keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

He ovat jo menneet.

Kävimme illemmalla vielä mattojenpesupaikalla ja lapset polskuttelivat sillä aikaa kun pesin pari mattoa lisää. Haikailen edelleen pääseväni muutaman mattorullan kanssa pesualtaiden äärelle, mutta pitää vähän miettiä, missä ne seuraavat matot kuivattaisi.

Tänään isukki otti lapset ja lähti metsään. Palasivat kipposet täynnä mustikoita ja piirakan toivossa. Yritin sillä aikaa käydä läpi tavararöykkiötä, joka sisältää laatikoittain vanhemmilleni (ja isovanhemmilleni) kuuluvia papereita ja muistoja. Nyt olen aika rikki, väsynyt ja kaikin puolin sekaisin. Minussa taistelee kaksi puolta: se, joka haluaa eroon kaikesta mikä muistuttaa menneistä sukupolvista ja se, joka haluaa vaalia heitä säilyttämällä muistoja.

Se, että säilytän tietoja isäni sairaudesta ja äitini muistiinpanoista, mitä sen on väliä? Mikään ei muutu. Mikään ei tuo heitä takaisin. He ovat jo menneet.

Nyt pitäisi jaksaa nousta jaloilleen, sillä ei ole oikein, että lapset joutuvat kohtaamaan äreän ja väsyneen äidin. Surun he saavat nähdä ja ikävän, sillä sen voin heille selittää. Mutta miten lapselle voi selittää sen, että menneisyyden kohtaaminen pelottaa, ärsyttää ja hajottaa? Edelleen.

Silti nyt on aika kohdata se ja tehdä tilinpäätös. Olen kerännyt siihen voimia jo monta vuotta. Ja tiedän, että sitten helpottaa.

Nyt sitä mustikkapiirakkaa tekemään. :)

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Mäntysuopaa ja auringonpaistetta

Aamulla pakkasin pojat ja kaksi keittiön mattoa autoon mäntysuopapullon kanssa ja lähdin pyykille rantaan. Ennen rantaan pääsyä oli kyllä käytävä ostamassa pesuharja ja lakupussi*, joita ilman mattojen kuuraaminen ei yksinkertaisesti onnistu. ;)

Pojat saivat leikkiä rantavedessä sillä aikaa, kun opettelin uudelleen mattojenpesun alkeet pesupaikalla. Siitä on nimittäin melkoisesti aikaa, kun olen viimeksi mattoja itse pessyt. Rouva Uusavuttomuus tässä, hei!

Totuus on se, että poikien vauva- ja taaperoaikana matot pesetettiin helpoimman kaavan mukaan, varsinkin isot matot: likaisina pesulan ovista sisään, puhtaina ja kuivina ulos. Jossain vaiheessa isot matot hävisivät lattioiltamme kokonaan, sillä kaksi kuivaksiopettelijaa samanaikaisesti oli liikaa sekä matoille että minulle.

No, mattojenpesupaikalta itseni siis aamulla löysin. Mikä ihana tuoksu! Mäntysuopa ja puhtaan maton tuoksu... Harjojen suhina ja vesihanojen kohina täyttivät lähitienoon äänillään, kun väki kokoontui altaiden luokse. Oli pientä väkeä vanhempineen ja vanhempia rouvia ja herroja juttuineen ja varmoine tapoineen. Kyllä sen otteista näkee, kuka on mattonsa vuositolkulla itse kuurannut. Ja kyllä se minullekin vielä muistuu mieleen, miten puhdasta raitaa saadaan aikaan, tuumin.

Sain kuulla vanhoista pesupaikoista kaupungin alueella ja mattolaitureista joen varrella. Ei ole kuulema samanlaista tunnelmaa näillä nykyisillä pesupaikoilla kuin ennen mattolaitureilla. Ei varmaan. Hiljaista oli tälläkin lavuaariryhmällä, kunnes joku sen ensimmäisen ystävällisen lausahduksen toiselle heitti. Sitten kyllä juteltiin ja auteltiin toisia mattojen siirroissa.

Siinä vaiheessa, kun Vesipistemies ja Herra Harja astuivat remmiin, alkoi mattoa puhdistua kuin liukuhihnalta meidänkin altaan äärellä. Ralliroope täytti pikkuämpäriä ja jakeli vettä maton päälle Kaaharikallen hinkatessa kudetta harjalla kaksin käsin. Välillä Kaaharikalle pyrähti tutkimaan pusikoita ja availemaan vapaita hanoja, mistä en kyllä osannut olla jotain tiukkaan sävyyn huomauttamatta. Mutta kaiken kaikkiaan reissu onnistui niin hyvin, että olisin valmis ottamaan pojat uudelleenkin mukaan. Ja sitä mieltä olivat pojatkin.

Mutta kaksi mattoa kerrallaan mukaan. Se on maksimi. Ehdottomasti.

*Kouvolan lakritsi on Suomen (ellei jopa maailman) parasta lakua!

torstai 22. heinäkuuta 2010

Siitä puhe mistä puute

Unesta.

Mini nukahti tavattoman myöhään päiväunilleen ja pikkumiehet lähtivät asioille issukan kanssa hetikohta pikkusiskon nukahdettua. Issukka otti mukaansa molemmat pojat, vaikka ehkä olisi ollut parempi ottaa vain toinen. Turvallisuus- ja mukavuussyistä.

Pojat eivät ole nukkuneet päiväunia.

Yritämme pikkuhiljaa totutella päiväunettomaan päivään poikien kanssa, sillä kohta alkaa esikoulu ja siellä ei nukuta. Tuntuu uskomattomalta vaatia Kaaharikallea ponnistelemaan eskaritehtävissään juuri siihen aikaan, kun tuo on tottunut nukkumaan. Mutta näin se vaan menee, että esikoulu on juuri päiväuniaikaan. Jos Kaaharikalle ei tunnu jaksavan, on mietittävä asioita uudelleen. Minusta eskari-ikäisen tulee saada nukkua vielä päiväunet, jos hän niitä tuntuu tarvitsevan. Ainakin syyslukukauden ajan. Keväällä voivat uni- ja lepotarpeet ollakin jo ihan toista, ihan luonnostaan.

Mini taisi herätä jo.

Itse nukahdin eilen illalla sohvalle, kun yritin lukea kirjastosta lainaamaani ruotsalaista dekkaria. Kello oli yhdeksän. Nukuin niska vänkyrässä ja heräilin välillä hetkeksi, vain todetakseni, etten jaksa vielä nousta kastelemaan ulkokukkia ja kasvimaata. En vielä, en vielä... enkä taatusti enää!

Kaunis ajatus oli ollut se, että olisin kasvien kastelun jälkeen istuskellut upouudessa pihakeinussa terassillamme ja siemaillut kylmää lonkeroa samalla, kun olisin lukenut sitä kirjastosta lainaamaani ruotsalaista dekkaria. Sohva voitti.

Lainasin kirjan muuten aivan sattumalta, sillä käydessämme eilen päivällä kirjastossa, Mini työnsi yllättäen kyseisen paksun ja tummanpuhuvan opuksen käsiini. Hetken ihmeteltyäni kirjan ilmestymistä käsiini päätin lainata sen, ihan vain siitä syystä, että Neiti Kirjastoneiti oli sen minulle tyrkännyt. Enkä ole lukenut dekkareita pitkiin aikoihin. En varsinkaan sellaista, jonka nimi viittaa etäisiin (avun)huutoihin. Iiks!

Mutta, nukahdin siis kirjanlukusessioni alkutaipaleella ja yritän palata niteen pariin joskus tuonnempana. Siellä terassin pihakeinussa. Ennen syyspimeitä.

Tai sitten joku saattaa nähdä minut pihakeinussa paksuun täkkiin verhoutuneena, otsalamppu ohimolla, tavaamassa rystyset valkoisina mustanpuhuvaa opusta joskus syys-lokakuussa. Kirjastolainojen uusiminen on, kuulkaas, niin helppoa netissä. ;)

Koska Mini sai näköjään tarpeekseen (äidin mielestä liian lyhyistä) päiväunistaan, otan asiakseni lähteä laittamaan neitokaiselle välipalaa. Käymme sitten koko perhe ajoissa nukkumaan illalla. Nii-in, in my dreams. I know.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Bon apetit

Ihan nopsaan vaan tässä käväsemässä.

