensimmäisen pelin alkua valmentaja kokosi porukan yhteen ja selvitti viimehetken pelikuviot. Silloin tuli mieleen tärkeä asia: "Asiaa, tärkeetä asiaa!!!", huomautti Ralliroope määrätietoisesti ja teki selväksi, että muiden on nyt kuunneltava. Myös valmentaja kääntyi poikaan päin ja oli valmiina ottamaan vastaan pelistrategisesti tärkeitä huomioita.

"Mä sain eilen Bionicklen!!"

Peli kulki hyvin ja maaleja syntyi. Siis kylläkin omaan maaliin, mutta ei se mitään. Kukaan ei antanut periksi. Maalivahti kääntyi ihanan onnellinen virnistys kasvoillaan kannustajiaaan kohti, kun hän oli saanut onnistuneesti pallon kiinni. Mahtavaa!

Olen todella tyytyväinen valmentajaan, joka osaa ohjata ja kannustaa pieniä pelaajia kauniisti. Apuvalmentajat osaavat auttaa juuri oikealla hetkellä, rauhallisesti ja asiallisesti. Ja vanhemmat ovat, ainakin vielä tässä vaiheessa, melko rauhallista kannustusjoukkoa.

Harjoituskentillä treenejä seuranneena olen huomannut, että pelaajatkin osaavat ottaa lunkisti. Maalivahti saattaa laiskassa päädyssä pötkötellä kesken pelin ja nostella jalkojaan kohti taivaita. Muutama saman puolen puolustuspelaaja voi pyrähtää pikahippasille sillä välin, kun hyökkääjät puurtavat vastustajan maalilla. Ja siinä välillä joku pelaajista verryttelee tekemällä kärrynpyöriä.

Taitavia lapsia! :D

Ja mitä tekee pelaajasankarin muu perhe sillä välin ison pelikentän toisella laidalla? Isi ja äiti ottelevat yhdellä pallolla veljen ollessa maalissa ja pikkusisko juoksee oman pallonsa perässä juomapullo kainalossa. Mitä hurjempi kaksintaistelu pallosta on menossa, sitä enemmän äiti kuuluu hihittelevän. Ja jos vanhempien taistelu pallosta äityy venymään, niin Kaaharikalle ehtii kiivetä melkein kokonaan ison maalin päälle.

Välillä tehdään kenguruloikkia ja välillä maataan tekonurmella vaatteet, hiukset ja kasvot täynnä tekonurmen mustaa murua. Siinä vaiheessa, kun yksi ei-sana laukaisee hervottoman kiukkukohtauksen, on aika aloittaa siirtymä kotiin ja petiin.

Mutta se niistä harjoituksista. Turnauksessa ei tiettävästi nähty kärrynpyöriä tai kuperkeikkoja; mutta hienoa peliä kuitenkin. Jäämme odottamaan, mitä mieltä Ralliroope on tulevaisuudensuunnitelmistaan, rupeaako jalkapalloilun ammattilaiseksi vai keskittyykö enempi robottipuolelle. ;)

Jääpi nähtäväksi.

EDIT. Ps. Tervetuloa lukijaksi, Kati!

Jatkoa edelliseen...

Keinumisen välissä kävimme keräämässä terassin tomaattiviljelmiltä(!) satoa. Niin, ihan raakoja ovat, mutta ajattelin yrittää kypsytellä niitä sisällä. Ulkona on jo niin kylmä, etteivät mitkään hallaharsot jaksa tomskuja lämmittää. Pienillä apulaisilla oli niin kova into auttaa, että piti jakaa tomaattien koriinlaittajille omat vuoronsa.


Ja sitten takaisin keinumaan...

Sisälle päästyämme oli aika aloittaa pöperöhommat. En saanut tällä kertaa kurkunleikkaajia avuksi, joten pilkoin ne ite. Siis ne kaupasta ostetut tomaatit ja tuorekurkut. Eteisestä alkoi kuulua sen verran "meillä on tosihauskaa"-ääniä, että piti mennä katsomaan ja napata samalla salaa kuva.


Ei se kyllä ihan onnistunut, kun kamera vähän heilahti... Saanko esitellä, siinä on Ylva ja Ylvan nenä. Onneksi ei sattunut räkäsempää päivää kuvanotolle.



