Irtisanoutuminen

No niin, taas menee ja lujaa. Kysy vaan kenellä. Irtisanouduin äidin mukamas itsestääselvistä tehtävistä ja annoin tuta turhautumiseni. Olimme yhtenä aamuna Minin kanssa vessatouhuissa, kun Kaaharikalle säntäsi hotelli helpotukseen tuskaisesti hypellen. Toisin sanoen viime tipassa. Hän otti pöntön päältä Minin "supistajan", eli sen hökötyksen, joka pienentää istuinosaa ja huitoi sillä ympäriinsä: "Mihin mä tän laitan?!" Pyysin nätisti laittamaan sen sille tarkoitettuun koukkuun, mutta poika viskasikin härpäkkeen lattialla ja tiuskaisi: "Laita ite!"

Dadaa, arvata saattaa, kenelle nousivat kovimmistakin kovimmat pirunsarvet! Ja kun siihen lisättiin Ralliroopen haluttomuus laittaa omat roskansa roskikseen, oli soppa valmis: äiti rupesi lakkoon!

Ensin tuli tuutin täydeltä jäkätystä ja tilitystä aiheesta piikominen versus äidin tehtävät ja sen jälkeen juuri niin lapsellisesti kuin ajatella saattaa, luennointia siitä, kuinka äiti meinaa nyt lopettaa hommansa tyystin. Ja koko ajan pääni sisällä takoi ajatus, että nyt menee mettään, nyt menee mettään. Eli asiat voisi hoitaa muullakin tavoin.

No, irtisanoin itseni ilman irtisanoutumisaikaa ja päätin katsoa, mitä tuleman pitää. Uloslähtöä aloin tehdä Minin kanssa kahdestaan, jolloin Kaaharikalle ilmestyi eteiseen ja ihmetteli, että mitä nyt, missäs hänen päivävaatteensa ovat. Ja mitä hän laittaa päälleen ulos. Ja vaatimus, että äidin pitää auttaa.

Äiti ei nyt auta, äiti on irtisanoutunut tehtävistään. Mieti ite.

Ulkona ehdimme olla Minin kanssa vain hetkisen, kun Kaaharikalle ilmestyi rappusille ja katso! Hänellä oli kaikki tarvittavat tamineet päällä kurahousuja myöten ja lenksutkin oli pujotettu saappaiden alle! Pipo oli suorassa ja hanskat siellä missä pitikin. Leukani loksahti. (Ja pojan ilme oli ihana, niin ylpeä omasta onnistumisestaan ja siitä, että pääsipäs yllättämään!)

Meni muutama minuutti, niin Ralliroope, jonka ajattelin pysyvän taatusti sisällä (kun pukeminen on niin tylsää), ilmaantui hänkin rappusille kaikki ulkotamineet päällä. Tip top.

Ulkona oli mukavaa ja palasimme sisälle hyväntuulisina. Lämmitin edellispäivän ruokaa ison kulhollisen ja katoin astiat Minille ja itselleni. Pojat tulivat keittiöön, ihmettelivät hetken puuttuvia ruokailuvälineitään ja hakivat sitten lautasensa ynnä muut välineensä kaapista. Sitten he istuivat pöytään ja sanoivat: "Anna ruokaa!" Siis mitä? Ei ollut oppi mennyt perille, ei. Kehotin poikia ottamaan kiinni mitä saavat, sillä minä en ottanut nyt vastaan tuonkaltaisia käskyjä. Olinhan irtisanoutunut.

Oli keskustelun aika ja pojatkin olivat nyt valmiita siihen.

Korostan sitä, että vaikka sanoinkin itseni irti äidin hommista, en irtisanoutunut äitiydestäni, enkä siitä vastuusta, joka äidille kuuluu. Ja vaikka puhisin ja jäkätin, tein heille selväksi myös sen, että rakkauteni heitä kohtaan ei koskaan häviä. Mutta minua ei saa pitää itsestäänselvänä piikana ja passaajana, vaan äitinä, joka auttaa, ohjaa ja kannustaa. Tyylillä kuin tyylillä, mutta kuitenkin. Minun tehtäväni on katsoa, että he ovat turvassa ja heillä ei ole hätää; mutta minun tehtäväni ei ole kulkea perässä ja siivota heidän jälkiään, tai tehdä kaikkea heidän puolestaan.

Minusta tuntuu, että palaamme aiheeseen vielä monta kertaa ennen poikien aikuisuutta, mutta tulipahan alustettua asiaa melkoisen herättävästi jo nyt. Pojat ovat vielä pieniä, mutta eivät niin pieniä, etteivät voisi ottaa jo muitakin huomioon. Ja viedä roskansa roskikseen. Noin niinkuin esimerkiksi.

Palasin sorvin äärelle keskustelumme jälkeen.