Isi-issukalla on tänään nimipäivä. Leivoin aamulla kääretortun kerma-mansikka-sitruunarahka-täytteellä ja lapset saavat koristella koko upeuden iltapäivällä ennen papan kotiutumista. Teimme myös kortit, myös minä ja pikkuinen Mini, joka halusi tutustua melkein jokaiseen tussiin ja kynään lähemminkin. Koristeellisen kortin lisäksi myös tyttö on nyt himpun verran koristeellisempi kuin aiemmin. =0)
Kokosin taideteoksistamme kirjasen, joka annetaan päivänsankarille illan kakkukahveilla. Otin vapauden jakaa lasteni ajatukset isästään teille muillekin:
Kaaharikalle: "Isi tykkää tosi paljo punasest [sillä isin autohan on punainen, se on siis aika hyvä. Ferrarikin on punanen. Punaset autot on nopeita.]. Tosi paljo. Ja tykkää tosi paljo semmosest autost, joka on auto-ohjelmas."
Kaaharikalle piirsi rekka-auton, josta tulikin juna, koska siinä on vilkkuvalo katolla. ;0) Kuvassa on myös sininen taivas ja aurinko.
Ralliroope: "Isin farkuissa on yleensä iso reikä. Isi hymyilee. Tästä tuli kyl tosi hieno!"
Ralliroopen kortissa on isin kuva. Siniset farkut, vihreä t-paita ja hattu. Ja paljon hampaita. :0)
Mini: "Nannaa, palapaa, annaa... Pananana haa.. Ihhahhaa, ihhahhaa!"
Mini kortissa on paljon värejä [jos oli nassussakin], paljon vauhtiviivoja.
Minun kortissa on punainen peto, eli se isin auto. Isi ajaa autoa ja takapenkillä on kolme lasta ja hattupäinen vaimo. Totuuden nimissä täytyy kuitenkin kertoa, etteivät hatut pue minua laisinkaan. (Olisi pitänyt piirtää huivi päähän.) Mutta sehän tässä onkin niin ihanaa, että isi tykkää musta silti, vaikka olenkin vähän röntsä. Sen takia piirsin sydämen myös. Ja tykkäänhän mäkin isi-issukasta, vaikka sillä on yleensä iso reikä farkuissa. <3
tiistai 29. syyskuuta 2009
maanantai 28. syyskuuta 2009
kolme KARHUNPOIKAa SAIRASTAA...
...heitä hellikäämme!
Ensimmäinen köhii, toinen on veto pois ja kolmas kuumeilee. Onhan se tietysti helpottavaa, että kaikki ovat ns. sisäkamaa, eli kukaan ei hypi seinille sisälläolosta (paitsi mamma ehkä vähän). Se, että yksi sairastaisi ja kahden olisi tarpeen päästellä tallikaasuja ulkona, olisi aika kinkkistä. Pari vuotta sitten, kun pojat sairastivat vesirokon peräkkäin, piti tietysti ensin olla sisällä, kun ensimmäinen kaahareista oli poissa pelistä. Ja kun sitten olisi voinut varovasti ulkoilla, niin johan sairastui toinenkin pojista. Ja sehän tiesi lisää neljän seinän sisällä luovimista...
Pienimmän masu ei suostu vastaanottamaan ruokaa kuin ihan pieniä määriä. Ja kun laatta lentää yhdeltä, niin kaksi muuta isompaa alkavat kakoa ruokapöydässä saman tein. Se on vähän samanlainen ilmiö kuin haukotuksen leviäminen. Tässä yökötyksen leviämisessä on suotuisaa olla pieni ruokapöytä, niin ehtii ohjata jälkeläisiään puklaamaan vaikka siihen lautaselle, joka lähimpänä astiana sattuu olemaan.
Ja sitten ei ruoka enää maistukaan, edes äidille.
***
Tänään olisi jumppapäivä, mutta katsotaan nyt, miten tässä ämmän käy (ja ämmän naapurikaverin). Meillä oli suunnitelma, jonka mukaan olisin körötellyt muksut takapenkillä ja ystävä vierellä kuntokeskuksen parkkipaikalle ja isukki olisi tullut viereisestä rakennuksesta ja ottanut lauman haltuunsa. Olisimme vaihtaneet autoja ja auton avaimia (ihan hyvä olisi muistaa sekin) ja jumpan jälkeen olisin körötellyt takaisin kotiin isukin autolla, edelleen ystävä vierellä. Hyvä plaani, joskaan ei toimiva. Sairaita lapsia ei kuskata mihinkään, eikä isukki voi lähteä aikaisemmin töistä. Tuloksena se, että jumppa jää väliin. No, toivottavasti naapuriystävä lähtee kanssani lenkille.
