torstai 14. toukokuuta 2009

Toukokuun alun tohinoita ja mietteitä

Pikkuinen Mini ei ole vauva enää. Neitokainen vietti synttäreitään hymyssä suin ja maistoi elämänsä ekan kerran täytekakkua aivan, kuin olisi aina sitä syönyt (perheessämme on siis toinenkin herkkupeppu äidin lisäksi).

Valokuvassa kävimme vajaan vuorokauden varoitusajalla, mutta onneksi oli vaatteet kutakuinkin valmiina. Kiitos sukulaisten ja ystävien, joilta olemme saaneet tyttöjen vaatteita sekä uusina että hieman käytettyinä. Ne vaatteet, joita olemme tytsylle itse ostaneet, ovat laskettavissa edelleenkin kahden käden sormilla. Muutamat sukkahousut, yksi tunika ja yksi housupaituli-yhdistelmä, huppari sekä sukkia, siinä kaikki.

Valokuvaus meni kivasti, joten lopuksi kokeilimme vielä yhteiskuvaa lapsista. Mini naureskeli, Kaaharikalle huolehti siskonsa leluista ja turvallisuudesta ja Ralliroope päätti olla totista poikaa. Suupielet nykivät ja silmät hehkuivat, mutta hymyä ei irronnut. Jääräpää mikä jääräpää, äitiinsä tullut hänkin...

Kaaharikalle ilmestyi tänä aamuna sänkyymme kynä kädessä. Emme osanneet epäillä mitään. Poju kävi vessassakin kynä kädessä. Emme osanneet epäillä vieläkään mitään. Olimme keittiössä, kun Ralliroope kuului menevän Kaaharikallen huoneeseen ja huudahti (oikein äitimäiseen sävyyn): "Mitä sä olet oikein tehnyt?!?!" Jaahas, vai niin. Viitsisinkö edes mennä katsomaan? Haluaisinko edes tietää? No, halusin tai en, niin kohta tuo paikallinen tietotoimisto ilmoittikin jo uutisen: Kaaharikalle oli piirtänyt seinään. Aha, vai sillä viissiin. Viitsisinkö edelleenkään mennä katsomaan? No, olihan se mentävä. Eikä se ollut yksi seinä, johon oli piirretty, vaan olihan noita tarkkaan harkittuja piirroskuvia useammallakin seinällä.

Tässä kohtaa olisi tehnyt mieli nostaa kädet pystyyn ja myöntää tappionsa. Antaa periksi ja paeta häntä koipien välissä. Siis ihan oikeasti. Vaan kun on tällainen sukuun tullut jääräpää, niin minkäs teet. Puhuin asiasta neuvolassa ja pystynen käsittelemään asian ihan aikuismaisesti, ilman pakoyrityksiä. Poika oirehtii ja on huomionkipeä, joten paljonko se asiaa auttaa, että äiti päättää karata ja jättää lapsen hunningolle? Ilmeisesti meidän koko perhe tarvitsisi nyt sylihoitoa ja huomiota. Läheisen menetys on avannut haavoja, joita pitäisi hoitaa muullakin kuin Aloe Veralla. Kaipaan pysähtymistä ja asioiden käsittelyä, mutta kierrokset tuntuvat vain lisääntyvän. Kohta on pakko pysähtyä, tai kone sanoo bling bling ja akut ovat kaput.

Kukahan huolisi kaksi rakasta villiä pojannulikkaa ja yhden uteliaan tyttökullan muutamaksi päiväksi hoitoonsa?

Nyt pitää mennä.

Ei kommentteja: