Hamehelmat aamuvirkkuina...

Eilen iltamyöhään minulle annettiin kertoa, ettei meillä ole aamupalalle muuta kuin ruisleipää. Sanoin, että onhan meillä näkkileipää (äitipisteet kotiin), mutta se ei oikein saanut hurraahuutoja aikaiseksi. Ja sitten kävi niin, että Mini herätteli yöllä tämän tästä ja tuulessa seinääpäin koliseva ulkolyhty terassilla herätti ennen aamuseitsemää.

Niinpä tein sen sämpylätaikinan.

Nyt kun muu perhe alkaa olla hereillä, minä olen kärttyinen kuin persiiseen ammuttu karhu, koska olisin tarvinnut pidemmät ja katkeamattomat yöunet. Ja niin olisi Minikin tarvinnut.

Joten meillä on täällä kaksi väsynyttä pirttihirmua... Ja ne lämpimäiset leivinliinan alla.

Tänään päiväunet ovat pakolliset perheen hamehelmoille.

Piste.

Ylikierroksilla

Aloitin iltakahdeksan aikaan työstämään erästä työjuttua.

Saatuani hetki sitten homman tehtyä olin niin kierroksilla, että oli pakko yrittää saada ajatukset irti niistä tietyistä asioista virkkaamalla yksi isoäidinneliö. Ei siis muuta kuin koukku käteen ja kerät syliin...

Ei auttanut.

Avasin piccolopullon Fresitaa ja aloitin toisen ruudun virkkaamisen. Ja kivastihan nuo lihakset alkoivat rentoutua, puolikkaan piccolon saattelemana. Toisen puolikkaan kaadoin Issukan lasiin, joka pötkötteli samalla sohvalla tietokone sylissään.

Vaan vieläkin ovat ajatukset siellä missä ei pitäisi, ei ainakaan tähän aikaan iltayöstä. Jos vetäisisin toisenkin puolikkaan piccolon? Jokohan sitten kierrokset laskisivat? Olisiko siinä selittelyn makua jos väittäisin, että en minä yleensä? Töiden takia pämppää. Tää oli vaan tää kerta. Tää yks kerta vaan.

Toistaiseksi.

Pitäisi jättää ne työt sinne työpaikalle ja ottaa samalla mallia briteistä, jotka käyvät työpäivän jälkeen "yhdellä" (ja vaan yhdellä). Tosin sittenkin (sen yhden jälkeen) pitäisi tulla taksilla kotiin, kun on niin luupää, että motto "Jos otat, et aja." on ehdoton ohjenuora.

Sitten se auto jäisi sinne työpaikan tahi pubin parkkipaikalle ja milläs sitä sitten seuraavana aamuna pääsisi töihin? Menee niin monimutkaiseksi, eikö?

Parempi siis tehdä niitä tiettyjä työhommia nimenomaan kotona, käydä sitten jonkin verran kierroksilla, ottaa se piccolopullollinen, tai puolikas, Fresitaa ja köllähtää sitten rentona miehen viereen yöunille. Ei siis pubeja, takseja eikä aamuisia kulkemisongelmia.

Osasinpas kääntää tämän työperäisen pämppäämisen hienosti ihan ok-jutuksi... Vielä kun alkaisin käyttää pämppäämis-sanan sijaan vaikka yömyssy-termiä...

Vaan kuten sanottu, ei tule tavaksi. Ja ne tietävät sen myös, jotka tuntevat paremmin.

Nyt voisin kyllä lähteä jo iltapesuille ja nukkumaan. Taisi tämä kirjoittaminen hidastaa kierroksia ihan sopivasti.

Tai sitten se oli se Fresita. ;)

Vain sata ja seitsemän

Piha on haravoitu ja tytön vaatekaappi-inventaario on täysin levällään...

Pikkuisella oli hetki sitten suuri huoli siitä, mihin hän pääsee illalla nukkumaan, kun sänky on täynnä vaatepinoja. Jos ottaisin tytön suosiolla meidän makuuhuoneeseen nukkumaan? Silloin voisin antaa niiden tiettyjen vaatepinojen odottaa seuraavan kaapin setvimistä, jotta ne vaatepinot saadaan sinne...

Ymmärtääkö kukaan?

Toisin sanoen, homma taisi karata käsistä.

No, ainakin tulee siistiä, vaikkei juuri nyt siltä tunnukaan. Sitten kun saan työn tehtyä, niin kiitos seisoo. Ehkä. Ja tulipahan haravoitua se piha. :) Inhottaa, jos on satakahdeksan hommaa kesken.


Nyt on vaan ne sataseitsemän...

Kymmenen minuutin postaus...

Tyttö on kuumeessa. Olen kiitollinen, että mies on arkisin kotosalla, ettei tarvitse vääntää kättä siitä, kumpi jää huomenna sairaan lapsen kanssa kotiin. Kumman työ voittaa.

Ajatella.

Nykyään kun säästetään ja minimoidaan kuluja, irtisanotaan tai muuten vain väki on tiukoilla, niin yhden työntekijän jääminen kotiin sairaan lapsen kanssa voi vaikuttaa hurjasti siellä työpaikalla.

Kun ne muut joutuvat tekemään sen yhdenkin työt. Tai sitten niitä ei tee kukaan ja sekin vaikuttaa.

Tämän enempää en nyt ehdikään asiaa täällä puimaan. Annoin itselleni kymmenen minuuttia tässä koneella, sillä jäkätin jo tänään muiden perheenjäsenten "ruutuuntuijottelusta" ihan tarpeeksi. Meillä kun mielestäni tuijotetaan ihan liikaa joko telkkarin, tietokoneen tahi kännyköiden ruutuja. Ihan liikaa.

Nyt lähden inventoimaan sen kuumeisen typykän vaatekaappia, sillä saimme taas eilen ison kassillisen vaatteita ystäviltä.

Siitäkin olen kiitollinen.

Mukavaa sunnuntaita!

Jumittaa.

Heti kun saan tämän niska-hartiaseudun jumituksen helpottamaan, aion neuloa pojille uusiin takkeihin sopivat pipot, itselleni säärystimet ja ainakin kolmet lapaset toiveväreissä.

Ja jos siihen mennessä ei jumita, niin jatkan vielä niiden ökkimönkiäisten neulomista töihin.

Ja sitten varmaan viimeistään jo jumittaakin taas...



Tuumaa hän, jota kiukuttaa tämä jumittaminen.

Poika pisti paremmaksi...

Äiti lateli ekaluokkalaiselleen visaisia päässälaskuja tyyliin "seitsemän miinus neljä". Tämän jälkeen poika esitti pokkana kinkkisen laskutoimituksen äidilleen:

"Kumpi painaa enemmän, norsu vai kilo äitiä?"

Jopa pisti pahan...

Sairastuvalla tapahtunutta

Kotipotilas on saanut repullisen opettajan määräämiä läksyjä. Toipuminen on edennyt niin hyvin, että veijarin pitäisi jaksaa tehdä annetut tehtävät ihan hyvin.

Mutta.

Kuinka ollakaan, äidinkielen kirjoitustehtävät eivät oikein inspiroi ja touhussa kuluu sekä aikaa että energiaa. Se energia menee:

- ylimääräisiin viivojen vetelyihin,
- lallatteluun,
- matematiikan kirjan kurkisteluun,
- (veljen) pyyhekumin rei'ittämiseen lyijykynän terällä,
- tehtävien uudelleenorganiseeraamiseen,
- eli esimerkiksi sen suunnitteluun, miten tehtävät voisi tehdä luovasti eri tavalla kuin opettaja, kirjantekijät tai yhteiskunta on määritellyt ja
- muiden perheenjäsenten tervehtimiseen ja jututtamiseen.

Toipilas saa siis aikaiseksi paljon:

- hurjan määrän hienoja kirjaimia aivan muualle kuin annetuille riveille,
- palautetta pyyhekumin pilaamisesta,
- useampaan kertaan kirjoitettuja rivejä,
- jonkin verran pyyhekumin mujua pöydälle ja lattialle,
- ylimääräisiä (apu)pisteitä sanojen väliin sekä
- aivan varmasti paljon sellaista, mistä äitinsä ei tiedä vielä mitään.

Ja palkinnoksi hän saa vielä muutaman päässälaskutehtävän.

Äitihän ei siis missään nimessä voi tietää...