Mistä tulikin mieleeni, että toinen naapuri pyysi minua ulkoiluttamaan lenkkisauvoja kanssaan lauantai-iltana. Joo, kyllähän se sopi, ilman muuta. Ja kun lenkin päälle tarjottiin vielä lenkkisaunaa, niin tämä mami oli kyllä aika onnessaan. Lasten jo nukkuessa hilppasin naapurin pihalle, odottelin hetken, juttelimme vähän aikaa ja lähdimme tamppaamaan... No, kaksi askelta ehdin ottaa ja suunnilleen kerran kauhoa sauvoillani, kun huomasin sauvojen piikeistä puuttuvan ne pehmentävät tassut. No just joo ja heh heh! Siinäpä sitten vitsailemaan, että milloinkahan viimeksi olen mahtanut sauvalenkkeillä, kun tassut ovat tipotiessään... Ehkä vuonna 2007, tai jotain.
Niin että jo se oli aikakin ulkoiluttaa noita sauvoja.
Sain naapurilta lainaan ylimääräiset tassut, joista toisen kadotin 30 metrin päässä pihasta. Ei mennyt kyllä ihan putkeen...
Erittäin energistä ja tervettä viikkoa teille kaikille!
Ensimmäinen köhii, toinen on veto pois ja kolmas kuumeilee. Onhan se tietysti helpottavaa, että kaikki ovat ns. sisäkamaa, eli kukaan ei hypi seinille sisälläolosta (paitsi mamma ehkä vähän). Se, että yksi sairastaisi ja kahden olisi tarpeen päästellä tallikaasuja ulkona, olisi aika kinkkistä. Pari vuotta sitten, kun pojat sairastivat vesirokon peräkkäin, piti tietysti ensin olla sisällä, kun ensimmäinen kaahareista oli poissa pelistä. Ja kun sitten olisi voinut varovasti ulkoilla, niin johan sairastui toinenkin pojista. Ja sehän tiesi lisää neljän seinän sisällä luovimista...
Pienimmän masu ei suostu vastaanottamaan ruokaa kuin ihan pieniä määriä. Ja kun laatta lentää yhdeltä, niin kaksi muuta isompaa alkavat kakoa ruokapöydässä saman tein. Se on vähän samanlainen ilmiö kuin haukotuksen leviäminen. Tässä yökötyksen leviämisessä on suotuisaa olla pieni ruokapöytä, niin ehtii ohjata jälkeläisiään puklaamaan vaikka siihen lautaselle, joka lähimpänä astiana sattuu olemaan.
Ja sitten ei ruoka enää maistukaan, edes äidille.
***
Tänään olisi jumppapäivä, mutta katsotaan nyt, miten tässä ämmän käy (ja ämmän naapurikaverin). Meillä oli suunnitelma, jonka mukaan olisin körötellyt muksut takapenkillä ja ystävä vierellä kuntokeskuksen parkkipaikalle ja isukki olisi tullut viereisestä rakennuksesta ja ottanut lauman haltuunsa. Olisimme vaihtaneet autoja ja auton avaimia (ihan hyvä olisi muistaa sekin) ja jumpan jälkeen olisin körötellyt takaisin kotiin isukin autolla, edelleen ystävä vierellä. Hyvä plaani, joskaan ei toimiva. Sairaita lapsia ei kuskata mihinkään, eikä isukki voi lähteä aikaisemmin töistä. Tuloksena se, että jumppa jää väliin. No, toivottavasti naapuriystävä lähtee kanssani lenkille.
Mistä tulikin mieleeni, että toinen naapuri pyysi minua ulkoiluttamaan lenkkisauvoja kanssaan lauantai-iltana. Joo, kyllähän se sopi, ilman muuta. Ja kun lenkin päälle tarjottiin vielä lenkkisaunaa, niin tämä mami oli kyllä aika onnessaan. Lasten jo nukkuessa hilppasin naapurin pihalle, odottelin hetken, juttelimme vähän aikaa ja lähdimme tamppaamaan... No, kaksi askelta ehdin ottaa ja suunnilleen kerran kauhoa sauvoillani, kun huomasin sauvojen piikeistä puuttuvan ne pehmentävät tassut. No just joo ja heh heh! Siinäpä sitten vitsailemaan, että milloinkahan viimeksi olen mahtanut sauvalenkkeillä, kun tassut ovat tipotiessään... Ehkä vuonna 2007, tai jotain.
Niin että jo se oli aikakin ulkoiluttaa noita sauvoja.
Sain naapurilta lainaan ylimääräiset tassut, joista toisen kadotin 30 metrin päässä pihasta. Ei mennyt kyllä ihan putkeen...
