530g / 0,9l

Vastapainona tälle meidän perheen melko koruttomalle arjen pyöritykselle käyn jonkin verran lukemassa ns. kauniita blogeja. Sellaisia, joissa on kivoja valokuvia, kauniita näkökulmia ja myönteistä asennetta. Bloggarit tuovat esille mukavia asioita elämästään ja jättävät ne arjen harmaat jutut tietoisesti kertomatta. Joku voi saada kuvan, että siellä eletään pullamössöelämää, mutta totuushan on, että jokaisessa lapsiperheessä sattuu ja tapahtuu. (Joillakin vain vähän enempi kuin toisilla.)

Pointtini on siis se, että on ihanaa, että jotkut osaavat noukkia arjestaan niitä kauniita asioita ja jakaa niitä vielä muillekin. Kun sitten tällainen melko hönttä rouva käy niihin kauniisiin blogeihin kurkkimassa, niin se virkistää kovin. Voisihan tuota olla kateudesta vihreäkin esim. siitä, että jonkun kotona pysyvät tavarat paikoillaan ja EHJINÄ ja sisustukseen on satsattu enempi kuin halpisjulisteen verran. Tai monesta muustakin asiasta. Mutta mitä iloa siitä sitten saisi? Ei sitten niin mitään. Parempi, kun ottaa ilon irti niistä kivoista asioista kuin kateudesta.

Niinpä kerron taas meidän perheen edesottamuksista tältä aamulta, kevennän sydäntäni ja hilppasen kohta kurkkimaan muiden kuulumisia. Nauttimaan hienoista kuvista ja rauhoittumaan.

Tässä siis tämän aamun yllätys numero XXX:

Se hetki, kun en katsonut veljesten perään, koitui kohtalokkaaksi. Touhusimme omiamme, värittelimme värityskuvia ja lähdimme räntäsadekuurojen välissä ulos raittiiseen ilmaan. Tulimme kotiin ja käväisin Kaaharikallen huoneessa, kun huomasin lattialla mukin, läikän ja... tulvan. Kävi selväksi, että hurjapäät olivat jossain vaiheessa aamua kantaneet Aino-jäätelöpaketillisen (n.9dl) vettä huoneen lattialle ja ikäänkuin olleet siivoushommissa... Järkeenkäypä selitys ilman järjenhiventäkään.

Ja miksi minä en huomannut mitään, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen minun OLISI PITÄNYT tajuta, että jotain on tekeillä? Kuulin juoksuaskelia, hihitystä ja supatusta. Kuulin vesihanan kohinaa ja hiippailua. Enkä silti ymmärtänyt mennä katsomaan! Ehkäpä alan olla jo niin turta noiden einsteinien kohelluksille, etten enää edes rekisteröi muuta kuin vaaratilanteita?

Onneksi kyse oli vedestä eikä esim. maidosta tai mehusta. Tai bensasta.

Mutta että desilitratolkulla...

Huomenna pääsen nollaamaan pääni mukavassa kaveriseurassa. Kivoja ovat nämä minun lapsenikin, mutta todennäköisesti minun ei tarvitse huomenna:
- pyyhkiä kenenkään peppua,
- muistuttaa käsienpesusta,
- muistuttaa saippuan käytöstä,
- muistuttaa käsien kuivaamisesta (kun ne on jo pyyhitty lahkeeseen),
- muistuttaa haarukalla/ veitsellä/ lusikalla ruokailusta (sen sijaan että käyttäisi sormia tai tekisi kirurgisia toimenpiteitä kasviksille, pastalle ja lihalle),
- pyyhkiä maitoja pöydältä, lattialta ja siltä väliltä,
- erottaa riitapukareita toisistaan,
- uhata jäähyllä,
- selvitellä erimielisyyksiä,
- vaatia pukemaan kurahousut jalkaan,
- etsiä kadonneita tumppuja, kenkiä, pipoja, kypäriä, vihkoja, kyniä ja teippejä eikä
- keksiä korvaavia touhuja sohvalla hyppimiselle ja epämääräisille vesileikeille.

Vai pitääkö?

Pieni irtiotto on nyt kyllä paikallaan.