Edelliseen postaukseen lisäisin vielä muutaman kohdan, jotka ovat tulleet esille lasten tunnustuksina ja pikkuisen Minin löydöksinä.

Kaksoset kertoivat naulanneensa äidin poissaollessa nurmikkoa ja sieltä löytyikin issukan rakennusruuveja mullan sisältä ja seasta. Sitten oli jotain muutakin, mutta en nyt vaan muista että mitä, sillä se taitaa jäädä toiseksi seuraavan löydöksen kanssa.

Eilen Mini löysi nimittäin erään piirongin alta eteisestä palan lenkkimakkaraa ja kerkesi puraisemaan ison haukun, ennenkuin ehdin väliin. Kiva siinä oli sitten kaivaa toisen suusta homeista ja haisevaa kyrsän pätkää ja ihmetellä samalla, miten kummassa eväät olivat piirongin alle joutuneet...

Tarkemman tutkimuksen jälkeen ilmeni, että siellä piirongin alla oli avattu makkarapaketti (miinus kaksi pätkää) ja mukillinen vettä. Eikä tässä kaikki. Kaaharikalle ilmoitti, että hänellä on myös makkaraa huoneessaan. Niin, että missä?!?

Isi löysi vihjeiden perusteella vaatekaapin päältä pölyisen, "siistin" löydöksen.

Välillä tuntuu ihan siltä, ettei meidän perhe ole ihan terve.

Koitan elää sen asian kanssa. Ja siivota useammin.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Mansikkamaan Siili ja muita Maamerkkejä

Mistä tietää, että perheenäiti on ollut lietsussa (peräti kahtena perättäisenä päivänä) ja kotona on ollut sillä aikaa ihan hauskaa? No, äidin palattua kotiin "maamerkit" voivat olla mm. seuraavanlaisia:

- punainen puhallettava uimarengas on talon katolla,

- se ensimmäinen kehäkukan kukka, jota äiti on varjellut, on katkaistuna kukkaruukussa,

- kesken kasvimaan iltakastelun, voi huomata ainakin yhden punasipulin retkottamassa keskellä nurmikkoa,

- mansikkamaalla on käynyt joku muu kuin siili,

- tuo Joku Muu Kuin Siili on kerännyt myös raakileita mansikoita ja jättänyt ne sitten sinne mansikkamaalle ja

- kysyttäessä perheenisältä miten päivä on mennyt, hän aloittaa lauseensa: "Nooo...ihan hyvin..."

Tässäpä ihan vaan muutama esimerkki.

Ja tästäpä perheenäiti voi vetää jälleen kerran omat johtopäätöksensä ja väittää kohta, että kyllä naisena eläminen ON rankkaa.

Huomenna pääsen kuulemaan lapsilta, kuinka "ihan kivaa" heillä on ollut. Mutta täytyy sanoa, että ihan hauskaa on ollut mullakin, joten tasoissa taidetaan olla. Mansikkamaan Siilistä ja muista Maamerkeistä huolimatta.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Löydetty: kaksi lasta ja sateenvarjo

Palaan ajassa hieman taaksepäin, siihen hetkeen, kun viimeksi viime viikolla kävimme poikain kanssa parturissa. Tai miesväki kävi ja minä Minitsun kanssa vietin aikaa keskustan (vaate)kaupoissa (ostamatta mitään). Palatessamme kotiin kävi ilmi, että Kaaharikalle oli saanut reippauspalkinnoksi tarran; Ralliroope taas ei ollut saanut mitään, vaikka oli taatusti ollut tosi reipas. No, lupasin hänelle etsiväni kätköistäni jonkun extratarran, sillä tarran hänkin oli toki ansainnut.

En löytänyt tarran tarraa, joka olisi ollut niin "extra" kuin odottaa saattaa. Löysin MLL:n söpön pinssin, jossa kaksi lasta roikkui sateenvarjon kahvassa. Ja se oli EXTRA, pojankin mielestä. Korostin, että hänen on nyt sitten pidettävä pinssistään hyvää huolta, sillä se oli erittäin erityinen ja arvokas kiitoslahja pojalle. Ja Ralliroope oli samaa mieltä.

Nyt siirrymme ajassa eilisiltaan, siihen hetkeen, jolloin kävelin paljasjalkaisena kastelukannun kanssa vesihanan ja kasvimaan väliä. Salaatit ja tuoksuherneet olin jo hoidellut ja mansikat olivat jäljellä.

AUTS!

Kantapohjaan upposi jotain HYVIN terävää ja rusahdus tuntui kuin sydämessä asti. Mikä mahtoi pistää noin turskasen hurjasti? Niin, mikä...??

Kyllä, se oli tuttuakin tutumpi MLL:n pinssi sateenvarjoineen ja lapsiparkoineen. Jumittuneena kantapohjaani. Huusin Ralliroopen tulemaan katsomaan ja vasta siinä vaiheessa kävi ilmi, että poika oli kadottanut pinssinsä pihalle. -huokaus-

Onneksi kyse oli äidin jalasta eikä lasten! Ja mikä onni, että pinssi löytyi eilen kantapohjastani eikä tänään koiran tassusta. Tänä aamuna veljeni tuli nimittäin käymään koiransa ja poikansa kanssa aamupäiväjätskillä ja ihana koiruus vietti aikaansa juuri siinä samaisessa paikassa, jossa pinssikin oli ollut hyvässä piilossa.

Sen verran huonosta omastatunnosta Ralliroope kärsi, että lähti samantien lääkelaatikolle etsimään laastaria äitiparalleen. Oli kovin pahoillaan ja selvästi soimasi itseään moisesta vahingosta. Eihän siinä voi olla vihainen, kun toinen kärvistelee jo tarpeeksi muutenkin.

Voi olla, että muutamat kävelylenkit ja jumpat jäävät nyt väliin, mutta eiköhän tästä selvitä aika pienin vahingoin. Eihän ihan vielä ole mätäkuunkaan aika.

Nyt menen nauttimaan Eve Hietamiehen Yösyötöstä, jota luin eilen yhdeltä istumalta satakymmenen sivua. Suosittelen!

Haaverittomia päiviä teille!

torstai 8. heinäkuuta 2010

Triljoona yhdeksänkymmentäyhdeksän lammasta

Päiväuniaika ja hetken hiljaisuus. Tosin jonkin aikaa hiljaisuutta kuunneltuani tajusin äsken Ralliroopen huoneesta kuuluvan supinaa: poju laski ilmeisesti lampaita tyyliin: "Kahdeksantoistasataa viisi, kahdeksantoistasataa kuusi, kahdeksantoistasataa seitsemän..." Itse olisin tuossa vaiheessa laskutoimitusta ollut jo untenmailla.

Eilen oli issukan vapaailta ja vietin lasten kanssa koko päivän kotona. Paitsi illalla vein Ralliroopen jalkapallotreeneihin ja sen ajan vietimme Minin ja Kaaharikallen kanssa kentän laidalla ja pururadalla. Viime kerralla Mini pelkäsi "purtsilla" lojuvia käpyjä niin, että kiljui kuin vietävä ja halusi koko ajan syliin. Nyt hän juoksi kävyn luota toiselle ja keräsi melkoisen kokoelman tunikani taskuihin. Voi, miten ylpeä olin tytöstä, joka selätti käpypelkonsa noin hienosti! ;)

Kaaharikallen uroteoista en ollut niinkään ylpeä, sillä hän koikkelehti kentän laidalla milloin mitenkin päin ja laukoi pallolla "täysii" päin muita sivustaseuraajia. Kuvittelin juomatauon rauhoittavan, mutta kävikin ihan toisin. Jätkänpätkä imaisi aimo hörpsyt pullosta, purskutteli vettä suussaan "SE" ilme kasvoillaan ja sylki suunsa sisällön pitkin paitaansa ja tekonurmikenttää. Jaahas, tarvitsin aikalisän ja kiikutin pojan hetkeksi autoon rauhoittumaan. Muutaman minuutin kuluttua palasin takaisin Minin kanssa ja lähdimme purtsille päästelemään höyryjä.

Jossain välissä huomasin Kaaharikallen t-paidan olevan nurinpäin ja väärinpäin, mutta annoin asian olla. Huomaavatpahan muutkin, että meidän poika on OMATOIMINEN.

Kotimatkalla meinasin kurvata R-kioskin kautta, sillä teki mieli palkita itseni namipussilla jonkin sortin selviytymisestä yh-päivästä. En kurvannut ja hyvä niin. Karkkia kroppani ei todellakaan kaipaa, vaikka mieleni niin luuleekin.

Ralliroope ilmoitti äsken laskeneensa "triljoona yhdeksänkymmentäyhdeksään". Melkoinen suoritus, vai mitä? (Ja poika on vieläkin hereillä!);D

Tänä iltana pääsen jumppaan naapurikaverin kanssa ja lapset saavat viettää silläaikaa elokuvailtaa meillä issukan kanssa. Olisi ehkä ihan kohteliasta siivota tuo keittiö ennen sitä ja tehdä tilaa olohuoneeseen. Onneksi kukaan lapsista ei ole, tiettävästi ainakaan, pölyallergikko...

Näihin tunnelmiin lopetan raporttini täältä meuhkalandiasta.

Ps. Tervetuloa mukaan Hanna!

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Naisena elämisen vaikeus

Vähän aikaa sitten huomasin puolivahingossa kirjastossa Anna-Leena Härkösen opuksen Terveisiä Pallomerestä. Nyt olen hihitellyt Härkösen jutuille monta päivää.

"Monet miehet valittavat, että naisten kanssa on vaikea elää. Voin paljastaa teille, että vielä vaikeampaa on elää naisena."

Kuka uskaltaa rehellisesti tunnustaa, että kuuntelee vähintäänkin toisinaan miehensä äänensävyjä ja miettii, mitähän tuo ihan oikeasti tuollakin lauseellaan tarkoitti?

Minä voin.

Vaikka tiedän sen olevan turhaa ja hömppää, niin kyllä näin tapahtuu toisinaan. Joskus saatan kyllä tulla järkiini ja unohtaa nuo rivienvälistä kuulemani sivuhuomautukset, mikä olisikin kyllä järkevintä. Olen nimittäin huomannut saman kuin Härkönen: "miehet eivät tarkoita millään mitään", eikä miehen sanoihin kannata takertua liikaa. He saattavat sanoa mitä sylki suuhun tuo ajattelematta asiaa sen enempää. Ja siinä vaiheessa, kun lause ehtii loppuun, on nainen jo vetänyt omat johtopäätöksensä asioista. Tässä esimerkki illallispöydästä:

- Miltä maistuu?
- Tää on ihan hyvää.
- Ihan hyvää? Siis oikeesti, onnks se hyvää vai ei? Mikä siinä tökkii?
- ?
- No, sano nyt suoraan, onks siinä liikaa jotain vai liian vähän? Olisko mun pitänyt lisätä siihen sitä yhtä maustetta, vai ei? Sano nyt!! Onko se liian kypsää?? Ei kai se nyt raakaakaan ole?!?!
- No...
- Mä tein tuntitolkulla sulle ruokaa ja hikoilin tuossa hellan äärellä kuin pikkupossu ja sitte sä et arvosta mun ruokia yhtään! Mä en enää ikinä laita sulle mitään!!! Ole sitte syömättä, ja enkä varmana yllätä sua millään kivalla, kun sä et tykkää kuiteskaan...!!!

Voisin hyvin kuvitella tämänsorttisen "keskustelun" meidän kyökissä miehen pitkän ja rankan työpäivän jälkeen. Todennäköisesti miehelle riittäisi mikrossa lämmitetty valmislihapiirakka ja lasillinen maitoa, jonka jälkeen hän mielihyvin köllähtäisi vaikkapa sohvalle selailemaan tekstiteeveen urheilu-uutisia.

Mahdollisen vuodatukseni jälkeen mieheni todennäköisesti söisi lautasensa tyhjäksi, ottaisi ehkä lisääkin ja painelisi sitten sinne tekstiteeveen äärelle - ajattelematta sen enempää vuodatustani ja sen merkityksellisyyttä. Hän ei ole tunteeton, vaan hän on mies. Mies, joka voi unohtaa ikävät puheet (kuten vaimonsa jäkätyksen) samantien.

Hyvä niin, sillä mitä minä tekisin kaiken tuon purkaukseni jälkeen? Tömistelisin mielenosoituksellisesti makuuhuoneeseen, paiskaisin oven mennessäni kiinni ja heittäytyisin sängylle parkumaan. Tai vähintäänkin jäkättämään yksikseni miehen tunteettomuudesta ja omanapaisuudesta.

Mitä me tästä opimme? No, ainakin sen, että Härkönen on aivan oikeassa. Naisena eläminen on paljon vaikeampaa kuin miehenä oleminen. Perusteluni: ruoankäryinen kaaosnäytelmä päättyy siihen, että mies köllöttelee sohvalla mielipuuhassaan ja ihan tyytyväisenä. Samanaikaisesti nainen itkee makuuhuoneessa kurjaa oloaan ja suree olemattomia ruoalaittotaitojaan ja tunteetonta miestään. Jos asiat ovat oikein pahasti, nainen saattaa surra siinä ohimennen paljon muutakin, ja silloinhan ei voi kukaan väittää, että miehellä olisi rankempaa, vai?

Kyllä naisena eläminen on vaikeaa. Piste.


Ps. Tervetuloa lukemaan tunteenpurkauksiani, Messi!

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Erityinen askel

Pari päivää sitten istuin kahvimuki kädessä talomme rappusilla. Siinä varjossa katselin kolmea lastani, jotka touhusivat etupihan hiekkalaatikolla. Hetken mielijohteesta laskin puolillaan olevan mukin rappusille ja kävin hakemassa kameralaukun työhuoneesta.

Kameralaukku ja sen sisällä oleva Nikonin filmikamera olivat aikoinaan isäni. Kamera oli isälleni tärkeä, mutta hän antoi minunkin ottaa sillä kuvia ja lainasi sitä pitkiksikin ajoiksi. Kuva-aparaatti oli nyt yhdeksän vuotta seilannut mukanani ilman, että olin ottanut sillä yhtään kuvaa.

Välillä olin avannut laukun ottamatta kojetta pois laukusta, välillä taas olin ottanut kameran ja pyöritellyt sitä käsissäni varovasti. Toisinaan piilotin laukun kameroineen "jonnekin" teille tietämättömille, sillä en voinut edes katsoa laukkuun päinkään.

Nyt aika oli kypsä ja minä myös. Hain kameralaukun, otin kojeen ja tutkin sitä yltympäriinsä. Tyhjä filmi oli sisällä, patterit näyttivät olevan kunnossa ja masiina tuntui saavan virtaa. Laitoin hihnan kaulalle ja tsuumasin kohti lapsia.

Otin kahdeksantoista kuvaa välittämättä siitä, oliko filmi kunnossa vai ei. Jos kuvat eivät onnistu, ei sen niin väliä. Väliä on sillä, että NYT tuli hetki, jolloin uskalsin ottaa sen ensimmäisen kuvan isäni kuoleman jälkeen.

Se oli pieni askel muulle maailmalle, mutta minulle se oli erityinen askel. Ei suuri eikä mullistava, mutta erityinen.

***

Nyt minulla on siis ihana kamera, jolla voin harjoitella kuvaamista. Tavallaan vahinko, ettei se ole digi. Ehkäpä olisi viisaampaa kerätä rahaa digiseen kameraan, jolla harjoitella ja käytää tätä kameraa hieman harkitummin. Minulla ei ole hajuakaan, paljonko filmien kehitykset ja kuvien teettämiset nykyään maksavat...

JOS kameran sisällä oleva filmi olisi ollut täynnä isäni ottamia kuvia, en edelleenkään olisi varma, että teettäisin kuvia. SE olisi ollut vielä liikaa, näinkin monen vuoden jälkeen.

Olen vähän höpsö, mutta niin se vaan on.