Erittäin energistä ja tervettä viikkoa teille kaikille!
torstai 24. syyskuuta 2009
Delfviini on sininen.
Ralliroope ja Kaaharikalle ovat aamutuimaan värityspuuhissa.
R: Äiti, minkä värinen delfviini on?
Ä: Eiköhän se ole semmoinen harmaa... (huikkasee tiskauspuuhien lomassa)
K: Mie tein harmaan delhfiinin.
R: ...Eiii, kyl se on sininen. Mie teen sinisen delfviinin... Delfviini ON kyl SININEN. (värittää omaansa päättäväisesti vaaleansiniseksi)
K: No, jos mun delhfiini hyppää ja sun sukeltaa, niin se näyttää siniseltä ja mun harmaalta.
R: Eiiii....
Ä: Ai, missä sä oot kuule nähny delffiinin? (kysyy Ralliroopelta, ihan uteliaisuuttaan)
R: No, Kaapossa. (piirretty lastenohjelma arkisin).
Ä: Jaa, no se onkin sellainen piirretty ohjelma. Oikeassa elämässä jos menee vaikka Särkänniemen huvipuistoon ja siellä delffinaarioon, niin siellä ne oikeat delffiinit on harmaita. Ehkä niissä on hieman sellaista sinistä sävyä kyl...
Hetken hiljaisuus.
R: Arvaa, mikä maa tää on?
Ä: ???
R: Tää on Satumaa!! Siel delfviinit on sinisii... (ja ihanan tyytyväinen virnistys päälle)
Kekseliäitä nuo pojat! Lopuksi vielä visainen arvoitus. Kirjoitetaanko kyseinen nisäkäs
A) delfviini,
B) delffiini,
C) delfiini,
D) delhfiini, vai
E) jotenkin muuten?
T: nimim. "melkein kasvatustieteiden maisteri"
Ps. Ensi viikolla menemme miehen kanssa treffeille, jos ja kun isovanhemmille sopii... Siis mehän ei tietysti enää "tässä iässä" lupia kysellä treffeille menoon, mutta lähinnä lastenhoidosta oli nyt kyse. Vitsi, että mä oon ihan täpinöissäni... :)
maanantai 21. syyskuuta 2009
Mutsi valittaa ja pullauttelee sammakoita suustaan
Jaahas, ralliradan varikolla kierrokset lyövät huttaa, kun aamulla on rällätty verenpaineet hurjissa lukemissa sisällä ja ulkona. Aamen. On hihkuttu ja pyöritty, pompittu ja rää'ytty. Ja pöly, hiekka sekä nurmikko ovat lentäneet kaaressa milloin mihinkin suuntaan. On pyöritty päällään vaatekasan ympärillä ja lennätetty pikkuleidiä huoneesta ulos. Ja mitähän vielä? Tässä hengästyy silkasta ajattelemisesta.
On varikolla pusiteltu ja paijailtukin. Hulluteltu ja vitsailtu. Sentään.
Ihan normiaamu siis.
Ei sen kummempaa, mutta silti tuntuu siltä, että mamin pitäisi päästä lataamoon. Tai korjaamolle. Olo on kuin vanhalla -jo paremmat päivät nähneellä- ajoneuvolla, jota uhkaa hinauskyyti romuttamolle. Ruostetta siellä täällä, ovensaranat vänksällään, tuulilasissa halkeamia. Lommoja kyljissä ja varsinkin sielussa, vanteet länksällään. Ja vaikka sen kiikuttaisi mihin tahansa "lataamoon" vuorokaudeksi tahi kahdeksi, niin ei siitä entistä tule. Ei lähimaillekaan. Noo, eipä tässä ihmeitä odotetakaan, mutta jotain tarttis kuitenkin tehdä.
Ja kaiken kukkuraksi kaaran etu- ja takapenkit ovat pullollaan sammakoita, joita raollaan olevasta sivuikkunasta (joka ei pysy kiinni ilman, että joku sitä kiinni pitelee) pullahtaa ihmisten ilmoille tämän tästä. Pahiten nuo hyppivät lasten silmille ja korville, joten tässä on pakko hakea jonkinsorttista taikateippiä ja liimata sammakonmentävät aukot umpeen. Ipanoille kun ei voi laukoa ihan mitä vaan siksi, että äitiä vähän väsyttää tai ketuttaa.
Tilaan mieheltä katsastusajan ja pikkukaaharit saavat parkkeerata itsensä turvallisesti kaitsijoiden syliin, kainaloon tai muuten vain lähietäisyydelle. Piste. Mitta on täynnä ja tyhjät puheet saavat riittää. Palaan varikolle sitten, kun olemme saaneet miehen kanssa toteutettua sen muutaman tunnin kahdenolon jossain elokuvateatterin ja ravintolan välillä, josta olemme puhuneet siis jo kohta kaksi vuotta...
Nimim. MUZ-1
On varikolla pusiteltu ja paijailtukin. Hulluteltu ja vitsailtu. Sentään.
Ihan normiaamu siis.
Ei sen kummempaa, mutta silti tuntuu siltä, että mamin pitäisi päästä lataamoon. Tai korjaamolle. Olo on kuin vanhalla -jo paremmat päivät nähneellä- ajoneuvolla, jota uhkaa hinauskyyti romuttamolle. Ruostetta siellä täällä, ovensaranat vänksällään, tuulilasissa halkeamia. Lommoja kyljissä ja varsinkin sielussa, vanteet länksällään. Ja vaikka sen kiikuttaisi mihin tahansa "lataamoon" vuorokaudeksi tahi kahdeksi, niin ei siitä entistä tule. Ei lähimaillekaan. Noo, eipä tässä ihmeitä odotetakaan, mutta jotain tarttis kuitenkin tehdä.
Ja kaiken kukkuraksi kaaran etu- ja takapenkit ovat pullollaan sammakoita, joita raollaan olevasta sivuikkunasta (joka ei pysy kiinni ilman, että joku sitä kiinni pitelee) pullahtaa ihmisten ilmoille tämän tästä. Pahiten nuo hyppivät lasten silmille ja korville, joten tässä on pakko hakea jonkinsorttista taikateippiä ja liimata sammakonmentävät aukot umpeen. Ipanoille kun ei voi laukoa ihan mitä vaan siksi, että äitiä vähän väsyttää tai ketuttaa.
Tilaan mieheltä katsastusajan ja pikkukaaharit saavat parkkeerata itsensä turvallisesti kaitsijoiden syliin, kainaloon tai muuten vain lähietäisyydelle. Piste. Mitta on täynnä ja tyhjät puheet saavat riittää. Palaan varikolle sitten, kun olemme saaneet miehen kanssa toteutettua sen muutaman tunnin kahdenolon jossain elokuvateatterin ja ravintolan välillä, josta olemme puhuneet siis jo kohta kaksi vuotta...
Nimim. MUZ-1
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
"Antakaa lapsille kamera käteen!"
1.
Uusimmassa Lapsen maailma-lehdessä (9/2009) on juttua lasten valokuvauksesta. Siis lapsista valokuvaajina. Porin lastenkulttuurikeskuksen johtaja Päivi Setälä ihmettelee, miksi lapsille annetaan niin harvoin kamera käteen. [valokuvaajan omakuva]
Uusimmassa Lapsen maailma-lehdessä (9/2009) on juttua lasten valokuvauksesta. Siis lapsista valokuvaajina. Porin lastenkulttuurikeskuksen johtaja Päivi Setälä ihmettelee, miksi lapsille annetaan niin harvoin kamera käteen. [valokuvaajan omakuva]2.
Päivi Setälä uskoo aikuisten pelon liittyvän siihen, että meillä aikuisilla on pää täynnä esteettisiä määritelmiä siitä, mikä on kaunista ja riittävän arvokasta kuvattavaksi. [rakas pikkusisko siivouspäivänä]
Päivi Setälä uskoo aikuisten pelon liittyvän siihen, että meillä aikuisilla on pää täynnä esteettisiä määritelmiä siitä, mikä on kaunista ja riittävän arvokasta kuvattavaksi. [rakas pikkusisko siivouspäivänä]3.
Kuvista voi saada hyvän käsityksen siitä, mitkä ovat lasten mielestä tärkeitä kohteita.[tähän ei todellakaan ole mitään lisättävää!]
Kuvista voi saada hyvän käsityksen siitä, mitkä ovat lasten mielestä tärkeitä kohteita.[tähän ei todellakaan ole mitään lisättävää!]4.
Setälän mukaan pienetkin lapset harkitsevat muun muassa rajausta ja sommittelua. [meillä ainakin kuvaajat kulkevat niinsanotusti nenä kiinni kamerassa ja kieli keskellä suuta etsimässä hyviä kuvauskohteita]
Setälän mukaan pienetkin lapset harkitsevat muun muassa rajausta ja sommittelua. [meillä ainakin kuvaajat kulkevat niinsanotusti nenä kiinni kamerassa ja kieli keskellä suuta etsimässä hyviä kuvauskohteita]5.
Aikuisten pitäisi siis päästä peloistaan ja antaa lasten kuvata ympäristöään. Lasten pitäisi antaa kuvata sitä mitä huvittaa. Ilman, että kukaan tulee sanomaan, että älä nyt kuvaa niitä kärpäsiä siellä pihalla! [Tai sormenjälkiä kahvimatissa... ja kaikkea muuta kivaa]
Aikuisten pitäisi siis päästä peloistaan ja antaa lasten kuvata ympäristöään. Lasten pitäisi antaa kuvata sitä mitä huvittaa. Ilman, että kukaan tulee sanomaan, että älä nyt kuvaa niitä kärpäsiä siellä pihalla! [Tai sormenjälkiä kahvimatissa... ja kaikkea muuta kivaa]keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Elämä lapselle
Piti jo aiemmin vinkata, mutta vinkkaanpas nyt, kun konsertti on justiinsa menossa telkkarissa...
Kurkista TÄNNE ja osallistu, kiitos!
Kurkista TÄNNE ja osallistu, kiitos!
Viisi vuotta sitten...
Ihan yllättäen käynnistyi tapahtumakulku, jonka seurauksena minusta tuli äiti. Joka vuosi tähän samaan aikaan vaivun aika-ajoin jonnekin muistojen taakse ja unohdun ajattelemaan niitä hetkiä. Huoli, luottamus, toivo ja järkytys. Melkoinen tunteiden määrä. Ensimmäisinä tunteina en osannut iloita lapsistani, sillä pelkäsin menettäväni heidät. "Mitä ne minua onnittelee, sukulaiset ja ystävät?" En kyennyt ottamaan vastaan onnitteluja, sillä luulin joutuvani hautaamaan lapseni ennen kuin saisin heidät edes syliini.
Yhtäkkiä nuo kaksi pientä eivät olekaan enää lähellä, vaan repäistyinä jossakin kaukana. Enkä minä pääse sinne. Olen heikko; lapseni ovat vahvoja tietämättäni. Vahvempia kuin minä. Vain valokuvat ovat yöpöydällä. Siinä minun vauvani ovat, pikkuiseni, jotka joutuvat pärjäämään ilman äitiä. Tiedän, että he ovat hyvissä käsissä, se lohduttaa.
Kun näen lapseni muutaman päivän päästä, pyydän heitä taistelemaan. Ja taistelevathan he. Ovat kuulema "ihan hyvän kokoisia". Näen, että se on totta, sillä poikani ovat huoneen asukeista isoimmasta päästä. Meillä ovat asiat aika hyvin, kaikesta huolimatta.
Niin, meitä on koeteltu enemmän kuin monia muita, mutta on meitä myös siunattu. Siitä pitäisi osata olla kiitollinen. Joka päivä.
HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ, MURUT!
Kaaharikalle oli topakka jo pienestä pitäen.
Ralliroope oli väsynyt vauva, keräsi voimia tulevaa varten. ;)
Kuvissa muutaman päivän ikäiset taistelijat. Ihan ekoja kuvia en viitsinyt ladata, sillä kaikkien niiden kuvissa olevien letkujen ja putkien takaa pikkumiehiä ei olisi edes näkynyt.
Yhtäkkiä nuo kaksi pientä eivät olekaan enää lähellä, vaan repäistyinä jossakin kaukana. Enkä minä pääse sinne. Olen heikko; lapseni ovat vahvoja tietämättäni. Vahvempia kuin minä. Vain valokuvat ovat yöpöydällä. Siinä minun vauvani ovat, pikkuiseni, jotka joutuvat pärjäämään ilman äitiä. Tiedän, että he ovat hyvissä käsissä, se lohduttaa.
Kun näen lapseni muutaman päivän päästä, pyydän heitä taistelemaan. Ja taistelevathan he. Ovat kuulema "ihan hyvän kokoisia". Näen, että se on totta, sillä poikani ovat huoneen asukeista isoimmasta päästä. Meillä ovat asiat aika hyvin, kaikesta huolimatta.
Niin, meitä on koeteltu enemmän kuin monia muita, mutta on meitä myös siunattu. Siitä pitäisi osata olla kiitollinen. Joka päivä.
HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ, MURUT!
Kaaharikalle oli topakka jo pienestä pitäen.
Ralliroope oli väsynyt vauva, keräsi voimia tulevaa varten. ;)Kuvissa muutaman päivän ikäiset taistelijat. Ihan ekoja kuvia en viitsinyt ladata, sillä kaikkien niiden kuvissa olevien letkujen ja putkien takaa pikkumiehiä ei olisi edes näkynyt.
maanantai 7. syyskuuta 2009
Kuka täällä oikein määrää??
Aamulla ensimmäisenä vilkaisu puhelimen kelloon. Jaahas, on noustava eikä voi jäädä vällyjen alle lötköttelemään, koska kello on jo niin paljon. Lapset ovat hereillä ja aamurutiinit odottavat: pisut, vaipanvaihdot, aamupalat ja -kahvit.
Lehdenluku on onnistunut, jos kääntelen kaikki sivut läpi ja selailen edes osan otsikoista. Tiirailen keittiön seinäkelloa ja mietin, pysymmekö aikataulussa. Pitääkö lapsia hoputtaa vai saavatko jatkaa touhujaan? Lehdenluku jatkuu ja hetken päästä uutiset on silmäilty jotensakin onnistuneesti (vain YKSI tuolilta nousu koko aikana). Vaikkakin jos joku kysyy iltapäivällä, olenko kuullut siitä ja tästä, en välttämättä muistaisi kuulleeni/ lukeneeni. Mutta tavoistaan ei voi poiketa; päivä menee sekaisin, jos lehden sivuja ei pääse aamuisin kääntelemään. Rutiini se on sekin.
Taas vilkaisu kelloon. Jaahas, hopihopi! Kiireesti ruoka tuloilleen, jotta tuo kypsyy uunissa silläaikaa kun olemme ulkona. Toimintasuunnitelman mukaan meillä on reilu tunti aikaa olla ulkona ennen ruokaa ja kerhoon lähtöä. Seinäkello raksuttaa ja aivoni myös, kun pitää miettiä, mitä ehtii tehdä sillä aikaa, kun broilerinsuikaleet paistuvat pannulla. Kerkiäähän sitä vaikka mitä: laittaa lasten päivävaatteet valmiiksi odottamaan pukijoita, pedata sängyt. Siivota aamupalapöydän ja ihailla muovailuvahasta syntyneitä tähtiä ja kukkia ja robotteja. Ja päivitellä muovailuvahamurujen leviämistä pitkin keittiötä. Niin, ja keräillä magneettikirjaimia pitkin keittiötä (kun se neiti on nii-in kiinnostunut kirjaimista jo nyt ;)).
Ruoka on uunissa ja kurkistus kelloon. Juu-u, olemme kutakuinkin aikataulussa. Nyt päivävaatteet päälle ja ulos samantein! Vaan kun se ei tapahdukaan ihan kuin sormia napsauttamalla. Ei. Muovailuvahamuruset ovat levinneet pöydälle ja pöydän alle. Imuri käteen ja katsahdus kelloon, muutaman minuutin imurointi on ok, eli voin imaista murut koko keittiöstä. Pojat käyvät jonkun laiskalandian aikaa, sillä muovailumuottien kerääminen ja alustojen siivous kestävät ja kestävät. Ehdin tarkistaa kellosta ajakulua monta kertaa ja mainita myös pojille: "Katsokaa nyt, kuinka tuo punainen viisari liikkuu koko ajan eteenpäin ja se tarkoittaa sitä, että aika kuluu koko ajan! Meillä on kohta kiire (nytkö ei muka ole?), jos me ei olla reippaita nyt!!!"
Just, just.
Siivousurakan jälkeen toinen pojista on reipas ja pian myös ulkona. Pikkusiskokin on puettu yhtä kenkää lukuunottamatta. Vaan mitäpä puuhaa vanhin veljeksistä? Pukee varmaan sitä t-paitaa ja niitä sukkia, jotka olen hetkeä aiemmin laittanut valmiiksi sängylle? Ei. Eipä oikeastaan sinne päinkään. Tämä herra melkein viisvee rakentelee duploilla omassa huoneessaan. Pelkät pikkarit jalassa. Ei muuta.
Nyt juoksen keittiöön ja katson, paljonko kello on. Juoksen takaisin ja alan vaatia nopeata toimintaa. Siinä käytetään nyt uhkausta ja kiristystä, vaikka muut keinot saattaisivat toimia paremmin. Mutta kun se kello on jo vaikka mitä!
Lopulta olemme ulkona: siis minä, Mini ja Ralliroope. Kaaharikalle pukee päällensä ja tulee varmaan kohta. Kurkistan kännykän kelloon, ehdimme olla ulkona vajaan tunnin... Kaaharikallea ei kuulu eikä näy. Jos nyt edes kuuluisi (niinkuin yleensä), niin voisin sanoa hänen olevan ulkona hetkenä minä hyvänsä. Menen katsomaan. Siellähän tuo tekee voimisteluliikkeitä omassa sängyssään. Ihan taitavasti vieläpä. Pikkareissa, edelleen.
Kello, kello, missä taskussa se onkaan? Himputti sentään.
Lähialueen pikkupoika lampsii leikkipuistoon päin ja huutelee toiveestaan nähdä Ralliroope ja Kaaharikalle puistossa kohta. "Kyllä me tullaan," vastaan. Kun tuo yksi nimeltä mainitsematon saisi nyt vain puettua päälleen.
Ja kyllähän se nimeltä mainitsematon sieltä tulee. Ja vieläpä vaatteet päällä.
Nyt tiedät varmaan, kuka meillä määrää. Tunnustan. Kelloon vilkuilu jatkuu, mutta yritän silti tietoisesti hillitä sitä. Kiire on omaa käsialaani, joten ainut joka siihen pystyy vaikuttamaan, on minä itse. Ja kellojen määräysvalta loppuu tähän!
Lehdenluku on onnistunut, jos kääntelen kaikki sivut läpi ja selailen edes osan otsikoista. Tiirailen keittiön seinäkelloa ja mietin, pysymmekö aikataulussa. Pitääkö lapsia hoputtaa vai saavatko jatkaa touhujaan? Lehdenluku jatkuu ja hetken päästä uutiset on silmäilty jotensakin onnistuneesti (vain YKSI tuolilta nousu koko aikana). Vaikkakin jos joku kysyy iltapäivällä, olenko kuullut siitä ja tästä, en välttämättä muistaisi kuulleeni/ lukeneeni. Mutta tavoistaan ei voi poiketa; päivä menee sekaisin, jos lehden sivuja ei pääse aamuisin kääntelemään. Rutiini se on sekin.
Taas vilkaisu kelloon. Jaahas, hopihopi! Kiireesti ruoka tuloilleen, jotta tuo kypsyy uunissa silläaikaa kun olemme ulkona. Toimintasuunnitelman mukaan meillä on reilu tunti aikaa olla ulkona ennen ruokaa ja kerhoon lähtöä. Seinäkello raksuttaa ja aivoni myös, kun pitää miettiä, mitä ehtii tehdä sillä aikaa, kun broilerinsuikaleet paistuvat pannulla. Kerkiäähän sitä vaikka mitä: laittaa lasten päivävaatteet valmiiksi odottamaan pukijoita, pedata sängyt. Siivota aamupalapöydän ja ihailla muovailuvahasta syntyneitä tähtiä ja kukkia ja robotteja. Ja päivitellä muovailuvahamurujen leviämistä pitkin keittiötä. Niin, ja keräillä magneettikirjaimia pitkin keittiötä (kun se neiti on nii-in kiinnostunut kirjaimista jo nyt ;)).
Ruoka on uunissa ja kurkistus kelloon. Juu-u, olemme kutakuinkin aikataulussa. Nyt päivävaatteet päälle ja ulos samantein! Vaan kun se ei tapahdukaan ihan kuin sormia napsauttamalla. Ei. Muovailuvahamuruset ovat levinneet pöydälle ja pöydän alle. Imuri käteen ja katsahdus kelloon, muutaman minuutin imurointi on ok, eli voin imaista murut koko keittiöstä. Pojat käyvät jonkun laiskalandian aikaa, sillä muovailumuottien kerääminen ja alustojen siivous kestävät ja kestävät. Ehdin tarkistaa kellosta ajakulua monta kertaa ja mainita myös pojille: "Katsokaa nyt, kuinka tuo punainen viisari liikkuu koko ajan eteenpäin ja se tarkoittaa sitä, että aika kuluu koko ajan! Meillä on kohta kiire (nytkö ei muka ole?), jos me ei olla reippaita nyt!!!"
Just, just.
Siivousurakan jälkeen toinen pojista on reipas ja pian myös ulkona. Pikkusiskokin on puettu yhtä kenkää lukuunottamatta. Vaan mitäpä puuhaa vanhin veljeksistä? Pukee varmaan sitä t-paitaa ja niitä sukkia, jotka olen hetkeä aiemmin laittanut valmiiksi sängylle? Ei. Eipä oikeastaan sinne päinkään. Tämä herra melkein viisvee rakentelee duploilla omassa huoneessaan. Pelkät pikkarit jalassa. Ei muuta.
Nyt juoksen keittiöön ja katson, paljonko kello on. Juoksen takaisin ja alan vaatia nopeata toimintaa. Siinä käytetään nyt uhkausta ja kiristystä, vaikka muut keinot saattaisivat toimia paremmin. Mutta kun se kello on jo vaikka mitä!
Lopulta olemme ulkona: siis minä, Mini ja Ralliroope. Kaaharikalle pukee päällensä ja tulee varmaan kohta. Kurkistan kännykän kelloon, ehdimme olla ulkona vajaan tunnin... Kaaharikallea ei kuulu eikä näy. Jos nyt edes kuuluisi (niinkuin yleensä), niin voisin sanoa hänen olevan ulkona hetkenä minä hyvänsä. Menen katsomaan. Siellähän tuo tekee voimisteluliikkeitä omassa sängyssään. Ihan taitavasti vieläpä. Pikkareissa, edelleen.
Kello, kello, missä taskussa se onkaan? Himputti sentään.
Lähialueen pikkupoika lampsii leikkipuistoon päin ja huutelee toiveestaan nähdä Ralliroope ja Kaaharikalle puistossa kohta. "Kyllä me tullaan," vastaan. Kun tuo yksi nimeltä mainitsematon saisi nyt vain puettua päälleen.
Ja kyllähän se nimeltä mainitsematon sieltä tulee. Ja vieläpä vaatteet päällä.
Nyt tiedät varmaan, kuka meillä määrää. Tunnustan. Kelloon vilkuilu jatkuu, mutta yritän silti tietoisesti hillitä sitä. Kiire on omaa käsialaani, joten ainut joka siihen pystyy vaikuttamaan, on minä itse. Ja kellojen määräysvalta loppuu tähän!
perjantai 4. syyskuuta 2009
Kasvun paikka kiireen keskellä
Kävin jumpalla eilen. Oli menojakin perheen kanssa, mutta yhdistimme kätevästi menomme ja tulomme niin, että mies vei lapsikatraan kotiin ja minä pääsin liikkumaan. Oli ihanaa venytellä ja huikeata huomata, kuinka jumppa tuntui selässä ja vatsalihaksissa, joka puolella. Olin tehokas!
Loppurentoutuksen aikana koko kroppani tuntui rentoutuvan hyvin. Keskityin vain itseeni ja kehooni, musiikkiin. Ihanaa! Sitten yhtäkkiä huomasin suunnitelleeni kaupassakäynnin kotimatkalle ja ostoslistakin oli jo valmiina... Ai, ai! Tehokkuuden maksimointi voi olla joskus melkoinen kirous. Eikö muutamaa minuuttia voisi keskittyä vain itseensä? Olla. Pysähtyä. "Kyllä se maailma odottaa tuolla ulkopuolella," sanoo ohjaajakin usein. Niinpä.
Olo oli jumpan jälkeen hyvä, vaikka olinkin "tuhlannut" omaa aikaani kauppalistan tekoon ja tehokkaaseen ajankäytön suunnitteluun. Mutta joku kerta onnistun vielä oikeasti unohtamaan sen ulkomaailman rentoutuksen aikana! Silloin voin onnitella itseäni melkoisesti.
Loppurentoutuksen aikana koko kroppani tuntui rentoutuvan hyvin. Keskityin vain itseeni ja kehooni, musiikkiin. Ihanaa! Sitten yhtäkkiä huomasin suunnitelleeni kaupassakäynnin kotimatkalle ja ostoslistakin oli jo valmiina... Ai, ai! Tehokkuuden maksimointi voi olla joskus melkoinen kirous. Eikö muutamaa minuuttia voisi keskittyä vain itseensä? Olla. Pysähtyä. "Kyllä se maailma odottaa tuolla ulkopuolella," sanoo ohjaajakin usein. Niinpä.
Olo oli jumpan jälkeen hyvä, vaikka olinkin "tuhlannut" omaa aikaani kauppalistan tekoon ja tehokkaaseen ajankäytön suunnitteluun. Mutta joku kerta onnistun vielä oikeasti unohtamaan sen ulkomaailman rentoutuksen aikana! Silloin voin onnitella itseäni melkoisesti.
torstai 3. syyskuuta 2009
Kaksi moraalin vartijaa
Tänään Äiti putosi korkealta jalustaltaan. Ihan kolahti. Äiti oli laittamassa jälkikasvustaan kahta vanhimpaa kerhoon, kun Hän äkkäsi neljät likaiset korvat. Missä puhdistuspuikot? Loppu. Ei muuta kuin omille kätköille... Tyytyväinen Äiti palasi takaisin likakorvien tykö ja alkoi putsaushommiin. "Voi että, kun teillä on likaiset korvat, siis suorastaan ihan pask*iset!"
HUPSISTA!
Kaksi melkein viisivuotiasta katsoi äitiään suurin silmin. "Ei tommosta saa puhua." Kaksi likakorvaa valisti äitiään. "Nii-in, toi oli rumaa..."
Laastaria ei tarvittu. Suu pysyy soukemmalla vastaisuudessa. Toivottavasti.
HUPSISTA!
Kaksi melkein viisivuotiasta katsoi äitiään suurin silmin. "Ei tommosta saa puhua." Kaksi likakorvaa valisti äitiään. "Nii-in, toi oli rumaa..."
Laastaria ei tarvittu. Suu pysyy soukemmalla vastaisuudessa. Toivottavasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)