Täytyy sanoa, että kyllä nuo joskus keksii ihan hyviäkin juttuja. Kokeilkaapa ite pikkupallon heittoa hikiseen saappaaseen. ;) Mutta kannattaa lopettaa ennenkuin ilo pääsee kokonaa irti ja superpallot alkavat lennellä ihan villeinä seinille ja kattoon. Voi tipahtaa lamppu katosta tai taulu seinältä.

Siinä syy, miksei meillä ole lasikehystettyjä tauluja lähelläkään eteistä...

Onnellisesti pihalla

Yksi istuu keinussa lippalakki vinossa ja huutaa nauraen: "Äitiii, anna jalkapohjavauhit! Äiti hei, anna jalkapohjavauhiiiit!" Virnistys menee ihan oikeasti melkein korviin asti (olemme suurisuista sukua) ja silmät tuntuvat todella nauravan. Väliin hän hoilottaa jotain epämääräistä omakeksimää viisua, ettei edes sanoista saa selvää. Ja täysillä.

Toinen istuu vihreässä "vauvakeinussa" isoveikan fleecemyssy leukaan asti silmillä ja hihittelee itsekseen. Koko kroppa heiluu eestaas vauhdin mukana.

Kolmas on taiteillut itsensä tuplakiikun keskelle ja roikkuu siellä pää alaspäin. Viisut ne on sielläkin ja kuulunevat kauemmas kuin naapuriin.

Me olemme pihalla. Ihan pihalla.

Punainen vahakangaspöytäliina vs. muutamat raidat

Tänään lähti kimppakyyti Ralliradalta kohti eskaria. Onneksi kimppakyytivuoro ei sattunut kohdalleni tiistaina, sillä silloin nukuin niin sanotusti pommiin ja heräsin päiväunilta ulko-oven kahvan rynkyttämiseen. Olin nukahtanut TAAS sohvalle puoli-istuvaan asentoon ja jossain vaiheessa Minikin oli kömpinyt viereen. Olimme siis molemmat yhtä tukka pystyssä ja silmät sirrillään, kun pojat tulivat naapurin kyydissä eskarista kotiin. Tänään ei saa käydä niin.

No, mutta tänään siis oli meidän vuoro hakea eskarikaveri tuosta vähän matkan päästä kyytiin ja viedä poikaporukka opintielle. Päästyämme Minin kanssa kahdestaan takaisin autolle, huikkasin tytölle takapenkin suuntaan, että mitäs jos mentäisiin Kaupunkiin. Ajatus sai kannatusta ja suuntasimme kohti valtatietä.

Vaan, kuinkas ollakaan, bensamittarin valo alkoi vilkkua ja kuskille tuli paniikki. Olen sitä tyyppiä, joka panikoi heti valon sytyttyä ja löpöä on saatava hetipaikallanyt ja oitis. Vaikka sillä kilpurilla ajaisi vielä sen sata kilometriä kevyestikin.

Kurvasin kotiin, hain sukanvarresta parikymppisen ja navigoin lähimmälle tankkauspisteelle, vaikka sieltä ei saa edes bonuksia. :( Rouvan panikointi loppui kuin veitsellä leikaten ja jatkoimme Minitsun kanssa Kaupunkiin rälläämään. Mitä sitä nyt voi rällätä, kun tilillä on kolmetoista euroa...

Kävimme kangaskaupassa ostamassa vahakankaan keittiön pöydälle, emmekä totisesti saaneet sitä sillä kolmellatoista eurolla. Perusteltuani itselleni mielessäni, kuinka tärkeä ostos oli kyseessä, vingutin korttia ja valmistaudun illalla selittämään myös issukalle, kuinka tärkeä ostos oli kyseessä. Tai sitten olen vain ihan hiljaa, jospa tuo ei huomaisi mitään?

Kävimme myös lankakaupassa ja ostin vihreää täysvillalankaa alennuksesta. Vihreä on Ralliroopen lempiväri ja jos hyvin käy, voisin neuloa hälle talveksi lempparivärisukat. Eilen olin vielä sitä mieltä, että olisin itse sukkia vailla, mutta katsotaan nyt kuinka käy. Niin, ja sitten ostin sellaisen sukkapuikkomittarin (vai mikä kumma se on oikealta nimeltään), sillä sellaista olisin tarvinnut jo kauan aikaa sitten.

Tänään ei tunnu jutuissani olevan päätä eikä häntää, mutta tokkopa tuo nyt ihan uutta on. Pääkohdat taitavat olla:
- Tänään on minun kimppakyytihuki,
- en saa nukahtaa tai ainakaan nukkua pommiin, sillä kohta on haettava pojat eskarista,
- kaipasin vaihtelua ja suuntasin Minin kanssa kohti Kaupunkia,
- olen aika persaukinen,
- tankki alkoi olla tyhjä ja panikoin,
- kuvittelin joutuvani pulaan, jos bensa kuitenkin loppuisi tankista,
- enkä pääsisi hakemaan poikia,
- törsäsin harkitusti ja
- joudun ehkä perustelemaan törsäykseni miehelleni.

Tai, kuten sanottu, hän ei huomaa mitään. Hmmmm. Olisikohan pitänyt käydä kangaskaupan sijaan parturissa laitattamassa muutamat vauhtiraidat, sillä noita tukkajuttujahan nuo miehet eivät YLEENSÄ huomaa niin hyvin kuin keittiön pöytäliinaa...?

Varsinkin, kun se pöytäliina on punainen.


[varpaat vailla villasukkia]

Kaunis kiitos!

Karkki yllätti ja ilahdutti antamalla tunnustuksen. Kiitos.



Tässä seitsemän asiaa minusta, tuleekohan uutena faktana vai toistanko itseäni?

- Minulle on joskus 12-vuotiaana laitettu korviin rei´ät, mutta ne ovat todennäköisesti nyt jo ummessa. Korvani eivät tykkää koruista. Harmi.

- Minä kyllä ehkä pikkiriikkisen tykkäisin.

- Kuten tunnustuksen antaja, Karkki, myös minä tykkään kirjoittaa. En tee sitä työkseni enkä osaa tehdä sitä oikein, mutta tykkään siitä. Kirjoitin joskus (+/-) kymmenvuotiaana ruutuvihkoon tarinoita ja isäni kommentoi juttujani kannustavasti. Vihko hävisi jossakin vaiheessa, enkä muista muuta kuin sen, että yhdessä tarinassa oli noita-akka. Lisäksi toimitin lehteä nimeltä Me lapset ja muut, joista yksi kipale löytyi vanhempieni jäämistöstä. Todistusaineisto hävisi mysteerisesti...

- Mielikuvitus korvaa siis usein taidon.

- Unohtelen asioita. Tämä ei välttämättä tule teille uutena asiana; en vain muista tarkalleen, olenko maininnut asiasta. Olenko? Joko minulla on jostain syystä huono muisti, tai sitten en vain keskity olennaiseen.

- Eilen kävi niin, että laitoin nakkikiusausloodan päälle folion suurinpiirtein paistamisen puolessa välissä (ettei pinta kärventyisi) ja lähdin selvittelemään pihalle omien ja naapurinlasten välejä. Tilanteen rauhoituttua jatkoin hiekkalaatikkoleikkejä Minin kanssa. Kesken leikkien Mini löysi hiekkalaatikosta roskan, jota lähdin kiikuttamaan roskikseen. Keittiössä katseeni osui savipottiin hellalla. Niin, nakkikiusaus yritti kypsyä kylmällä hellalla, vaikka se olisi onnistunut paremmin siellä kuumassa uunissa.

- Olen käynyt viittomakielentulkin koulutusohjelman pääsykokeissa joskus vuonna yksi tai kaksi. Jos olisin päässyt opiskelemaan ja valmistunutkin, olisi "käsialani" hirveää, sillä sormeni ovat kippurat. Eli nivelet ovat hiukka yliliikkuvat, tai jotain. No, pääsykokeet olivat haastavat; mutta erittäin mielenkiintoiset. :) Terveisiä kaikille viittomakielentulkeille, teette hyvin arvokasta työtä!

Pistän tunnustuksen eteenpäin satunnaisessa järjestyksessä, enkä ota huomioon sitä, onko kyseinen bloggari jo aiemmin saanut tämän saman tunnustuksen. Kiitos, kun kirjoitatte ja kuvaatte!

Joola [pieni PALA TALLESSA]
Messi [Kaaosteoriaa]
Hanna [Toukokuun tyttö]
Piuku [Vinkeä Väkkyrä]
Mizyéna [mizyéna]
Sotkuholisti [Sotkuholistin päiväkirja]
Anne [Helvetianmoista elämää]
Merja [Villa Inkeri]

Ja mistähän sitä aloittaisi...

...tämän raportin kirjaamisen täältä meuhkalandian radalta?

Ainakin tuli mieleen heittää kysymys, tiedättekö, miten sellainen kulmakarvannyppimispinsetti ja ikkunanpesu liittyvät yhteen? Lapselliset saattavat tietää.

Tarvitsin eilen kyseisiä pinsettejä saadakseni tyhjennettyä sen tietyn reiän ikkunanpokassa, johon saa työnnettyä sen ikkunanavaajan. Sieltä rei´ästä löytyi jotain epämääräistä, jossa oli taatusti pieniä sormenjälkiä...

Tänään olin onnekkaampi, enkä tarvinnut kulmakarvannyppimispinsettejä ikkunanpesuun.

Eilisen keittiönikkunoiden puunaamisen jälkeen siirryin siis lupsakkaa vauhtia tänään Minin huoneen ikkunoiden jynssäämiseen. Siinä puuhassa menikin sitten se kaikille varmaan ihan tutuksi tullut "ikä ja terveys", sillä puuhan keskeytti tuhat ja yksi kertaa lasten epämääräinen hippalointi. Milloin puussa, milloin maassa ja milloin jossain siltä väliltä. Välillä oli ihan pakko mennä katsomaan, tuleeko kohta ruumiita, kun neljä lasta veti melkoista haipakkaa taloamme ympäri, ihan selvästi takaa-ajomeiningissä.

Moninaisten mutkien kautta sain valjastettua Kaaharikallen ja naapurintytön maalaamaan vesiväreillä (ja kaksi muuta toiselle pihalle), kun yhdeksän minuuttia myöhemmin siinä olikin neljä lasta ja kaksi miestä lisää. Ja kolme minuuttia myöhemmin siinä oli vain yksi pikkuinen tyttö, joka oli maalannut itsensä lisäksi nurmikon, kiviä, paperin ja valkoisen ulkolampun varren.

Jippii!

Missä miehet? Missä omat- ja naapurinlapset?

Jotta saisin tehdä tämänkin homman ihan rauhassa, olisi syytä kiristää otsalamppu ohimoille ja duunata öisin. Työnjäljestä ei sitten puhuttaisi mitään, jooko?

Nyt on pakko mennä laittamaan ruokaa nälkäisille, ettei raasujen tarvitse syödä kynsiä tai peukkua.

Välipalakuvia

Perjantaina ajattelin yllättää Ralliroopen ja Kaaharikallen pullantuoksulla ja herkkuvälipalalla. Hiivat olin ostanut jo melkein viikkoa aikaisemmin, joten johan se oli aikakin tarttua taikinakulhoon. Kaurajuomasta tulee maanmainioita maidottomia pullia, vinkkinä kerrottakoon.

Ja kerrottakoon vielä sekin, ettei pullataikinan vaivaaminen ole taitolajini, mutta jos lapset tykkäävät, niin se riittää. Vieraille tarjottakoon jotain muuta. ;)


Ilmaisen tässä myös mielihyväni siitä, että kaksoset ovat viihtyneet ajoittain jopa samalla hiekkalaatikolla, vaikka välillä on tilanteita, jolloin saman katon allakin on tosi vaikeeta olla ja elää.


Mini on viihtynyt pihalla piirrellen. Välillä kuistille kokoontuu likkaryhmä taiteilemaan ja Minihän on nykyään niin isoa pimua, että. Nauttii siis suunnattomasti isompien tyttöjen jutuista.

Vaikka naapurin samanikäinen kaveri onkin vissiin Se Bestis... hihhih...

Vaan nyt se on käärittävä hihat ja ruvettava hommiin. Mini lauleskelee edelleen pelkissä pikkareissa ja tukka silmillä. Pimpulat, pompulat ja tukkapinnit mukaan ja menoks. (Ja menohan tuolla taka-alalla taisi jo alkaakin... pakko mennä väliin ennen kuin sattuu...)

Ja mitähän me tänään syötäis???


[edit. Ja sattuihan sitä. Onneksi pipipuhallus ja syli riittivät tällä(kin) kertaa...]

Turvallista tulevaa viikkoa!

Hei siellä, kuuluuko?

Netti, tietokone tai jokin siltä väliltä tökkii... Jos meistä ei kuulu vähään aikaan mitään, olemme nettipimennossa.

T: ATK-ihmelapsi, jolla on hommat hanskassa mutta hanskat hukassa (tiedän, kulunut fraasi, mutta kuvaa hyvin tätä mun taitotasoa koneiden kanssa)

Ihme ja kumma

Vielä hetkisen talo on hiljainen. Kohta kaksi esikoululaista pyrähtää kotiin ja hiljaista hetkeä ei vähään aikaan kuulu. Tämä hiljaisuuden ja rauhallisuuden kontrasti äänekkääseen ja riehakkaaseen on VALTAVA, vaikkei Minikään mikään maailman hiljaisin typy ole. Olen tänään ollut suorastaan ihan pihalla, kun olen touhunnut ainoastaan Minin kanssa kahdestaan. Tällaistako tämä on yhden lapsen kanssa???

Naapurikaveri pyysi Miniä pihalleen leikkimään vähän sen jälkeen, kun pojat olivat lähteneet kimppakyydissä eskariin. Menimme molemmat mielellämme ja hetken seisottuani (rauhallisuudesta) ihmeissäni heidän pihallaan sanoin hakevani kutimet kotoa.

Kun kaksoset olivat kaksivuotiaita, ei mieleeni päässyt vahingossakaan eksymään ajatusta, että voisin neuloa, kun olemme pihalla tai missään muuallakaan. Edes naapurin pihalla, jossa olisi ollut pojille seuraa. Itse asiassa koko poikien valveillaoloaika meni (ja menee osittain vieläkin) pakolliseen arjessa selviämiseen ja kaaoksen torjumiseen. Siihen, ettei ketään sattuisi. Neulomaan pääsin vain poikien nukahdettua tai Kaaharikallen maratoninukuttamisten aikana. Jos jaksoin valvoa.

JA NYT PYSTYIN ISTUMAAN PAIKALLANI YHTÄPÄÄTÄ PITKÄN AIKAA, NEULOMAAN JA SEURUSTELEMAANKIN.

Olin ihan ihmeissäni.

Tämä on jotain ihan uutta.

Pöllönpoikasten vekkuli aamu

Tässä tämän aamun vekkulat tunnelmat kuvin. Oli ihan pakko laittaa jakoon ja suositella muillekin aamunavaukseksi.

HUOM! Hella ja mehustin on oltava kylminä, ettei käy kalpaten ja tule kestopunanenää. Eli, vaikka kuinka tekisi mieli vekkuloida kesken mehunkeittämisen, on maltettava mielensä.

Pöllö täällä huhuilee hyvää yötä!

Puoli seitsemän jälkeen illalla auto kurvasi pihaan ja sieltä saapui yllätyslähetys perhe Rymypetterille: kolme, ääriään täynnä olevaa, ämpärillistä punaisia viinimarjoja! Ämpärit nostettiin turvaan keittiön puuhatasolle ja muutaman tuokion kuluttua yhden ämpärin äärellä kävi kuhina. Kaksi pellavapäätä oli vetänyt tuolin pöytään kiinni ja noussut seisomaan lähelle saalista. Välillä kurkkivat taakseen kuin varkaissa ja jatkoivat sitten napostelua. Mitäpä noita marjoja laskemaan...

Latasin mehumaijan ja aloitin savotan. Sillä savotalla kukun vieläkin, vaikken käki olekaan. Pikemminkin pöllö.

Kohta lopettelen tältä erää ja jatkan mehustamista joko aamulla tai iltapäivällä.

Hyvää yötä muille kukkujille ja hyvää huomenta aikaisille linnuille*!

Ylva

*"Aikainen lintu se madon nappaa." (Vaimitensenytmeni?)

äiti ja isi

Kaaharikalle halusi lauantaina ostaa omilla rahoillaan itselleen tussit. Sen jälkeen meillä on ollut ajoittain jopa melkoisen rauhallista, kun kolme muksua on tehtaillut tussipiirrustuksia joko keittiönpöydän ääressä tai jomman kumman pojan huoneessa.

Eilen saimme Issukan kanssa yllä olevan taideteoksen ja täytyy sanoa, että olimme aikas liikuttuneita molemmat. :)

Totuuden nimissä (mutta vain lyhyesti) täytyy kuitenkin todeta, että eskarilaiset ovat olleet tosi väsyneitä kahden työpäivänsä jälkeen ja viikonloppu meni osittain kiukutellessa. Mutta ei siitä sen enempää. Pikkuhiljaa totuttelemme uusiin arjen rutiineihin ja päiväjärjestyksiin. Nimenomaan pikkuhiljaa.

Sydämellistä viikkoa kaikille!

Antaa kaverinkin nukkua

Yöllä iskee Minille sekä pako että kauhu, kun unet ja varjot huoneessa pitävät hereillä. Kaappaan huutavan ja juoksevan tytön syliini makuuhuoneessamme. Vaihdan majapaikan typyn huoneeseen ja levitän unenpöpperössä päiväpeittomme pikkupatjan päälle lakanaksi, ihan pikkuneidin sänkyyn kiinni. Ähkin ja tuhisen, ährään ja ähisen, kun yritän saada edes jonkinlaisen nukkumapaikan lattialle itselleni. Sitten, olen juuri saamaisillani itseni kutakuinkin vaakatasoon, kun neiti änkeää päättäväisesti samalle pienelle petipaikalle, sinne lattialle.

- "Kulta, äiti nukkuu nyt tässä ja sinä nukut omassa ihanassa sängyssäsi. Minä oon ihan tässä vieressä."

Hätääntynyt vastalause.

- "Kultarakas, et sinä kyllä nyt mahdu tähän. Katso nyt. Ei me mahuta, eikä tuo sunkaan patjasi tähän mahdu."

Tytöltä pääsee hätääntynyt huokaisu, kun hän näkee mahdottoman oikeasti mahdottomaksi. Kaksi patjaa ei mahdu vierekkäin. Toisen huokaisun jälkeen hän kipuaa omaan sänkyynsä ja varmistelee monta kertaa, että olen siinä vieressä. Sitten kuuluu rauhallisella ja selkeällä tytönäänellä: "Äiti, kaveri tuli. Hei kaveri!"

Mini osoittaa vaatekaapin ovea kohti ja on yhtäkkiä ihan rauhallinen. Kurkistan ovelle päin ja sanon: "Ai, kaveri tuli? Kiva, antaa kaverinkin nukkua."

Ja sitten tuli uni.

Tulevaisuus kummittelee

Ralliradan varikolla on eletty nyt melko jännittäviä päiviä, sillä esikoulu alkoi tänään. Jokainen meistä on läpikäynyt muutosta omalla tavallaan: Ralliroope on kuin Isoveli, Kaaharikalle imee puoleensa kaikki tehtäväkirjat, joita vastaan tulee, ja minä tunnun käpertyvän kuin simpukka. Mietin, mietin ja mietin. Muistelen menneitä ja pohdin tulevia.

Tänään Mini-typy halusi oman reppunsa kaapista ja pakkasi sinne aamulla tekemänsä taideteoksen. Halusi repun mukaan eskarilaisten saattomatkalle. Niinpä otin vielä ennen lähtöä kuvan kolmikosta reput selässään. Kolme ylpeää reppulaista.

Kunpa Ralliroope ei unohtaisi olevansa vielä pieni; kunpa Kaaharikalle muistaisi olevansa jo iso. Niin ristiriitaisia ajatuksia on pääni täynnä. Pojat saavat olla sellaisia kuin ovat, tietysti, mutta toivon heidän silti oppivan jotain itsestään ja muista. Ja siinä sivussa jotain elämästäkin. Hellästi. Eväitä elämää (ei koulua) varten.


Kaaharikallen luovuus voi saada eskarissa joko tilaa, tai sitten ei. Niinhän se kotonakin on. Välillä saa syödä lettuja luovasti ja välillä ei vihannesten silppuamista omaan tyyliin katsota hyvällä. Luovan ihmisen on niin vaikeaa rajata inspiraationsa ajankohtaa ja syvyyttä tiettyyn paikkaan. Ja silti sille luovuudellekin pitäisi olla tilaa.

Poikien on opittava toimimaan siellä (kuten elämässä yleensäkin) sekä yhdessä että erikseen. Ihan koko ajan ei voi tukeutua toiseen. Tämä onkin tavallaan sellainen koevuosi, jonka aikana näemme, onko poikien parempi olla koulussa samalla vaiko eri luokalla. Koulun kantaa en vielä tiedä, enkä oikeastaan omaanikaan.

On se kumma, kuinka tuo tulevaisuus kummittelee jo nyt.

Sadan Tavaran Haaste

Sotkuholistin innoittamana aion osallistua Sadan tavaran haasteeseen ja kerätä kodistamme sata tarpeetonta tavaraa joko roskiin tai kiertoon.

Jokin aika sitten Issukan kummityttö tarjoutui ottamaan tavaraa ja vaatetta kirpputoripöydälleen ja saimmekin Kirpparihyllyltämme varastosta jonkin verran tavaraa kiertoon. Silti olen ihan varma, ettei sata tarpeetonta tavaraa ole mikään vaikea haaste. Annan itselleni aikaa syyskuun loppuun. Ja yritän innostaa pojatkin mukaan jollain tapaa.

Tässä periaatteet haasteelle:

*Kerään asunnostani 100 tavaraa, joille ei ole käyttöä tai joiden käyttö on niin vähäistä, että niiden omistaminen ei ole perusteltua.

*Yksittäiset esineet lasketaan tietenkin yhdeksi tavaraksi.

*Massatuotteet, kuten rikkinäiset sukkaparit ja kasa aikakauslehtiä lasketaan yhdeksi tavaraksi. Samoin selvästi samaa sarjaa edustavat tuotteet lasketaan yhdeksi.

*Tavarat joko heitetään roskiin, kierrätetään muille tai myydään.

Ja tässä alkuperäinen haastaja.

Asuntomessuilla mökillä

Sillä aikaa, kun olin hummailemassa Kuopiossa, suuntasi muu perhe mökille rakentamaan linnuille pönttöjä. Kaaharikallen designtaloon tuli savupiippu kuusenkävystä ja lauluoksat ruuveista. Ralliroopen asunto linnuille taisi olla enempi perinteistä tyyliä.

Siinä sivussa ehtivät lapset leikkimään itse tekemiensä lelujen kanssa. Ei ollut ikävä Bionicklejä tai Robocoppeja...

Meidän perhe

"Yks, kaks, kolme, neljä ja viis. Missäs on mun varpaani siis...?"


"Tää on kyl tosi kivaa. Mul on vahvat kädet!"


"Kolme askartelijaa."


"Meidän iso, kaunis ja pitkäjalkainen perhe."


Ulkona oli iltapäivällä niin kuumankosteaa, että houkuttelin lapsia pysymään sisällä askartelun voimin. Saimme aikaiseksi melkoisen hienoja potretteja! Iltapalaksi paistoin lettuja, joita pelkästään Kaaharikalle söi kahden nälkäisen edestä. Nyt suihkun kautta nukkumaan ja aamulla ovenrakosesta maailmalle (eli Kuopijjoo)... :)

Meno-paluu juoksujalkaa

Tällä hetkellä olisin erittäin valmis karauttamaan kaarallani Helsinki-Vantaalle, ostamaan lentolipun jonnekin kauas ja palaamaan kotiin jossakin vaiheessa levänneenä ja puhtia täynnä. Sen sijaan minun täytyy jaksaa odottaa huomiseen, että pääsen naapurikaverin kanssa karauttamaan Kuopioon. Ihan kahelleen, kaksi äiti-ihmistä.

Olemme Issukan kanssa naureskelleet ajatukselle, että tämä latausreissu tulee todennäköisesti halvemmaksi kuin Ikeaan tai Kärkkäiselle meno. Ihan pienen pieni riski ja mahdollisuus on tietysti olemassa, että tämä tulisi (aika paljonkin) kalliimmaksi. Mutta todennäköisesti ei tule. Toisin sanoen en palaa kotiin talopaketti kainalossa.

Livahdamme naapurikaverin kanssa omista ovenrakosistamme aamutuimaan ja juomme aamusufeetkin huoltsikalla. Leväytämme kannikkamme huoltoaseman tuoleihin ja istumme paikoillamme ainakin siihen asti, kunnes kahvikupposemme ovat tyhjät. Emme nouse kesken kaiken juoksuttamaan ketään pissille tai kakalle, emmekä hoputa ketään syömään leipänsä päältä niitä kurkunviipaleitakaan. Tai huuda pihalle, että lopettakaa se puupalikoiden heittely katolle. Istumme ja turisemme keskeytyksettä ja juomme kahvimme sopivan kuumina. Kylmän kahvin vaikutus ei ainakaan tässä naamassa näy, vaikka kuinka luulisi jo näkyvän.

Meidän ei tarvitse olla koko ajan silmät selässä, vaan voimme antaa katseen levätä siellä, missä jotain kaunista ja inspiroivaa näemme. Meidän ei tarvitse olla alati varuillamme siitä, että toinen meistä häviäisi ihmismassojen taakse, eikä osaisi kertoa muille messuvieraille kuka on ja mistä numerosta vanhempansa tavoittaa. Kumpikaan meistä ei tarvitse yhteystietoja paidan selkämykseen.

Meidän ei tarvitse huolehtia toistemme pisuhädästä tai siitä, että toinen alkaisi yhtäkkiä kiipeillä esittelytalon pöydille tai seinille. Tai saisi päähänsä alkaa kerätä kauniita kiviä esittelypihoilta. Tai ideoisi pienet yksityiskohdat uudestaan oman mielensä mukaan.

Lista voisi olla loputon.

Meidän äitien latautuminen alkaa siitä, kun saamme kotioven kiinni perässämme. Ja uskallan tässä puhua myös kaverinaapurin puolesta. Ja kun saavumme kotiin, nautimme suunnattomasti siitä, kun lapsemme juoksevat, hyppivät tai konttaavat meitä vastaan ja huutavat äitiä. Niin, se kotiinpaluukin voi olla ihanaa, pienen irtioton jälkeen.

Siksi ajattelenkin aina hankkivani meno-paluu-lipun, en koskaan pelkkää menoa. Vaikka kuinka ottaisi päähän. Niinkuin nyt juuri se, että pikkuleidi saattaa hetkellä minä tahansa herätä päiväuniltaan miesväen metelöintiin ja edestakaisin ramppaamiseen ulos ja sisälle.

Neiti heräsi. No, päästäänpähän illalla ajoissa nukkumaan. Ja onpahan jotain mitä imuroida illalla. Kiitos vauhdikkaiden hiekkavarpaiden.

Linnassa, putkassa ja kiven sisällä

Teimme muutaman päivän lomamatkan kolmen viikon terassinrakentelu-rumpan jälkeen. Navigoimme itsemme rannikolle monen jännittävän tunnelin läpi ja suunnistimme Saareen.



Yksi yö hotellissa oli ihan tarpeeksi irtiottoon. Kenellekään ei ehtinyt tulla matkaväsymystä ja koti-ikävää. Lapsetkin tykkäsivät kovasti.



Lapset eivät tehneet pahojaan. Olivat vain uteliaita ja eläväisiä, kuten kotonakin. Vaikka taisi tuo toinen pojista saada hällärit soimaan Linnassa, kun ei jaksanut oikein keskittyä pelkästään kuuntelemaan ritarikierroksen antia. Mutta se onkin sitten jo ihan eri juttu...



Selvisimme pienellä putkareissulla ja rahapussin kevennyksellä. ;)

Tänään Issukka lähti töihin hieman etuajassa, mutta sallittakoon se hälle. Pojat viettävät vielä viikon lomaa ja lähtevät sitten esikouluun. Mini saa olla kotona vielä ainakin toukokuuhun asti ja minä olen (kuulema) koko ajan lomalla.

Vai miten se nyt menikään?

Ps. Pitää varmaan selittää tuota otsikkoa tarkemmin: kävimme siis mm. Turun linnassa, Poliisimestarin poliisiasemalla Muumimaailmassa ja ajoimme monen pitkän tunnelin läpi Turun motarilla. Ja hauskaa oli!

Moi!

Olemme nauttineet lämmöstä ja auringon valosta.


Olemme nauttineet vedestä ja hiekasta.


Olemme nauttineet hyvästä ruoasta.


Ja olemme nauttineet hyvien ystävien seurasta.

Tällä kertaa kuulumiset kuvin. Kuvaajina ovat pörränneet sekä pojat että minä. Vielä tämä viikko lomaa ja sitten yritämme palailla arkeen. Nyt elämme kuin pellossa, mutta se taitaa olla ihan jees. Ja aika tavallista.

Issukka sai terassin kaiteet valmiiksi ja grillikuvassa sitä hieman näkyykin. Siinä kuvassa näkyy paljon muutakin, esimerkiksi se, kuinka vihreä Rouvan (viher)peukalo on. Mutta ei se mitään. Koska lapsilta on tapana kuulla totuus, niin annetaan lasten myös näyttää totuus, kuvaajana muistaakseni Kaaharikalle. ;)

Nyt toivotan kaikille mukavaa uutta viikkoa!