Aamulla ensimmäisenä vilkaisu puhelimen kelloon. Jaahas, on noustava eikä voi jäädä vällyjen alle lötköttelemään, koska kello on jo niin paljon. Lapset ovat hereillä ja aamurutiinit odottavat: pisut, vaipanvaihdot, aamupalat ja -kahvit.
Lehdenluku on onnistunut, jos kääntelen kaikki sivut läpi ja selailen edes osan otsikoista. Tiirailen keittiön seinäkelloa ja mietin, pysymmekö aikataulussa. Pitääkö lapsia hoputtaa vai saavatko jatkaa touhujaan? Lehdenluku jatkuu ja hetken päästä uutiset on silmäilty jotensakin onnistuneesti (vain YKSI tuolilta nousu koko aikana). Vaikkakin jos joku kysyy iltapäivällä, olenko kuullut siitä ja tästä, en välttämättä muistaisi kuulleeni/ lukeneeni. Mutta tavoistaan ei voi poiketa; päivä menee sekaisin, jos lehden sivuja ei pääse aamuisin kääntelemään. Rutiini se on sekin.
Taas vilkaisu kelloon. Jaahas, hopihopi! Kiireesti ruoka tuloilleen, jotta tuo kypsyy uunissa silläaikaa kun olemme ulkona. Toimintasuunnitelman mukaan meillä on reilu tunti aikaa olla ulkona ennen ruokaa ja kerhoon lähtöä. Seinäkello raksuttaa ja aivoni myös, kun pitää miettiä, mitä ehtii tehdä sillä aikaa, kun broilerinsuikaleet paistuvat pannulla. Kerkiäähän sitä vaikka mitä: laittaa lasten päivävaatteet valmiiksi odottamaan pukijoita, pedata sängyt. Siivota aamupalapöydän ja ihailla muovailuvahasta syntyneitä tähtiä ja kukkia ja robotteja. Ja päivitellä muovailuvahamurujen leviämistä pitkin keittiötä. Niin, ja keräillä magneettikirjaimia pitkin keittiötä (kun se neiti on nii-in kiinnostunut kirjaimista jo nyt ;)).
Ruoka on uunissa ja kurkistus kelloon. Juu-u, olemme kutakuinkin aikataulussa. Nyt päivävaatteet päälle ja ulos samantein! Vaan kun se ei tapahdukaan ihan kuin sormia napsauttamalla. Ei. Muovailuvahamuruset ovat levinneet pöydälle ja pöydän alle. Imuri käteen ja katsahdus kelloon, muutaman minuutin imurointi on ok, eli voin imaista murut koko keittiöstä. Pojat käyvät jonkun laiskalandian aikaa, sillä muovailumuottien kerääminen ja alustojen siivous kestävät ja kestävät. Ehdin tarkistaa kellosta ajakulua monta kertaa ja mainita myös pojille: "Katsokaa nyt, kuinka tuo punainen viisari liikkuu koko ajan eteenpäin ja se tarkoittaa sitä, että aika kuluu koko ajan! Meillä on kohta kiire (nytkö ei muka ole?), jos me ei olla reippaita nyt!!!"
Just, just.
Siivousurakan jälkeen toinen pojista on reipas ja pian myös ulkona. Pikkusiskokin on puettu yhtä kenkää lukuunottamatta. Vaan mitäpä puuhaa vanhin veljeksistä? Pukee varmaan sitä t-paitaa ja niitä sukkia, jotka olen hetkeä aiemmin laittanut valmiiksi sängylle? Ei. Eipä oikeastaan sinne päinkään. Tämä herra melkein viisvee rakentelee duploilla omassa huoneessaan. Pelkät pikkarit jalassa. Ei muuta.
Nyt juoksen keittiöön ja katson, paljonko kello on. Juoksen takaisin ja alan vaatia nopeata toimintaa. Siinä käytetään nyt uhkausta ja kiristystä, vaikka muut keinot saattaisivat toimia paremmin. Mutta kun se kello on jo vaikka mitä!
Lopulta olemme ulkona: siis minä, Mini ja Ralliroope. Kaaharikalle pukee päällensä ja tulee varmaan kohta. Kurkistan kännykän kelloon, ehdimme olla ulkona vajaan tunnin... Kaaharikallea ei kuulu eikä näy. Jos nyt edes kuuluisi (niinkuin yleensä), niin voisin sanoa hänen olevan ulkona hetkenä minä hyvänsä. Menen katsomaan. Siellähän tuo tekee voimisteluliikkeitä omassa sängyssään. Ihan taitavasti vieläpä. Pikkareissa, edelleen.
Kello, kello, missä taskussa se onkaan? Himputti sentään.
Lähialueen pikkupoika lampsii leikkipuistoon päin ja huutelee toiveestaan nähdä Ralliroope ja Kaaharikalle puistossa kohta. "Kyllä me tullaan," vastaan. Kun tuo yksi nimeltä mainitsematon saisi nyt vain puettua päälleen.
Ja kyllähän se nimeltä mainitsematon sieltä tulee. Ja vieläpä vaatteet päällä.
Nyt tiedät varmaan, kuka meillä määrää. Tunnustan. Kelloon vilkuilu jatkuu, mutta yritän silti tietoisesti hillitä sitä. Kiire on omaa käsialaani, joten ainut joka siihen pystyy vaikuttamaan, on minä itse. Ja kellojen määräysvalta loppuu tähän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti