RALLIRADAN VARIKOLLA

Kysymys lukijalle

2012-02-07T21:06:00.005+02:00

Uskotko, jos kerron, että tänään meidän keittiön lavuaarista löytyivät pikkarit? Eivät minun, eivätkä miehen, vaan toisen hunsvottipoikamme.

Enkä tiedä vieläkään, miksi ne olivat siellä, lavuaarissa.

Siinä minä nojasin kaksin käsin tiskipöytään ja tuijotin harmaita pikkuhousuja suu loksahtaneena, enkä oikein tiennyt, näinkö unta voi olinko täysin pimahtanut. Tuli sellainen "Jokin ei kyllä nyt täsmää"-fiilis.

Ei meillä yleensä säilytellä pikkuhousuja keittiön lavuaarissa.

Ihan uteliaisuudesta vaan, OLETKO SINÄ LÖYTÄNYT JOTAKIN TAVARAA IHAN HASSUSTA TAI YLLÄTTÄVÄSTÄ PAIKASTA? Olisi kiva kuulla.

Nyt avaan namipussin ja jatkan takkatulen lämmössä löhöilyä.

Voikaa hyvin!

Tapansa kullakin

2012-02-05T08:52:00.006+02:00

Tänään aion olla pullantuoksuinen äiti. Ja kotona. Pakkasmittari pitää huolen, että me kaikki (muut paitsi Issukka, joka lähti uhmaamaan asteita ja viimaa moottoripyörän kuvat silmissään...) pysymme sisällä.

Viime torstainakin minulla oli aikomus työntää sormet pullataikinaan, mutta kuinkas ollakaan, huomasimme tytön kanssa kesken valmistelujen, että kaapista löytyi vain kaksi kiloa sämpyläjauhoja. Onko kukaan kokeillut, millaisia pullia sämpyläjauhoista tulisi?

Emme mekään kokeilleet.

Elämä ei aina mene niinkuin suunnittelee. Eivätkä lapset toimi aina niinkuin vanhempansa haluaisivat. Kun kävimme perjantai-iltana naapurissa vaatekutsuilla, ilmoitti tyttäreni 3v9kk, että hänellä on kakkahätä. Juu, mennään vaan vessaan, mutta sinun ei sitten tarvitse tehdä sitä siten kuin kotona, supattelin tytölle. Me olemme nyt kylässä, muru.

Sitten unohdin tytön pöntölle, istahdin kahvipöytään ja olin vaan.

Kunnes kuului se tuttuakin tutumpi huuto: "Äitiii, tuu pyyhkimäään!" Ja se tuli lujalla äänellä, kuului yli puheensorinan ja leikkivien lasten äänten. Jokainen äiti säpsähti ja kaksi äitiä lähti kohti vessaa. Myös minä.

Ja siellähän se oma kullanmuru nökötti pöntöllä, aivan kuin kotonaan.

Ilkosen alasti.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, kuinka kauan tuo tapa riisua kaikki vaatteet kakalle mennessä säilyy. Kyllä se varmaan jossain vaiheessa jää, vai?

...Minulta tuo ei ole kyllä tapaansa kopioinut, tietääkseni.

Kylminä talviöinä

2012-01-25T19:37:00.010+02:00

Kaksi pörrötukkaa pötköttelee isolla sängyllä. Isompi huilailee täkin alla ja kuuntelee tarkasti, kuinka pienempi tavaa yhtä aapisen sivua.

- Kyl-mä-nä.
- Seis.
- Kyl... kyl-mä... kyl-mä-nä...

Pienempi pörrötukka tavaa sanan sisukkaasti ainakin kuusi kertaa, nurisee välillä, mutta aloittaa sanan aina vain uudelleen. Kunnes...

- Kyl-mi-nä tal-vi-öi-nä...

Isompi pörrötukka myhäilee ja heiluttelee varpaitaan peiton alla. Kuinka ylpeä sitä voikaan olla lapsesta, joka tankkaa samaa sanaa kerta toisensa jälkeen! Ylpeä tuosta lapsesta, joka ei osaa lukea "helppoa" sanaa heti ensimmäisellä tai toisellakaan kerralla oikein...

"Miten sisukas lapsi minulla onkaan!"

Pörrötukat lukevat koko sivun yhdessä kolme kertaa. Ensin pienempi lukee lukuläksyn kokonaan yksin. Sitten he lukevat joka toisen sanan kumpainenkin vuorotellen. Ja lopuksi he lukevat vuorotellen yhden lauseen kerrallaan. Lukuläksyn tankkaaminen huvittaa molempia; vaikka työlästä onkin.

Ja johan alkaa sujua, kylminä talviöinäkin!

Lasse Viren, Laiska Jaakko ja siskonsa Prinsessa Kiukku

2012-01-23T21:36:00.020+02:00

Kolme pientä nukkuu, yksi isompi lähti pihalle lumitöihin ja tämä yksi istuu takkatulen lämmössä, tietokone sylissä, ja paukuttaa työhommia. Ja näemmä vähän muutakin. ;)

Illat tuntuvat liitävän, vaikka kuinka yritän jarrutella ja pysähtyä hetkiin. Tänään kävimme urheilutamineliikkeessä koko perheen voimin ja siinä se ilta sitten menikin. Työpäivän jälkeen ei paljon ehdi.

Tai kyllä siellä urheiluvälinepuodissa ehti tapahtua, vaikka kokonaisen päivän edestä. Laskin muutamaan otteeseen kolmeen sekä hiljaa mielessäni että ihan kiitettävällä volyymillä. Ihan sama, katsoiko joku pitkään vai ei, sillä kun yksi koikkeliini sai sätkyt ja alkoi juosta isoa liikettä ympäri pujotellen ja piiloutuen hyllyjen väliin en voinut vain katsoa tillittää vierestä. Kaupan kiertely on ok, mutta siellä spurttaaminen ei ole ok, ei, vaikka urheiluvälinekauppa onkin. Jos Lasse Viren ei juossut, niin se kävi potkimassa veljeään persuksille, mistä seurasi ärhäkkä takaa-ajo suksien, virvelien ja lumilautojen ympäri.

Nulikat.

Ja jos se takaa-ajaja ei ajanut takaa, niin se röhnötti patalaiskana tuolilla ja pisti isänsä pukemaan monoja jalkaansa. Ei siis itse eväänsä heilauttanut. Lähtötohinoissa Laiska Jaakko käveli jostain syystä päin jotakin tankoa ja satutti silmäkulmansa, enkä minä huomannut mitään, kun yritin samanaikaisesti saada lattialla huilailevan pikkupimun pois keskeltä vilkasta pääkäytävää.

Sillä aikaa kun perheenpää kävi vielä sovittamassa hiihtopukua, kävin kahden apurin kanssa viereisessä pikkukaupassa ruokaostoksilla. Pikkupimu sai elämänsä pahimman kiukkukohtauksen, kun ei päässytkään ostoskärryjen istuimeen vapaamatkustajaksi. Ei tuo muistanut, että ennen joulua oli jäädä samanmoisiin kärryihin jumiin IKIAJOIKSI, vaikka kuinka nostin, vedin ja vanutin. Nousin varpailleni ja huohotin naama punaisena, että: "Hiiii-opp!", enkä siltikään saanut tyttöä irti istuimesta. Silloin sovimme, että jos irti päästään, niin ostoskärryjen istuimeen ei enää yritetä, ei ikinä. Ja kun minä nyt muistutin sopimuksesta, tyttö karjui kahta kauheammin. Heittäytyi maahan makuulleen ja kirkui. Ihan kuin se olisi auttanut.

Meidän tytöllä on uhmaikä.

Uhmaikä ja päiväkodin aloitus (tai hoitopäivien reilu tuplaantuminen kuukaudessa) eivät sovi yhteen. Sen on saanut tuta sekä meidän perhe että päiväkodin kivat tädit, joille rakas prinsessamme ei suostu puhumaan sanaakaan. Lisäksi hän ei ole suostunut hoitopaikassaan voitelemaan leipäänsä, avaamaan ovea tai auttamaan kaveria hädässä. Kotona samainen keijukainen pölöttää taukoamatta koko hereilläoloaikansa, ja jos ei puhu, niin laulaa.

Ja kovaa.

Ellei sitten mökötä jostain syystä suu mutrussa, kädet puuskassa ja erittäin tuima ilme kasvoillaan.

Mistä lie oppinut...

Tätä se on.

2012-01-19T22:46:00.005+02:00

Huhuuu... täällä ollaan. :)

Tervetuloa lukijaksi, Wanilja!

Täällä ollaan ihmetelty kasvavien kaahareiden päähänpistoja ja vedetty rajoja rautalankojen kera. Ihmettelen suuresti, miten muissa pikkukoululaisten perheissä saadaan arki rullaamaan, kun selkokielellä annetut yksinkertaisimmatkaan ohjeet eivät näytä menevän perille kolmelle ekaluokkalaiselle, tai sovituista asioista ei osata pitää kiinni.

Muutama esimerkki.

Kun isi tai äiti tulee töistä kotiin, saattaa

a) ulko-ovi olla auki,
b) kenkäeteisessä joutua harppomaan vähintään yhden repun, yksien heijastinliivien ja kaksien monojen yli,
c) eteisestä löytyä muutama ulkotamineissa lattialla röhnöttävä hihhuli puputtamassa vaniljarinkeleitä,
d) ulko-ovi olla auki, tamineita löytyä kenkäeteisestä triplana ja kaveri on tullut kylään luvatta...
e) rakkaita koululaisia ei näy mailla eikä halmeilla vielä toviin (ovat penkomassa ojanpohjia),

Lisäksi voi käydä niinkin, että yksi sankareista unohtaa laittaa aamulla farkut jalkaan ja hippaloi koulussa koko päivän pelkissä kalsareissa... Kaiken kukkuraksi hän syyttää äitiään siitä, ettei äiti ollut muka muistanut sanoa, että farkut pitää laittaa jalkaan.

Pitääkö minun oikeasti vakuuttaa teillekin, että ihan varmasti muistin?

(Monta kertaa.)

Nyt ei muuta kuin unta palloon.

Voikaa hyvin!

Kaikilla mausteilla

2012-01-04T19:40:00.016+02:00

Tervetuloa lapsiperheen aamuhärdelliin: Ralliradan varikon eteiseen arkiaamuna kello 7.48.

Iso harmaa kaakelilattia on täynnä reppuja, kasseja ja nyssäköitä, heijastinliivejä ja parittomia sukkia sekä hanskoja. Sitten siellä on kaksi naispuolista ärinäkeijua, toinen pieni ja toinen vähän isompi.

Se isompi roikottaa pienempää kainaloista ja yrittää saada huutavan ja potkivan vetkulin osumaan lattialla levällään lojuvaan talvihaalariin. Ei onnistu, ei. Molemmat karjuvat toisilleen eitä ja enhaluuta, eikä kumpikaan anna periksi.

Äiti ja tytär.

Niin, mamma se pisteli taas parastaan aamutuimaan keitettyä kaurapuuroa sukkiensa pohjissa. Eikö siinä nyt olisi ollut ihan tarpeeksi yhdelle aamulle, että sukanpohjat tarttuvat joka askeleella lattiaan, vaikka kuinka on yrittänyt pyyhkiä jämiä kiireen keskellä? Ei, ei tietenkään.

Minähän tilasin annoksen kaikilla mausteilla.

Kun sitä saa mitä tilaa. Ja kun sitä kaiken lisäksi on joskus niin pöljä (ja väsynyt), että lähtee lapseksi lapsen tasolle. Sen sijaan, että olisi rauhoittanut koko tilanteen, antoikin itsensä kiireen ja panikoinnin vietäväksi.

Mutta niin olivat äiti ja tytär siinäkin suhteessa kuin kaksi marjaa, että päästyään vihdoinkin matkaan, molemmat rauhoittuivat oitis. Olivat kai niin väsyksissä taistelusta... Matkalla kuitenkin sovittiin, perillä halittiin lujaa ja suukoteltiin. Ja päiväkodin aikuiset katsoivat varmaan, että voi noita nöpösiä.

Olisivatpa tienneet.

Työpaikalla vilkaisin ohimennen tuhruista hupparin olkapäätä, jossa näkyi selvästi kyynelten ja kaurapuuron jättämä tahra. Lapseni kulki koko päivän mukanani, tahrana olkapäällä.

(Ja illalla lastani päiväkodista hakiessani sain tuta, jotta saapas- ja sadevaatekassi olivat unohtuneet siinä aamuhärdellissä sinne eteisen harmaalle kaakelilattialle.)

Viimeinen postaus

2011-12-30T20:37:00.007+02:00

Vuoden viimeisen postauksen myötä toivotan hurjan hyvää tulevaa vuotta ihan jokaiselle. Pitäköön se sisällään terveyttä, hyvää oloa ja paljon lämminhenkistä läsnäoloa.

Tyypilliseen lapsiperheelliseen tapaan viime viikot ovat kuluneet hurjalla rytinällä työn, kodin, koulun, päiväkodin, vastaanottojen, harrastusten ja kaupan väliä.

Eestaas.

Siltikin voin väittää, että meidän joulukuu on ollut jollain tapaa hyvin rauhallinen. Siis meidän mittapuun mukaan. Teimme meidän perheelle perinteisiä juttuja ja kokeilimme uusiakin polkuja joulunodotuksessa ja -vietossa. Jos ei ehditty jotain tänään, niin ehdittiin sitten joku toinen päivä.

Tai sitten ei ehditty silloinkaan.

Joulukorttiprojektimme, esimerkiksi, hieman karkasi käsistä, minkä seurauksena osa ystävistä ja sukulaisista sai neulahuovutetun joulusydämen sijaan ihan vaan kaupasta valitun valmiskortin. Ensin nolotti, sillä olemme Issukan kanssa tehneet kortit itse (tai valokuvanneet lapsia) jo vuodesta 1994, mutta sitten ajattelin, että ei vaan mahda mitään.

Kamerassa ja koneella on jokunen kuva jutuista, joita teimme lasten kanssa, mutta en vaan nyt jaksa toimittaa niitä kuvankäsittelyn kautta tänne blogiin... Laiskuus taitaa olla nyt huipussaan, eikö? Mutta, lyhykäisyydessään joulumme piti sisällään:

- enemmän tai vähemmän palaneita pipareita,
- yhden nukutetun potilaan,
- ainakin kaksi sappikiveä,
- kolme heikunkeikun piparkakkutaloa,
- ehkä kauneimman joulukuusen ikinä,
- aamusaunan,
- paketteja vähemmän kuin koskaan ja
- hyvän fiiliksen joulupukkeineen.

Tästä eteenpäin minulla on tiedossa uuden ruokavalion opettelua ja lisätutkimusten odottelua. Lapset saavat nakerrella vielä jokusen joulupiparin, ennen kuin purkin pohjalla on jäljellä vain muruset. Sen verran paljon tuli niitä pipareita leivottua. :)

Yritän jatkaa sekä töissä että kotona En juokse kellon kanssa kilpaa-tyylillä, sillä elämässä on paljon muutakin kuin Tehty Kiire. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin, kun kalenterissa on pelkän perustyön lisäksi jo jokunen palaveri, tapaaminen ja koulutus vuoden ensimmäisille päiville.

Vaan sehän on vasta ensi vuonna se. ;DD

Väsymyksestä huolimatta tunnelmat ovat ihan hyvät.

Tervetuloa Uusi Vuosi!

Sanoja viikonlopusta

2011-12-11T20:11:00.005+02:00

Yritin hetki sitten löytää sopivan sanan kuvaamaan tätä viikonloppua. En löytänyt yhtä ainoaa, vaan ainakin kolme tai neljä.

Uninen. Olen ollut väsynyt. Olen nukkunut aamulla kahdeksaan ja yhdeksään(!), mutta silti olen ollut alkuiltapäivästä valmis pitkille päikkäreille. Unenlaatu on ollut kyllä vähän niin ja näin, mutta unessa olen ollut.

Luminen. Olemme koko perheen voimin pyörineet pihalla vesisateessa rakentamassa lumilinnaketta. Jossain vaiheessa homma repesi ja loppujen lopuksi toinen koululaisistamme istui jäähyllä tottelemattomuudesta. Lumipallojen heittely ikkunoihin on kielletty ja jos se ei mene niin sanotusti jakeluun kolmenkaan peräkkäisen sanomisen jälkeen, on syytä pysäyttää mopo ennenkuin mopo on pöpelikössä.

Mopo on tuo meidän toinen poika, tai tarkemmin sanottuna sen meno.

Väsynyt. Tällä tarkoitan omaa henkistä väsymistä siihen, että minun on oltava koko ajan varuillani seitsenvuotiaan hippaloinnin ja arvaamattomuuden takia. Kun koko perhe on koolla ruokapöydässä, yksi jäsenistämme saattaa aivan äkkiarvaamatta nousta ylös, lähteä toimittamaan jotain todella hetkeen sopimatonta asiaa tahi alkaa pyöriä muuten vain itsensä ympäri.

Ymmärrän kyllä, että jos hän tarvitsee ne pyörimisensä, niin hänen on pakko myös saada niitä aistimuksiansa. Mutta ei ruokapöydässä, kesken aterian.

Tai jos olemme lähdössä ulos, tuo koululainen puikkelehtii minitrampoliinin alle ja saa itsensä sinne jumiin monelle mutkalle. Eikö tuollaisen luulisi olevan enintään parivuotiaan hommia?

Minua väsyttää myös tämä iänikuinen laskeminen. Että asiat eivät etene ilman kolmeen, viiteen tai kymmeneen laskemista. Kun ei saada riisuttua, puettua tai siirryttyä paikasta toiseen ilman, että joku (äiti) laskee tiukuna aikaa. Ja jos jättää laskematta, niin mitään ei tapahdu puoleen tai kokonaiseen tuntiin.

Ja sekin väsyttää, kun nuo pojanklopit tappelevat niin paljon. Ensimmäinen lällättää ja puhuu ikäviä, toinen ajaa takaa ja jurmuttaa oikein kunnolla. Silloin minulta pääsee kirosana (tai useampi) ja uhkaan pistää nulikat tappeluareenalle selvittelemään välejään.

Silloin ollaan pisteessä, jolloin jälkikasvu on järkevämpi kuin äitinsä. Tappelu loppuu siihen... ainakin kymmeneksi minuutiksi.

Tiukka. Se olen minä. Tai ainakin minusta on tuntunut siltä. Että minä (olen ainoa joka) vaadin, naputan, kivahdan ja ärisen. Ja jos kysyn Issukalta, että vaadinko nyt liikoja tai olenko liian tiukka, niin hän vastaa juuri niin kuin minusta hyvältä tuntuu. Ja sitten minä taas vaimona mietin, että sanoiko tuo nyt noin vain siksi, että saisi minut leppymään...

Olen minä oikeasti nauttinutkin tästä viikonlopusta. Kun nyt vaan muistaisin, että missä kohtaa.

Nyt menen sohvalle Issukan kainaloon. Ellei siellä sylissä ole sitten jo tietokone. Sitten minä murisen ja mökötän, mutta en sanallakaan sano, että voisi ottaa minutkin huomioon.

Olen kyllä välillä nii-in vaikee, että.

Tunnustan.

2011-12-10T16:21:00.005+02:00

Kesken ruokailun pieni koululainen kertoo hieman ylpeänäkin mietteistään:

- Mä tiiän, mikä meijän rehtorin nimi on. Se on Katriina Kippurainen*.

Melkein samaan hengenvetoon hän lisää:

- Mä en kyl tiiä, onko se tyttö vai poika...

Myöhemmin hän rakentaa pihalle lumiukon, jolla on pipo päässä, kaulaliina kaulassa ja keskisormi pystyssä. Siis ihan vahingossa. Illemmalla Issukka pohtii, paheksuvatkohan ohikulkijat pihalla tapittavaa ukkoa, joka tervehtii kansainvälisin sormimerkein.

Annettiin sitten asian olla.

Se on niin viaton vielä, tuo meidän ihana reipas koululainen.

*nimi on muutettu

Tuikkukupista tähdeksi

2011-12-07T18:12:00.006+02:00

Loppuunpalaneesta tuikusta voi askarrella kaikkea kivaa... Pakko jakaa tämä teidän kanssanne. Ihan pakko. Sillä jos aiemmin viskasit tuikunjämät metallinkeräykseen tahi roskikseen (mitä en suosittele laisinkaan), niin nyt voit ennen kierrättämistä hieman näperrellä...

JOULUISIA TÄHTIÄ!

Tarvitset ensalkuun sakset ja sen loppuunpalaneen tuikun.

Leikkaa yksi viilto tuikkukupin yläreunaan ja toinen alareunaan.

Nyt tuikkukupissa on kaksi puolikasta.

Leikkaa seuraavaksi kaksi viiltoa kumpaankin puolikkaaseen tasavälein.

Nyt kupissa on kuusi viiltoa. Levitä läpät...

...ja poista sekä kynttilänjämät että "sydän".

Taita jokainen läppä kaksinkerroin vinottain kuvan osoittamalla tavalla.

Tähti on valmis.

Tähtiä voi ripustaa ketjuksi langan avulla...

...kuten tässä on tehty.

Tai sitten keksiä ihan jotain muuta.

Saanko esitellä.

2011-12-01T20:36:00.011+02:00

Tyttö kävi päiväkotiryhmänsä kanssa nukketeatterissa. Koska hän on omien sanojensa mukaan päiväkodin "ujo piimä", hän oli tavoilleen uskollisena ollut koko päivän aivan hiljaa, istunut teatterissa tädin kyljessä ja imeskellyt jännittyneenä peukaloaan.

Se peukalo onkin, muuten, jo aika rusina.

No, kun palasin töistä kotiin, kuulin iloista kiljahtelua jo ennen kuin sain ulko-oven auki. Peremmälle päästyäni kävi hyvinkin selväksi, että nukketeatteriesitykset olivat pyörineet nonstoppina koko iltapäivän. Tyttö puhua pälpätti volumet kaakossa niin lujaa, että minun korviani ihan oikeasti särki.

Minut istutettiin lattialle trampoliinin (eli esiintymislavan) eteen ja sain nauttia upeista monologeista, jotka kaikki alkoivat:

- Saanko esitellä. (Huomaa, ei kysymysmerkkiä...) Tässä on prinsessa, jonka nimi on Prinsessa. Hän on Prinsessa, koska hän on... prinsessa.

Tai.

- Saanko esitellä. Tässä on koira. Hänen nimensä on Koira, koska hän haukkuu.

Tai.

- Saaaanko esitellä. Tässä on barbi. Hänen nimensä on Prinsessa, koska hänellä on ruunu, joka ei ole kadoksinut.

Jokaisen esittelynsä aikana Neiti Tirehtööri keikkui ja tanssahteli (jopa niin kovin, että luulin hänellä olevan pisuhädän). Hän puhui sekä silmät ja suu avoinna että silmät kiinni ja suu auki. Ja hän puhui. Hän puhui niin hyvin, että jäin seuraamaan esityksiä kuin huumattuna. Näin jälkiviisaana voinkin väittää, että tyttärestäni taitaa tulla vielä joskus aika pätevä Tupperware-esittelijä.

Tai Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, Prinsessain Hoviesittelijä.

Hiipuva blogi ja muita ajatuksia

2011-11-27T18:46:00.006+02:00

Työ on vienyt mennessään. Todella.

On toki myöhäisiä aamuja perheen kanssa, mutta myös iltamyöhään venyviä työmenoja. On palaveria, koulutusta ja kurssitusta, ja ihan sitä Työtäkin. Työ tuntuu työltä, mutta on niin antoisaa, etten halua valittaa. Tuntimääräisesti teen kyllä ihan normipäivää, mutta työajat vain ovat epäsäännölliset. Minulle tuo epäsäännöllisyys on ihan ok, mutta perheellä tekee ilmeisesti tiukkaa. Tai ei "tekee ilmeisesti tiukkaa", vaan "tekee to-del-la tiukkaa". Minulle on sanottu niin ihan suoraan ja myös annettu olettaa niin.

Yhtenä iltana löysin tytön huoneen lattialta lasten virsikirjan niin sanotusti irtopainoksena. Kaikki sivut oli revitty irti. Samana päivänä vessaan ei oltu ehditty koskaan ajoissa. Pojat tappelevat hurjemmin kuin koskaan ja tyttö kiukuttelee aina raivareihin saakka. Raivareihin auttaa vain ja ainoastaan äidin syli. Tässäkö on työssä käyvän äidin palkka?

Kiukutteleva perhe.

Nyt olen päättänyt, että jos minulla menee edes kahtena päivänä viikossa työmenoissa koko ilta, jätän muut menoni kokonaan pois. Ei siis Marttailua ja käsityöpiiriä. Ei muitakaan omia menoja. Nössötämme kotona. Jouluviikolle asti.

Tämä on oma valintani, enkä koe sitä lainkaan pahana tai sitovana. On minullakin ollut ikävä. Mitä lähemmäs tulen kotia työpäivän jälkeen sitä hurjemmin heiluu häntäni. Ja kun pääsen kotiovelle, häntä heiluttaa minua jo ihan kokonaan.

Siis jos olisin koira.

Niin iloinen olen kohdatessani perheeni työpäivän jälkeen. Kyllähän se harmittaa, että joudun perumaan menojani ja ilmoittamaan poissaoloistani harrasteissani, mutta nyt vaan asiat ovat niin.

Nyt viikonloppuna minulla on ollut vain yksi vapaapäivä ja sen olemme käyttäneet sämpylöiden leipomiseen, legolinnan rakentamiseen ja nokkahuilun soitantaan. Olemme laulaneet Hoosiannaa ja nukkuneet pitkät päiväunet. Tai minä ainakin nukuin. ;) Olemme myös hieman nipottaneet, murisseet ja melkein sytyttäneet minimonsterin johdot palamaan; mutta päällimmäisenä on ollut ihan hyvä meininki.

Nyt lähden iltapuurolle.

Katsotaan, milloin ehdin koneelle seuraavan kerran. Onkohan täällä silloin enää edes lukijoita? Tuntuu niin hiipuvan tämä blogi...

Voikaa hyvin!

Ylva

...

2011-11-13T10:24:00.003+02:00

Tämä isäinpäivä alkaa olla kuin toisinto viime jouluaatolta: issukka ilmoittaa heti herättyään, että pää on tosi kipeä ja oksettaa. Kiva.

Kyse ei ole krapulasta.

Laitamme pienen aamupalan isille, mutta kuitenkin toiveiden mukaisen. Sellaisen mannermaisen aamupalan kokkeleineen, pekonineen ja prinssinakkeineen. Kolmen lapsen ohjaaminen hommissa vaatisi varmaan vähintäänkin merikapteenin luotsaamistaidot, mutta minä annan mennä karille. Kun kerran lapset hääräävät, niin olkoon lasten näköistäkin.

Söpöä siis.

Ei välttämättä niin tiptop.

Sitten marssimme peräkanaa makuuhuoneeseen ja laulamme "Paljon onnee isi...". Ilman huutomerkkejä, ettei päivänsankarille tulisi pahempi olo. Lapset ovat niin tohkeissaan ja täpinöissään korteistaan ja lahjoista, että minua ihan itkettää. Ja isi-parka yrittää tsempata ja on tosi iloinen lasten lahjoista.

Sitten me syömme mannermaisen aamupalan ilman isiä.

Siinä vaiheessa, kun pienin alkaa puristella munakokkelia nyrkissään, koska ei jaksa syödä kaikkea, alan minä purkaa pahaa oloa lapsiini. Lopputuloksena Mini itkee huoneessaan, pojat ovat hissunkissun ja minä istun käppyrässä, käsi poskella keittiön pöydän ääressä. Itku ei ole kaukana.

Kun se pienimmäinen hiipii keittiöön ja tapittaa suurilla silmillään, kysyn, että sovitaanko. Ja sovitaanhan me. Sylikkäin.

Lapset saavat katsella lastenohjelmia vähän enempi kuin tavallisesti ja minä siivoan keittiön. En jaksaisi enää luotsata laivaa takaisinpäin, ohjata, opastaa ja olla kärsivällinen. Selviän tiskikasoista paremmin ilman apureita.

Jouluaattona minun piti revetä äidin ja isin lisäksi yllättäen joulupukiksikin; tänään minun ei tarvitse sentään miettiä mitään ylimääräistä. Paitsi se, miten ilmoitan isovanhemmille, ettei me tullakaan nyt aamupäivällä kylään, vaan vasta iltapäivällä. Ja silloinkin mahdollisesti ilman isiä.

Nyt pelaamaan Kimbleä lasten kanssa.

Pieruhuumoria

2011-11-09T22:53:00.007+02:00

Äiti osaa olla joskus tosi kannustava.

Kuten tänään, kun pikkupimu halusi laittaa kiiltävän, paljetein koristellun juhlamekon päälle ja tanssia olohuoneen matolla Hevisauruksen tahtiin.

Siis ehtaa kersaheviä.

Siinä tanssin pyörteissä, heilumisen ja keinahtelun lomassa, tanssijatar tokaisi yhtäkkiä:

- Kohta tulee, äiti, pieru.

Aha. Anna tulla vaan, kannusti äiti lempeästi. Parempi päästellä höyryjä nyt, eikä hetikohta ruokapöydässä.

Keinahtelut, hyppimiset ja nyrkkien heiluttelut jatkuivat ja vasta jonkin tovin päästä äidille selvisi, etteivät tytärtä vaivanneet ilmavaivat, vaan levyn paras ja odotetuin kipale loppui sanoihin "haisee" ja "pesemätön potta".

Ja sitten narahti.

(Siellä levyllä.)

Arvata saattaa, että kaikki paikallaolevat hevarit hekottivat niin, että vedet kihosivat silmiin ja joltain meinasi päästä... hmmm... paukku.

Pieruhuumori vaan puree joskus niin sopivasta kohtaa.

Kiinni jäit!

2011-11-02T19:32:00.007+02:00

Jälleen kerran kävi ilmi, että sankarimme Ralliroope ja Kaaharikalle ovat kulkeneet koulusta kotiin ihan muita teitä kuin on sovittu.

ARGH.

Ovat kyllä tulleet kotiin ehjinä, ilman traumoja ja ilmeisesti kutakuinkin ajoissa. Mutta silti. Asia kävi ilmi ikään kuin sivulauseessa, kun iltapesuilta palailevat pojat sanoivat yksi yhden sanan ja toinen toisen. Ja sittenhän sitä asiaa ruvettiin läpikäymään siltä seisomalta, pelkissä kylppäritakeissa.

Keittiö on meidän neukkari, siis neuvotteluhuone.

Siinä me palaveerasimme keittiössä seisten. Minä "väänsin rautalankaa", kyselin ja perustelin ja Issukka murahteli jotain väliin. Pojat selittivät ja syyttivät toisiaan, mutta tajusivat sitten ajatella asiaa eteenpäin. Molemmat olivat halunneet poiketa sovitulta reitiltä, Ralliroope tänään ja Kaaharikalle joskus aiemmin. Silloin aiemmin he olivat poikenneet ilman sen kummempia ähinöitä, mutta tänään oli Kaaharikalle estellyt veljeään. Hän halusi mennä sovittua reittiä, mutta lähti kuitenkin "väärille teille" veljensä mukana.

Siinä neuvonpitomme jälkipuoliskolla kävi ilmi, että jos Kaaharikalle olisi muitta mutkitta lähtenyt tallaamaan sitä "oikeaa" reittiä, niin olisi se Ralliroopekin tullut perässä. Ei hän yksin olisi lähtenyt muille teille. Ei varmasti. Koko keskustelumme ajan Ralliroope oli rullannut, venytellyt ja pyöritellyt kylpytakkinsa nyörejä ja kun saimme asian päätökseen, lähdimme hammaspesulle.

Paitsi Ralliroope, joka oli köyttänyt itsensä kylpytakinnyöreillä niin tiukasti keittiön kaapistojen ottimiin, että minulta kului useita minuutteja yrittäessäni aukaista solmuja ja vapauttaa poikarukkaa kulhokaapin ottimista...

Arvaa vaan, ketä nauratti ja kellä meni herne nenään?

Työjuttuja

2011-11-01T20:43:00.010+02:00

Kameran piuha on jossain teillä tietämättömillä ja olen laiska etsimään sitä. Jos olisin viitseliäs ja etsisin piuhan, voisin esitellä liudan hetkiä, joiden äärelle olen viime aikoina pysähtynyt.

Mutta kuten sanottu, olen patalaiska.

Tänään alkuillasta mietin (taas) yöjuttuja, siis työjuttuja, keittiönpöydän äärellä iltakahvittelun jälkeen. Rustasin asioita, nimiä ja hommia valkoiselle arkille. Olin ajatuksissani ja käsi poskella. Silloin viereiselle tuolille kipusi tuo meidän pienimmäinen, tutki hiljaisuudesta päätellen hetkisen ilmettäni ja kysyi:

"Miksi sä, äiti, nukut tollee?"

Kielsin nukkuvani ja selitin, kuinka olin ollut vain niin ajatuksissani. Ajattelin siis kovasti työjuttuja. Ehdotin, että tyttökin tulisi tekemään työjuttuja viereeni, kun haettaisiin vaan paperia ja kynä.

Ei suostunut.

"Emmie mee töihi!!!"

Lapsille riittää kuulema eräs nimellä mainittu päiväkoti, ja se siitä.

Hieman myöhemmin otin kuvan siitä hetkestä, kun samainen työstäkieltäytyjä oli silppuamassa saksilla kolmatta A4-arkkia pöydälle ja osin lattiallekin.

Eikös tuo, jos mikä, käy ihan työstä???

(Tai ainakin ne silppujen siivoamiset...)

Hamehelmat aamuvirkkuina...

2011-10-29T09:00:00.007+03:00

Eilen iltamyöhään minulle annettiin kertoa, ettei meillä ole aamupalalle muuta kuin ruisleipää. Sanoin, että onhan meillä näkkileipää (äitipisteet kotiin), mutta se ei oikein saanut hurraahuutoja aikaiseksi. Ja sitten kävi niin, että Mini herätteli yöllä tämän tästä ja tuulessa seinääpäin koliseva ulkolyhty terassilla herätti ennen aamuseitsemää.

Niinpä tein sen sämpylätaikinan.

Nyt kun muu perhe alkaa olla hereillä, minä olen kärttyinen kuin persiiseen ammuttu karhu, koska olisin tarvinnut pidemmät ja katkeamattomat yöunet. Ja niin olisi Minikin tarvinnut.

Joten meillä on täällä kaksi väsynyttä pirttihirmua... Ja ne lämpimäiset leivinliinan alla.

Tänään päiväunet ovat pakolliset perheen hamehelmoille.

Piste.

Ylikierroksilla

2011-10-25T23:09:00.011+03:00

Aloitin iltakahdeksan aikaan työstämään erästä työjuttua.

Saatuani hetki sitten homman tehtyä olin niin kierroksilla, että oli pakko yrittää saada ajatukset irti niistä tietyistä asioista virkkaamalla yksi isoäidinneliö. Ei siis muuta kuin koukku käteen ja kerät syliin...

Ei auttanut.

Avasin piccolopullon Fresitaa ja aloitin toisen ruudun virkkaamisen. Ja kivastihan nuo lihakset alkoivat rentoutua, puolikkaan piccolon saattelemana. Toisen puolikkaan kaadoin Issukan lasiin, joka pötkötteli samalla sohvalla tietokone sylissään.

Vaan vieläkin ovat ajatukset siellä missä ei pitäisi, ei ainakaan tähän aikaan iltayöstä. Jos vetäisisin toisenkin puolikkaan piccolon? Jokohan sitten kierrokset laskisivat? Olisiko siinä selittelyn makua jos väittäisin, että en minä yleensä? Töiden takia pämppää. Tää oli vaan tää kerta. Tää yks kerta vaan.

Toistaiseksi.

Pitäisi jättää ne työt sinne työpaikalle ja ottaa samalla mallia briteistä, jotka käyvät työpäivän jälkeen "yhdellä" (ja vaan yhdellä). Tosin sittenkin (sen yhden jälkeen) pitäisi tulla taksilla kotiin, kun on niin luupää, että motto "Jos otat, et aja." on ehdoton ohjenuora.

Sitten se auto jäisi sinne työpaikan tahi pubin parkkipaikalle ja milläs sitä sitten seuraavana aamuna pääsisi töihin? Menee niin monimutkaiseksi, eikö?

Parempi siis tehdä niitä tiettyjä työhommia nimenomaan kotona, käydä sitten jonkin verran kierroksilla, ottaa se piccolopullollinen, tai puolikas, Fresitaa ja köllähtää sitten rentona miehen viereen yöunille. Ei siis pubeja, takseja eikä aamuisia kulkemisongelmia.

Osasinpas kääntää tämän työperäisen pämppäämisen hienosti ihan ok-jutuksi... Vielä kun alkaisin käyttää pämppäämis-sanan sijaan vaikka yömyssy-termiä...

Vaan kuten sanottu, ei tule tavaksi. Ja ne tietävät sen myös, jotka tuntevat paremmin.

Nyt voisin kyllä lähteä jo iltapesuille ja nukkumaan. Taisi tämä kirjoittaminen hidastaa kierroksia ihan sopivasti.

Tai sitten se oli se Fresita. ;)

Vain sata ja seitsemän

2011-10-23T18:11:00.008+03:00

Piha on haravoitu ja tytön vaatekaappi-inventaario on täysin levällään...

Pikkuisella oli hetki sitten suuri huoli siitä, mihin hän pääsee illalla nukkumaan, kun sänky on täynnä vaatepinoja. Jos ottaisin tytön suosiolla meidän makuuhuoneeseen nukkumaan? Silloin voisin antaa niiden tiettyjen vaatepinojen odottaa seuraavan kaapin setvimistä, jotta ne vaatepinot saadaan sinne...

Ymmärtääkö kukaan?

Toisin sanoen, homma taisi karata käsistä.

No, ainakin tulee siistiä, vaikkei juuri nyt siltä tunnukaan. Sitten kun saan työn tehtyä, niin kiitos seisoo. Ehkä. Ja tulipahan haravoitua se piha. :) Inhottaa, jos on satakahdeksan hommaa kesken.

Nyt on vaan ne sataseitsemän...

Kymmenen minuutin postaus...

2011-10-23T13:51:00.007+03:00

Tyttö on kuumeessa. Olen kiitollinen, että mies on arkisin kotosalla, ettei tarvitse vääntää kättä siitä, kumpi jää huomenna sairaan lapsen kanssa kotiin. Kumman työ voittaa.

Ajatella.

Nykyään kun säästetään ja minimoidaan kuluja, irtisanotaan tai muuten vain väki on tiukoilla, niin yhden työntekijän jääminen kotiin sairaan lapsen kanssa voi vaikuttaa hurjasti siellä työpaikalla.

Kun ne muut joutuvat tekemään sen yhdenkin työt. Tai sitten niitä ei tee kukaan ja sekin vaikuttaa.

Tämän enempää en nyt ehdikään asiaa täällä puimaan. Annoin itselleni kymmenen minuuttia tässä koneella, sillä jäkätin jo tänään muiden perheenjäsenten "ruutuuntuijottelusta" ihan tarpeeksi. Meillä kun mielestäni tuijotetaan ihan liikaa joko telkkarin, tietokoneen tahi kännyköiden ruutuja. Ihan liikaa.

Nyt lähden inventoimaan sen kuumeisen typykän vaatekaappia, sillä saimme taas eilen ison kassillisen vaatteita ystäviltä.

Siitäkin olen kiitollinen.

Mukavaa sunnuntaita!

Jumittaa.

2011-10-16T21:37:00.006+03:00

Heti kun saan tämän niska-hartiaseudun jumituksen helpottamaan, aion neuloa pojille uusiin takkeihin sopivat pipot, itselleni säärystimet ja ainakin kolmet lapaset toiveväreissä.

Ja jos siihen mennessä ei jumita, niin jatkan vielä niiden ökkimönkiäisten neulomista töihin.

Ja sitten varmaan viimeistään jo jumittaakin taas...

Tuumaa hän, jota kiukuttaa tämä jumittaminen.

Poika pisti paremmaksi...

2011-10-12T19:05:00.005+03:00

Äiti lateli ekaluokkalaiselleen visaisia päässälaskuja tyyliin "seitsemän miinus neljä". Tämän jälkeen poika esitti pokkana kinkkisen laskutoimituksen äidilleen:

"Kumpi painaa enemmän, norsu vai kilo äitiä?"

Jopa pisti pahan...

Sairastuvalla tapahtunutta

2011-10-12T16:31:00.010+03:00

Kotipotilas on saanut repullisen opettajan määräämiä läksyjä. Toipuminen on edennyt niin hyvin, että veijarin pitäisi jaksaa tehdä annetut tehtävät ihan hyvin.

Mutta.

Kuinka ollakaan, äidinkielen kirjoitustehtävät eivät oikein inspiroi ja touhussa kuluu sekä aikaa että energiaa. Se energia menee:

- ylimääräisiin viivojen vetelyihin,
- lallatteluun,
- matematiikan kirjan kurkisteluun,
- (veljen) pyyhekumin rei'ittämiseen lyijykynän terällä,
- tehtävien uudelleenorganiseeraamiseen,
- eli esimerkiksi sen suunnitteluun, miten tehtävät voisi tehdä luovasti eri tavalla kuin opettaja, kirjantekijät tai yhteiskunta on määritellyt ja
- muiden perheenjäsenten tervehtimiseen ja jututtamiseen.

Toipilas saa siis aikaiseksi paljon:

- hurjan määrän hienoja kirjaimia aivan muualle kuin annetuille riveille,
- palautetta pyyhekumin pilaamisesta,
- useampaan kertaan kirjoitettuja rivejä,
- jonkin verran pyyhekumin mujua pöydälle ja lattialle,
- ylimääräisiä (apu)pisteitä sanojen väliin sekä
- aivan varmasti paljon sellaista, mistä äitinsä ei tiedä vielä mitään.

Ja palkinnoksi hän saa vielä muutaman päässälaskutehtävän.

Äitihän ei siis missään nimessä voi tietää...

2011-10-09T09:51:00.006+03:00

Hammaskeijun työllistämisen kunniaksi aamupalalla saatiin hetki sitten jäätelöä. Lapset kilkuttelivat lusikoillaan lähes tyhjiä muumi-kulhojaan ja yksi heistä kysyi jätskiviiksiensä takaa:

Ralliroope: "Äiti. Tiäätsie mikä on leijona jääkiekossa?"
Minä: "Suomen maakiekkojoukkue."
Kaaharikalle: "Hei äiti, mistä SÄ tiesit???"

Joskus, ihan joskus vaan, tuntuu siltä, että nuo pojanklopit pitävät äitiään vähän... hmmm... äitinä.

JÄÄtelö ja JÄÄkiekko ovat muuten tämän viikonlopun huippujutut. Eilen miesväki vietti aikaa katsomon puolella ja tänään koko perhe valloittaa jääareenan melkein vuoden tauon jälkeen.

Ja voin sanoa, että täällä on tällä hetkellä todella tunnelma huipussaan, kun innokkaat luistelijat valmistelevat jäähallille lähtöä. Mini juoksee eteisen ja työhuoneen väliä pinkki kypärä päässään ja on nii-in innoissaan, että tässä alkaa itseäänkin naurattaa.

Mutta nyt pesue jäälle.

Nauttikaa sunnuntaista mielin määrin!

Sana-arvoitus

2011-10-08T09:51:00.007+03:00

Aamuhämärissä käytiin olohuoneen sohvalla seuraavanlainen keskustelu:

- Hei, arvaa mikä alkaa peellä ja loppuu aahan!
- Mikähän se olis...?
- Se on hei kirosana... heh heh. Se alkaa peellä ja loppuu aahan, ja siinä välissä on äs...
- Aaa, mä tiedän! Se on kirosana...
- Nii-in, se on paska, hihihih...

Kiroilevat siilinpoikaset eivät tiedä vieläkään, että seinillä oli korvat.

Ja äidillä.

[kursiivilla kirjoitetut sanat kuiskattiin]

Väsynyt mutta onnellinen

2011-10-07T20:00:00.009+03:00

Tällainen "Valtakunnassa kaikki hyvin"-postaus tähän väliin. Eli vaikka blogissa hiljaista onkin, niin täällä Ralliradalla mennään entiseen malliin. Käydään koulussa, töissä ja päiväkodissa, eletään ihan perusarkea.

Melkein.

Kun viime vuosien aikana Issukka on tuonut leivän taloon ja tämä mamma on höyrynnyt (syystä tai toisesta) kotona, niin nyt (laihemman) palkkapussin kantaa taloon perheen äiti. Vuodenvaihteeseen asti Issukka on kotona ja katsoo pesueen perään.

Tämä on meidän valinta.

Toivon ja uskonkin, että myöhemmin voimme olla tyytyväisiä tähän ratkaisuumme, vaikkei kyse olekaan kuin muutamasta kuukaudesta. On harmillista, etteivät Issukan kotoilut järjestyneet koulun alkuun, mutta toki sekin aika oli meille hurjan kasvun aikaa. Kun hurumurmelit lähtivät kouluun ja joutuivat pakostikin itsenäistymään. Ja kun minun piti kasvaa äitinä ja luottaa siihen, että harakanpoikien siivet ovat tarpeeksi vahvat turvalliseen lentoon. Ja kun perheen kaikki menemiset ja tulemiset ja kuka vie ja kuka hakee ja kuka kulkee itsekseen ja milloin kulkee itsekseen - piti merkitä yhteen taulukkoon, jotta olisi saatu edes jonkinmoinen taju siitä, ketä pitää liikuttaa mihinkin suuntaan oikeaan aikaan.

Ihan hirveää härdelliä!

No, nyt pojilla on (aikas) vahvat siivet ja siltikään heidän ei tarvitse tulla koulun jälkeen tyhjään pesään, kun isikraakku on kotona. Se on hyvä niin.

(Menipäs höpsöttelyksi tämä jutustelu nyt.)

Vaikka palasin kesällä ihan tuttuun työpaikkaan, oli poissaollessani tapahtunut paljon. Omat haasteensa perhe-elämälle ovat tuoneet muuttuneet työajat, jotka ovat yksinkertaisesti sanottuna melko vaihtelevat. Se on siis haasteellista, mutta myös antoisaa omalla tavallaan. Nyt meillä on loppuvuosi aikaa totutella siihen, ettei työaikani olekaan se "kahdeksasta neljään", vaan kaikkea muuta.

Toivottavasti totumme.

Sanoo hän, joka viihtyy työssään ja työpaikassaan todella hyvin. Väsyneenäkin.

Puikot lensivät nurkkaan

2011-09-27T20:49:00.013+03:00

Olen koko alkusyksyn neulonut sellaisia melko lutusia ökkimönkiäisiä töihin, mutta viime viikolla piti vaihtaa puikot koukkuun. Neulominen on tällä hetkellä kiellettyjen hommien mustalla listalla jumiutuneen niska-hartiaseudun takia, mutta kukaan ei ole kieltänyt virkkaamasta...

Niinpä olen lievästi sanottuna koukuttunut isoäidinneliöihin, joita teen oman tuntemukseni mukaisessa tahdissa. Eli hiljakseen. Luulen, että neliöiden ohje löytyy Marttojen tai Novitan www-sivuilta, omani otin Novitan lehdestä Kevät/2011.

Sitten jossain vaiheessa jatkan ökkimönkiäis-linjalla ja saatan ehkä vilauttaa niitä nöttösiä täälläkin. Tai sitten en.

Nyt vilautan itseni lääkekaapille ja teekupposen äärelle, sillä flunssa kolkuttelee ikävästi luissa ja ytimissä. Periksi ei anneta ilman jonkintasoista taistelua.

Sanoo hän, jonka nenä tuntuu olevan kuin turvonnut ja tukkoinen norsun kärsä.

Voikaa hyvin!

Metsäretkellä

2011-09-25T13:45:00.007+03:00

Hetki sitten palasimme kotiin sunnuntaiaamupäivän retkeltämme. Nyt on lasagne uunissa ja väsyneet köllivät sohvalla katsomassa Smurffeja. Onneksi leivoimme eilen pullaa, niin saimme tällä kertaa oikein herkkueväät mukaan: jättipullapalleroita ja lämmintä mehua.

Minulle ja Ralliroopelle maistuivat puolukat; Kaaharikalle ja Mini sylkivät marjat suusta silmät sirrillään ja irvistellen. He ovat kuin kaksi marjaa, monellakin tapaa...

Hurja työviikko on nyt takana ja toivon hieman rauhallisempaa tahtia tulevalle viikolle. Aina ei pysty siihen menoon vaikuttamaan, mutta yrittää kannattaa, eikö? Viime viikolla minut pysäytti migreeni, kiukutteleva kroppa ja huimaava pää. Nyt haluan ottaa rauhallisemmin ja pysähtyä ennen kuin kone niin sanotusti leikkaa kiinni.

Nyt se lasagne taitaa olla jo valmis.

Ottakaa te rauhallisesti ja nauttikaa pienistä rauhallisista hetkistä pitkin päivää!

Ps. Tuota ekaa kuvaa lukuunottamatta lapset ovat ottaneet nämä postauksen kuvat.

Joka tytön unelma-ammatti

2011-09-21T21:51:00.004+03:00

Monen pitkän työpäivän ja erossaolon jälkeen perheen äiti haluaisi kuopuksen syliinsä köllimään.

- Tuu nyt äitin sykkyyn.
- En tuu.
- Tuu nyt. Sä oot mun beibi...
- En oo beibi!! Mie oon Bas Laitjieerr.

Aha.

Meidän perheen beibistä on kasvanut avaruussankari.

(Vaan mihin hävisi se pinkki keijuprinsessa?)

Roska päivässä-haaste

2011-09-19T20:49:00.010+03:00

Viime viikonloppu meni hujauksessa, kun vapaapäiviä oli vain yksi. Aurinkoinen ja kuulas syyssää houkutteli sunnuntaina ulos hyötylenkille lasten kanssa ja kävimme viemässä kartonkia, lasia ja metallia kierrätyspisteelle.

Tuossa kuvan pussissa on sitten ihan jotain muuta...

Mini ja Kaaharikalle polkivat pyörillään, minä ja Ralliroope kävelimme. Paluumatkalla huomasin maassa pienen suklaapatukkakääreen ja nostin sen Minin pyörän koriin kailottaen että: "Roska päivässä, lapset!"

Ja kuinkas sitten kävikään?

Tarkat silmät huomasivat ja kätevät kädet noukkivat paluumatkalla lähes kokonaisen muovipussillisen pikkuroskaa muovipulloista tikkaritikkuihin ja hamburilaiskääreistä suklaalevyihin. (Nii-in, suklaalevystä oli syöty kaksi riviä ja loput olivat aikas hurjassa kunnossa siellä käärepaperien sisällä. Yöks.) Lapset innostuivat roskienkeruusta niin, että matka eteni joutuisasti eikä kukaan valittanut matkan pituutta kertaakaan.

Jos olisimme laskeneet jätteiden määrän ja noudattaisimme laskukaavaa "yksi roska päivässä", voisimme todennäköisesti olla monta viikkoa noukkimatta roskia. Mutta eihän se niin mene, eihän?

Kukaan ei kiellä noukkimasta sitä roskaa tänäänkään.

(Noukkimisesta innostuneena Kaaharikalle raahasi tänään koulumatkallaan kilometrin verran kokonaista lepän tainta, jonka hän oli napannut ilmeisesti eräältä pieneltä hakkuualueelta. Hän yritti jopa tunkea sitä ulko-ovesta sisään, mutta siinä vaiheessa isi oli puuttunut asiaan... Huomenna poika saanee raahata sen taimentantturan takaisin sinne mistä ottikin.)

Mutta siis, oikeiden roskien keräämisestä vielä: uskallanpa heittää tässä haasteen kaikille niille, jotka tämän postauksen jaksavat loppuun asti lukea. Otathan vastaan?

Kerää (ainakin) yksi roska päivässä ja vie se sinne minne se kuuluukin, eli roskikseen.

Ja jätä ne lepänrangat rauhaan. ;)

Ja luonto kiittää.

Kysymyksiä ja vastauksia

2011-09-16T20:04:00.011+03:00

Miukuli heitti Ketunpojan kolosta kysymyksiä ja minä vastailen nyt. Kiitos Miukulille huomionosoituksesta!

1. Lempiruoka:

Mitähän tuohon nyt sanois? Yhtä lempparia ei ole, sen kertoo kyllä vyötärön ympäryskin...

2. Lempimakeinen:

Kyllä kiitos, makeinen kuin makeinen käy! Nimenomaan irtokarkit ovat paheeni. Suklaa ei niinkään enää. Salmiakin ja hedelmäkarkin yhdistelmä on aivan taivaallinen!

3. Lempiluettava:

Lukutoukan lukemiset ovat viime vuosina tyrehtyneet, sillä uni on tullut ennen kuin ensimmäinenkään sivu on päässyt kääntymään. Siltikin Anna-Leena Härkösen kirjat purevat kyllä aina sopivasta kohtaa. Vaikka hänellä on tietynlainen suorasanainen ja siloittamaton tyylinsä kirjoittaa, minä tykkään. Hän kuvaa elämää eri näkökulmista uskomattoman tarkkasanaisesti ja totuudenmukaisesti.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä:

Neuloen. Rouvien kanssa kaffekupposen äärellä.

5. Lempielokuva:

Esimerkkeinä Kuudes aisti ja Kaunis mieli. Molemmat elokuvat on täytynyt katsoa heti perään uudestaan. John Boorman on vaikuttanut aikoinaan Odotuksia-elokuvallaan. Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä on suomalaista elokuvista se, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Ja Risto Räppääjä-elokuvat, jotka on tehty taidolla ja asenteella.

Nyt en osaa tätä heittää eteenpäin kenellekään. Otan irtokarkkinyssäkän ja lähden katsomaan, tuleeko telkkarista tänään mitään katsottavaa elokuvaa. Nyt olis sellaisen "aivot narikkaan"-elokuvan paikka.

Enkä tarkoita tässä nyt sitten mitään kauhuelokuvaa.

Voikaa hyvin!

Puonoffee-kakku

2011-09-12T17:45:00.010+03:00

POHJA:

400g Digestive-keksejä
reilu 100g voita tai margariinia

TÄYTE:

2 prk kondensoitua maitoa (olikohan 397g per prk...?)
noin 5 dl puolukoita, joihin on lisätty himpun verran sokeria
4dl vispikermaa
(4 tl vaniljasokeria)

Murustele keksit ja sekoita ne sulatetun voin kanssa hyvin sekaisin.

Pingota ison irtopohjavuoan pohjalle pyöreä leivinpaperi ja taputtele keksivoi-seos vuoan pohjalle ja hieman reunoille. Nosta jääkaappiin jähmettymään siksi aikaa, kun valmistat toffeen kondensoidusta maidosta. (Noin 18cm:n vuokaan mahtuu varmasti puolikas annos.)

Irrota etiketit purkeista ja laita purkit vesikattilaan kiehumaan alhaiselle lämmölle vajaaksi kolmeksi tunniksi. Tänä aikana maito tiivistyy toffeeksi.

Huolehdi, että kattilassa on koko ajan riittävästi vettä.

Vajaan kolmen tunnin päästä jäähdytä purkit kylmässä vedessä ja avaa purkit. Kaada toffeeseos kakkupohjan päälle ja laita hetkeksi jääkaappiin.

Vaahdota kerma ja mausta vaniljasokerilla. (Meiltä ei löytynyt kuin rippeet purkin pohjalta.)

Ripottele toffeen päälle puolukoita; jätä hieman marjoja myös koristelua varten.

Levitä kermavaahto puolukoiden päälle.

Elämä makeaksi-blogista olen ottanut alkuperäisen Banoffee-kakun ohjeen, jota muokkasin sitten oman pääni mukaan. Jostain ruokablogista otin vinkin siitä, että puolukat ja toffee sopisivat hurjan hyvin yhteen ja niistä voisi tehdä tällaisen Puonoffee-kakun. Olin varma, että kyseessä olisi ollut Kinuskikissan blogi...

Kun sitten olisin tarvinut ohjetta, en sitten löytänytkään sitä mistään. (Siksi omat sävellykset...)

Kondensoidun maidon voi valmistaa toffeeksi myös mikrossa, noin kymmenessä minuutissa (ilman metallipurkkeja), mutten ole vielä uskaltanut kokeilla.

Tämä kakku maistui aikuisille ja sai paljon kehuja. Jopa anopilta. ;D

Terkut noviisi kokilta nimimerkillä "Rohkea rokan syö"! ;)

Teippisyöppö iski jälleen...

2011-09-06T21:15:00.006+03:00

Miten käy, kun perheen teipit ovat saaneet jälleen jalat alleen ja juhlavalmisteluiden keskellä huomataan tuo puute? Yritetään kursia paketit kokoon pelkällä paketointinauhalla?

Juu, joskus niinkin. Mutta nyt tehtiin näin:

Otettiin kontaktimuovijämiä ja leikattiin sopivan kokoisia lämäreitä lahjapaketin kylkiin.

Joskus myöhemmin voidaan sitten etsiä se tietty teipinsyöjä ja muistuttaa jälleen teippirullien oikeasta paikasta, tahi siitä, että teipin loppumisesta on suotavaa informoida...

Terkuin, nimim. "Niksipirkka"

Varikolla työpäivän jälkeen

2011-09-01T22:52:00.009+03:00

Jos blogirintamalla menee hissukseen, niin kotirintamalla nelistetään sitäkin vauhdikkaammin. Ja äiteen päässä takoo tyhjää useammin kuin kaksi kertaa päivässä.

Niinkuin nytkin.

Hereillä olen tähän aikaan vuorokaudesta vain ja ainoastaan siksi, että nukuin sohvalla sikeästi melkein kaksi tuntia lasten mentyä yöunilleen. Mamma siis simahti ennen lapsia.

***

Minusta on ihanaa olla perheen kanssa työpäivien jälkeen. Tänään istuin leikkimökissä jakkaralla ja katselin, kun yksi luki sarjiksia, toinen liimaili tarroja vihkoon (ja vähän kyllä muuallekin...) ja kolmas väänteli hirmu-ukkelin jäseniä. Se neljäs rakas puuhasteli autokatoksessa, ihan näköetäisyydellä.

Siinä samanaikaisesti taisteli päässäni kaksi vahvaa ajatusta: ensimmäinen takoi, että käytä aikasi koti- ja puutarhahommiin (joiden lista on järkyttävän pitkä)! Ja se toinen kuiski hypnoottisesti, että nauti tästä hetkestä...

Minä istuin, nuokuin ja olin läsnä. Ja nautin hetkestä.

Ja se oli kertakaikkisen ihanaa se!

Myöhemmin illalla lähdimme rullaluistelu- ja pyörälenkille, jonka aikana me tytöt kyllä erkaannuimme omille reiteillemme (ihan vain siitä syystä, etten olisi pysynyt miesväen vauhdissa mukana). Kävimme Minin kanssa rannassa lätsyttelemässä vettä, ihmettelemässä silkkiuikkua ja heittelemässä kiviä veteen.

Ja totuuden nimissä täytyy tunnustaa, että otimme myös yhteen siitä, miten syvälle veteen voi kahlata pelkissä kumisaappaissa. Siksi se silkkiuikkukin pakeni paikalta erittäin nopein räpylänvatkauksin...

Iltapalaksi söimme "hukurttia" ja muromysliä omenan kera.

Sellaista tänään.

Muuttopäivä

2011-08-28T17:42:00.010+03:00

Tänään meillä oli Muuttopäivä. Hieman ex tempore ja hätäisesti toteutettuna, mutta se riitti tähän hätään. Myöhemmin hankimme verhot, hyllyjä ja muuta tarpeellista; nyt riitti, että talossa on hella, astioita ja vauva sänkyineen.

Ja se äiti sitä vauvaa hoitamassa.

Muuttomiehet saivat teetä muumimukeista ja vauva puuroa purnukasta.

Tänään oli myös Pihakirppispäivä, johon valmistauduin tuttuun tapaan ihan ex tempore. Kottikärryllinen vaatteita ja leluja siirtyi naapurin pihalle ja sieltä ihan kivasti myös tyytyväisten asiakkaiden mukana uusiin koteihin.

Mutta koska pieni harsohelmainen apulaiseni jätti päiväunet väliin, joudankin tästä jo iltapuuron keittoon. Ja sitä ennen lattianpesuun, sillä harsohelmaiselle apulaiselleni sattui pieni vahinko vessassa.

Päiväni lasten kanssa on ollut "ihan kiva", joskin huomaan olleeni hetkittäin kuin ampiainen. Se, että mies joutuu viettämään vapaapäivänsä (ja minun vapaapäiväni) töissä, on lievästi sanottuna pers...iistä.

Mutta nyt sinne hommiin.

Voikaa hyvin!

Talviunille?

2011-08-21T22:04:00.004+03:00

Radalla podetaan kisaväsymystä. Tai ainakin mammakarhu on niin väsy, että taitaa kömpiä talviunilleen justiinsa.

Sitä ennen pitää kehua, että perheen koululaiset ovat olleet ahkeria, yllättäneet pärjäämisellään ja kasvaneet ainakin viisi ja puoli senttimetriä muutamassa viikossa.

Vähemmälle huomiolle jätettäköön, että nuo samaiset villikot ovat tapelleet aika paljon, unohdelleet vuoronperään läksykirjojansa kouluun ja ottaneet toisistaan kännykkäkuvia, jotka oli syytä deletoida heti löytymisensä jälkeen.

Aihetta keskustelulle on siis ollut.

Taas.

Kaupunki, jonka rakensi Jussi (ja Jussin velipoika Lassi)

2011-08-15T20:48:00.016+03:00

Olipa kerran perhe, johon kuului äiti, isä ja kolme lasta. Eräänä päivänä äiti pääsi töistä ihan ihmisten aikaan ja kiiruhti sitten hakemaan perheen kuopusta varahoitopaikasta. Sitten hän ajoi kuin vimmattuna, kuitenkin liikennesäännösten mukaisesti, esikoistensa koululle, sillä iltapäiväkerho aikoi sulkea ovensa ihan niillä näppylöillä. Perheen äiti vilkuili kelloaan tämän tästä ja hoki mielessään: "Kyllä me ehditään, ehditään me..."

Ja kyllähän sitä ehdittiin.

"Ihmisten ajoista" huolimatta äiti sai oitis moitteet pojiltaan, sillä päivä oli ollut kuulema pitkä ja odottaminen rankkaa.

Hmph.

Kotimatkalla siis keskusteltiin, keskusteltiin ja keskust...

Kotipihalla toinen esikoisista ilmoitti haluavansa avata ulko-oven avaimellaan. Ovi aukesi pienen ryttyilyn jälkeen ja lapsikolmikko kirmasi eteiseen, heitti ulkovaatteensa kenkäeteiseen (pieneen koppiin) ja suuntasi kohti olohuonetta. Ehtimättä huutaa jälkikasvuaan takaisin huoltohommiin äiti harppasi ensitöikseen vaate- ja kenkäröykkiöiden yli ja oli juuri laskemassa kassinyssäköitään lattialle, kun hän vilkaisi olohuoneeseen.

Perheen Rakennusinsinööreillä oli ollut aamulla ennen kouluunmenoa hetkensä ilman vanhempia. Ja se hetki käytettiin näemmä hyvin.

Maja(kaupunki) joutui illemmalla, ikävä kyllä, jyrätyksi, mutta onneksi huomenna on päivä uusi.

Ps. Kuvanottohetkellä osa kaupungista oli jo purettu, sillä koululaiset tarvitsivat osaa rakennusmateriaaleistaan (tuoleja) tehdessään kotitehtäviä. Läänin Rouva (eli äiti) ei nimittäin antanut lupaa tehdä koulutehtäviä kaupungin vuokramajoissa...

Nipo mikä nipo. (Kuuluu toisinaan toimenkuvaan.)

Mutta kuten sanottu, huomenna on päivä uusi.

Mehumaija ja Energiaimuri

2011-08-14T20:48:00.019+03:00

Tänään oli se päivä vuodesta, kun mehumaija otettiin esille. Voi olla, että tuo pääsee esille toistekin tänä vuonna; tai sitten ei. Tällä kertaa emme saaneet hervottomia nauruja hullunkurisista naamoistamme mehumaijan kyljessä (kuten viime vuonna näihin aikoihin), sen sijaan sain seurata melkoisia show-esityksiä ujelluksineen ja vauhdikkaine pyörähdyksineen, kun Kaaharikalle nauhoitti omaa ääntään kännykkään. Onnistunut pyörähdys toi onnistuneen ujelluksen ja onnistunut ujellus antoi pontta seuraavalle mahtavalle pyörähdykselle. Ja ujellukselle.

"Ouuujeeewauuuuujeeeeoouuoouuoouujiii!!!"

Niin. On se tietysti ihan kiva, että edes poikaa itseään nauratti moinen hulinointi. Minuakin kieltämättä huvitti, muttei sentään niin paljon, että olisin hekottanut hervottomana tahi ryhtynyt moiseen rylläykseen jonon jatkoksi. Päätä särki jo muutenkin.

Ja kun piti koko ajan muistuttaa, että keittiössä on nyt kuumat liedet, kattilat ja pullot. Passasi pysyä siis loitommalla.

Joskus minusta tuntuu, että noiden lasten hulinoinnit vievät enemmän energiaa meiltä vanhemmilta kuin heiltä itseltään. Onko se, niinku, jokin fysiikan lakien mukainen sääntö, että lapset ovat touhutessaan energiaimureita? No, enpä minä sillä tiedolla kyllä mitään tekisikään, olenpahan vaan huomannut sellaisen jutun.

Toisin sanoen, vaikka minun oli tarkoitukseni tehdä tänään vielä työhommia lasten mentyä nukkumaan, niin en taida nyt jaksaa. Ehkä teen ne työajalla, tai sitten jossain sopivassa välissä huomenna. Kyse ei ole sentään ihmishengistä tai miljoonista euroista... Oman työn laadusta pikemminkin.

Taidan siis pötkähtää sohvalle, sillä jos en nyt lepää, en jaksa huomenna töissä. Ja sekin vaikuttaa oleellisesti työn laatuun...

Elämä on täynnä valintoja.

Jaksavaa tulevaa viikkoa!

Ps. Tervetuloa lukijaksi, Minttu! Intoa ja jaksamista sinunkin viikkoosi. :)

Nii-in Inspiroivaa!

2011-08-13T23:30:00.007+03:00

Kun perheen koululaiset olivat opintiellä, pistivät perheen tytsyt ranttaliksi. Kajareissa paukkuivat mustan kissan tangot ja huugi guugit, tatamilla kieppuivat kuperkeikat ja tanssilattialla heiluivat lanteet, vanteet ja pyllyt.

Jos Coolit Hemmot eivät aikoinaan (kolmivuotiaina) tanssineet, niin siskonsa pistää kyllä siinä hommassa ihan kympillä. Ja äitinsä myös.

Tänään tanssimme myös Gigantin kokolattiamatolla, kun ei ollut muutakaan tekemistä palvelua odotellessa...

Musiikki voi olla nii-in inspiroivaa!

Inspiroivaa sunnuntaita teillekin.

Terv. Ylva ja tanssiparinsa Rokkaava Ripakinttu

Maanantai ol iha mahoto

2011-08-08T22:16:00.008+03:00

Koululaisuuden kunniaksi kotipihalla nähtiin eilen kuukävelyä, Michael Jacksonin tyyliin siis. ;)

Tänään työpäiväni huipentui kommellukseen, jonka seurauksena pääsin hakemaan Minin hieman myöhässä päiväkodista ja koko tuon kotimatkan mielikuvitukseni laukkasi kuin aropupu. Täpinöissäni olin vielä siinäkin vaiheessa, kun olisi pitänyt ruokakaupassa ostaa jotakin järjellistä pötyä tuleville päiville. Isovanhempien kahvikerma unohtui tyystin.

Meillä ei ole nyt kahvin sekaan kuin kurria. Luomuna. Auts!

No, jos ilta alkoi kommelluksen jälkimainingeissa, niin se jatkui edesottamuksella, josta perheessämme puhutaan varmasti vielä myöhemminkin. Lähdimme pyörälenkille koko perhe. Tai siis Issukka luisteli, kaksoset ja minä pyöräilimme ja Mini istui tarakallani istuimessa.

Lenkin alkupätkä meni kutakuinkin näin:

- pikkupyöräilijät sinkosivat matkaan salamana,
- luistelija seurasi perässä pitkin ja vakain potkuin,
- minä sotkin hännänhuippuna ja
- Prinsessa lauloi keijukaislaulua istuimessaan.

Sitten matka jatkui näin:

- pikkupyöräilijät etenivät kuin maantiekiitäjät,
- luistelija seurasi perässä pitkin ja vakain potkuin,
- minä läähätin ja puhkuin kaukana perässä ja
- Prinsessa huusi: "Miksi noi pojat ei oota???"

Haluatteko kuulla lisää?

Matka päättyi kotipihaan siten, että kaksi maantiekiitäjää ja minä talutimme kulkupelimme parkkiin Prinsessan ihmetellessä polkupyöräilyn muuttumista apostolinkyydiksi. Issukka sen sijaan oli ottanut viisaasti (tai miehiseen tapaansa) hajurakoa ja saapui kotiin myöhemmin.

Ei, ajokit eivät olleet hajonneet.

Ja kyllä. Matkalla tapahtui jotain, mistä seurasi jotakin. Äidin toimesta. (Taas.)

Toinen pojista oli ajanut STOP-risteyksessä suoraa huutia auton eteen, mistä ONNEKSI selviydyttiin kaikinpuolin säikähdyksellä. Ja toinekin pojista seurasi perässä, kuinkas muuten. Ja mitä minä tein? Nähtyäni tapahtuneen sieltä sadan metrin tuolta puolen huusin kuin rajansiirtokone (vaikka ääneni on maassa flunssan jäljiltä), että nyt ei poljeta metriäkään, vaan talutetaan polkumasiinat kotiin! Kyseisessä risteyksessä on jokaikisellä ajokerralla käyty läpi, miten siinä tulee toimia ja koska nyt kävi niinkuin kävi, niin ajokielto tuli voimaan välittömästi.

Liikkuvasta poliisista, päivää.

Niinpä me sitten kävelimme sen pari kilometriä kotiin ja siinä matkalla ehdin selvittää asiaa hieman tarkemmin noille innokkaille polkupyöräilijöille. Minä en halunnut olla ilkeä, en. Mutta minä siltikin mieluumin talututan poikani pyörineen kotiin, jos he sillä keinoin oppisivat tuosta risteyksestä jotain; kuin että antaisin heidän hurruuttaa samantein kotiin, eivätkä he oppisi tuosta risteyksestä yhtään mitään. Minä en halua saada Sitä Puhelinsoittoa, jossa kerrotaan, että pojilleni olisi sattunut jotakin tuossa STOP-risteyksessä. Tai missään muussakaan STOP-risteyksessä. Ajatuskin itkettää.

Minä tosiaan toivon, että tuo parin kilometrin taival juttutuokioineen olisi opettanut heille jotakin. Aika näyttää.

Jos ei tuossa ollut vielä tarpeeksi, niin illemmalla Prinsessamme sai pitkän ja sydäntäsärkevän itkukohtauksen, jonka aikana selvisi, ettei hän halua enää ikinä päiväkotiin. Ei ikinä.

Kuherruskuukausi on siis ohi.

Tai siis kuherruspäivät.

Tervetuloa ihana arki.

Kuvia ja yhteenvetoa heinäkuulta

2011-08-07T20:36:00.008+03:00

Heinäkuun alussa: Tapahtui se mukkelismakkelis-ilmalento, jonka seurauksena pyöräilykypärä halkesi ja luita murtui. Issukka jatkoi leikkimökin pykäämistä kasaan ja jatkaa sitä vieläkin maalaushommilla.

Heinäkuun keskivaiheilla: Pesimme tukkamme, putsasimme korvamme ja lakkasimme kyntemme. Sitten pääsimme viettämään juhlientäyteistä viikonloppua. Ja vaikka meillä meni lujaa, niin lakat pysyivät kyydissä (paitsi neidin imeskelypeukusta kauniit kukkakoristeet lähtivät jo muutaman päivän jälkeen...).

Heinäkuun viimeisenä päivänä: Veljensä parturoi, koska siskonsa yllytti. Myöhemmin tilasimme pitsat ja keräsimme irtohiuksia ympäri kotia.

Elokuu on jo hyvässä vauhdissa ja seuraavan viikon jännittävät päivät huipentuvat kouluunlähtöön. Tänään kävimme kulkemassa koulumatkan ensimmäistä kertaa harjoitusmielessä ja sehän meni ihan niinkuin oletinkin: Ralliroope asteli määrätietoisesti tien reunassa ja Kaaharikalle laahusteli perässä selkä kumarassa ja potki melkein kaikki pujot, jotka eteen tulivat. Sitten hän olikin yhtäkkiä tien toisessa laidassa ja kirmasi siksakkia melkein autotielle...

Kunnes taas tuli väsy ja pujot saivat kyytiä.

Enkä minä voi vaatia Ralliroopea ottamaan vastuuta veljensä toilailuista liikenteessä, enhän? Siis että pyytäisin katsomaan veljensä perään. Se on liikaa pyydetty. Nyt täytyy vain luottaa siihen, että yhdessä kulkeminen antaa tarpeeksi eväitä koulutiellä kulkemiseen. Onneksi sain töistä vapaata nuo ensimmäiset koulupäivät.

Ja ehtiihän tässä tehdä vielä muutaman iltalenkinkin koululle ennen ensimmäistä koulupäivää.

Turvallisia päiviä teille ja meille!

Äidin syvällisiä pohdintoja

2011-08-03T22:28:00.009+03:00

Tässä viime aikoina on tullut täytettyä kaikenmoisia kaavakkeita ja lippulappusia, joissa kysytään, onko lapsessamme a, b tai c jotain sellaista, mitä jonkin Tahon tulisi mielestämme tietää (etukäteen). Ihan simppeli kysymys.

Vai onko?

On. Mutta se pistää miettimään. Missä menee raja sen suhteen, mitä lapsestani todella tarvitsee tietää etukäteen jossakin Taholla. Miten meidän vanhempien antamat esitiedot vaikuttavat tämän Tahon asenteisiin lastamme kohtaan? Olisiko parempi tunnustaa heti, että tämä meidän hurumurmeli on sitten ylivilkas, arvaamaton ja liikehakuinen? Vai ollako ihan hiljaa ja antaa Tahon muodostaa omat näkemyksensä ilman ennakkoluuloja?

Entä, jos emme mainitse näistä seikoista mitään ja sen takia syntyy vaaratilanne siellä jossain? Kun ei osattu ennakoida ilman vanhempien antamia ennakkotietoja... Tämä on silkkaa jossittelua.

Minusta tuntuu, että jos minä olisin jokin Taho, niin kyllä minä haluaisin tietää etukäteen, jos vanhemmilla on mielessään huomioonotettavia seikkoja lapsestaan. Ja väittäisin, etteivät ennakkotiedot vaikuta asenteisiini lasta kohtaan. Mutta vaikuttavatko ne sittenkin?

Lapsen ja ympäristönsä turvallisuuden nimissä taidan mainita nytkin, että lapseni on ylivilkas, arvaamaton ja liikehakuinen ja luottaa siihen että ainakin tämä yksi Taho osaa nähdä sen lapsen siellä ylivilkkauden takana.

Ja osaahan se.

Sellaista olen viime aikoina miettinyt.

Parturimestari Paavali ja Kynitty Kana

2011-07-31T14:46:00.005+03:00

Sain tänään aamupäivällä Ralliroopen mukaani mustikkametsään. Meillä olikin oikein mukava metsäretki ja saimme kerättyä vajaan ämpärillisen ihan kohtuulliseen aikaan. Aurinko paistoi ja lämmitti juuri sopivasti, mikäs siinä oli metsässä samoillessa, kun eväätkin olivat mieluisat.

Sitten soi puhelin.

Issukka kertoi jotakin saksista ja siitä, että kotiin tultuani joko itkisin tai nauraisin. Todennäköisesti kuitenkin sekä itkisin että nauraisin. Jaahas, enempää en edes halunnut kuulla.

Ja niinhän siinä kävi, että kun tulimme kotiin, tapasin erään Parturimestari Paavalin aikas hiljaisena ja Kynityn Kanan hihittelemästä. Issukkaa ei naurattanut laisinkaan ja minä taas sekä itkin että nauroin yhtäaikaa. Enempi kyllä nauroin, vaikka onhan se harmi, että typykän ihanan pitkät hiukset ovat nyt muisto vain.

Kynitty Kana makoili rentona sohvalla ja totesi, että nyt pitää sitten mennä poikana päiväkotiin. Semmoinen Kana meillä. Tarkoitti ilmeisesti, että poikatukassa; ei tässä sentään sukupuolenleikkausta tehty. (Onneksi.)

Huomenna yritämme ehtiä jossain välissä metsästää ihan oikeata parturia, sillä täytyy myöntää, että vaikka Parturimestari Paavali teki työnsä melko hyvin koulutukseensa nähden, tarvitaan ehkä kuitenkin sitä ammattiparturia tähän hätään...

Nyt marjoja putsailemaan.

Nyt täytyy hehkuttaa!

2011-07-27T17:55:00.006+03:00

Sillä tiedättekös, mitä eräät nuoret neidit tekivät sellaista, mistä me vanhemmat rouvat vain haaveilemme?

Neitijoukko kulmakunnillamme pisti töpinäksi ja kokosi yhden talon pihalle pihakirppiksen. Aivan ex tempore me sinne Minin kanssakin hetki sitten menimme.

Ostosten jälkeen meidät ohjattiin herkkupöydän äärelle ja mikäs siinä oli ollessa! :D

Eikä tuo ollut muutoinkaan mikään kiireessä kyhätty rahastus-yritelmä; vaan kaikki myynnissä olleet vaatteet ja tavarat olivat siistejä, kauniisti esillepantuja ja muutoinkin myyntikuntoisia. Ja aivan selvästi tyttöjen vilpittömänä tavoitteena oli saada tavaraa kiertoon, pois nurkista. Yhden roska voi olla toisen aarre... ;)

Yksi äideistä oli lähettyvillä, kuin henkisenä tukena, mutta antoi tyttöjen toimia parhaiden taitojensa mukaan. Asiakaspalvelu oli täyden kympin luokkaa ja sekä ostajat että myyjät taisivat olla perin tyytyväisiä.

Ikinä en ole näin ihanalla kirppiksellä käynyt!!

Miehen ja vaimon eroja, osa X

2011-07-23T20:08:00.013+03:00

Kun perhe valmistautuu lähtemään kesäjuhliin, perheen äiti:

- kirjoittaa onnittelukorttiin tekstin,
- paketoi lahjan,
- peräänkuuluttaa teippiä,
- luennoi koko muulle perheelle (ja naapureille?) siitä, miten pitää toimia, jos huomaa käyttäneensä perheen ainoan teipin loppuun,
- käy suihkussa,

- pistää pyykit kuivumaan,
- kuivattaa tukkaansa föönillä,
- rullaa patukat päähänsä,
- miettii juhla-asunsa uudelleen,
- erottelee riitapukareita,

- etsii lasten juhlavaatteet,
- auttaa lasta vessatouhuissa ja vahtii käsipesut,
- kuivattaa tukkaansa föönillä,
- silittää omat, lasten ja miehensä vaatteet,
- meikkaa (tai ainakin yrittää meikata),

- erottelee riitapukareita,
- lakkaa kyntensä,
- lakkaa myös pikkuprinsessan peukaloiden kynnet,
- miettii juhla-asunsa uudelleen ja
- pohtii, kuinka ruoka ehditään syödä ennen lähtöä...

Mitä tekee perheen isä?

- Pesee ja puunaa auton.

Aito antamisen ilo on se paras lahja!

2011-07-19T20:42:00.015+03:00

(Ja köyhillä on halvat huvit...)

Harmittaa tämä blogin kuvattomuus, mutta olen saamaton ja pahoillani siitä. Tämä masiina on niin täynnä, että levytilan ahtaus tekee kepposia, enkä uskalla ladata koneelle enää yhtään kuvaa, ennekuin asia on ratkaistu jotenkin. Nyt ratkaisen asian (hetkellisesti) näyttämällä otteita päivästä sanallisesti.

Toivottavasti saatte edes jonkinlaisen kuvan. ;)

Minulla oli tänään juhlapäivä. Kun ajoin töistä kaupan kautta kotipihaan Issukan punaisella pedolla, hyppäsi pikkupimu pitkä takkutukka iloisesti hulmuten kotirappusille ja ilmoitti naurussasuin ja hurjin desibelein, että Kaaharikallella ja Ralliroopella on paljon lahjoja äidille. Hän hyppäsi vaaleanpunaisen Hello Kitty-potkulautansa päälle ja aikoi jo baanalle, mutta muuttikin mielensä, kun kuuli saavansa sisällä keittiössä mansikoita ja kakkua. (Joskus naisihmiset on helposti lahjottavissa...)

;DD

Samaan aikaan Kaaharikalle rymisteli ulko-ovelle Minin punaisella taaperokärryllä ja virne kasvoilla ulottui vähintäänkin vasemmasta korvasta oikeaan. Siis vähintäänkin. Taaperökärryihin oli aseteltu melkoinen kasa valkoisiin A-nelosiin käärittyjä paketteja, joihin oli kirjoitettu erivärisillä tusseilla: "ONNEA ÄITI!" Joihinkin oli piirretty äidin kuva kukkamaljakoineen ja toisiin taas liimattu tarra.

No johan nyt, enhän minä joulunakaan saa tällaisia määriä lahjoja!

Keittiössä olivat kahvit, kupit, kipot ja leivätkin valmiina, joten pääsin kauppakassien purkamisen jälkeen suoraan kahvipöytään. Ja koska pöydän ympärillä istui kolme lasta kuin kusiaisia housuissa, aloitin pakettien avaamisen kahvittelun lomassa.

Kahvi jäähtyi kuppiin.

Paketeista paljastui muun muassa:

- molemmista päistään teroitettu sininen merirosvolyijykynä (toisesta päästä oli terä katkennut, mutta ei se mitään, koska käärepapereiden seasta löytyi myös),

- kulunut pyyhekumi, jonka voi tökätä sen sinisen merirosvokynän toiseen päähän,

- muistilehtiö, jossa oli jo valmiiksi käsialallani kirjoitettuja muistiinpanoja (eri kätevää, sillä nyt minun ei tarvitse vaivautua kirjoittamaan ylös asioita joita voisin myöhemmin unohtaa... ja jotka olinkin jo unohtanut...),

- paperiauto ja lasten vihreä-punaiset sakset,

- kaunis kivi,

- Issukan ja Ralliroopen mitalit,

- Noitapata-lautapeli, jonka ostin joskus viime vuonna myyjäisistä,

- hamahelmistä tehtyjä taideteoksia sekä

- puuhelmikoruja, joista suurin osa oli Minin omaisuutta.

Lahjapaketteja oli tasan kymmenen, jos on tuleviin koululaisiin uskominen. Itse en pysynyt laskuissa. Jokaisen paketin sisältö oli tarkkaan mietitty ja saajalleen tärkeäksi koettu; vaikka selvää olikin, että tuskin minä ihan oikeasti raaskin kaikkia lahjuksia vastaanottaa. Ne kun ovat niin kovin tärkeitä oikeille omistajilleenkin. Ja osa lahjoistahan oli jo aiemminkin minun. :)

Tällä kertaa Ajatus oli totisesti se tärkein.

Ja pakko myöntää, että ilahduin suunnattomasti saadessani oman muistilehtiön(i) (takaisin) ja helmikoruja. Aito antamisen ilo, jonka näin jokaisen lapsen kasvoilla, oli se paras lahja tänään.

Huomenna on minun vuoroni antaa ihan pieni lahja. Tai ainakin yritän yllättää Issukan jotenkin, kun vietämme hääpäivää. Mitähän minä käärisin valkoiseen A-neloseen? Reikäiset työhanskat vai kerran käytetyn maalisudin...?

Tai sitten jotain ihan muuta. ;)

Se on helppoo, jos sen vaan muistaa...

2011-07-18T17:12:00.008+03:00

Pikkuinen Mini kävi tänään tutustumassa isänsä kanssa tulevaan päiväkotiinsa. Siellä oli ollut monta lasta ja vessa, kuulema.

Siitä on hyvä jatkaa.

Joitakin päiviä sitten, iltatoimien aikaan, muistin, että siellä päiväkodissahan viikataan ne vaatteet nätisti, kun riisuudutaan. Kotona sitä viikkausta ei ole vielä liiemmin harjoiteltu, kuten olettaa saattaa. Ehdotin, että nyt pitäisi jo alkaa viikkausharjoittelut, jotta prinsessapaidat ja -housut pysyisivät siisteinä.

Silloin Kaaharikallen huoneesta kuului kantaaottavasti:

- Ai, SE on kyl helppoo...

- Mut mä en nyt kyl muista, että miten se tehää.

Niinpä.

(Olen huomannut.)

Tsemppiä muillekin viikkaushommien kanssa hikoileville!

Terveisin: Nimim. Laiska Viikkaaja Itsekin

Kello-ostoksilla

2011-07-16T08:22:00.007+03:00

Tervetuloa lukijaksi, Jenni O!

Vaikka päivitystahtini on selkeästi hidastunut, on aivan kertakaikkisen ihanaa, että te täällä kävijät olette jättäneet mukavia viestejä kommenttiboksiin. Kiitos siitä. :)

Lapset ovat vähän kummissaan töihinmenostani, tai pikemminkin siitä, että lähden pois kotoa moneksi tunniksi melkein joka päivä. No, kummastuttaa se minuakin. Eilen menin sorvin äärelle vasta iltapäivällä ja vietimme aamun kuin vapaapäivänä konsanaan. Otin kaksi muksua mukaan rannekello-ostoksille.

Virhe.

He ottivat mukaan sateenvarjonsa, lila-pinkin ja Spidermanin.

Virhe.

Niin, kaikesta etukäteishehkutuksesta huolimatta he pistivät hieman ranttaliksi kultasepänliikkeessä ja kaikki taltioitui varmaan jonnekin filmille. Minä jahkasin ja jahkasin, sillä rannekello on ollut kädessäni viimeksi vuonna 2004. Uuden kellon piti saada aikaan päässäni sellaisen samanlaisen naksahduksen kuin Issukan tavatessani.

You know. ;)

Ei ole ihan sama, minkälainen tiuku ranteessa killuu. Ei, vaikka mukulat huitoisivat sateenvarjoilla sormus-, kello- ja muita arvoesinehyllyjä tai availisivat salaperäisiä kaapinovia.

Loppujen lopuksi pistin lapsista isomman istumaan jäähylle toiselle puolelle puotia ja toisen jalkojeni juureen. Sateenvarjot olin takavarikoinut jo aiemmin. Sitten kuului se naksahdus ja sain kellon, joka ei ole ihan sellainen, kuin etukäteen ajattelin, mutta kuitenkin ihan näköiseni: hento (vaan ei kevyt), yksinkertainen ja kuitenkin aika nätti. Omalla tavallaan. ;)

Mutta ei yhtään ajantasalla.

Huomasin vasta parkkipaikalla, että tiuku näytti ihan väärää aikaa. Olin olettanut kellon oikeaan aikaan laittamisen kuuluvan asiakaspalveluun, varsinkin, kun asiakas ottaa ostoksensa heti käyttöön...

Tämän reissun jälkeen kävi taas mielessä, kannattaako noita hurumurmeleita ottaa ikinä mihinkään mukaan. Että jos kasvattaisi ne vaan tynnyreissä... Mutta eihän ne sitten ikinä opi toimimaan missään.

Jos oppivat nytkään.

Tiuku tikittää tiuhempaan

2011-07-11T21:22:00.005+03:00

Päivät ovat täynnä ohjelmaa ja aikatauluja. Aamut alkavat kuuntelemalla kellon armotonta herätyssävelmää ja jatkuvat kellotauluun vilkuilulla. Ja juuri silloin, kun tiuku alkaa tikittää (muka) napakammin ja tiuhempaan, haluaa yksi lapsista näyttää jotain, toinen apuja vaatteiden pukemisessa ja kolmas mukaansa tanssimaan.

Voi, miten mielelläni jäisinkin!

Mutta: "Äitillä on nyt vähän kiire, isi auttaa...", "Oi, oi, nyt kyllä myöhästyn töistä!!" ja "No höh, jos tän nyt teen, niin sitten kyllä tulee kiire ja mun pitää lentää ja mä myöhästyn ja..."

Ihan hirveetä.

Kuka on oikeasti joutunut lentämään töihin, kun on tullut kiire?

En minä ainakaan.

Tänä aamuna tyttö jäi kotirappusille istumaan, kun kipusin autoon lähteäkseni töihin. Siinä tuo istui jalat koukussa, hymyili nii-in kauniisti ja vilkutti. Ja minulla kouraisi jossain syvällä, sillä olisin tahtonut palata ja napata tytön syliini. Pidellä siinä ihan lähellä ja kutittaa nenällä masua, puhua ökkömökkiäis-kieltä ja nauraa yhdessä oman pienen hurumurmelin kanssa.

Ja olisin voinut sen jälkeen pötkähtää sohvalla isompien lasten kanssa ja rapsutella kuin koiraa. Siis sieltä korvan takaa. Lasten pitää saada tietty määrä rapsutuksia päivässä, tiesittekö?

Iltaisin on ollut ihanaa, kun koko perhe on koolla. Vaikka korvissa välillä soikin, kun kaikki kailottavat yhtäaikaa. Ja asioista joutuu vääntämään rautalangalla selkoa ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Semmoista se nyt vaan on.

Nyt menen jatkamaan pakastimen sulatusurakkaa. Ja aamulla herään taas kellon soitantaan, vilkuilen kelloon tämän tästä ja yritän pysyä aikataulussa.

Rentoa viikkoa toivotellen!

Sattuu ja tapahtuu

2011-07-04T22:27:00.008+03:00

Pikapyrähdys täällä.

Meidän vanhempien karkureissu sai hieman ikävän käänteen, kun puhelin soi iltasella ja isovanhemmat kertoivat jotain sattuneen. Minä istuin ystävien saunaterassilla pelkkä pyyhe ympärilläni ja olin ihan kauhusta jäykkänä. Issukka puhui puhelimessa pitkään ja ainoa asia mitä hän sen puhelun aikana paljasti, oli, että toinen pojista oli kaatunut pyörällä.

Ei muuta.

Voitte kuvitella, miltä minusta tuntui. Miljoona ajatusta sekunnissa ja päällimmäisenä tahto mennä lapsen luo. Ja itsesyytökset siinä jossain edellisten välissä. Tietysti.

Puhelun jälkeen selvisi, että Ralliroope oli "liukastunut" hiekkaisella asfaltilla ja satuttanut kätensä. Poika oli viety päivystykseen ja sillä hetkellä hän odotti röntgeniin menoa.

Kiitos suojelusenkeleille!

Ei päävammaa, ei lähikontaktia auton kanssa eikä mitään sen suurempaakaan. Jos olisin kuullut puolenkaan sanan verran aivovammoista, olisin lähtenyt kotiin samantien.

Pelkässä pyyhkeessä.

No, nyt moni muukin kiittelee enkeleitä? ;)

Murtuma on onneksi siisti ja kipsi kädessä ehkä vain kolme viikkoa. Ranteen alaosasta kainaloon, muttei sentään pidemmälle... ;)

Tähän saumaan tuli myös se töihinlähtöni, joten arvata saattaa, että pää on pyörällä. Vilaisu kelloon ja iltapesuille, nyt heti!

Voikaa hyvin!

Muista aina liikenteessä...

2011-07-01T14:16:00.012+03:00

[Tänään ei ollut montaa vaaraa eessä, vaikka tämän typsykän ajolinjat välillä vähän poikkesivatkin...]

Ajoimme aamulla liikennepuistoon. Se on kyllä ihan suosikkipaikka, ja koska siellä on iso polkuauto myös aikuisille, pääsevät äidit ja isätkin polkemaan. Ja mummot. (...Vaaritkin kyllä, mutta tänään he taisivat olla jossain muualla kuin siellä puistossa.)

Yhden mehupillin tankkauksella polki noin tunnin verran. Sitten oli takatukka hiestä märkä ja oli lähdettävä kaupan kautta kotiin. Kaupan pihalta lähti mukaan myös mansikoita, joita napsimme lounaan jälkkäriksi.

Tällainen hellepäivä on minun viimenen varsinainen kotopäiväni. Tänään olisi pitänyt lähteä jo töihin, mutta onneksi katsoin vuoden alussa allakasta, että heinäkuun eka on perjantai. Sen päivän haluan olla vielä kotona, ja onneksi sainkin. Vaikka nyt juuri tuntuu kyllä siltä, että voisin olla kotona vaikka koko heinäkuun. Totta vie, voisin ollakin.

Mutta pitää tehdä vahdinvaihto. Joku siellä töissä odottelee lomallepääsyä...

[Mini antaa suukon omalle nimikkoruusulleen.]

Mini kiikkuu heppakiikussa tuossa selkäni takana kuplavolkkarimekko yllään ja sininen villapipo päässään. Mistä tuo sen pipon löysi??? Kaaharikalle pötköttelee lötkönä sohvalla ja Ralliroope yrittää yllyttää pikkusiskoaan riehumaan, ilkikurinen ilme kasvoillaan. Miten tuo jaksaa? Minä voisin tällä hetkellä maata vaikka viileällä lattialla ja syleksiä kattoon...

Tai no.

Jätetään se syleksely sikseen.

Menen laittamaan lapsille välipalaa ja koitan saada vähän pyykkejä viikattua. Illalla Issukka vie meidät syömään, kesälomansa alkamisen kunniaksi. Minä taas tarjoan maanantaina perheelle kaurapuuroa, ihan vaan töihinmenon kunniaksi...

Todellisuudessa olen ihan intona menossa töihin, vaikka kuulostankin vähän vastentahtoiselta. Tällä lomasäällä taitaa olla oma vaikutuksena lähtöfiiliksiin...?

Nyt tuolta vessanpöntöltä kuuluu jotakuinkin: "Voihan räkä, mikä säkä!!" (Juu-u, neiti rallattaja ehti jo äsken sinnekin.)

Täytyy mennä paperihommiin.

Moikat!

Nautitaan ihanasta kesästä, ollaan sitten töissä tai lomalla!

Lentävätkö vasarat tänäänkin...?

2011-06-29T07:54:00.008+03:00

Jos maanantaina käytiin reippaina hammaslääkärissä ja tiistaina tapeltiin kotona, niin tänään keskiviikkona karautetaan ihanien sukulaisten luokse melkein merenrantaan.

Tämä on viimeinen yritykseni nauttia näistä kotiäidin äkkilähdöistä, eli lähteä keskellä arkea lasten kanssa reissuun. Tästä etiepäin reissataan vain viikonloppuisin ja lomilla, jos raaskitaan. Ja puhun nyt nimenomaan ajasta; en rahasta.

Rahaa matkusteluun kun ei liiemmin ole, niin ajasta voimme, toivon mukaan, pitää kiinni. Nimenomaan perheen yhteisestä ajasta kotona.

Heti sen jälkeen, kun olemme Issukan kanssa karanneet vuorokaudeksi maailmalle... ;)

Maanantaina Mini kävi siis hammaslääkärissä ja me olimme molemmat hyvin reippaita. Meidän Pinkki Prinsessa loksautti suunsa auki mallikkaasti ennen kuin hammashoitaja ehti laittaa hansikkaitaan käteen, saati ottaa muita hammaslääkärivälineistöjään esille.

Minä hihittelin hyvillä mielin hieman kauempana tuolilla ja olin oikein ylpeä äiti sillä hetkellä.

Herrat A ja B olivat myös olleet oikein reippaita ja ilahduttivat olemalla tappelematta sillä aikaa, kun me tytöt istuimme hammaslääkärin vastaanotolla. Kehuja ropisi.

Seuraavana päivänä, eli tiistaina, ropisi jotain ihan muuta kuin kehuja ja kiitosta. Noin niinkuin ylimalkaan. Ralliroope ja Kaaharikalle ovat ottaneet asiakseen potkia muutakin kuin palloa, joten sääret mustelmilla he ottivat nytkin yhteen tämäntästä. Ja toisinaan remmiin astui myös naapurin jalkapallokenttien sankari.

Arvata saattaa, kuka raakkui vieressä.

Ette varmaan ikinä arvaa?

Illalla päätin, että huomenna (eli tänään), yritän tosissani puuttua asioihin kevyemmin. En yksinkertaisesti jaksa enää rääkyä, karjua, kiljahdella, huutaa, murahdella saati salamoida.

Vaikka menemmekin tänään kyläilemään paikkaan, jossa jokin aika sitten tämä poikasakki heitteli vasaroita työmaakopin seinään...

Ps. Nyt Se Salaperäinen Perennapuska kukkii, josta kerroin muutama postaus sitten... :)

Mansikkainen Britakakku (maidoton)

2011-06-28T17:33:00.006+03:00

6-8 henkilölle

Pohja:

125g maidotonta margariinia (esim. Keijua)
1 dl sokeria
kananmunan keltuaista
1½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl kaurajuomaa (esim. Oatly)

Marenki:

2 kananmunan valkuaista
1½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 dl mantelilastuja

Täyte:

2 dl maidotonta vaahtoutuvaa vaniljakastiketta (tai voihan sitä kokeilla vaikka valmista vaniljanmakuista Soya Appro-vanukasta...)
(1 rkl sokeria)
5 dl mansikoita

Vaahdota margariini ja sokeri. Lisää keltuaiset vatkaten.

Sekoita keskenään vehnäjauhot ja leivinjauhe. Lisää jauhoseosta munavaahtoon vuorotellen kaurajuoman kanssa.

Piirrä uunipellin kokoiselle leivinpaperille kaksi ympyrää, joiden halkaisija on noin 19 cm. Jaa taikina tasaisesti levyiksi, jotka ovat hieman ympyröitä pienemmät.

Kypsennä pohjia 180-asteessa keskitasolla noin 10 min.

Tee marenki. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää joukkoon sokerit ja vatkaa, kunnes valkuaisvaahto pysyy kulhossa, vaikka kulhon kääntää ylösalaisin.

Levitä marenki esipaistettujen pohjien päälle. Ripottele pinnalle mantelilastut. Paista 180-asteisessa uunissa vielä noin 15 minuuttia, tai kunnes pinta on kauniin värinen. Jäähdytä pohjat.

Tee täyte. Vatkaa vaahtoutuva vaniljakastike. Levitä vaahto toisen pohjan päälle ja pilko mansikoita vaahdon päälle.

Nosta toinen pohja täytteen päälle ja koristele vaniljavaahdolla sekä mansikoilla.

Ps. Jos käytät täytteessä kaurapohjaista vaahtoutuvaa vaniljakastiketta, niin kannattaa varmaan käyttää pohjien taikinassa myös nimenomaan kaurajuomaa. Jos taas käytät taikinaan soijajuomaa, kannattaa varmaan laittaa täytteeksi myös Soya Approa.

Etteivät kaurat ja soijat ala siis vahingossakaan riidellä... ;DD

Alkuperäinen maidollinen ja kermainen ohje on otettu Kotivinkki-lehdestä 11/2011.

Tukka putkella

2011-06-28T08:55:00.008+03:00

Kun kulmakunnan poikajengissä yksi on muka liikaa, niin se yksi alkaa töllöilemällä hakea huomiota. Silloin paukkuu ja pamahtelee, kilisee ja kilahtelee.

On keksittävä jotain.

Sain sen pamahtelijan ja kilahtelijan väriliitujen kanssa pyörätielle ja pian siihen pelmahti myös pikkusisko.

Radalla juostiin (ja sinne jopa luvatta karattiin) vielä seuraavinakin päivinä.

Tukka putkella. ;D

Villi & Makee Juhannus

2011-06-26T14:17:00.009+03:00

Tämä juhannus on vietetty lähinnä herkutellen. Kaaharikalle tosin ilmoitti, ettei hän aio syödä enää yhtään grilliruokaa, jota on tehty siis aikas usein... suurinpiirtein joka aterialle. Sen sijaan karkkeja, limsaa, mansikkakakkua, (kuvan) muffinsseja ja jäätelöä maistuisi vaikka kuinka. Ja on näemmä maistunutkin jo.

Meillä sokerinsyönti näkyy entisestään nousevilla kierroksilla, vaikka isovanhemmat kuinka yrittävät vakuuttaa, että sokerihumala on huuhaata. Huuhaata tai ei, meidän jälkikasvu menee sokerista ihan sekaisin.

Tämä on objektiivinen äidin huomio.

Sekaisin ollaan tietysti muutenkin vähän väliä, oli sitä herkuteltu sokerilla tahi ilman.

Miten minä nyt ne isovanhemmat tähän vetäisin? Ehkä siksi, että ensi viikonloppuna he saattavat tulla kaitsemaan piirikunnan villeimpiä kullanmuruja, kun vanhemmat karkaavat yhdeksi vuorokaudeksi rientoihin.

Olemme Issukan kanssa (myös) ihan villejä!

Tämä on nimittäin jo toinen kerta kuuteen vuoteen, kun olemme ilman lapsia yötä pois kotoa. Viimeksi olimme helmikuussa, muistatteko? Ihan mahotonta meininkiä... Tosin tänään mietimme Issukan kanssa ihan tosissaan, pitäisikö koko juttu perua, sillä isovanhemmat eivät todellisuudessa taida oikein jaksaa ja pärjätä näiden älämölö-sankareiden kanssa. He ovat niin sanotusti aika haastavia. (Lapset vai isovanhemmat?)

Objektiivininen havainto tämäkin.

Ihan lopuksi vinkkaan aivan superihanasta kahviherkusta: uusimmassa Kotivinkissä oli Mansikkabritakakun ohje ja tein sen hieman muunnellen maidottomaksi. Voin laittaa teille tänne ohjeen, jos kiinnostaa. Tästä kakusta saakin mennä ihan sekaisin, niin hyvää se on!

En ehtinyt ottaa siitä (meidän) kakusta kuvaa, kun se syötiin niin vauhdilla. Sitä olivat syömässä oman perheen ja yllätysvieraiden lisäksi naapurin pari supersankaria. Vai luetaanko Merirosvo supersankariksi? No, ihania sankareita kuitenkin.

Sopivan makeaa sunnuntaita teille!

Omakuva ja Tietokoneasiaa

2011-06-21T08:18:00.010+03:00

Tämä tietokone alkaa olla kuin minä. Mitä vanhemmaksi se tulee sitä hitaammin se käy. Onneksi se ei sentään liho, niin se mahtuu hyvin tähän tavararöykkiöiden sekaan työpöydälle...

Nyt alkavat jutut olla tiukassa, sillä ajatukset pyörivät perhejuttujen lisäksi työelämässä. Vajaan kahden viikon päästä lähden takaisin työelämään, melkein kolmen ja puolen vuoden tauon jälkeen. Minusta kyllä tuntuu tämänkin asian suhteen siltä, kuin olisin kuin tämä vanha kompuutteri, liian täynnä toimiakseen edes normaalinopeudella.

Minun täytyy päivittyä, formatoitua ja osittain myös deletoitua. Missä järjestyksessä, se on vielä mysteeri. Käsitteetkin taitavat olla ihan väärin, mutta se kertoo vain tilastani.

Vielä ihan pihalla.

Luotan kyllä siihen, että jossain vaiheessa minusta tulee vielä ihan hyvä ja kunnollinen työntekijä. Ja minä haluan niin. Mutta en halua, että annan kaikkeni työssäni ja sitten en jaksakaan enää kotona. Niin ei saa käydä.

Jaksamisen takia asetan itselleni nukkumaanmenoajan, josta en lipsu edes hyvän elokuvan takia. Tai sellaisen elokuvan, joka on ehkä ihan hyvä. Viime aikoina olen nimittäin valvonut katsomassa "aivot narikkaan"-elokuvia yömyöhään, vaikka ne ovat nimenomaan niitä... hmmm... aivot narikkaan-elokuvia. Ja seuraavana aamuna herään tummat silmänaluset polvissa.

Melkein.

Mistä tulikin mieleeni meikit. Ne ovat minulta ihan lopussa. Ei ole ripsaria, ei meikkivoidetta eikä paljon muutakaan. Ja niitä kyllä kaipaisin, vaikken koekaan olevani hirveän turhamainen. Lisäksi kulmakarvani, joita olen joskus kertonut nyppiväni automatkalla, ovat niin sanotusti luonnontilassa...

Te ette halua nähdä.

Olen rupsahtanut viimeisen parin kuukauden aikana hillittömästi. No, vielä kukaan ei ole siitä huomautellut, joten asiat taitavat olla ihan hyvällä mallilla. ;)

Tämän kaiken itsetutkiskelun jälkeen lähden hommiin keittiöön ja suikkaan suukot lapsille. Ihan totta. Tämä ei ole vain pullamössölausahdus, vaan tarkoitan sitä. Parin viikon päästä en voi antaa suukkoja lapsilleni kesken (työ)päivän.

Se ajatus hymyilyttää ja itkettää yhtäaikaa.

Ps. Tuo kuva on tietokoneeni kuvaruudulta... Ilmeisesti omakuva.

EDIT: Tervetuloa lukijaksi Jassu!

Äiti relaa, nielee vettä ja kuuntelee italiaa

2011-06-16T07:36:00.010+03:00

Olen muutamana päivänä käynyt uimassa sillä aikaa, kun Ralliroope ja Kaaharikalle ovat polskineet uimakoulussa. Voi pojat, että se on tehnyt hyvää!

Vaikka toisena uintipäivänäni viereisestä altaasta kuuluikin: "Äiti, äitiiii!! MAMMA MIA MOZZARELLA!!!"

Yksi sydänkäpysistäni se siellä yritti saada huomioni. Onneksi olin jättänyt silmälasini pukuhuoneeseen, joten pystyin oikein hyvin esittämään En näe enkä kuule mitään-roolini kunnialla loppuun.

Vaikka tekikin mieli huutaa pää punaisena: "Poika, olen VA-RAT-TU!!"

Ensimmäisenä uintipäivänäni teki mieli huut... huomauttaa kolmelle rouvalle, että menisivät pitämään työmaapalaveriaan vaikka saunaan, pukuhuoneeseen tahi kahvioon uinnin jälkeen sen sijaan, että palaveeraavat altaassa. He veivät kahdesta uintiradasta puolitoista, joten loput kymmenisen uimaria käytti pääsääntöisesti sitä puolikasta rataa. Rouvat kun käytännössä pyörivät altaan keskiosassa, aina sopivasti tiellä.

Niin, sen sijaan, että olisin sanonut mitään, tulin tänne itkemään.

Nielin siis kiukkuni ja muutaman kulauksen kloorivettä. (Ei ihme, jos vähän pissitti uinnin jälkeen...) Mutta pääpaino asiassa ei olekaan se, miten rouvat valloittivat itsekkäästi altaan, vaan nimenomaan se, että me muut olimme hiljaa. Sillä, ei se asia voinut ärsyttää vain minua.

Eihän?

Sitä paitsi, olisin osannut huomauttaa heille asiasta kauniisti ja hyviä tapoja noudattaen. Ihan varmasti.

En tiedä vielä, menenkö tänäkin iltana nielemään vettä ja kuuntelemaan italiaa, vai lähtisinkö vaikka kaupungille kaffelle. Nämä vapaahetket olen kyllä ansainnut. Tai sanotaan vaikka niin, että nämä vapaahetket meidän koko perhe on ansainnut.

:)

Ps. Sain eilen luettavaksi opinnäytetyön, joka käsittelee kuusivuotiaiden kaksosten vanhempien kokemuksia voimavaroista ja niiden riittävyydestä. Voisin paasata aiheesta joskus, jos kehtaan...

Vai joko olen joskus paasannutkin?

Tankatkaa voimavarojanne ja voikaa hyvin!

Onnenhetkiä

2011-06-14T15:31:00.004+03:00

Kaiken ärtymyksen ja tuskaisuudenkin keskellä, kiitos helteiden, olen saanut kokea pieniä, mutta sitäkin syvempiä, onnenhetkiä. Jaan ne kanssanne ihan pikaisesti, kuten jaoin myös ne ärtymyksen hetkeni.

Lähirantaan mennessämme katselin kolmea uimapukuista pikkuista, jotka etenivät edessäni polulla tohkeissaan uimakellukkeet käsissään ja reput selässään. Kun yksi huitaisi kellukkeella lubiininvartta ja sanoi: "Sssshhhuiiiii!", oli täysin selvää, että kaksi muutakin tekivät samoin.

Hymyilytti.

Kaksi pitkäjalkaa asteli melkein juoksujalkaa ja yksi pienempi töpsötteli päättäväisesti perässä sandaalit väärissä jaloissaan.

***

Sillä hetkellä, kun olin omaan vanhemmuuteeni hyvinkin pettynyt ja istuin pihakeinussa ajatukset täynnä synkkyyttä, kipusi pienin syliin sykkyrään ja sanoi: "Äiti, paras äiti."

Siihen sulivat synkistelyt.

Ja kun hetkeä myöhemmin huomasin poikieni ripustamat pyykit kuivumassa ihan heikunkeikun ja vinksinvonksin, katselin niitä ryppyisiä vaatekappaleita sydän täynnä rakkautta. Ja niiden vaatteiden ripustajia.

Ja nappasin omat ryttyiset XL-alushousuni pois ohikulkijoiden katseilta.

***

Nyt pitää taas mennä. Pojat lähtevät uimakouluun ja minulla on haaveena päästä pulikoimaan siksi aikaa.

Voikaa hyvin!

Sovintokuoppa ja heikunkeikun pyykit

2011-06-13T13:14:00.011+03:00

Helleaalto uuvutti perheenäidin lisäksi perheenäidin kukkaset, mutta piristävien sateiden jälkeen on luvassa taas leutoa myötätuulta.

Kuoppien kaivamisen ja kipinöiden sinkoilun lisäksi olemme päässeet nauttimaan "etelän lämmöstä". Tai lähinnä sen tuomista mukavista aktiviteeteista, kuten lasten kanssa uimisesta ja jäätelön syömisestä. Kipinät sen sijaan sinkoilivat kuopan pohjalla sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Tervehdyttävä ja tarpeellinen keskustelu miehen ja vaimon välillä alkoi eräänä iltayönä nimenomaan sieltä kuopan pohjilta näinkin kurjalla lausahduksella kuin:

"Tuliks sä v*****lemaan siihen?"

Kyllä ja ei. Minunkin suustani voi kyllä päästä välillä kyseinen sivistysana. Joskus jopa monta. Ja ei, mies ei tullut aukomaan päätään siihen kuopan reunalle, ei ainakaan sen jälkeen, kun kuuli kysymyksen. Välillä vaan tarvitaan sitä ukkosta ja salamointia, että saadaan ilma puhtaaksi.

Sovinnon eleenä mies tarjoutui kaivamaan yhden kuopan... ;)

Toisen kerran, tämän helleaallon aikana, ärähdin lapsille. Poikajoukko oli ottanut asiakseen kiusata kolmatta pyörää ja kun siihen puututtiin, alkoi kolmivuotiaan huudattaminen. Aikani minä sitä katsoin ja kuuntelin, mutta kun pyykkien ripustamisesta ei tullut yhtikäs mitään, vaan jouduin vähintäänkin jokaisen pyykkipojallisen jälkeen huomauttamaan asiasta poikaköörille, sain niin sanotusti koiskeet.

Karjuin kuin peijjooni.

Siis todella karjuin. Minä en ole koskaan sietänyt toisten kiusaamista (veljeni tosin saattaa muistella toisin...), enkä siedä sitä nytkään. Sietoraja ylittyi niin, että eläimellisesti karjahdellen, suorastaan kirkuen, komensin toisen pojista ripustamaan loput pyykit narulle.

Pärrrkkele.

Jos minä en saa ripustaa pyykkejä rauhassa, niin ripustakoon sitten se, joka häiriköi. Piste. Häirikkö sai pian avukseen sen Kolmannen Pyörän ja märät pyykit pääsivät narulle hieman heikunkeikun...

Jos yksi istutusalue saa aikaan parisuhdekriisin, niin en yhtään ihmettele, että kokonaisen talon rakentaminen voi tehdä tiukkaa. Onneksi meillä on jo talo ja tuosta leikkimökistäkin on jo perustukset mallillaan.

Kun Issukka aloittaa jossain vaiheessa varsinaisen mökin nakuttelun, taidamme lasten kanssa lähteä pitkälle evakkomatkalle; tai sitten me vanhemmat otamme härkää sarvista ja vietämme muutamat parisuhteen elävöittämisviikot.

Teemana: opi riitelemään rakentavasti.

kuoppa, kuoppa, kuoppa ja kuoppa...

2011-06-09T13:34:00.008+03:00

[kuva, joka ei suoranaisesti liity aiheeseen millään lailla]

Viimeisen kuuden päivän aikana olemme käyneet kahdeksan kertaa erinäisillä vastaanotoilla. Voi olla että useamminkin; muttei ainakaan harvemmin. Tänään saatiin päätös ravaamiselle ja ärhäkän virustaudin jälkitautiin lääkitys.

Tarkoitan siis sitä edellisen postauksen naattia Naattia, joka alkaa olla jo entinen naatti. Onneksi.

Tässä kuulumisia terveysasemien, päivystysten ja sairaaloiden ulkopuolelta:

- olemme asuneet päivät ulkona,
- olen kaivanut kuoppaa,
- olen kaivanut aika monta kuoppaa,
- olen kaivanut muutaman kuopan väärään kohtaan (eli turhaan),
- joten olen kaivanut lisää kuoppia muualle,
- eilen putoa mätkähdin yhteen kuopista, mutta
- pääsin sieltä ihan itse pois.

Se niistä kuopista. Paitsi että toivottavasti niissä kuopissa kasvaa joskus jotain muutakin kuin koivunjuuria, kiviä, muovisuikaleita, sementtilaattaa tai savea. Kivi ja savihan tunnetusti kasvavat...

Tällaisen helleaallon aikana on ihan järjetöntä istuttaa mitään, mutta koska meidän hommissa ei ole ennenkään paljolti tuntunut järkeä olevan, niin istutamme silti (öisin). Vettä kuluu ja hikeä pukkaa, samoin kuin itikoiden ja mäkäräisten jättämiä kutisevia pahkuroita.

Valitanko?

Ei ole tarkoitus. Minusta on ihanaa saada pihalle muutakin kuin kaukaa katsoen kaunis nurmikko, joten yritän olla valittamatta ötököistä, rakkuloista tai kivistävistä lihaksista.

Tai mököttävästä miehestä, joka luuli, että "ne puskat VAAN tökätään sinne maahan".

Virkeitä päiviä ja unentäyteisiä öitä toivotellen!

Tällä kanavalla nyt: Suurpiirteinen Puutarhuri ja Kuumeinen Naatti

2011-06-02T18:35:00.005+03:00

En yhtään ihmettelisi, jos tietsikan näppäinten välistä löytyisi joku kerta sormustillinen puutarhamultaa. Sen verran on tullut pyörittyä tuolla kasvimaalla viime aikoina, että kynnenalustat näyttävät, öhöm, kerrassaan tosi seksyiltä.

Kuka tykkää. ;)

Aloitin kasvimaahommat siis vasta muutama päivä sitten ja nyt iski sellainen hulluus, ettei järki meinaa pysyä mukana.

Mieskään ei tiedä vielä tätä.

Että, koska sain puoli pussillista istutussipuleita ja ne eivät meinanneet mahtua pienelle kasvimaan pläntillemme, laajensin hieman tuota aluetta. Siis oikeasti ihan vähän vaan. Ei nyt mitenkään suoraa viivaa, niinkuin insinöörit tykkäävät, mutta silleen kutakuinkin sinnepäin...

Olen joskus vähän hätäinen. Ja suurpiirteinen.

Mutku ne sipulit piti just nyt saada sinne multiin ja meillä oli sitä puutarhamultaakin säkkitolkulla tuolla katoksessa...

Selityksen makua, juu.

Tällä hetkellä yksi Naatti nukkuu sohvalla kuumeen uuvuttamana ja muu perhe on synttärijuhlissa hieman kauempana kotoa. Viime yönä Kaaharikalle kömpi viereen kekäleenä ja nyt toivomme, että herra ehtisi parantua ennen seuraavia synttäreitä. Niitä piisaa nyt kevät-kesällä. Jalkapallokoulukin alkaisi maanantaina...

Ei tässä sen kummempaa. Paitsi ehkä pitää mainita, että se istutusalue, jonka haaveilemisesta olin jo luopunut, onkin toteutumassa. Tai sitten en edes lopettanut haaveilua, vaikka niin luulinkin... :)

Kyllä niistä unelmista kannattaa pitää kiinni.

Ja kas, tuossa lopuksi onkin lähikuva perennapenkistä, jonne olen saanut kukkia vähän sieltä sun täältä. Mikähän mahtaa olla tämän kukan nimi, tietääkö kukaan? Tekee sellaisia keltaisia kukkia syksymmällä. Muistaakseni.

Että tämmönen Puutarhuri täällä.

Aurinkoisia ja hyväntuulisia päiviä teille sinne!

Rusinan paikka

2011-05-30T13:54:00.006+03:00

Me yritämme jo kovasti aloittaa kesäfiilistelyä terassillamme. Vaikka vähän tulee, niin ei haittaa: ulkona syödään.

Ulkona viihdytään muutenkin eri tavalla kuin talvella. Eilen meni kuusi tuntia hujauksessa.

Sain vihdoinkin perattua mansikkamaatakin niin, että sieltä erottuvat puskat toisistaan. Kävin hakemassa puutarhaliikkeestä lisää multaa kasvimaalle ja sain toisen pojista kaveriksi mukaan.

Sen, joka saattaa saada päähänsä mitä vaan.

Nyt hän köpötti munamiehenä kukkapöytien alla ja kun olimme lähdössä, hän ei ilmeisestikään saanut rauhaa, ennen kuin oli kiivennyt multasäkkikasojen päälle juoksemaan.

Taitava poika, eikö?

Ja niin arvaamaton. Mutta en minä todellakaan voi kävellä käsikädessä hänen kanssaan koko aikaa. Sellaiset koiravaljaat olisivat hyvät, mutta näinköhän ne pitkälle ajateltuna toimisivat...?

Olisikohan liian myöhäistä opettaa häntä kulkemaan vieressä makupalan yllyttämänä? Aina, kun hän kulkisi nätisti mukana, hän saisi jonkun ihanan makupalan palkinnoksi hienosta suorituksesta.

Rusinoista hän pitäisi.

Ja tiedän kyllä, että nyt menee himpun verran yli, mutta menköön. Ehkäpä olenkin vain kateellinen pojalleni, että hän voi juoksennella niiden multasäkkien päällä ilman, että sisäinen ääni keskeyttää koko homman? Jospa itsekin haluaisin ottaa jonkintasoisen (huonokuntoisen tonnikeijun) spurtin pehmeiden säkkien päällä?

Hieman paheksuttavaa ja paikoin vaarallistakin, mutta ah niin hauskaa!

