Lentävätkö vasarat tänäänkin...?

Jos maanantaina käytiin reippaina hammaslääkärissä ja tiistaina tapeltiin kotona, niin tänään keskiviikkona karautetaan ihanien sukulaisten luokse melkein merenrantaan.

Tämä on viimeinen yritykseni nauttia näistä kotiäidin äkkilähdöistä, eli lähteä keskellä arkea lasten kanssa reissuun. Tästä etiepäin reissataan vain viikonloppuisin ja lomilla, jos raaskitaan. Ja puhun nyt nimenomaan ajasta; en rahasta.

Rahaa matkusteluun kun ei liiemmin ole, niin ajasta voimme, toivon mukaan, pitää kiinni. Nimenomaan perheen yhteisestä ajasta kotona.

Heti sen jälkeen, kun olemme Issukan kanssa karanneet vuorokaudeksi maailmalle... ;)



Maanantaina Mini kävi siis hammaslääkärissä ja me olimme molemmat hyvin reippaita. Meidän Pinkki Prinsessa loksautti suunsa auki mallikkaasti ennen kuin hammashoitaja ehti laittaa hansikkaitaan käteen, saati ottaa muita hammaslääkärivälineistöjään esille.

Minä hihittelin hyvillä mielin hieman kauempana tuolilla ja olin oikein ylpeä äiti sillä hetkellä.

Herrat A ja B olivat myös olleet oikein reippaita ja ilahduttivat olemalla tappelematta sillä aikaa, kun me tytöt istuimme hammaslääkärin vastaanotolla. Kehuja ropisi.



Seuraavana päivänä, eli tiistaina, ropisi jotain ihan muuta kuin kehuja ja kiitosta. Noin niinkuin ylimalkaan. Ralliroope ja Kaaharikalle ovat ottaneet asiakseen potkia muutakin kuin palloa, joten sääret mustelmilla he ottivat nytkin yhteen tämäntästä. Ja toisinaan remmiin astui myös naapurin jalkapallokenttien sankari.

Arvata saattaa, kuka raakkui vieressä.

Ette varmaan ikinä arvaa?

Illalla päätin, että huomenna (eli tänään), yritän tosissani puuttua asioihin kevyemmin. En yksinkertaisesti jaksa enää rääkyä, karjua, kiljahdella, huutaa, murahdella saati salamoida.

Vaikka menemmekin tänään kyläilemään paikkaan, jossa jokin aika sitten tämä poikasakki heitteli vasaroita työmaakopin seinään...


Ps. Nyt Se Salaperäinen Perennapuska kukkii, josta kerroin muutama postaus sitten... :)

Mansikkainen Britakakku (maidoton)

6-8 henkilölle

Pohja:

125g maidotonta margariinia (esim. Keijua)
1 dl sokeria
kananmunan keltuaista
1½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl kaurajuomaa (esim. Oatly)

Marenki:

2 kananmunan valkuaista
1½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 dl mantelilastuja

Täyte:

2 dl maidotonta vaahtoutuvaa vaniljakastiketta (tai voihan sitä kokeilla vaikka valmista vaniljanmakuista Soya Appro-vanukasta...)
(1 rkl sokeria)
5 dl mansikoita

Vaahdota margariini ja sokeri. Lisää keltuaiset vatkaten.

Sekoita keskenään vehnäjauhot ja leivinjauhe. Lisää jauhoseosta munavaahtoon vuorotellen kaurajuoman kanssa.

Piirrä uunipellin kokoiselle leivinpaperille kaksi ympyrää, joiden halkaisija on noin 19 cm. Jaa taikina tasaisesti levyiksi, jotka ovat hieman ympyröitä pienemmät.

Kypsennä pohjia 180-asteessa keskitasolla noin 10 min.

Tee marenki. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää joukkoon sokerit ja vatkaa, kunnes valkuaisvaahto pysyy kulhossa, vaikka kulhon kääntää ylösalaisin.

Levitä marenki esipaistettujen pohjien päälle. Ripottele pinnalle mantelilastut. Paista 180-asteisessa uunissa vielä noin 15 minuuttia, tai kunnes pinta on kauniin värinen. Jäähdytä pohjat.

Tee täyte. Vatkaa vaahtoutuva vaniljakastike. Levitä vaahto toisen pohjan päälle ja pilko mansikoita vaahdon päälle.

Nosta toinen pohja täytteen päälle ja koristele vaniljavaahdolla sekä mansikoilla.

Ps. Jos käytät täytteessä kaurapohjaista vaahtoutuvaa vaniljakastiketta, niin kannattaa varmaan käyttää pohjien taikinassa myös nimenomaan kaurajuomaa. Jos taas käytät taikinaan soijajuomaa, kannattaa varmaan laittaa täytteeksi myös Soya Approa.

Etteivät kaurat ja soijat ala siis vahingossakaan riidellä... ;DD

Alkuperäinen maidollinen ja kermainen ohje on otettu Kotivinkki-lehdestä 11/2011.

Tukka putkella

Kun kulmakunnan poikajengissä yksi on muka liikaa, niin se yksi alkaa töllöilemällä hakea huomiota. Silloin paukkuu ja pamahtelee, kilisee ja kilahtelee.

On keksittävä jotain.

Sain sen pamahtelijan ja kilahtelijan väriliitujen kanssa pyörätielle ja pian siihen pelmahti myös pikkusisko.

Radalla juostiin (ja sinne jopa luvatta karattiin) vielä seuraavinakin päivinä.

Tukka putkella. ;D

Villi & Makee Juhannus

Tämä juhannus on vietetty lähinnä herkutellen. Kaaharikalle tosin ilmoitti, ettei hän aio syödä enää yhtään grilliruokaa, jota on tehty siis aikas usein... suurinpiirtein joka aterialle. Sen sijaan karkkeja, limsaa, mansikkakakkua, (kuvan) muffinsseja ja jäätelöä maistuisi vaikka kuinka. Ja on näemmä maistunutkin jo.

Meillä sokerinsyönti näkyy entisestään nousevilla kierroksilla, vaikka isovanhemmat kuinka yrittävät vakuuttaa, että sokerihumala on huuhaata. Huuhaata tai ei, meidän jälkikasvu menee sokerista ihan sekaisin.

Tämä on objektiivinen äidin huomio.



Sekaisin ollaan tietysti muutenkin vähän väliä, oli sitä herkuteltu sokerilla tahi ilman.

Miten minä nyt ne isovanhemmat tähän vetäisin? Ehkä siksi, että ensi viikonloppuna he saattavat tulla kaitsemaan piirikunnan villeimpiä kullanmuruja, kun vanhemmat karkaavat yhdeksi vuorokaudeksi rientoihin.

Olemme Issukan kanssa (myös) ihan villejä!

Tämä on nimittäin jo toinen kerta kuuteen vuoteen, kun olemme ilman lapsia yötä pois kotoa. Viimeksi olimme helmikuussa, muistatteko? Ihan mahotonta meininkiä... Tosin tänään mietimme Issukan kanssa ihan tosissaan, pitäisikö koko juttu perua, sillä isovanhemmat eivät todellisuudessa taida oikein jaksaa ja pärjätä näiden älämölö-sankareiden kanssa. He ovat niin sanotusti aika haastavia. (Lapset vai isovanhemmat?)

Objektiivininen havainto tämäkin.

Ihan lopuksi vinkkaan aivan superihanasta kahviherkusta: uusimmassa Kotivinkissä oli Mansikkabritakakun ohje ja tein sen hieman muunnellen maidottomaksi. Voin laittaa teille tänne ohjeen, jos kiinnostaa. Tästä kakusta saakin mennä ihan sekaisin, niin hyvää se on!

En ehtinyt ottaa siitä (meidän) kakusta kuvaa, kun se syötiin niin vauhdilla. Sitä olivat syömässä oman perheen ja yllätysvieraiden lisäksi naapurin pari supersankaria. Vai luetaanko Merirosvo supersankariksi? No, ihania sankareita kuitenkin.

Sopivan makeaa sunnuntaita teille!

Omakuva ja Tietokoneasiaa

Tämä tietokone alkaa olla kuin minä. Mitä vanhemmaksi se tulee sitä hitaammin se käy. Onneksi se ei sentään liho, niin se mahtuu hyvin tähän tavararöykkiöiden sekaan työpöydälle...

Nyt alkavat jutut olla tiukassa, sillä ajatukset pyörivät perhejuttujen lisäksi työelämässä. Vajaan kahden viikon päästä lähden takaisin työelämään, melkein kolmen ja puolen vuoden tauon jälkeen. Minusta kyllä tuntuu tämänkin asian suhteen siltä, kuin olisin kuin tämä vanha kompuutteri, liian täynnä toimiakseen edes normaalinopeudella.

Minun täytyy päivittyä, formatoitua ja osittain myös deletoitua. Missä järjestyksessä, se on vielä mysteeri. Käsitteetkin taitavat olla ihan väärin, mutta se kertoo vain tilastani.

Vielä ihan pihalla.

Luotan kyllä siihen, että jossain vaiheessa minusta tulee vielä ihan hyvä ja kunnollinen työntekijä. Ja minä haluan niin. Mutta en halua, että annan kaikkeni työssäni ja sitten en jaksakaan enää kotona. Niin ei saa käydä.

Jaksamisen takia asetan itselleni nukkumaanmenoajan, josta en lipsu edes hyvän elokuvan takia. Tai sellaisen elokuvan, joka on ehkä ihan hyvä. Viime aikoina olen nimittäin valvonut katsomassa "aivot narikkaan"-elokuvia yömyöhään, vaikka ne ovat nimenomaan niitä... hmmm... aivot narikkaan-elokuvia. Ja seuraavana aamuna herään tummat silmänaluset polvissa.

Melkein.

Mistä tulikin mieleeni meikit. Ne ovat minulta ihan lopussa. Ei ole ripsaria, ei meikkivoidetta eikä paljon muutakaan. Ja niitä kyllä kaipaisin, vaikken koekaan olevani hirveän turhamainen. Lisäksi kulmakarvani, joita olen joskus kertonut nyppiväni automatkalla, ovat niin sanotusti luonnontilassa...

Te ette halua nähdä.

Olen rupsahtanut viimeisen parin kuukauden aikana hillittömästi. No, vielä kukaan ei ole siitä huomautellut, joten asiat taitavat olla ihan hyvällä mallilla. ;)

Tämän kaiken itsetutkiskelun jälkeen lähden hommiin keittiöön ja suikkaan suukot lapsille. Ihan totta. Tämä ei ole vain pullamössölausahdus, vaan tarkoitan sitä. Parin viikon päästä en voi antaa suukkoja lapsilleni kesken (työ)päivän.

Se ajatus hymyilyttää ja itkettää yhtäaikaa.


Ps. Tuo kuva on tietokoneeni kuvaruudulta... Ilmeisesti omakuva.

EDIT: Tervetuloa lukijaksi Jassu!

Äiti relaa, nielee vettä ja kuuntelee italiaa

Olen muutamana päivänä käynyt uimassa sillä aikaa, kun Ralliroope ja Kaaharikalle ovat polskineet uimakoulussa. Voi pojat, että se on tehnyt hyvää!

Vaikka toisena uintipäivänäni viereisestä altaasta kuuluikin: "Äiti, äitiiii!! MAMMA MIA MOZZARELLA!!!"

Yksi sydänkäpysistäni se siellä yritti saada huomioni. Onneksi olin jättänyt silmälasini pukuhuoneeseen, joten pystyin oikein hyvin esittämään En näe enkä kuule mitään-roolini kunnialla loppuun.

Vaikka tekikin mieli huutaa pää punaisena: "Poika, olen VA-RAT-TU!!"

Ensimmäisenä uintipäivänäni teki mieli huut... huomauttaa kolmelle rouvalle, että menisivät pitämään työmaapalaveriaan vaikka saunaan, pukuhuoneeseen tahi kahvioon uinnin jälkeen sen sijaan, että palaveeraavat altaassa. He veivät kahdesta uintiradasta puolitoista, joten loput kymmenisen uimaria käytti pääsääntöisesti sitä puolikasta rataa. Rouvat kun käytännössä pyörivät altaan keskiosassa, aina sopivasti tiellä.

Niin, sen sijaan, että olisin sanonut mitään, tulin tänne itkemään.

Nielin siis kiukkuni ja muutaman kulauksen kloorivettä. (Ei ihme, jos vähän pissitti uinnin jälkeen...) Mutta pääpaino asiassa ei olekaan se, miten rouvat valloittivat itsekkäästi altaan, vaan nimenomaan se, että me muut olimme hiljaa. Sillä, ei se asia voinut ärsyttää vain minua.

Eihän?

Sitä paitsi, olisin osannut huomauttaa heille asiasta kauniisti ja hyviä tapoja noudattaen. Ihan varmasti.

En tiedä vielä, menenkö tänäkin iltana nielemään vettä ja kuuntelemaan italiaa, vai lähtisinkö vaikka kaupungille kaffelle. Nämä vapaahetket olen kyllä ansainnut. Tai sanotaan vaikka niin, että nämä vapaahetket meidän koko perhe on ansainnut.

:)

Ps. Sain eilen luettavaksi opinnäytetyön, joka käsittelee kuusivuotiaiden kaksosten vanhempien kokemuksia voimavaroista ja niiden riittävyydestä. Voisin paasata aiheesta joskus, jos kehtaan...

Vai joko olen joskus paasannutkin?



Tankatkaa voimavarojanne ja voikaa hyvin!

Onnenhetkiä

Kaiken ärtymyksen ja tuskaisuudenkin keskellä, kiitos helteiden, olen saanut kokea pieniä, mutta sitäkin syvempiä, onnenhetkiä. Jaan ne kanssanne ihan pikaisesti, kuten jaoin myös ne ärtymyksen hetkeni.

Lähirantaan mennessämme katselin kolmea uimapukuista pikkuista, jotka etenivät edessäni polulla tohkeissaan uimakellukkeet käsissään ja reput selässään. Kun yksi huitaisi kellukkeella lubiininvartta ja sanoi: "Sssshhhuiiiii!", oli täysin selvää, että kaksi muutakin tekivät samoin.

Hymyilytti.

Kaksi pitkäjalkaa asteli melkein juoksujalkaa ja yksi pienempi töpsötteli päättäväisesti perässä sandaalit väärissä jaloissaan.

***

Sillä hetkellä, kun olin omaan vanhemmuuteeni hyvinkin pettynyt ja istuin pihakeinussa ajatukset täynnä synkkyyttä, kipusi pienin syliin sykkyrään ja sanoi: "Äiti, paras äiti."

Siihen sulivat synkistelyt.

Ja kun hetkeä myöhemmin huomasin poikieni ripustamat pyykit kuivumassa ihan heikunkeikun ja vinksinvonksin, katselin niitä ryppyisiä vaatekappaleita sydän täynnä rakkautta. Ja niiden vaatteiden ripustajia.

Ja nappasin omat ryttyiset XL-alushousuni pois ohikulkijoiden katseilta.

***

Nyt pitää taas mennä. Pojat lähtevät uimakouluun ja minulla on haaveena päästä pulikoimaan siksi aikaa.

Voikaa hyvin!

Sovintokuoppa ja heikunkeikun pyykit

Helleaalto uuvutti perheenäidin lisäksi perheenäidin kukkaset, mutta piristävien sateiden jälkeen on luvassa taas leutoa myötätuulta.

Kuoppien kaivamisen ja kipinöiden sinkoilun lisäksi olemme päässeet nauttimaan "etelän lämmöstä". Tai lähinnä sen tuomista mukavista aktiviteeteista, kuten lasten kanssa uimisesta ja jäätelön syömisestä. Kipinät sen sijaan sinkoilivat kuopan pohjalla sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Tervehdyttävä ja tarpeellinen keskustelu miehen ja vaimon välillä alkoi eräänä iltayönä nimenomaan sieltä kuopan pohjilta näinkin kurjalla lausahduksella kuin:

"Tuliks sä v*****lemaan siihen?"

Kyllä ja ei. Minunkin suustani voi kyllä päästä välillä kyseinen sivistysana. Joskus jopa monta. Ja ei, mies ei tullut aukomaan päätään siihen kuopan reunalle, ei ainakaan sen jälkeen, kun kuuli kysymyksen. Välillä vaan tarvitaan sitä ukkosta ja salamointia, että saadaan ilma puhtaaksi.

Sovinnon eleenä mies tarjoutui kaivamaan yhden kuopan... ;)




Toisen kerran, tämän helleaallon aikana, ärähdin lapsille. Poikajoukko oli ottanut asiakseen kiusata kolmatta pyörää ja kun siihen puututtiin, alkoi kolmivuotiaan huudattaminen. Aikani minä sitä katsoin ja kuuntelin, mutta kun pyykkien ripustamisesta ei tullut yhtikäs mitään, vaan jouduin vähintäänkin jokaisen pyykkipojallisen jälkeen huomauttamaan asiasta poikaköörille, sain niin sanotusti koiskeet.

Karjuin kuin peijjooni.

Siis todella karjuin. Minä en ole koskaan sietänyt toisten kiusaamista (veljeni tosin saattaa muistella toisin...), enkä siedä sitä nytkään. Sietoraja ylittyi niin, että eläimellisesti karjahdellen, suorastaan kirkuen, komensin toisen pojista ripustamaan loput pyykit narulle.

Pärrrkkele.

Jos minä en saa ripustaa pyykkejä rauhassa, niin ripustakoon sitten se, joka häiriköi. Piste. Häirikkö sai pian avukseen sen Kolmannen Pyörän ja märät pyykit pääsivät narulle hieman heikunkeikun...




Jos yksi istutusalue saa aikaan parisuhdekriisin, niin en yhtään ihmettele, että kokonaisen talon rakentaminen voi tehdä tiukkaa. Onneksi meillä on jo talo ja tuosta leikkimökistäkin on jo perustukset mallillaan.

Kun Issukka aloittaa jossain vaiheessa varsinaisen mökin nakuttelun, taidamme lasten kanssa lähteä pitkälle evakkomatkalle; tai sitten me vanhemmat otamme härkää sarvista ja vietämme muutamat parisuhteen elävöittämisviikot.

Teemana: opi riitelemään rakentavasti.

kuoppa, kuoppa, kuoppa ja kuoppa...

[kuva, joka ei suoranaisesti liity aiheeseen millään lailla]

Viimeisen kuuden päivän aikana olemme käyneet kahdeksan kertaa erinäisillä vastaanotoilla. Voi olla että useamminkin; muttei ainakaan harvemmin. Tänään saatiin päätös ravaamiselle ja ärhäkän virustaudin jälkitautiin lääkitys.

Tarkoitan siis sitä edellisen postauksen naattia Naattia, joka alkaa olla jo entinen naatti. Onneksi.

Tässä kuulumisia terveysasemien, päivystysten ja sairaaloiden ulkopuolelta:

- olemme asuneet päivät ulkona,
- olen kaivanut kuoppaa,
- olen kaivanut aika monta kuoppaa,
- olen kaivanut muutaman kuopan väärään kohtaan (eli turhaan),
- joten olen kaivanut lisää kuoppia muualle,
- eilen putoa mätkähdin yhteen kuopista, mutta
- pääsin sieltä ihan itse pois.

Se niistä kuopista. Paitsi että toivottavasti niissä kuopissa kasvaa joskus jotain muutakin kuin koivunjuuria, kiviä, muovisuikaleita, sementtilaattaa tai savea. Kivi ja savihan tunnetusti kasvavat...

Tällaisen helleaallon aikana on ihan järjetöntä istuttaa mitään, mutta koska meidän hommissa ei ole ennenkään paljolti tuntunut järkeä olevan, niin istutamme silti (öisin). Vettä kuluu ja hikeä pukkaa, samoin kuin itikoiden ja mäkäräisten jättämiä kutisevia pahkuroita.

Valitanko?

Ei ole tarkoitus. Minusta on ihanaa saada pihalle muutakin kuin kaukaa katsoen kaunis nurmikko, joten yritän olla valittamatta ötököistä, rakkuloista tai kivistävistä lihaksista.

Tai mököttävästä miehestä, joka luuli, että "ne puskat VAAN tökätään sinne maahan".

Virkeitä päiviä ja unentäyteisiä öitä toivotellen!

Tällä kanavalla nyt: Suurpiirteinen Puutarhuri ja Kuumeinen Naatti

En yhtään ihmettelisi, jos tietsikan näppäinten välistä löytyisi joku kerta sormustillinen puutarhamultaa. Sen verran on tullut pyörittyä tuolla kasvimaalla viime aikoina, että kynnenalustat näyttävät, öhöm, kerrassaan tosi seksyiltä.

Kuka tykkää. ;)

Aloitin kasvimaahommat siis vasta muutama päivä sitten ja nyt iski sellainen hulluus, ettei järki meinaa pysyä mukana.

Mieskään ei tiedä vielä tätä.

Että, koska sain puoli pussillista istutussipuleita ja ne eivät meinanneet mahtua pienelle kasvimaan pläntillemme, laajensin hieman tuota aluetta. Siis oikeasti ihan vähän vaan. Ei nyt mitenkään suoraa viivaa, niinkuin insinöörit tykkäävät, mutta silleen kutakuinkin sinnepäin...

Olen joskus vähän hätäinen. Ja suurpiirteinen.

Mutku ne sipulit piti just nyt saada sinne multiin ja meillä oli sitä puutarhamultaakin säkkitolkulla tuolla katoksessa...

Selityksen makua, juu.

Tällä hetkellä yksi Naatti nukkuu sohvalla kuumeen uuvuttamana ja muu perhe on synttärijuhlissa hieman kauempana kotoa. Viime yönä Kaaharikalle kömpi viereen kekäleenä ja nyt toivomme, että herra ehtisi parantua ennen seuraavia synttäreitä. Niitä piisaa nyt kevät-kesällä. Jalkapallokoulukin alkaisi maanantaina...

Ei tässä sen kummempaa. Paitsi ehkä pitää mainita, että se istutusalue, jonka haaveilemisesta olin jo luopunut, onkin toteutumassa. Tai sitten en edes lopettanut haaveilua, vaikka niin luulinkin... :)

Kyllä niistä unelmista kannattaa pitää kiinni.




Ja kas, tuossa lopuksi onkin lähikuva perennapenkistä, jonne olen saanut kukkia vähän sieltä sun täältä. Mikähän mahtaa olla tämän kukan nimi, tietääkö kukaan? Tekee sellaisia keltaisia kukkia syksymmällä. Muistaakseni.

Että tämmönen Puutarhuri täällä.

Aurinkoisia ja hyväntuulisia päiviä teille sinne!