perjantai 28. tammikuuta 2011

Torni kaatui kiireeseen



Minillä oli yöllä kiire meidän vanhempien huoneeseen, punkkaan. Hän tuli peitto, tyyny ja Norsu kainalossa ja juoksi suoraan päin Tornia. Heräsin räsähdykseen ja Minin itkuun.

Siinä me sitten istuttiin sylikkäin sängyn reunalla ja keinuteltiin. Minä, tyttö, Norsu, peitto ja tyyny. Iso syli. ;)

Tänä aamuna löysin tornin jäänteet, kiireen irvikuvan.

Olen tässä vähän miettinyt tätä ihmisen kiirettä, lähinnä oman perheen näkökulmasta viime aikoina. Eilen tapasin äidin, joka kertoi perheensä harrastuksista ja siitä kiireestä ja aikataulutuksesta, johon he ovat tottuneet. Kuuntelin kauhuissani. Alle kouluikäisillä lapsilla on kullakin kaksi urheiluharrastusta joissa käydään yhteensä vähintään kolmekin kertaa viikossa per lapsi. Äiti (jaksaa) harrastaa useamman kerran viikossa ja lapset kulkevat mukana. Jäikö yksi vapaapäivä viikossa?

En halua nyt nostaa yksin tätä perhettä esille, vaan korostan tätä asiaa ilmiönä.

Jossain vaiheessa tunsin huonommuutta siitä, etten vienyt lapsiani harrastuksiin. Pojilla oli silloin ikää kaksi vuotta. Sitten tulin järkiini ja annoin asian olla.

Sisarusmuskariin menimme puoleksi vuodeksi, kun sieltä vapautuivat paikat ja olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Päiväkodissa oli harrastusta ihan tarpeeksi meille kaikille, joten poikien päiväkotiuran aikana harrastimme vain kotoilua ja yhdessä liikkumista.

Sitten Ralliroope hurahti jalkapalloon. Ja Kaaharikallelle etsittiin harrastus, jossa hän pääsee monipuolisesti liikkumaan ja saamaan tarvitsemiaan aistikokemuksia. Nyt pojilla on siis omat harrastuksensa kerran viikossa. Minusta se riittää nyt.

Kävimme joitakin viikkoja sitten perheen kanssa keskustelua harrastusten määristä, kun olisi ollut tarjolla sitä sun tätä koulua noiden liikuntaharrastusten lisäksi. Kysyin pojilta omaa arviota siitä, jaksavatko he oikeasti sitoutua käymään kahdesti viikossa treeneissä. Kaaharikalle kuulema jaksaisi (eikä todennäköisesti ymmärtänyt jaksamisensa rajallisuutta). Ralliroope sen sijaan sanoi asiaa harkittuaan, ettei jaksaisi.

Päädyimme kompromissiin: luistelukoulujen sijaan käymme nyt sunnuntaisin luistelemassa koko perheen voimin. Ja jos jonain sunnuntaina emme jaksaisikaan, ei meidän tarvitse tuntea siitä mitään paineita tai omantunnon kolkutuksia.

Voihan se olla, että joskus vielä me olemme Issukan kanssa erittäin rutinoituneita harrastekuskeja, mutta nyt mennään näin. Lapsemme ovat vielä pieniä ja minä, jos kukaan, pystyn vaikuttamaan siihen, kuinka kiireisiä lapsemme ovat nyt.

Piste.

14 kommenttia:

assari kirjoitti...

Olet niin oikeassa! Meillä pojilla on harrastuksena vain muskari, on vauvasta asti ollut. Se on sellainen meidän yhteinen juttu, eli yleensä minä+lapsi yhdessä. Koska isomman muskariin en enää pääse mukaan olemme käyneet kaksistaan kirjastossa.
Vanhempi harrasti jumppaa vuosi takaperin, ei harrasta enää koska ei halua. Srk.n kerhoissa olemme käyneet innon mukaan. Nyt jännään miten muskarin ja jaksamisen käy hoitopäivien jälkeen. Kiinnostusta ja intoa olisi molemmilla, mutta jaksavatko. Jää nähtäväksi...

Noita perheitä on muuten paljon jossa lapset harrastavat miteli joka päivä jotain. Sitten on vanhempia jotka miltei syyllistävän harrastamattomien lasten vanhempia siitä etteivät "anna" lastensa harrastaa. Olen muuten nähnyt kaksi perhettä jotka väkisin nostavat tyttärensä muskarin ovesta sisään. Sinne vain itkevä lapsi joka kirkuu ettei halua. En ihan ymmärrä...

Ylva kirjoitti...

Niin, meitä on moneksi. Ja voihan olla tosiaan niinkin, että joku katsoo minun tekevän väärin, kun yritän jarrutella lasteni intoa johonkin harrastukseen (vaikka harrastan sitä yhdessä lapseni kanssa). Ja entäpä, jos vaikutan lapseni tulevaisuuteen niin, ettei hänestä joskus tule jonkin alan ammattilaista, kun en nyt kuskaa harrastuksesta toiseen? Kun asiantuntijoiden opastuksen sijaan lasta ohjaakin "vaan" äiti ja isi...

Elämä on täynnä valintoja. Ja mun (ja Issukan) valinta on tämä.

Ja kuten kirjoitin, voihan se olla, että joku vuosi me aletaan se harrastekuskaus oikein todenteolla. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan...

Meillä pojat kävivät ensin seurakunnan kerhossa mun kanssa (avoimessa kerhossa) ja myöhemmin ensin kerran viikossa ja sit kaksi kertaa viikossa kaksistaan. En edes ajatellut tuota harrastukseksi, mutta kai se sitäkin on. Aikataulutusta se ainakin vaatii.

Minin kanssa me käydään kerran viikossa muskarissa yhdessä.

Anne kirjoitti...

Ylva kirjoitti sen, mitä olen ajatellut: "entäpä, jos vaikutan lapseni tulevaisuuteen niin, ettei hänestä joskus tule jonkin alan ammattilaista, kun en nyt kuskaa harrastuksesta toiseen?"

Tällä hetkellä on vain yksi harrastus: urheilutreenit kerran viikossa, ei sen kummempaa. Kosketusssoittimien alkeita aikoo äitee opettaa, kuten myös käsitöitten saloja.

Ylva kirjoitti...

Ihanaa kuulla susta, Anne! Oletko huomannut, että olet saanut multa tunnustuksen?

Nykyään on niin paljon harrastustarjontaa, että me vanhemmat menemme jo ihan sekaisin siitä, mikä on loppujen lopuksi parhaaksi omalle lapsellemme. Itse koen, että meidän ikäisten lasten (2v ja 6v)) on hyvä tehdä juttuja yhdessä omien vanhempiensa kanssa, jos mahdollista. Mutta silti sitä tulee toisinaan ajateltua, että mitä JOS...???

Kosketinsoitto ja käsityöt kuulostavat oikein hyviltä harrastuksilta, varsinkin, kun se on teidän yhteinen juttu. :) Ite oon aatellu, että nuo pojat voisivat olla kiinnostuneita virkkauksesta, jos vaan heille näyttäisi sen homman jujun...

Voikaa hyvin!

Susanna kirjoitti...

Itse olen vakaasti sitä mieltä, että niitä tulevaisuuden ammattilaisiakin syntyy vain ja ainoastaan sille pohjalle, että saa olla lapsi ensin. Eli kasvaa kiireettömästi, omaan tahtiinsa. Harrastaa monipuolisesti kaikenlaista, mitä haluaa, ja mahdollinen erikoistuminen tapahtuu vasta yläasteiässä. Harrastaminen alle kouluikäisenä ei tee tai jätä tekemättä kenestäkään hyvää jossain.
Superlahjakkuuksia tietysti on, mutta hekin ovat sitä ilman patistamista!
Harrastusten pitää olla kivoja lapsille, eikä sitä että väkisin viedään jotta ei oltaisi jotenkin huonompia kuin muut. Ja kun se alkaa jo vauvan synnyttyä! TÄYTYY olla vauvauinti, vauvamuskari, äiti-vauva -jumppa?

Joku aika sitten tuli dokumenttiakin aiheesta, Amerikassa kuskattiin lapsia harrastuksiin niin paljon että olivat raukat ihan uuvuksissa kun ei koskaan saaneet leikkiä ja olla vaan! Samaa ilmiötä nähtävissä täälläkin. Ikävä kyllä :(

Meillä aloitettiin muskari vasta 3,5v ja siihen saakka vaihtelevaa kotiarkea. Riitti mainiosti. Nyt saavat jatkuvasti kehuja siitä miten ovat niin sosiaalisia, reippaita, mielikuvitusta riittää jne? Ja nyt 4v aloittivat toisen harrastuksen, sinnekään ei ole pakko mennä, eli jätetään reilusti välistä jos väsyttää.

Ylva kirjoitti...

Ja ihan yleisesti vielä tarkennukseksi, ettei tarkoitukseni ollut sitten mollata liikuntaharrastuksia ja ammattitaitoista valmennustyötä, vaan haluan korostaa sitä lasten ja vanhempien yhdessätekemisen meininkiä. Näkökulma on täysin minun ja meidän perheen.

Ylva kirjoitti...

Kiitos Susanna viestistä!

Se dokumentti olisi mielenkiintoista nähdä. Tuota "olemisen" merkitystä olen miettinyt usein. Sen pelkän olemisen merkitys on tainnut unohtua nyky-yhteiskunnassa. Enkä juurikaan tarkoita tässä sellaista saamattomuutta ja silkkaa laiskottelua, vaan sitä oleskelua, joka on vastapainona alituiselle suorittamiselle.

Kati kirjoitti...

Voi, olen juurikin niin samaa mieltä kuin voi olla :) Lasten pitää saada olla lapsia ja pitää ehtiä leikkiä. Kyllä elämässä sitä suorittamista ehtii ihan tarpeeksi myöhemminkin! Itse koen kaikkein tärkeimmiksi yhdessä tehtävät, tavalliset jutut, kuten ulkoilun, leipomisen, lukemisen ja arkiaskareet. Tuntuu, että tänä päivänä kasvaa yhä enemmän lapsia, jotka eivät koskaan opi niitä tavallisia asioita, kuten ruuanlaittoa, siivoamista, pyykinpesua. Ei kai ole aikaa tehdä niitä yhdessä, kun pitää ehtiä joka päivä moneen eri harrastukseen.
Meilläkin harrastetaan jaksamisen mukaan yhdessä uimassa käymistä ja luistelua. Kuusivuotiaillamme on "vaan" telinejumppa ja tanssi, molemmat kerran viikossa.

assari kirjoitti...

Meidän stoori: Me ollaan käyty alunperin siksi muskarissa, että me tunnettiin tasan 0kpl lapsiperheitä täältä kun vanhempi junkkari syntyi.
Täällä tuo muskari on todella ihana ja opettaja myös. Pojat tykkäävät ja eivät ole kyllä kertaakaan sanoneet etteivät haluaisi mennä. Minä en pysty opettamaan mitään musiikista, mies pystyisi muttei ole juurikaan kotona.
Meillä tuo miehen suku on aika musikaalista ja ilmeisesti pojat tulevat siihen suuntaan. Varsinkin pikkujunkkari, sillä ihan vauvasta asti kaikki toiminta on pysähtynyt kun jossain vain soi. Isompi oppi aikoinaan ryömimään soittorasian perässä. Meillä siis musiikki liikuttaa :)
Tuosta jumpasta, sinne mentiin siksi että poika itse pyysi. Ja se lopetettiin myös heti, kun lapsi ilmaisi halunsa. Ei me missään urheilukouluissa tai muissa olla oltu eikä mun mielestä vielä tarvikaan. Juoksukisoissa on käyty, sinnekin poika pyysi itse.

Eli samoilla linjoilla ollaan teidän kanssanne. Eli viemme, jos lapsi niin haluaa. :)

Anonyymi kirjoitti...

Moikka,

meidän perheessä ollaan aivan samoilla linjoilla harrastusten määrän suhteen. 6- ja 8-v. pojilla on kummallakin yhtenä päivänä viikossa harrastus. Muuten vapaata leikkiä, kavereiden tapaamista, perheen kesken harrastamista. Ovat virkeitä, iloisia lapsia ja jaksavat hoitaa koulunsa hyvin, itse asiassa luokkansa parhaita kumpikin.

On lapsesta kiinni, mitä hän jaksaa ja mielestäni tärkeintä olisi kuunnella (siis myös seurata jaksamista ei vain kysyä mielipidettä, joka on ihan eri asia) lasta. Meille tämä on sopiva tahti (asumme ulkomailla ja koulupäivät venyvät jo ihan eka-tokaluokilla kahteen plus päälle läksyt).

Ylva kirjoitti...

Assari, muskarissa pääsee mainiosti yhdessä lapsen kanssa tutustumaan uuden asuinpaikan lapsiperheisiin hieman lähemmin. Meillä nuo pojat olivat aika arkoja ja me oltiin melkoisen tiukka paketti, joten teki ihan hyvää nähdä muita lapsia ja aikuisia. Siellä muskarissa mä taisin tajuta ekan kerran ihan tosissaan nuo Kaaharikallen aistijututkin.

Anonyymi, olen samaa mieltä, että se on meidän vanhempien tehtävä nähdä, miten paljon lapsi oikeasti jaksaa. Tuon ikäisen (6v) lapsen on vielä vaikeaa osata arvioida omaa jaksamistaan noissa harrasteasioissa.

Vapaa leikki, kavereiden tapaaminen ja perheen kanssa yhdessä tekeminen ovat munkin mielestä niitä asioita, joille on myös oltava aikaa. Ne asiat kantavat pitkälle myöhemmin elämässä.

Ylva kirjoitti...

Kati, oon muuten huomannut, että jos me tehdään kotihommia yhdessä koko perheen kanssa, ne myös kiinnostavat lapsia enempi.

Meillä Kaaharikalle käy myös telinejumpassa. :D

Johanna kirjoitti...

Tama on niin totta. Kavin tuolla Assarin blogissa ja kertomassa, että tällä viikolla oltiin menossa joka ilta lasten harrastuksen merkeissä. Lisänä tietysti se baby shower, joka vei vapaan illan. Tänään oli kisat.

Lapset kävivät harrastamassa kerran viikossa siihen saakka, kun täyttivät seitsemän. Sitten alkoi tämä harrastus, joka nyt vie aika paljon aikaa. Mutta näyttävät siitä pitävän hurjasti. Ja vielä jää aikaa leikkeihinkin. Meillä viikonloput (jos ei ole kisoja) leikitäänkin sitten hulvattomasti aamusta iltaan.

Suomessa ihailin sitä, kun jo vähän vanhemmat lapset saattoivat joko pyöräillä tai mennä julkisilla harratuksiinsa. Aina ei tarvittu vanhempia kuskiksi.

Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka on sitä mieltä että kohtuus kaikessa. Myös harrastuksissa. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Ylva kirjoitti...

Johanna, mäkin olen sen kohtuus kaikessa-koulukunnan kannattaja, mutta nähtäväksi jää, kuinka lapset innostuvat ja jaksavat... ;D Siksi onkin vannomatta paras.

Oikein mukavaa ja rauhallista tulevaa viikkoa!