Pienen ripitykseni jälkeen poikani halusi palauttaa kottikärryt paikoilleen ja sen sijaan, että olisin myöntänyt heti luvan, aloin epäillä ääneen sitä, pystyykö hän kärryjen palauttamiseen kolhimatta muita autoja tai rälläämättä tienoota ympäri. Sen jälkeen hän sen luvan kyllä sai.

Ja hän teki nappisuorituksen. :)

Se olis ollu, niinku, rusinan paikka.

Sekalaista asiaa ja asian vierustaa

2011-05-26T13:39:00.008+03:00

Olin jo hautaamassa ajatuksen siitä, että saisin tehtyä istutusalueen yhteen tonttimme kulmista. Piti nimittäin valita leikkimökin ja istutusalueen välillä, sillä rahat eivät justiinsa nyt riitä molempiin.

Vai riittävätkö?

Tiedä sen rahan riittävyydestä muutenkaan, mutta jos tekisimme niin, että pystyttäisimme leikkimökin nyt kesällä ja istuttaisimme istutusalueen kasvit osissa, rahamme riittäisivät paremmin. Tänä keväänä siis muutama pikkarainen puska ja ensi keväänä lisää... Muutaman vuoden päästä meillä olisi sitten se istutusalue kutakuinkin valmis.

Siis niin valmis kuin se sillä kertaa vain voi olla.

Tänä keväänä kevätesikot kukkivat niin valloittavasti, että ihan hymyilyttää. Ja naapurilta saatu lipstikka taisi selvitä talvesta ja siitä, että se syksyllä vahingossa myllättiin jonnekin kasvimaan mullan sekaan.

Joku luuli sitä rikkaruohoksi. ;)

Villalangat eivät houkuttele, mutta bambulanka kylläkin. Ystävän äidille on lähdössä yllätyspostia pian, kunhan saan pöytärievun pääteltyä. :D Minusta oli aivan ihanaa kuulla, että ystävä halusi yllättää äitinsä pöytärievulla, johon oli itsekin tykästynyt. Pitäisi vain löytää hyvä lankakauppa, jossa olisi myytävänä muutakin kuin yhtä värivaihtoehtoa kerrallaan...

Parivaljakko lähti pari iltaa sitten kaverin luokse leikkimään. Olin aamulla ärissyt ja murissut ja polkenut jalkaa, mutta kun katselin sitten illalla noiden rakkaiden menoa tuon pihamaan poikki, sydän oli pakahtua.

Pitäisi osata useammin sanoa, että he ovat rakkaita ja tärkeitä.

Se oli se samainen ilta, kun laitoin ruokaa ja minulla oli kattilaa ja pannua kuumilla levyillä. Piti vahtia ja sekoittaa, varoa polttamasta mutta saada paistumaan. Ristisanalehti oli avoinna pöydällä ja miekkosista se, joka ei mielestään opi varmaan koskaan lukemaan (ja jonka maitohampaatkaan eivät lähde varmaan ikinä), tuli ja alkoi tutkia lehteä.

- Äiti, näytä mulle, miten tätä täytetään.
- Äiti, tähän tulee tutti, äiti kato!
- Äiti saanko mä kirjoittaa tuohon tutti, miten se kirjoitetaan?

Jauhelihat kärähtivät, makaroneista tuli ylikypsiä ja puhelimen soidessa (pitkään) siihen vastattiin:

- Uuu, uuu on se kuoppa.

Mutta siinä se nyt on. :DD

Ps. Sillä, oliko tutteja yksi vai useampi, ei tainnut sitten olla mitään väliä...

Tämä postaus...

2011-05-25T09:59:00.005+03:00

Sisältää, taas, tilitystä ja armotonta analysointia...

Olen yrittänyt opettaa kaksosille, aika pitkään jo, tietynlaista syy-seurausta. "Jos teet noin, siitä seuraa näin..." Esimerkiksi, jos juokset päin seinää, sinua sattuu. Jos puret veikkaa, häntä sattuu. Jos hän puree takaisin, teitä molempia sattuu, eikä kellään ole kivaa...

Jossain vaiheessa syy-seurauksista alkoi tulla sellaisia ulkoisia syy-seurauksia, eli lähinnä minä aloin jaella Niitä Seurauksia. Yleensä olen pyrkinyt asiassa kuin asiassa siihen, että syy ja seuraus todella kulkisivat käsikädessä. Esimerkiksi: jos ajat vielä kerrankin rundia autotiellä, pyörä lähtee jäähylle.

Meillä siis polkupyörätkin joutuvat jäähylle.

Tai esimerkiksi, jos saat toisen itkemään, sinun tulee saada hänet myös nauramaan. Kumpi on vaikeampaa?

Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa alan laukoa pienistäkin asioista hirveitä ukaaseja. Tänä aamuna alkoi jo ennen aamupalaa parikin nälviminen ja tälle lällättely. Kuuntelin kerran ja heitin heti ukaasin: jos jatkatte toistenne kiusaamista ja pahanolon aiheuttamista, lähtevät pyörät loppuviikoksi jäähylle!

Huomasitteko?

Miten kummassa polkupyörät ja toiselle nälviminen liittyvät yhteen? Ovatko minulta keinot loppu? Kaiken lisäksi ymmärsin heti, että loppuviikko on ihan liian pitkä aika mokomasta asiasta muutenkin ja peruin sanani sen suhteen.

No, niin tai näin, polkupyörät ovat jäähyllä tämän yhden päivän ja huomenna on mahdollista saada taas uudet jäähyt...

Nyt pitää mennä. Kiireessä kirjoitin, mutta nämä asiat nyt mieltäni tällä hetkellä mietityttivät.

Terkuin, Analyysi-Anna

Välipalalla pillitetään

2011-05-23T15:46:00.011+03:00

Välipalalla saa pillittää.

Se tekee hyvää varsinkin perheen astmaatikolle.
Puhaltaa pilliin.

Välillä haukataan näkkäriä.

Ja sitten puhalletaan taas.

Arvaa, kokeilinko minäkin?

;)

Nyt ja aina

2011-05-21T11:51:00.010+03:00

Sen verran rankalta tämä pyöritys tuntuu täällä kotirintamalla, ettei meinaa ehtiä ja jaksaa mitään muuta. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että kuusivuotiaiden kanssa joutuu edelleen työstämään asioita, joita on työstetty kaksivuotiaasta lähtien.

Eilen päätin, etten hermostu.

Se päätös ei ihan pitänyt.

Verenpaineeni ovat ilmeisesti hurjan korkealla ja päänsäryt jokapäiväisiä siitä johtuen. Lihakseni ovat krampissa jännityksestä ja olen miettinyt, onko kukaan koskaan saanut burn out:ia kotiäitivuosinaan.

Kulutinko itseni loppuun näinä vuosina?

Kuopuksen kanssa on ollut helppoa ja vaikka (onneksi) eloisa onkin, meidän päivämme rullaavat yleensä hienosti ja ilman sen kummempia paineita. On uhmaa ja "minä itte"-vaihetta, mutta niistä selvitään kyllä. Sitten saapuu kimppakyytiauto pihaan, ovet lennähtävät auki ja kaksi hihhulia rymistelee sisälle toisiaan tönien ja potkien.

Apinalauma.

Minua eivät haittaa tietynlainen meteli ja lasten äänet. Minua haittaa se, että koko ajan kilpaillaan, nälvitään, tapellaan, tuupitaan, kiusataan, huudatetaan, tökitään ja lyödäänkin. Ja kaikkea tätä kehystää hirveä huuto, rätkätys, kätkätys, hirnuminen ja kiljuminen tahi karjuminen, oltiin sitä sitten kotona tai kylillä.

Eikä mikään pysy ehjänä.

Kuten aiemmin taisin kertoa, lahjaksi saatu kourupeli meni pirstaleiksi alta kolmen tunnin, lahjan antaneiden vieraiden vielä ollessa meillä. Eilen otimme käyttöön purkkijalat ja kappas vaan, yksi purkeista oli pirstaleina alta 20 minuutin.

Minä en sanonut mitään. Ei tarvinnut.

Ennen kuin otimme purkkijalat käyttöön, nakutin pojille melkoisen ukaasin. Jos nämä ihanat vempeleet hajoavat heti, julistan perheen pojille lelujen vastaaottokiellon. Me emme osta heille leluja emmekä myöskään vastaanota lahjoina leluja. Ja näinhän me nyt sitten joudumme tekemään.

Ei siis ainakaan kuukauteen uusia vesipyssyjä hajonneiden tilalle (jotka siis hajosivat pari viikkoa sitten ekoilla käyttökerroilla), ei leijoja, hiekkaleluja eikä muitakaan kesäleluja. Ei sisäleluja eikä ulkoleluja.

Sen lisäksi, että meillä ovat viime aikoina hajonneet purkkijalat ja kourupeli, samalla listalle ovat joutuneet laadukas jalkapallo ja Pentikin syvä lautanen. Ja juomapullo. Jalkapallo tosin jäi auton alle; ei mullilauman hajotettavaksi. (Loput jalkapallot ovatkin sitten onneksi turvassa talon katolla.)

Niin, että rojua tulee.

Jos poikiemme jäljiltä joutuu keräilemään sirpaleita, niin joutuu sitä puuhaamaan vähän muutakin. Viimeisimmän kyläilyreissumme jäljiltä mummoni joutui kärräämään kuulema neljä kotkikärryllistä hiekkaa etupihalleen, kun sällit A ja B olivat hieman "haravoineet"...

Täytyy tunnustaa, että olen jonkinmoisen hermoloman tarpeessa. Minä, jolla on aina ollut (varsinkin ennen omia lapsia) pitkä pinna ja ymmärrystä lasten toilailuille. On ollut keinoja ja huumoria. Nyt ei vaan oikein jaksais.

Ja silti minä rakastan heitä. Nyt ja aina.

Ex tempore

2011-05-19T13:59:00.009+03:00

Meillä kävi tänään tuuri ja olimme Minin kanssa juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan! Pääsimme ihan ex tempore pienelle linja-automatkalle ja lastenteatteri-esitykseen. Ulkoilemaan olimme menossa ja sisälle pieneen tunnelmalliseen teatterihuoneeseen päädyimme.

Onneksi ulkovaatteiden alla oli ihan säädylliset sisävaatteet...

Ei siis aamupuuroista paitaa, eikä pieneksi kutistuneita collegehousuja. ;DD Ja tukkakin oli lähtökiireessä sutaistu ponnarille, eikä roikkunut silmillä. Paitsi ehkä vähän mulla...

Ja neidillä pienet maitoviikset ylähuulen päällä.

Mini näytti pitävän esityksestä ja minustakin se oli kivasti toteutettu.

Ei hassumpi aamupäivä!

Ps. Kuvat eivät suoranaisesti liity päivään, vaikka ekassa kuvassa jollakulla onkin käynyt tuuri ja tokassa kuvassa joku primadonna esiintyy stagella. Melkein kuin teatterissa siis. ;DD

Minimokkapala-muffinssit (maidoton)

2011-05-17T07:37:00.007+03:00

2 kananmunaa
1½ dl sokeria
3 dl vehnäjauhoja
2 rkl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta
1 rkl vaniljasokeria
1 dl kiehuvaa vettä
100g maidotonta margariinia (Keijua)

Kuorrute:

150g maidotonta margariinia
3 rkl vahvaa kahvia
3 rkl kaakaojauhetta
1½ tomusokeria
1 rkl vaniljasokeria

Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Yhdistä kuivat aineet ja lisää vuorotellen veden kanssa. Lisää sulatettu rasva joukkoon. Paista minimuffinsseja 175C asteessa noin 10 min, isoja muffinsseja 15-20 min. Jäähdytä ritilän päällä.

Tee kuorrute vatkaamalla pehmeä rasva muiden aineiden kanssa ja pursota se jäähtyneiden muffinssien päälle. Koristele.

Alkuperäinen ohje löytyi Pullahiiren blogista.

Viikonloppuna

2011-05-16T12:45:00.010+03:00

Mini toivoi saavansa pinkin Hello Kitty-kakun. Hän sai sellaisen, joskin oikaisin hieman toteutuksessa...

Vaan innostuiko hän??? ;)

Kaksi juhlapäivää olivat ihanat ja meillä oli tuuria, että sää suosi ulkonaoloa. Hulabaloo ja sokeri saivat toisen pojistamme kyllä hieman sekaisin, mistä tunsin hetkittäin jopa suurta tuskaa. Sanoinkin sunnuntai-iltana läheisille vieraillemme, että voisin itkeä viikon putkeen. Siltä minusta tuntui, kun kivenmuhkareet alkoivat lennellä pihallamme. Kun pari tuntia aiemmin lahjaksi saatu pallopeli oli pirstaleina. Kun mopo ei yksinkertaisesti pysähtynyt, vaan karkasi käsistä.

Kun en voi kirmata hänen kintereillään koko aikaa. Enkä ehtiä pysäyttämään vaaratilanteita estääkseni. Oli Luojan lykky, ettei ketään sattunut. Enkelit olivat valppaina, kun herra huu heitteli kiviä.

Sille, joka aikoo nyt tulla sanomaan, että pojat on poikia, voin kertoa, että tiedän. Kyllä tiedän sen ja sallinkin. Mutta sen lisäksi tuo toinen hurumurmeli on myös jotain muuta. Ei hänelle riitä tavalliset rajat eivätkä normaalit käytännöt.

Minusta tuntuu jotenkin siltä, että useimmat eivät oikeasti tiedä, miltä minusta äitinä tuntuu, kun oma lapsi alkaa sekoilla. Siis ihan oikeasti sekoilla, toimia erittäin arvaamattomasti ja vaarallisestikin. Jokainen normaali lapsi on luonnostaan liikkuvainen, utelias ja aikaansaava. Jokainen lapsi villiintyy joskus. Jotkut enempi ja jotkut vähempi. Mutta tuo meidän ipanuus on niin arvaamaton ja kekseliäs ihan koko ajan.

Minä olen niin väsynyt tähän varuillaoloon.

Olen ollut varuillani jo monta vuotta. Nyt en oikein enää jaksaisi. Kun kuusivuotiaan kanssa saa kaupassakin olla valppaana, että mitä tuo keksii seuraavaksi yhtäkkiä. Kiivetä korkealle vessaparipakettipinon päälle (jättisuuri pino voi kaatua ja poika siinä samalla pudota), alkaa heiluttaa vieraiden ihmisten kärryjä (siellä nukkuva vauva voi pelästyä; vanhempansa pelästyivät jo), sammuttaa hedelmävaa'an (no, mitäpä tuosta)...

Ylittäessämme tietä hän voi yhtäkkiä alkaa viskoa pientareelta löytämiään kiviä ympäri asfalttia (missä vaiheessa hän ne kivet edes otti???). Omalla pihalla hän viskoo koko ajan jotain (lelut eivät pysy välttämättä kahta tuntia pidempään ehjinä) tai hän tekee huimia pääalaspäintemppuja vauhdikkaassa keinussa (kuhmuja, mustelmia ja haavoja riittää).

Enkä minä voi teipata häntä seinään kiinni.

Enkä minä jaksa selittää ihmisille, että kyllä tuota lasta on yritetty kasvattaa.

Ymmärtääkö minua kukaan muu kuin samanlaisen äiti?

Mutta nyt vähän muuta jutunjuurta tähän loppuun.

Tarjosimme sunnuntaina täytekakun sijaan jätskiä. Kuvassa on kaksi astiaa, joista pienempään tuli jäätelö"kakku" (eli pakettijätskin paloja, suklaakastiketta ja muutamaa nami sekä Hello Kitty ja kynttilä) ja isompaan jääpalapussi pitämään jätski koossa pidempään. Suosittelen tällaista helppoa synttärikakkua kaikkiin lastenjuhliin. Äidit pääsevät helpommalla.

Silti seuraavat synttärit (syyskuussa) järjestääkin sitten iskä.

Piste. ;)

Voikaa hyvin!

Mansikanmakuiset marengit

2011-05-13T20:41:00.006+03:00

3 kananmunan valkuaista
3 dl mansikanmakuista tomusokeria
3 dl tomusokeria
1 tl omenaviinietikkaa

Yhdistä kananmunan valkuaiset ja noin 2dl tomusokeria ja vatkaa muutama minuutti. Lisää loput tomusokerit ja jatka vatkaamista noin 8 minuuttia. Lisää omenaviinietikka ja vatkaa vielä hetki.

Pursota uunipellille leivinpaperin päälle mieleisen kokoisia marenkikukkasia ja paista 100C asteessa noin tunti.

Tästä annoksesta tulee pellillinen makeita herkkupaloja.

Suunnittelu sujuu ja toteutus tökkii

2011-05-12T14:09:00.002+03:00

(Tässä vähän aikaa kadoksissa ollut postaus kaaoksen keskeltä:)

Näinä kotiäitivuosien viimeisinä kuukausina olen herännyt huomaamaan, millaisen kaaoksen olen saanut aikaan kotona. Tai no, me olemme saaneet lasten kanssa aikaan. Tällä hetkellä sana kaaos kuvaa parhaiten sitä näkymää, joka leviää silmien eteen jo eteisessä.

Jos joku on jättänyt pusakkansa lattialle, niin siinäpä se sitten on. Tai jos joku toinen ei löydä aamulla suoraan käteen ojennettuja sukkiansa parin touhukkaan tunnin jälkeen, niin siinäpä etsii. Hyviä piilopaikkoja on paljon.

En enää edes vilkuile keittiön pöydän alle, mutta voin taata, että pian siellä on jotain epämääräistä niin paljon, etten ihmettelisi, jos se jokin epämääräinen mönkijä purisi meitä ruokailijoita varpaista.

Kohta siellä (pöydän alla) kasvaa varmaan jo heinää.

Jos kesästä tulee oikein hieno, lämmin ja aurinkoinen, niin terassin ovi vaan auki ja keittiönpöydän äärellä istuessakin tuntuisi siltä, kuin oltaisiin ulkona. Sellaista kesäfiilistä! Ja ihan omassa keittiössä!

Vaan ehkäpä se kuitenkin täytyy jossain vaiheessa kerätä voimansa ja imuroida, pestä ja ehkä puunatakin. Viikonloppuna juhlimme Miniä ja saamme kotiin ihania ja odotettuja vieraita. Kaupassa on käyty, vaaleanpunaiset marengit ovat uunissa ja kakkupohja odottaa pakastimessa.

To do-listan pari ensimmäistä kohtaa on siis (melkein) tehty; sen sata ja kolmekymmentäkahdeksan kohtaa on vielä tekemättä.

Asiaa ei auta sekään, että olen ihan intona suunnittelemassa istutusaluetta etupihalle ja eilen käytin pari tuntia asettelemalla hyppynaruja ja kivenlohkareita tontinnurkalle. Pylly pystyssä ja Bling bling-mittanauha mittausvireessä. Juoksutin jopa lapsia hakemaan kiviä ja näin vaivaa vaihtamalla kivien asentoja ja tuumailemalla että onko puskan hyvä väli tasan metri vai metrikakskytviis. Senkin ajan olisin voinut käyttää imuroimiseen ja lattioiden pesuun.

Vaikka hyvin suunniteltu on kuin puoliksi tehty, niin tuskin se istutusalue siihen tontinnurkkaan ihan heti tulee. Kun nyt ensin tuijotellaan tovi niitä kivenlohkareita ja hyppynaruja, päivitellään tarvittavan mullan määrää ja arvotaan, kuka istutusalueen kaivaa auki, niin sanotaan vaikka sitten vasta, että homma on ikään kuin puolessa välissä.

Suunnitelmien ja toteutusten välissä voi olla joskus aika väli (ja monta vuotta).

Vakuuttaa Nimim. "Kaks vuotta sitten se puutarhurin kanssa paperille suunniteltiin..."

Takaisin To do-listan pariin.

Arvontapalkinto ja vähän muutakin

2011-05-11T08:38:00.012+03:00

Fredrika järjesti jokin aika sitten tuliaisarvonnan ja lupasi voittajalle jotakin ikimuistoiselta Kiinanmatkaltaan. Kaneli-kissa tökkäsi minut voittajaksi ja tässä esittelen ihanaisen Fredrikan lähettämän yllätyspostin sisällön:

Ja nyt vasta huomasin, että se jännittävän näköinen postikortti kiinanmuurilta on jo pihistetty parempiin käsiin...

Meillä on keskusteltu muurista jokusen kerran viime aikoina ja yhtä kummissaan taitavat lapset olla muurin koosta kuin minä aikoinaan. Ja jos pääsisin paikalle, niin huh huh sitä fiilistä...

Tuo vihko on kulkenut käsilaukussani, mutten ole raaskinut kirjata siihen mitään. Vielä.

KIITOS vielä, Fredrika!

Laitan tähän loppuun vielä muutaman kuvan äitienpäiväkorttipajasta. Napsin kuvia ja lapset nauttivat maalaamisesta. Meillä oli ihanan rauhallinen tunnelma. Suljin kameran ja käänsin hetkeksi selkäni puuhastelijoille. Siis ihan vain puoleksi sekunniksi...

Ja Herra Luova oli ehtinyt maalata muutakin kuin paperia ja käsiänsä.

Jälleen kerran kuvakavalkaadi päättyy pesuhommiin...

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Nyt pihalle!!!

Voikaa hyvin!

Juhlintaa ja huristelua

2011-05-09T13:38:00.005+03:00

Toukokuu näyttää olevan sekä kiireinen että juhlia täynnä. Eilen juhlimme äitien lisäksi ministi Miniä, joka sai puhaltaa pakastimesta sulatettujen muffinssien päälle tökätyt kakkukynttilät.

Hetkeä aiemmin olin saanut (kirjaimellisesti) sänkyyn paistettujen kananmunien ja paahtoleivän lisäksi ekstrajuhlallisen aamiaisen. Mitäpä siitä, jos einekset vähän levähtivät lakanoille, kun ne oli niin antaumuksella ja hyvällä ajatuksella äidille kuitenkin koottu. ;)

Äitienpäivän kunniaksi pääsin myös parin tunnin moottoripyöräajelulle Issukan kanssa! Ei ollut perävaunua saati sivuvaunua tai takapenkkiä mukuloineen. Vain minä ja Issukka. :)

Nyt täytyy myöntää, että toukokuu kalenterissani näyttää niin hurjalta muistiinpanoineen, että jos meistä ei paljon kuulu, niin ei pidä ihmetellä. Myös kauniit ilmat pitävät meidät pihalla iltamyöhään. Fredrikan järjestämän arvonnan palkinnosta laitan kyllä postauksen pikimiten, kun sain nyt tuon kameran akunkin ladattua...

Täällä siis ollaan.

Yhdessä vai erikseen?

2011-05-05T13:42:00.010+03:00

Minulta kysyttiin eilen, haluammeko me vanhemmat kaksosemme samalle vai eri luokalle. Koska työskentely samassa eskariryhmässä sujuu ongelmitta ja parikkia häiriköimättä, ei minusta ole syytä erottaa poikia toisistaan eri luokillekaan. Soisin heille sen turvallisuuden tunteen ekoina kouluvuosina, kun oma läheinen veli on lähellä myös koululuokassa.

Koska he siis eivät häiritse oppimistapahtumaa ja viihtyvät myös erillään.

Kotona meillä on tällaista:

Mitä enemmän he touhuavat yhdessä eskarissa sitä enemmän he nuhjaavat kotona. Höröttävät, hihittelevät, rääkyvät ja röhkivät. Tuuppivat, potkivat ja kyhnäävät (ihan niinkuin kohdussakin aikoinaan).

Ja lopulta karjuvat.

Siitäkin huolimatta haluamme heidät samalle luokalle.

1+1=2

2011-05-04T07:48:00.018+03:00

"Yks plus..."

Tässä ovat Minin "Maksuttakengät". Sen verran totuutta noissa tytön nimeämissä jalkineissa on, että tyttö sai ne maksutta ystävältään, jolle ne eivät enää mahtuneet. Ne ovat lempparikengät.

Sen lisäksi, että kengät ovat olleet meille maksuttomat, ne ovat edelleenkin Matkustuskengät. Mini sai pitää niitä pitkällä automatkalla, kun muutoin ulkoillessa jouduttiin vielä sujahtamaan talvikenkiin. Nyt Matkustuskenkiä voi pitää ihan kotipihallakin. :)

"...yks..."

Tässä ovat perheenäidin maksulliset kengät. (Eivät sentään korkkarit.) Harkitsin tosi pitkään uusien saappaiden ostamista ja loppujen lopuksi lasten kenkäostosreissulla valitsin nämä popottimet varmaan tasan puolessatoista minuutissa. Tai kahdessa, jos otetaan sovituskin mukaan.

Lasten kanssa pitää toimia, siis päättää eikä pähkäillä.

Varsinkin, jos on kenkäostoksilla yksin kolmen lapsen kanssa minuuttiaikataululla... No, päädyin edelleenkin nokialaisiin, joskin musta väri vaihtui punaiseen. (Ne loppuunkuluneet mustat olen joskus saanut ilmaiseksi kesätyöpaikastani ja pienin tarjolla oleva koko oli 40. Minun jalkani ei välttämättä ole kokoa 40. Mutta kun ilmaiseksi sai...)

"...on yhtäkuin kaks."

Illalla maksulliset ja maksuttomat kengät päätyivät takapihan terassin ovimatolle ja siinä ne olivat vielä tänäkin aamuna. Ei siinä mitään, kunhan muistamme eskariin lähtiessämme, että lempparipopottimet ovat siellä.

Ettei tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa.

(Eka kuva on otettu jo joskus aiemmin, siksi vähän eriparikuvat.)

Värikästä päivää!

Välipalalla

2011-05-03T08:08:00.010+03:00

Rätkätyksen seurauksena syntyi hikkabarbagikka. :)

Peeässänä näytän hyvän opuksen, joka kannattaa lukea, jos ei ole vielä lukenut. Tämän Kinsellan kirjan hotkaisin nopeaan tahtiin ja sain siitä sellaisen hikan, että pakko saada lukea muutkin kyseisen kirjailijan kirjat.

Nälkä kasvaa syödessä. ;)

Krooh pyyh

2011-05-02T13:55:00.005+03:00

Täältä ihmeellisen väsymyksen keskeltä huikkaan, että Hanniksella on blogissaan hauska arvonta, joten käykääpä kurkkaamassa ja osallistumassa.

Vapunjuhlintaa en voi syyttää väsymyksestäni, joten ihmetellä vaan täytyy, mikä on imenyt voimani näin täysin. Pakko mennä huilaamaan sohvalle, vaikka juuri äsken nukuinkin jo vajaan tunnin lattialla, neidin sängyn vieressä.

Krooh pyyh vaan.

Olkaa te pirteämpiä. ;)

Blogitauko päättyi

2011-04-27T08:30:00.007+03:00

...ja sen kunniaksi vaihtuivat blogiin hieman keväisemmät värit.

Alla on kuvia blogitauolta. Tauon aikana meille tuli kevät, sain Lauran yhteystiedot ja voitin itse Fredrikan arvonnassa. Kiitos siitä karvakerälle! ;D

Sen sijaan että olisin tehnyt pienen matkan yksin, tein pienen matkan perheen kanssa. Toppatakit ja -housut tiukasti yllä. Lapset olisivat voineet uida tuossa lammikossa!

Mini sai omat ekat pikkulegonsa, joskin isoveljensä otti ne hetkeksi haltuunsa.

Vietimme pari yötä hotellissa. Ja ostimme muutamat akkarit, eli Aku Ankan taskukirjat. "Akkarin" lisäksi nauroimme muillekin hassuille sanoille, kuten "sinkulle". "Sinkku" on sininen, vaikka ensalkuun siitä tulisikin jotain muuta mieleen. ;)

Eskarilaiset ovat siis opettaneet vanhemmilleen, ja pikkusiskolleen, uusia sanoja. Sen täytyy merkitä myös sitä, että he ovat kasvamassa ihan pienistä pojista jo vähän isommiksi. Heillä on jo oma maailmansa ja kaveriporukat alkavat viedä mennessään, luulen.

Kotiin palattuamme meillä meni tovi ennen kuin tajusimme kevään tulleen. Lippikset pitäisi vielä kaivaa jostain ja ostaa uudet kengät. Tällä hetkellä pojilla on tasan tarkaan kolmet kenkulit, joista voi valita sopivimmat tähän vuodenaikaan ja säätilaan: hikoilevat talvikengät, lonksuvat kumisaappaat tai liian tiukat nauhalenkkarit.

Tästä jatketaan.

Oikein aurinkoisia kevätpäiviä!

Hidastan tahtia ja huhuilen hetken

2011-04-15T07:25:00.015+03:00

Tällä kertaa ei tarvittu jeesusteippiä. Nyt otettiin käyttöön sitä sellaista, mitä kieritetään esimerkiksi jääkiekkomailan ympärille. Sitä sellaista kankaisen tuntuista, mattapintaista...

Miten mulla on nämä teippien nimet näin hukassa???

No, oli teippi mitä tahansa, niin siitä saimme aikaiseksi Minin käsille vähän tekemistä siksi aikaa, että sain ripustettua pyykit kuivumaan. Sillä kertaa kun halusin ripustaa ne ihan itse, ilman apulaista.

Yritän saada täällä kotona hieman järjestystä aikaan. Olen pessyt talvivaatteita ja tehnyt inventaariota eteisen pipo-, lapas- ja villasukkakoreihin. Olen listannut asioita, joita pitäisi tehdä ja huomannut, etten saa yhden päivän aikana tehtyä sitä mitä piti. Enkä edes vaadi itseltäni liikoja. Kyllä eteisen korit pitäisi saada läpikäytyä yhden päivän aikana...

Ai niin, paitsi ei torstaina.

Torstai on muutenkin Se Minuuttiaikataulupäivä, joten oli ajattelematonta tehdä mitään tehtävälistaa sille päivälle. Iltapala-aikaan imuroin vielä hienoa hiekkaa eteisen lattialta ja tuskailin, että vielä jäi hommia tekemättä. Tänään jatkan.

Ja niin jatkaa listakin.

Nyt pidän pienen blogitauon. Annan aikaa kodille ja perheelle. Saatan tehdä pienen matkan ja käyn iltaisin aikaisin nukkumaan. Hidastan tahtia, kun vielä voin, sillä kohta kutsuu työelämä ja sen tuomat haasteet.

Ensin teen ne listan asiat ja sitten hidastan. Tai sitten teen ne listan asiat hidastetusti. Sekin on jo melkoista itsensä armahtamista.

Tai laiskuutta. ;D

Voikaa hyvin!

Ps. Siitä huhuilusta: Laura, käy lukemassa TÄMÄ postaus. Blogitauon jälkeen arvon tossut uudelleen, jos en ole saanut yhteystietojasi. Toivottavasti teillä on kaikki hyvin!

Pinnasta on elastisuus hävinnyt

2011-04-13T12:43:00.011+03:00

Arkeen palaaminen tautisen ajanjakson jälkeen ei sujunut rauhallisesti tai seesteisesti. Eskariinmeno taisi jännittää, sillä pojat vain röhnöttivät milloin toistensa ja milloin kynnysten päällä hekottamassa ja tirskumassa, kun olisi pitänyt pukea ulkovaatteita ja lähteä.

Aikani minä sitä menoa kattelin, mutta sitten alkoivat hihat palaa. Savukin taisi nousta korvista. Toinen pojista sai mennä ulos pukemaan ja toinen omaan huoneeseensa. Ja minä rähisin vuoroin kummassakin paikassa.

Auta armias.

Muistuvat mieleen ne ajat, kun meillä saattoi mennä puolitoista tuntia uloslähtörituaaleissa. Puolitoista tuntia! Johan siinä ajassa olisi ehtinyt tehdä vaikka mitä kivaa siellä ULKONA, mutta sen sijaan meidän huru-ukot hekottivat hervottomina Heikkeinä eteisen lattialla. Tai toinen hyppeli milloin missäkin. Ei ihme, jos alkoi pikkasen aivoissa tykyttää.

Ja kaksi kertaa päivässä, tietenkin.

Eikä siinä ennen vanhaan auttanut, että olisin puetuttanut ensin toisen ja sitten vasta toisen, kun siinä hommassa olisi mennyt se sama aika kuitenkin. Kun ei voinut toista laittaa valvomatta pihalle (paitsi liekaan, mutta sinnekin poikapoloinen olisi varmaan vahingossa hirttäytynyt) ja ollessaan saman katon alla hulinoivat niin, että se joka oli karanteenissa toisella puolella taloa, sai pukijan ihan sekaisin villeillä "Jiiihaaaa"-huudoillaan ja naurunrätkätyksellään.

Jeesusteipillä suu kiinni?

(Ei tietenkään.)

Jeesusteipistä tuli mieleen, että eilen naapuri soitti juuri (ihme kyllä) rauhalliseen iltapala-aikaan ja pyysi lainaksi jeesusteippiä. Minä siinä ääneen ihmettelin, että jeesusteippiä, mitähän se olikaan. Issukkakin tokaisi, että kyllähän sä nyt jeesusteipin tiedät.

No tiesinhän minä ja tuon puhelun jälkeen tiesivät apinapojatkin, jotka nauroivat vedet silmissä jeesusteipille. En ihmettelisi, jos olisivat pissineet housuihinsakin, kun niin nauroivat. Hepuliheikit putosivat melkein tuoleiltansa. Rauhallisesta iltapalasta ei ollut enää tietoakaan, kun "mopo oli jo karannut".

Jos sitä vaan lähtisi uimaan myötävirtaan ja jättäisi tuon vastavirtaan räpiköimisen jo terveydellisistäkin syistä? Mitähän siitä tulisi? Jos minäkin vaan pötkähtäisin eteisen lattialle hulinoimaan ja hekottelemaan, niin kuinkahan kauan sitä hirnumista kestäisi? Minulla ei ainakaan enää päässä tykyttäisi ja kaikilla olisi hauskaa. Ainakin se hetken.

Mitäs siitä, vaikkei me päästäisi pihaa pidemmälle ja ne jo siellä eskarissakin ihmettelisivät, että missä ne Ralliradan heput luuraa. Mentäisiin sitten, kun ehdittäisiin. Eli tuskin koskaan. Eikä ainakaan ajoissa.

Hellurei aikatauluille ja pukemiselle. Heipat myös asiallisille käytöstavoille ja toisen huomioimiselle. Ei tukanpesua eikä kasviksia. Eikä ainakaan kurahousuja ja saappaita. Kalsarit ja T-paita ovat ihan hyvät, joo.

Mitähän siitä tulisi, niin.

Minä oon pinnaani jo venyttänyt niin, että siitä on jo kaikki elastisuus hävinnyt. Ei meinaa venyä enää, ei. Mutta pakko kai se on yritettävä jokin järjestys tässäkin talossa pitää, kun kerran on sen homman aloittanut.

Juu, ja pojat on poikii. Ja sen lisäksi vielä vähän apinoitakin. Tiedän.

Oksentaa, ei oksenna, oksentaa, ei oksen...

2011-04-12T13:26:00.013+03:00

Kahvihetket ovat vaihtuneet teehetkiksi. Sen verran tuo sairaanhoitajana häärääminen on vaikuttanut, ettei kahvia tee mieli.

Ulkona olemme käyneet vaihtelevalla porukalla ja tänään iltapäivällä pääsee viimeisinkin ex-potilas ulos vähäksi aikaa. Jos joku tulee lähelle, niin huudamme: "Vatsatautivaara, pysykää loitolla!"

Varmuuden vuoksi.

Misu saa arvontapalkinnoksi tuollaisen violetin tiskirätin. Voipi olla vähän sekundaa, vaikka priimaa yritinkin. Lankakerä meni niin hurjaan solmuun, että vietin muutaman silmukan neulomisen jälkeen aina puolisen tuntia lankoja setviessä. [seliseli ;)]

Mutta toivottavasti lanka"kerän" kanssa nypertäminen ei näy työnjäljessä ja rätti on kestävä ja toimiva.

Nyt huutelen vielä Lauran perään, jotta palatossut pääsisivät matkaan arvonnan voittajalle. :) En mie hätänen ole, mutta kun suunnittelen tässä pientä blogitaukoa, niin ehtisin laittaa postia tulemaan ennen sitä. Ja jokaisessa postauksessa huhuilen, jotta ei jää Lauralta huomaamatta.

Laita Laura siis yhteystietosi kommenttiboxiin, en julkaise sitä viestiä.

Huhuilen Lauraa!

2011-04-11T08:23:00.007+03:00

Voi olla, että arvonnan palkintojen postitus viivästyy, sillä oksutauti kiertää perheessämme taas (tai vielä). Viime yö oli niin hulinaa, että jossain vaiheessa kuulin väsyksissäni harhoja ja juoksentelin talon toisesta päästä toiseen ihan turhaan. Voin taata, että yöjuoksua tuli ainakin se kilometri.

Ja nukuttuja tunteja yhteenlaskien ehkä kolme.

Issukalla on todella hurja työviikko, joten en tiedä, missä vaiheessa pääsen käymään tuolla huoltsikan postipisteellä. Ehkä loppuviikosta, jos pysyn itse terveenä. Tai sitten pyydän naapureita apuun.

Lauraa vielä huhuilen, jotta pääsen laittamaan tossut matkaan.

Ja Dharman toivottelen tervetulleeksi lukijakuntaan. :)

Teidän lukijoiden läsnäolo ilahduttaa suuresti, kuten myös teidän mukavat viestinnekin. Kiitos niistä!

Nyt palailen tuonne pyykkihommiin.

Voikaa hyvin!

Ps. Kuva ei taida liittyä suoranaisesti aiheeseen, vaikka noita hommiahan me täällä kyllä nyt kovasti teemme. Rauhallisia hommia, että toipilas (ja äiti) saa(vat) levättyä. ;)

Arvonnan voittaja(t)

2011-04-10T08:08:00.020+03:00

Arvonta toteutettiin kirjoittamalla osallistujien nimet paperille ja leikkaamalla ne suikaleiksi. Nimisuikaleet laitettiin toiseen tossuun, joka ojennettiin onnettarelle. Tai kahdelle.

Tässä kävi nyt niin, että koska eletään kaksosperheessä, jossa aika usein joudutaan odottamaan, joustamaan ja vuorottelemaan, annoinkin nyt molempien poikien nostaa tossuista yhden paperisuikaleen.

Meillä on siis täällä KAKSI voittajaa!

Toinen tossu siis ekalle ja toinen tokalle?

No, ehkä teen nyt kuitenkin niin, että lähetän koko parin sille ensimmäiselle onnelliselle, eli:

"Mukana, ihanat tossut, juuri tuollaisia olen vailla :)

terv. Laura

8. huhtikuuta 2011 23.25"

Laura saa tossut. :)

"Tietäisin tossuille hyvä kodin. :D

8. huhtikuuta 2011 0.08"

Ja Misu saa jotain muuta, vaikka toisia tossuja en nyt tähän hätään saakaan aikaiseksi. Toivottavasti posti kuitenkin lohduttaa.

Laura ja Misu, laitattehan pikaisesti yhteystietonne kommentteihin. Koska hyväksyn jokaisen kommentin erikseen, en tietenkään julkaise niitä viestejä täällä. Jos et halua laittaa suoraan kotiosoitetta, voit laittaa sähköpostiosoitteen, niin otan yhteyttä.

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille, rutistus ja ajatus teille!

Arvontaan voi vielä osallistua...

2011-04-09T19:35:00.003+03:00

...jokusen tunnin ajan.

Sen verran käyn tässä hihkaisemassa, että pääsin perjantaina keväisille messuille Helsinkiin ja päivä oli mukava!

Kuvassa on palloesikko, jonka yritän pitää hengissä siihen asti, kunnes maa sulaa. Ja vielä senkin jälkeen... ;) Ostin niitä siis kolme ja toivon, että saisin ne menestymään kevätesikoiden kavereina tuolla kokeilukukkapenkissä.

Kaaharikalle kutsui mua syömään.

Tööt, tööt!!!

2011-04-07T21:04:00.012+03:00

No niin, nyt olisi fanfaarien ja tööttäilyjen paikka, sillä sain juuri hetki sitten valmiiksi kaksi Iisakin Kirkkoa!!!

Nämä palatossut sopivat varmaan parhaiten 38-koon jalkaan, mutta venyvät myös sellaiselle tossuttelijalle, jolle menee 39-koon sirohko popotin.

Niinpä ajattelin tehdä historiaa ja pistää pystyyn ARVONNAN, vaikka olen joskus itselleni vannonutkin, etten koskaan arvo täällä mitään.

Sitä voi näköjään vähän hurahtaa, kun tapahtuu jotain näinkin uskomatonta, kuin tossujen valmiiksi saattaminen. ;D

Joku onnekas (hih, hih, tai onneton) saa palkinnoksi nuo kyseiset tossut. Saumat voivat hieman painaa ja niiden kestävyydestäkään en voi mennä takuuseen, mutta ainakin nuo tossukat ovat tietynlaisella sinnikkyydellä tehdyt ja uniikit.

Joskus ne voivat olla myös erittäin arvokkaat keräilyharvinaisuudet. ;)

Voit osallistua jättämällä viestin kommenttiboxiin. Arvonta-aika päättyy lauantaina 9.4.2011 kello 24 Suomen aikaa.

Osallistua voivat kaikki tutut sekä vähemmän tutut, kunhan jättää viestiin vähintäänkin nimimerkin.

Onnea!

Käärmeitä ja pälvikaljuja

2011-04-07T10:48:00.019+03:00

Keskiviikon vapaapäivä meni osittain askarrellessa. Minikin jaksoi tehdä käärmeen, mutta loppupäivä menikin sitten huilatessa ja (onneksi vain yhden kerran) oksuvatia haliessa.

Pojat pistin välillä pihalle rymyämään. Sen verran sitten rymysivätkin, että juoksin jossain vaiheessa ulos itsekin ja komensin lopettamaan nurmikon kaivamisen... Ensi kesänä sitten saadaan "ihastella" noita pälvikaljuläikkiä. Grrrr.

Pojat palasivat punaposkisina sisälle ja itsekin olin varsin tyytyväinen, että olivat löytäneet ilmeisesti ihan mukavaa tekemistä keskenään. Tosin suurimman osan ajasta he piileksivät autokatoksen takana, joten pitäisi kai mennä jossain vaiheessa tarkistamaan, mitä siellä on saatu aikaan.

Vauhtiveikot olivat jättäneet ulkovaatteensa tyypilliseen tapaansa hujan hajan eteisen lattialle ja kun vetäisin siitä(kin) herneet nenään ja lähdin hakemaan kameraa ikuistaakseni mokoman sotkun, tuli Ralliroopelle kiirus. Tuo ehti kaapata muutamat todistekappaleet ennen kuin ehdin napata kuvan. Ja kiirus näyttää tuossa kuvassa tosiaan olevan...

Minua hiukkasen jännittää, että onko tämä oksutauti nyt tässä, vai sairastuuko joku perheestä vielä. Jos sairastuu, joudun perumaan huomisen messuretken naapurin kanssa. Pitäkää peukkuja pystyssä, että ollaan terveinä ja pääsen ihastelemaan puutarha- ja sisustusjuttuja Helsingin messukeskukseen.

T: nimim. "Tahtoo Helsinkiin"

Eiliset kuraleikit ja yölliset laatoitukset

2011-04-06T08:47:00.008+03:00

Täältä tullaan!

Se siitä.

***

Toimeliaan päivän päätteeksi Issukka nökötti työkoneella yöhön asti ja minä kukuin muuten vaan. Olin juuri päässyt lehden kanssa sänkyyn, kun kuulin epämääräistä kurlausta Minin huoneesta.

Meillä toivotettiin epämieluisa oksutauti vastahakoisesti tervetulleeksi ja pyydettiin kääntymään samantien kannoiltaan. Koko yön jännitin, muuttuvatko päivän kuraleikit yölliseksi kurailuksi, mutta ei ainakaan vielä.

Nyt pojatkin viettävät vapaapäivää, sillä jos laatta lentäisi eskarissa, en pääsisi heitä sieltä hakemaan tytön kanssa. Ja kun kerran on mahdollista pitää heidät kotona milloin huvittaa, niin käytämme sitä mahdollisuutta kyllä.

Mitä mieltä te olette?

Jos yksi perheenjäsen on vatsataudissa, pitäisikö muidenkin lasten olla silloin kotona? (Jo senkin takia, etteivät levitä mahdollista pöpöä ympäriinsä?)

Nyt tää lähtis, niinku, antamaan aamupalaa vapaapäiväläisille...

Pysykää terveinä!

Tiistaina

2011-04-05T13:26:00.008+03:00

Kuinkas tässä nyt näin kävi?

Kaurapuuro kiehui hellalle ihan vauhdilla, kun luulin sihinän tulevan leikkivän lapsen suusta. Ja se tulikin sieltä kattilasta. Itse olin juuri naureskelemassa Johannan ehdotukselle (edellisen postauksen kommenteissa) laittaa kyltti pihalle, jossa kannustetaan naapureita tööttäämään joka kerta ohi ajaessaan. Siis ihan sen kunniaksi, että tossut ovat vihdoinkin valmistuneet.

Siis nehän eivät vielä ole, mutta sitten kun ovat.

Nyt en mainitse enää tossuista mitään, en ennen kuin ne ovat valmiit. Tai ainakin toinen niistä.

Tästähän on tovi aikaa, kun taitoin kuumehuuruissa tuossa rappusilla nilkkani ja löysin itseni lumihangesta kontiltani. Se oli silloin kovien pakkasten aikaan, helmikuussa.

Tänä aamuna heräsin Minin tohinoihin. Hän hilppasi olohuoneeseen ja pitkän aikaa oli aivan hiljaista. Sitten hän kuului aukaisevan pattereilla toimivan minipianon ja alkoi laulaa ja soittaa antaumuksella. Niin, että hän veti keuhkot täyteen ilmaa ja antoi äänen kantaa pit-käl-le.

Sanoitus on tuossa ylhäällä...

Nilkka on tosiaan kipeä vieläkin, enkä oikein tiedä, mitä tässä oikein tekisi sen kanssa. Se ei ole turvoksissa nyt, mutta ei sillä kyllä pysty juoksemaan eikä hyppimään. Ei siis jumppaamaankaan. Ei hiihtämään eikä luistelemaan. Se kipeytyy hyvin helposti pienestäkin virheliikkeestä, joskus ihan tavisliikkeestäkin. Niin, ei se kunnossa ole, mutta tulisiko se kuntoon ihan kotikonstein?

Sen tietänee lääkäri, jonka vastaanotolle en ole varannut aikaa. Ja jos varaan, niin se aika on joskus kahden viikon päästä, kun se nilkka voi olla jo kunnossa. Ja sitten se on turha käynti.

Tätä jankkausta olen harrastanut jo kohta kaksi kuukautta.

Muuta ei siitä sen enempää. Vaan olisittepa kuulleet sen Minin laulun... ;D

Laulakaa toisillenne!

Maanantaina

2011-04-04T13:20:00.027+03:00

Tässä Minin pipossa on sellaiset "korvat", kuin ajattelin, että tuossa edellisen postauksen pöllöpipossakin pitäisi olla. Pöllömmät siis. Kun vaaleanpunainen pipo liukui kummitytön isosiskon päähän, tyttö sai samantein sekä pöllöt että pöllön korvat. ;)

Pöllöpipo pääsi siis kaverille, mistä Minikin osasi onneksi iloita. Jos teen Minille samanlaisen pipon, mutta matalampana, niin hänkin saa sitten pöllökorvaisen pöllöpipon.

Tänään olemme kulkeneet kumisaappaissa, joskin minulta puuttuvat ne oikeankokoiset. Pitäisi hankkia uudet kumpparit siis. Haaveilen hai-saappaista, mutta mietin, ovatko ne hyvät metsässä... Nokialaiset ovat siitä hyvät, että niissä on sitä vartta, jos vaikka uppoaa syvään ojaan. Mistä sitä koskaan tietää, missä sitä tulee rämmittyä...

Töihinpaluuseen mennessä ne kumisaappaat on ostettava.

(Joku voi nyt päätellä, että koluan työkseni metsiä ja rämmin ojia myöten...? No, ehkä joskus. Tai aika usein, itse asiassa.)

Olen toivoton tapaus niiden palatossujen kanssa (ketä kyllästyttää jo koko puheenaihe?): sen sijaan, että olisin alkanut koota paloja yhteen, aloinkin neuloa tiskirättiä. Yöhön asti.

Googletin ohjetta ja löysin vaikka miten ihania taidonnäytteitä, joissa oli sydämiä ja nappeja ja etanoita... Ja pyöreitä, pitsiliinan näköisiä. Ajattelin aloittaa kuitenkin ihan helposta versiosta.

Koska puikot olivat melko lyhyet ja lanka liukasta, pistin sinitarrapallerot stoppareiksi puikkojen päihin. Yhtään silmukkaa ei karannut! ;DD

Vanha kikka toimi. :)

Nyt kun olen täällä viime aikoina vilautellut tekeleitäni, on käynyt myös mielessä, tuntuuko moinen aikaansaannosten esittely jonkun mielestä jotenkin leveilyltä? Sellaiselta "Katsokaa kaikki, mitä olen saanut aikaan!"-tyyppiseltä hapatukselta? Niin ei ainakaan ole tarkoitus.

Olen luonteeltani välillä hieman lapsekas; mutta en katso sitä huonoksi asiaksi itsekään. Osaan iloita aidosti pienistäkin onnistumisista tuntematta yhtään ylemmyyttä muita kohtaan. Jos siis osaan nauraa itselleni (ja mollatakin), niin osaan myös iloita vilpittömästi itsestäni. Ja toivon myös, että voisin kannustaa muitakin olemaan hieman lapsekkaita tässä asiassa. Varsinkin lapsellisten, sillä he antavat sitten omille lapsilleen esimerkin, kuinka omista onnistumisistaan voi vilpittömästi iloita.

Jos jostakusta tuntuu siltä, että leveilyksi on mennyt, niin en kyllä mahda sille mitään. Jatkan varmaan edelleenkin käsitöiden vilauttelua. Ainakin ne PALATOSSUT tulevat heti näytille, kun saan ne valmiiksi. Olivat ne sitten suorat, kierot tai muuten vain (epä)onnistuneet. ;)

Ensvuoteen siis.

Hello!

2011-04-02T17:25:00.008+03:00

Taas täällä.

Tässä on nyt se "Liian pieni pipoksi Minille", "Kaulaliina" ja "Jokotai". Siitä tulikin liian iso pipo Minille, joten nyt joko pidän nuo ihmekorvat tuolla ensi talveen, kunnes Minin pää on kasvanut tai sitten annan pipottimen samaan perheeseen kuin tuubikaulurinkin. Siellä on kaverilla hieman isompi pää. Sitten olisivat sen perheen äiti ja pikkutytär molemmat hempeissä vaaleanpunaisissa neuleissaan.

Paitsi että sitten pitäisi varmaan neuloa perheen toisellekin tyttärelle jotain... Säärystimet?

Nyt taidan kyllä tehdä ne paljon puhutut (mutta vähän nähdyt) palatossut valmiiksi.

Ei mulla muuta tähän hätään.

Voikaa hyvin!

Napista asiaa

2011-04-02T14:37:00.008+03:00

Tänä aamuna käväisimme kaupungilla. Miesväki meni omia menojaan ja osti laskettelukypärät ja -lasit, tyttökööri taas laukkasi nappi- ja lelukaupan kautta tavarataloon.

Olen viime aikoina miettinyt, korostammeko meidän perheessä sukupuolieroja jotenkin liikaa, kun aika usein pojat menevät isänsä kanssa ja tuo typy kulkee minun mukana. Miksen minä olisi esimerkiksi tänään voinut mennä ostamaan niitä kypäriä poikien kanssa ja Issukka Minin kanssa nappeja ja bambu-lankaa...?

No, tuo nyt oli aika huono esimerkki.

Vai oliko?

Olisihan se mielenkiintoista, jos olisimme vaihtaneet paikkoja: millaiset kypärät ja suojalasit olisin ostanut ja toisaalta, millaiset napit ja langat Issukka olisi valinnut...?

Nyt heräsi uteliaisuus.

Lähinnä siis sen puoleen, että minkälaiset valinnat Issukka olisi siellä nappikaupassa tehnyt. Ja miten minä olisin reakoinut, jos napit olisivatkin olleet ihan erilaiset kuin mitä olin kuvitellut niiden etukäteen olevan.

Miten niin oletan, että hän olisi tuonut vääränlaiset napit???

No, niin tai näin, niin en ala napista asiasta enempää, vaan toivotan oikein mukavaa viikonloppua jokaikiselle tänne kurkkaavalle!

Ei pöllömpää

2011-04-01T13:46:00.014+03:00

Äidin ja lapsen pikaruokaa lounasaikaan... Olen hurahtanaut kesäkurpitsaan ja lapsetkin alkavat pikkuhiljaa päästä makuun. Pitäisiköhän kokeilla kasvattaa kurpitsat itse ensi kesänä? Olen niin kauhean arka kokeilemaan, vaikka mitä se tekee, jos ei heti onnistukaan? Pitäisi kyllä laajentaa kasvimaata, että sinne saisi mahtumaan kaiken, mitä on ajatellut kasvattavansa.

Pannulla on lisäksi paprikaa ja purkkitonnikalaa, kattilassa nuudeleita.

Kesäkurpitsatonnikala-nuudeleiden lisäksi olen syönyt sanani.

Uhosin tekeväni palatossut valmiiksi, ennen kuin alan tehdä mitään kolmatta työtä tuubikaulurin jälkeen. En tehnyt. Otin eilen langan ja puikot mukaan ompelukerhoon ja aloin suunnitella Minille pipoa. Ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi koota palatossuja. Koko illan aikana en saanut aikaiseksi kuin tietyn määrän silmukoita puikolle ja pienenpienen pätkän joustinneuletta. Sitten tyssäsi.

Minulta puuttui suunnitelma ja kärsivällisyys.

Illemmalla istahdin alas työpöydän ääreelle ja katselin muistivihkoni epämääräisiä ja epätoivoisia laskuyrityksiä. Sutattuja ja ylivedetteyjä numeroita, ympyröityjä kohtia ja rasteja. Pelkkää sotkua.

Otin kynän ja aloin vedellä viivoja (numeroiden sijaan) tyhjälle paperille. Silmukka silmukalta. Nurjaa, oikeaa ja tähkän kohtaa. Sain kuvion muodostumaan jo luoduille silmukoille ja jatkoin neulomista. Kunnes.

Minusta alkoi tuntua siltä, että pelkkä koko pipon matkalta syntyvä tähkäkuvio onkin tylsä (tai pikemminkin en vain jaksaisi laskea kerroksia ja heilua apupuikon kanssa). Jospa tästä tulisikin pöllöpipo? Napit silmiksi ja niin edelleen?

Loppujen lopuksi tästä ei taida tulla pipoa laisinkaan, ei ainakaan Minille, sillä silmukoita lienee liian vähän. No, ei se mitään. Koska neulomus on jo noinkin pitkällä, niin tehdään siitä sitten vaikka kaulaliina. Eikö? Jos toiseen päähän tekee jotain muuta kuviota ja sellaisen liinan mentävän halkion, niin eikö se sitten olisi ihan ok?

Kuten huomata saattaa, minusta on tullut lyhytpinnainen tuuliviiri, joka ei tiedä, onko lintu vai kala. Kaikkein eniten tässä harmittaa varmaan se, että eilisiltaisessa ompelukerhossa minulta menivät hyvät jutut ja keskustelunaiheet ohi, kun räknäsin vain silmukoita ja numeroita vuoronperään sohvan syövereissä.

Ensi viikolla taidan jättää käsityöt kotiin. Siten pystyn ainakin osallistumaan ompelukerhon keskusteluihin ja nauttimaan kahviherkuttelusta ilman, että ajatukset pyörivät vain neulomuksessa ja siinä, mitä puikoilla syntyykään... vai syntyykö mitään.

Fiksun äidin palkinto

2011-03-31T13:49:00.010+03:00

Äiti ja tytär kävellä kopsuttelevat asfalttista pyörätietä pitkin leikkipuistoa kohti. Matka meinaa tyssätä alkuunsa, kun tytär syöksyy tämän tästä maahan makaamaan ja valittaa, ettei jaksa kävellä.

Täh?

Kaksikolla on lyhyempi matka kotiin kuin puistoon, joten se isompi ehdottaa takaisin kääntymistä. Mutta pienemmälle se ei käy. Niinpä taivallus jatkuu.

Jossain vaiheessa tytöntyllerö pistääkin yllättäen kutosvaihteen päälle ja äiti jää hölmönä seisomaan keskelle aurinkoista pyörätietä.

Mitäh?

Pikkupimu marssii kädet viuhuen ja määrätietoisesti askeltaen eteenpäin, eikä vilkaisekaan taakseen. Ja äidillä välähtää...

Ketään ei näy. Katu on hiljainen.

Äiti muksahtaa polvilleen maahan ja huudahtaa tyttärelleen, ettei jaksa enää kävellä. Ei siis niin yhtään!

Mitä tekee tytär, pysähtyykö ja tulee nauraen vetämään äitinsä ylös märältä asfaltilta? Ei. Hän melkein pysähtyy, hidastaa jo kulkuaan, mutta alkaakin sitten kävellä ihan tuhatta ja sataa. Kops, kops vaan. Äiti huutaa uudelleen ja pyytää auttamaan, mutta tytär vain kiihdyttää kulkuaan.

Pahus.

Kohta tuo tyttö on jo autotiellä asti, tuumaa äiti ja pistää juoksuksi. Tytär on jo autotien reunassa, kun äiti melkein saavuttaa hänet. Vielä kuin pisteenä iin päälle, äiti huutaa tytölle:

"Et mene sinne autotielle! Pysähdy, tai minä... minä...SUUTUN!!!"

Fiksun äidin fiksuuspalkinto menee tänään... Ylvalle.

-huokaus-

(Kuva ei liity tilanteeseen, vaikka siinä Tytär onkin. Selkä äitiinsä päin.)

Keskellä viikkoa

2011-03-30T13:59:00.008+03:00

TAAS lähti tulppaaneja mukaan kauppareissulla. Olen ajatellut tätä rahojen "haaskausta" näihin kimppuihin sillä mielellä, että jos jätän namipussit kauppaan, voin hyvällä omalla tunnolla ostaa kukkia kotiin. Eikös se olekin ihan kohtalaisen hyvä perustelu tälle yltiöpäiselle kukkien ostohuumalle?

Tällä kertaa lähti mukaan kylläkin KAKSI kimppua.

(Yhteensä viisi euroa.)

Veimme eilen miesväen laskettelukeskukseen tutkimaan käytettyjä "kamoja", kuten pojat asian ilmaisivat. Sillä aikaa me tytöt kävimme ruokakaupassa. Yleensä noissa kaupoissa saa juosta hikihatussa kauppalapun kanssa, mutta nyt (oli ihan outoa, kun) sai kierrellä ihan rauhassa ja kuluttaa aikaa hyllyjen välissä. Olimme nimittäin sopineet, että jos käytetyt kamat lähtevät mukaan, pojat pääsevät heti mäkeen.

Ja he pääsivät. :)

Nyt meidän hurumurmeleilla on omat kypärää vaille valmiit laskettelutamineet ja mäkeen halutaan joka päivä. Kaaharikalle ei vain oikein ymmärrä, miksi siellä mäessä pitää mutkitella, eikä voi vain laskea sata lasissa...

Ja minä olen selittänyt kyllästymiseen asti siitä, kuinka ensin pitää oppia tekniikka ja vasta sitten voi päästellä vähän kovempaa. Eiväthän kilpalaskijatkaan pärjää kisoissa, jos tekniikka ei ole hanskassa.

Tämän aamun tunnelmia tässä. Heräsimme vasta puoli yhdeksältä ja rauhallisen aamun jälkeen piti kiriä hommia kiinni. Eskariin kun ei voinut lähteä, ainakaan tänään, pelkässä pyjamassa...

Hommia piisais kyllä edelleenkin, mutta taidan pistää tuon kodinhoitohuoneen oven vain kiinni. Eivät nuo pyykit sieltä taida mihinkään karata... ;)

Kun pojat tulevat eskarista, me lähdetään hakemaan kilotolkulla luomuhiutaleita ja -ryynejä sekä -jauhoja. Melkein suoraan myllystä.

Voikaa hyvin!

Äiti kävi ongella...

2011-03-29T21:49:00.019+03:00

ja haaviin tarttui asiaa erilaisuudesta...

Jotenkin haipakkaa nämä päivät tuntuvat nyt menevän kesäaikaan siirtymisen jälkeen. Meillä on ollut iltaisinkin puuhaa niin, jotta lasten nukkumaanmeno on viivästynyt. Taidamme siis olla vielä talviajassa?

Meidän villit pojat ovat olleet viime aikoina aika lutusia. Ja herkkiä. Ehkä se on tuo ikä, kun lähestytään koulunalkua, että ollaan niin pieniä ja haavoittuvaisia; vaikka ollaankin muka jo isoja kolleja. Niin, että halutaan yhtäaikaa syliin sykkyrään ja kauemmas kyräilemään.

Kaaharikalle on viime aikoina sanonut aina silloin tällöin, ettei halua eskariin. Yhtenä iltana yritin onkia hänestä tietoja ja ymmärtää, miksi eskariinmeno tuntuu niin vastenmieliseltä. Ei napannut ei, vaikka kuinka yritin onkia hellästi ja painostamatta.

Näinhän minä, että poikaa itketti.

Ja koska en saanut pojasta irti muuta, kuin että kukaan ei ole kiusannut tai pahoittanut hänen mieltään eskarissa, en voinut sillä kertaa muuta kuin tyytyä suukottamaan poskelle. Miten kummassa saan pojan avautumaan myöhemmin, jos en saanut nytkään? Minua itseäni hirvittää se, jos tulevassa koulumaailmassa lapseni joutuisivat esimerkiksi kiusatuiksi, eivätkä he pystyisi puhumaan asiasta minulle tai jollekin muulle turvalliselle aikuiselle. Lapsella täytyy olla uskallusta ja taitoa puhua asioista, jotka hänen mieltään painavat. Muuten ne jäävät möykyksi sinne mielen sopukoihin.

Sanoo kotipsykologi.

No, seuraavana aamuna olin saanut hädin tuskin silmäni auki, kun Kaaharikalle kiipesi viereeni sänkyyn ja alkoi kertoa, mikä hänen mieltään siellä eskarissa painoi. Ja tiedättekös, kivi todella vierähti sydämeltäni! Tai ainakin se siltä tuntui. ;)

Vaikka asiaan ei täydellistä ratkaisua pojan mielestä ollutkaan (eli allergian häviämistä kuin taikasauvan iskusta), niin hän ainakin huomasi sen, että puhuminen kannatti ja olo helpottui. Kyse oli erilaisuudesta ja sen kokemisesta, mistä siellä eskarissa on kyllä viime aikoina puhuttukin paljon. Jotain niistä keskusteluista oli jäänyt itämään ja poika koki olevansa erilainen kuin muut vain sen takia, että haki mielestään erilaisen ruokansa eri paikasta kuin muut.

Niin pieni asia voi olla niin iso asia.

Jos Kaaharikalle onkin nyt huomannut, että hän on erilainen kuin joku muu, niin seuraavaksi hänen olisi hyvä ymmärtää, että me olemme KAIKKI ihan erilaisia. Ei ole kahta samanlaista. Ja hyvä niin.

Eikä se "erilaisuus" loppujen lopuksi välttämättä olekaan niin erilaista, kuin ensalkuun uskoisi. Siitä voi antaa hyvän esimerkin Vinkeän äiti, joka bloggaa TÄÄLLÄ.

Tämä aiheesta tällä erää. Hyvää yötä ja kauniita unia. :)

Valkosuklaa-karpalo Cookies

2011-03-27T17:28:00.006+03:00

Muuntelin tässä vähän aikaa sitten erästä Suklaa Cookies-ohjetta siten, että korvasin osan tummasta suklaasta kuivatuilla karpaloilla. Ohje on TÄÄLLÄ.

Tänään korvasin tumman suklaan valkosuklaalla ja minusta tuntuu, että namimpaa on. ;D

Ja linjat kiittelee, sillä kokeilin tänään myös elämäni ekan kerran kondensoidun maidon keittämistä ja tein Banoffee-kakun vaatekutsuille. Pikkasen kyllä jännitti, sillä jos homma olisi mennyt pieleen, olisin joutunut varmaan vääntämään kiireessä pannukakun. Ja eihän pannukakussa mitään vikaa ole, paitsi etten osaa sellaista oikein paistaa silleen onnistuneesti.

Eli, tosi leipuri se tässä on äänessä, juu. ;)

Mutta uskokaa silti, että Valkosuklaa-karpalo Cookies-keksit ovat hyviä. Kannattaa kokeilla. (Eikä Banoffee-kakkuun tarvita, onneksi, uunia...)

Liian iso

2011-03-26T15:30:00.015+02:00

Samainen ahmattityyny, joka hotkaisi tässä yhtenä päivänä Minin unikaverin, sai tänään yllensä päättelemistä vaille olevan tuubikaulurin. ;)

Koska kauluri näytti varsin ykstoikkoiselta, pyysin perheen toista mannekiinia esittelemään tekelettä vähän edustavammin.

Nopsaan kauluri ylle...

Ei siinä ehtinyt edes langanpätkiä piilottelemaan tai tuubia asettelemaan, sillä kauluri oli tytön mielestä liian iso.

TÄÄ ON LIIAN ISO!!!!

Kauluri lensi sohvan alle ja oli se vaan luojan lykky, että aamulla oltiin imuroitu (ne pölyt sieltä sohvan alta)... Eikä Minin tarvitse kärvistellä liian ison kaulurin kanssa, sillä tuo kauluri menee joitakin kokoja isommalle kaverille. Ihan siis aikuiselle.

Kiitos Ystävämurulle vaatteista ja kattilasta, tämä tulee postitse teille! :D

Ps. Lankaa jäi, joten mitäpä (helppoa) tekisin vajaasta 200g:sta Flipfloppia?

Ps. Meillä ei ole edes koiraa

2011-03-25T07:24:00.008+02:00

Täällä on murmur-aamu. Ainakin mulla.

Kuuden aikaan aamulla joku määrätietoinen Hienohelma tunkemalla tunki viereen ja alkoi siinä samalla jutella mieltään painavia asioita julki. Aika kovalla äänellä. Melkein yhtäaikaa alkoivat kaksi Aamuvirkkua Apinaa leikkinsä, jonka jokaisen vuorosanan kuulin erittäin hyvin talon toiselle puolelle. Nuo Apinat (ja tuo Hienohelma) ovat sitten tosi rakkaita, vaikka Apinoiksi ( ja Hienohelmaksi) nyt tässä kutsunkin.

Toisella Apinalla on silmätulehdus ja minun pitää kohta yritää saada aika terkkulandiaan. Vastahan siellä maanantaina käytiin. (Ihan turha ja hämmentävä käynti.)

Sitten pitää yrittää saada nopea aika hammaslääkärille, jotta tuo katsoisi, pitääkö Minin hammasta hioa, tai jotain. Mini ja Ralliroope kuuntelivat eilen Hevisaurusta, Mini kiipesi lelukoriin ja Ralliroope vetäisi koria sillä seurauksella, että Minin hammas lohkesi. Ihan sellainen hyvä pala lähti.

Sellaista sattuu.

Kaiken Kivan päälle Issukka huikkasi töihin lähtiessään, että hän tulee samoihin aikoihin kuin edellisenä päivänä ja että: "Nähdään iltapäivällä!"

Onko iltapäivä nykyään kello 17.30????

Nyt menen joko mököttämään peiton alle tai laittamaan aamupalaa tälle hupsulle sakille. Ja kohtahan noihin ajanvarauksiinkin voi ruveta soittelemaan. Meneehän se aamupäivä näinkin.

Mökötyksetöntä päivää teille!

Arvaa, mitä tyyny söi?

2011-03-23T13:49:00.006+02:00

Tässä on tyyny ja sen päällinen. Enpä olisi kuunaan uskonut, että esittelen sitä joskus täällä blogissa kaikelle kansalle, mutta nyt sen teen. Joku voi jo varmaan keksiäkin, mitä tuo tyyny tänään söi, yhtenä suupalana...

(Näettekö, miten sen masu pikkusen pömpöttää?)

"Hellou!"

Onneksi Norsu (se Minin aito ja oikea unikaveri) oli hotkaistu kuin Punahilkan Isoäiti konsanaan, niinpä sen paksussa nahkassa ei ollut naarmuakaan. Ei siis tarvittu laastaria, lankaa eikä neulaa... Norsuttimen löysi "metsästäjä" Äiti Äitinen melkoisen etsintäoperaation jälkeen.

Tässä äitiyden ohella minulle on ilmeisesti kasvanut pirunsarvien lisäksi jonkintasoinen norsutunnistin ohimoille. Kun ei tuota elikkoa löydetä enää niistä tutuista piilopaikoista, vaan löytämiseen tarvitaan lähestulkoon jo kolmatta silmää. Kun Miniltä itseltään kysyy, minne hän on unikaverinsa laittanut, hän vastaa poikkeuksetta: "Minen muista."

Dementikkotyttären pelastus on siis äidin kyttyrä otsalla.

Jonkinlainen systeemi

2011-03-22T13:52:00.009+02:00

Reilun tuhannen silmukan luomisen ja vajaan tuhannen silmukan purkamisen jälkeen ollaan tässä: pyöröpuikoilla on 144 silmukkaa ja 12 palmikkoa. Nyt toivon, että puikot pysyvät koossa loppuun asti, eivätkä silmukat karkaile enää.

Olen retkahtanut kahden työn tekemiseen yhtäaikaa. Palatossuista ensimmäinen on melkein koossa, toinen taas on ihan palasina. Kolmatta hommaa en ota, ennen kuin tossut on tehty.

***

Tänä aamuna meillä kävi härdelli kylässä; toisinaan se kyllä tuntuu asuvan meillä, mutta tänään se onneksi vain piipahti. Eskariin ja muskariin lähtö oli aivan fiasko, kun eteisessä yksi hihhuloi selinmakuulla, toinen hanskat varpaissa ja kolmas päätti olla itsepäinen kuin aasi. Minä (en ollut se aasi, vaan) pyörin keskellä vaateröykkiötä kuin karusellissa ja yritin toimia kuin valkohansikkainen liikennepoliisi.

Ei oikein onnistunut.

Liikenne niin sanotusti ruuhkautui ja syntyi melkein mellakka. Ja kaiken tuon keskellä pojat muistivat, että tänään tarvitaan eskariin jumppavaatteet. Jumppavaatteet?!? Desilitra hikeä holahti kainaloihin samantein.

Ja puhelin soi.

Mihin kummaan ovat hävinneet organisointi- ennakointi ja ajatustenlukutaitoni? Nehän ovat joka äidin monitoimikassissa ihan vakiovarusteina. Se kassi taisi olla tänä aamuna hukassa sekin...

Ihan kauhulla ajattelen töihinlähtöä, siis sitä, että kuinka kummassa selviän moisesta aamurumbasta, kun en meinaa pysyä perässä nytkään? Tätähän olen ihmetellyt ennenkin, enkös? Pitäisi keksiä jonkinlainen systeemi, jotta emme löydä itseämme koulusta pelkissä pikkareissa ja vain yksi sukka jalassa (sekin nurinpäin) tai työpaikalta pelkissä rintsikoissa ja reikäisissä kalsareissa. Se kun ei välttämättä ole kovin mieltä ylentävä näkykään edes.

Tietysti voisimme paneutua näin alkuun lähinnä siihen, että edes joku meistä löytää itsensä sieltä mistä pitääkin, sovittuun kellonaikaan. Vaikka sitten pelkissä alusvaatteissa.

Sitä systeemiä olisi syytä ruveta hiomaan jo nyt.