Hammaskeijun työllistämisen kunniaksi aamupalalla saatiin hetki sitten jäätelöä. Lapset kilkuttelivat lusikoillaan lähes tyhjiä muumi-kulhojaan ja yksi heistä kysyi jätskiviiksiensä takaa:

Ralliroope: "Äiti. Tiäätsie mikä on leijona jääkiekossa?"
Minä: "Suomen maakiekkojoukkue."
Kaaharikalle: "Hei äiti, mistä SÄ tiesit???"

Joskus, ihan joskus vaan, tuntuu siltä, että nuo pojanklopit pitävät äitiään vähän... hmmm... äitinä.

JÄÄtelö ja JÄÄkiekko ovat muuten tämän viikonlopun huippujutut. Eilen miesväki vietti aikaa katsomon puolella ja tänään koko perhe valloittaa jääareenan melkein vuoden tauon jälkeen.

Ja voin sanoa, että täällä on tällä hetkellä todella tunnelma huipussaan, kun innokkaat luistelijat valmistelevat jäähallille lähtöä. Mini juoksee eteisen ja työhuoneen väliä pinkki kypärä päässään ja on nii-in innoissaan, että tässä alkaa itseäänkin naurattaa.

Mutta nyt pesue jäälle.

Nauttikaa sunnuntaista mielin määrin!

Sana-arvoitus

Aamuhämärissä käytiin olohuoneen sohvalla seuraavanlainen keskustelu:

- Hei, arvaa mikä alkaa peellä ja loppuu aahan!
- Mikähän se olis...?
- Se on hei kirosana... heh heh. Se alkaa peellä ja loppuu aahan, ja siinä välissä on äs...
- Aaa, mä tiedän! Se on kirosana...
- Nii-in, se on paska, hihihih...

Kiroilevat siilinpoikaset eivät tiedä vieläkään, että seinillä oli korvat.

Ja äidillä.


[kursiivilla kirjoitetut sanat kuiskattiin]

Väsynyt mutta onnellinen

Tällainen "Valtakunnassa kaikki hyvin"-postaus tähän väliin. Eli vaikka blogissa hiljaista onkin, niin täällä Ralliradalla mennään entiseen malliin. Käydään koulussa, töissä ja päiväkodissa, eletään ihan perusarkea.

Melkein.

Kun viime vuosien aikana Issukka on tuonut leivän taloon ja tämä mamma on höyrynnyt (syystä tai toisesta) kotona, niin nyt (laihemman) palkkapussin kantaa taloon perheen äiti. Vuodenvaihteeseen asti Issukka on kotona ja katsoo pesueen perään.

Tämä on meidän valinta.

Toivon ja uskonkin, että myöhemmin voimme olla tyytyväisiä tähän ratkaisuumme, vaikkei kyse olekaan kuin muutamasta kuukaudesta. On harmillista, etteivät Issukan kotoilut järjestyneet koulun alkuun, mutta toki sekin aika oli meille hurjan kasvun aikaa. Kun hurumurmelit lähtivät kouluun ja joutuivat pakostikin itsenäistymään. Ja kun minun piti kasvaa äitinä ja luottaa siihen, että harakanpoikien siivet ovat tarpeeksi vahvat turvalliseen lentoon. Ja kun perheen kaikki menemiset ja tulemiset ja kuka vie ja kuka hakee ja kuka kulkee itsekseen ja milloin kulkee itsekseen - piti merkitä yhteen taulukkoon, jotta olisi saatu edes jonkinmoinen taju siitä, ketä pitää liikuttaa mihinkin suuntaan oikeaan aikaan.

Ihan hirveää härdelliä!

No, nyt pojilla on (aikas) vahvat siivet ja siltikään heidän ei tarvitse tulla koulun jälkeen tyhjään pesään, kun isikraakku on kotona. Se on hyvä niin.

(Menipäs höpsöttelyksi tämä jutustelu nyt.)

Vaikka palasin kesällä ihan tuttuun työpaikkaan, oli poissaollessani tapahtunut paljon. Omat haasteensa perhe-elämälle ovat tuoneet muuttuneet työajat, jotka ovat yksinkertaisesti sanottuna melko vaihtelevat. Se on siis haasteellista, mutta myös antoisaa omalla tavallaan. Nyt meillä on loppuvuosi aikaa totutella siihen, ettei työaikani olekaan se "kahdeksasta neljään", vaan kaikkea muuta.

Toivottavasti totumme.

Sanoo hän, joka viihtyy työssään ja työpaikassaan todella hyvin. Väsyneenäkin.