sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Hiipuva blogi ja muita ajatuksia

Työ on vienyt mennessään. Todella.

On toki myöhäisiä aamuja perheen kanssa, mutta myös iltamyöhään venyviä työmenoja. On palaveria, koulutusta ja kurssitusta, ja ihan sitä Työtäkin. Työ tuntuu työltä, mutta on niin antoisaa, etten halua valittaa. Tuntimääräisesti teen kyllä ihan normipäivää, mutta työajat vain ovat epäsäännölliset. Minulle tuo epäsäännöllisyys on ihan ok, mutta perheellä tekee ilmeisesti tiukkaa. Tai ei "tekee ilmeisesti tiukkaa", vaan "tekee to-del-la tiukkaa". Minulle on sanottu niin ihan suoraan ja myös annettu olettaa niin.

Yhtenä iltana löysin tytön huoneen lattialta lasten virsikirjan niin sanotusti irtopainoksena. Kaikki sivut oli revitty irti. Samana päivänä vessaan ei oltu ehditty koskaan ajoissa. Pojat tappelevat hurjemmin kuin koskaan ja tyttö kiukuttelee aina raivareihin saakka. Raivareihin auttaa vain ja ainoastaan äidin syli. Tässäkö on työssä käyvän äidin palkka?

Kiukutteleva perhe.

Nyt olen päättänyt, että jos minulla menee edes kahtena päivänä viikossa työmenoissa koko ilta, jätän muut menoni kokonaan pois. Ei siis Marttailua ja käsityöpiiriä. Ei muitakaan omia menoja. Nössötämme kotona. Jouluviikolle asti.

Tämä on oma valintani, enkä koe sitä lainkaan pahana tai sitovana. On minullakin ollut ikävä. Mitä lähemmäs tulen kotia työpäivän jälkeen sitä hurjemmin heiluu häntäni. Ja kun pääsen kotiovelle, häntä heiluttaa minua jo ihan kokonaan.

Siis jos olisin koira.

Niin iloinen olen kohdatessani perheeni työpäivän jälkeen. Kyllähän se harmittaa, että joudun perumaan menojani ja ilmoittamaan poissaoloistani harrasteissani, mutta nyt vaan asiat ovat niin.

Nyt viikonloppuna minulla on ollut vain yksi vapaapäivä ja sen olemme käyttäneet sämpylöiden leipomiseen, legolinnan rakentamiseen ja nokkahuilun soitantaan. Olemme laulaneet Hoosiannaa ja nukkuneet pitkät päiväunet. Tai minä ainakin nukuin. ;) Olemme myös hieman nipottaneet, murisseet ja melkein sytyttäneet minimonsterin johdot palamaan; mutta päällimmäisenä on ollut ihan hyvä meininki.

Nyt lähden iltapuurolle.

Katsotaan, milloin ehdin koneelle seuraavan kerran. Onkohan täällä silloin enää edes lukijoita? Tuntuu niin hiipuvan tämä blogi...

Voikaa hyvin!

Ylva

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

...

Tämä isäinpäivä alkaa olla kuin toisinto viime jouluaatolta: issukka ilmoittaa heti herättyään, että pää on tosi kipeä ja oksettaa. Kiva.

Kyse ei ole krapulasta.

Laitamme pienen aamupalan isille, mutta kuitenkin toiveiden mukaisen. Sellaisen mannermaisen aamupalan kokkeleineen, pekonineen ja prinssinakkeineen. Kolmen lapsen ohjaaminen hommissa vaatisi varmaan vähintäänkin merikapteenin luotsaamistaidot, mutta minä annan mennä karille. Kun kerran lapset hääräävät, niin olkoon lasten näköistäkin.

Söpöä siis.

Ei välttämättä niin tiptop.

Sitten marssimme peräkanaa makuuhuoneeseen ja laulamme "Paljon onnee isi...". Ilman huutomerkkejä, ettei päivänsankarille tulisi pahempi olo. Lapset ovat niin tohkeissaan ja täpinöissään korteistaan ja lahjoista, että minua ihan itkettää. Ja isi-parka yrittää tsempata ja on tosi iloinen lasten lahjoista.

Sitten me syömme mannermaisen aamupalan ilman isiä.

Siinä vaiheessa, kun pienin alkaa puristella munakokkelia nyrkissään, koska ei jaksa syödä kaikkea, alan minä purkaa pahaa oloa lapsiini. Lopputuloksena Mini itkee huoneessaan, pojat ovat hissunkissun ja minä istun käppyrässä, käsi poskella keittiön pöydän ääressä. Itku ei ole kaukana.

Kun se pienimmäinen hiipii keittiöön ja tapittaa suurilla silmillään, kysyn, että sovitaanko. Ja sovitaanhan me. Sylikkäin.

Lapset saavat katsella lastenohjelmia vähän enempi kuin tavallisesti ja minä siivoan keittiön. En jaksaisi enää luotsata laivaa takaisinpäin, ohjata, opastaa ja olla kärsivällinen. Selviän tiskikasoista paremmin ilman apureita.

Jouluaattona minun piti revetä äidin ja isin lisäksi yllättäen joulupukiksikin; tänään minun ei tarvitse sentään miettiä mitään ylimääräistä. Paitsi se, miten ilmoitan isovanhemmille, ettei me tullakaan nyt aamupäivällä kylään, vaan vasta iltapäivällä. Ja silloinkin mahdollisesti ilman isiä.

Nyt pelaamaan Kimbleä lasten kanssa.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Pieruhuumoria

Äiti osaa olla joskus tosi kannustava.

Kuten tänään, kun pikkupimu halusi laittaa kiiltävän, paljetein koristellun juhlamekon päälle ja tanssia olohuoneen matolla Hevisauruksen tahtiin.

Siis ehtaa kersaheviä.

Siinä tanssin pyörteissä, heilumisen ja keinahtelun lomassa, tanssijatar tokaisi yhtäkkiä:

- Kohta tulee, äiti, pieru.

Aha. Anna tulla vaan, kannusti äiti lempeästi. Parempi päästellä höyryjä nyt, eikä hetikohta ruokapöydässä.

Keinahtelut, hyppimiset ja nyrkkien heiluttelut jatkuivat ja vasta jonkin tovin päästä äidille selvisi, etteivät tytärtä vaivanneet ilmavaivat, vaan levyn paras ja odotetuin kipale loppui sanoihin "haisee" ja "pesemätön potta".

Ja sitten narahti.

(Siellä levyllä.)

Arvata saattaa, että kaikki paikallaolevat hevarit hekottivat niin, että vedet kihosivat silmiin ja joltain meinasi päästä... hmmm... paukku.

Pieruhuumori vaan puree joskus niin sopivasta kohtaa.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kiinni jäit!

Jälleen kerran kävi ilmi, että sankarimme Ralliroope ja Kaaharikalle ovat kulkeneet koulusta kotiin ihan muita teitä kuin on sovittu.

ARGH.

Ovat kyllä tulleet kotiin ehjinä, ilman traumoja ja ilmeisesti kutakuinkin ajoissa. Mutta silti. Asia kävi ilmi ikään kuin sivulauseessa, kun iltapesuilta palailevat pojat sanoivat yksi yhden sanan ja toinen toisen. Ja sittenhän sitä asiaa ruvettiin läpikäymään siltä seisomalta, pelkissä kylppäritakeissa.

Keittiö on meidän neukkari, siis neuvotteluhuone.

Siinä me palaveerasimme keittiössä seisten. Minä "väänsin rautalankaa", kyselin ja perustelin ja Issukka murahteli jotain väliin. Pojat selittivät ja syyttivät toisiaan, mutta tajusivat sitten ajatella asiaa eteenpäin. Molemmat olivat halunneet poiketa sovitulta reitiltä, Ralliroope tänään ja Kaaharikalle joskus aiemmin. Silloin aiemmin he olivat poikenneet ilman sen kummempia ähinöitä, mutta tänään oli Kaaharikalle estellyt veljeään. Hän halusi mennä sovittua reittiä, mutta lähti kuitenkin "väärille teille" veljensä mukana.

Siinä neuvonpitomme jälkipuoliskolla kävi ilmi, että jos Kaaharikalle olisi muitta mutkitta lähtenyt tallaamaan sitä "oikeaa" reittiä, niin olisi se Ralliroopekin tullut perässä. Ei hän yksin olisi lähtenyt muille teille. Ei varmasti. Koko keskustelumme ajan Ralliroope oli rullannut, venytellyt ja pyöritellyt kylpytakkinsa nyörejä ja kun saimme asian päätökseen, lähdimme hammaspesulle.

Paitsi Ralliroope, joka oli köyttänyt itsensä kylpytakinnyöreillä niin tiukasti keittiön kaapistojen ottimiin, että minulta kului useita minuutteja yrittäessäni aukaista solmuja ja vapauttaa poikarukkaa kulhokaapin ottimista...

Arvaa vaan, ketä nauratti ja kellä meni herne nenään?

tiistai 1. marraskuuta 2011

Työjuttuja

Kameran piuha on jossain teillä tietämättömillä ja olen laiska etsimään sitä. Jos olisin viitseliäs ja etsisin piuhan, voisin esitellä liudan hetkiä, joiden äärelle olen viime aikoina pysähtynyt.

Mutta kuten sanottu, olen patalaiska.

Tänään alkuillasta mietin (taas) yöjuttuja, siis työjuttuja, keittiönpöydän äärellä iltakahvittelun jälkeen. Rustasin asioita, nimiä ja hommia valkoiselle arkille. Olin ajatuksissani ja käsi poskella. Silloin viereiselle tuolille kipusi tuo meidän pienimmäinen, tutki hiljaisuudesta päätellen hetkisen ilmettäni ja kysyi:

"Miksi sä, äiti, nukut tollee?"

Kielsin nukkuvani ja selitin, kuinka olin ollut vain niin ajatuksissani. Ajattelin siis kovasti työjuttuja. Ehdotin, että tyttökin tulisi tekemään työjuttuja viereeni, kun haettaisiin vaan paperia ja kynä.

Ei suostunut.

"Emmie mee töihi!!!"

Lapsille riittää kuulema eräs nimellä mainittu päiväkoti, ja se siitä.

Hieman myöhemmin otin kuvan siitä hetkestä, kun samainen työstäkieltäytyjä oli silppuamassa saksilla kolmatta A4-arkkia pöydälle ja osin lattiallekin.

Eikös tuo, jos mikä, käy ihan työstä???



(Tai ainakin ne silppujen siivoamiset...)