Hyvän mielen ravintoa

Eilen lensivät Varikolla enempi ja vähempi sarkastiset sanat ja lauseet; tänään heittelen ilmaan niitä hieman mukavampia lausahduksia. Niitä, jotka ovat ravintona hyvälle mielelle. Jostain luin ihan äskettäin, että vanhemmat pitävät anteeksi- ja kiitos-sanoja tärkeimpinä sanoina opettaa lapsille. Olen varmaan ihan samaa mieltä. Ne on hyvä oppia ja ne on hyvä myös oppia sisäistämään. Oppia tuntemaan.

Siinä voin olla itse hyvänä esimerkkinä ja mallina. Ja yritän ollakin.

Lisäksi meillä saattaa kuulua:

- "JIIIHAAAAAAAhihihihihihihi...!!!"
- "Tuleheheheheheh!!!"
- (nauru-ujellusta)
- "Rakas."
- "Halitaan."
- "Hyvä, hyvä!" (taputusten kera)

Tuon rakkaan lisäksi lähinnä mun suusta pullahtelee hyvin usein sanat muru ja kulta. Mutta kun nyt jään miettimään ihan sellaisia selväjärkisiä lauseita, niin pää käy tyhjänä.

Olisko kotitehtävän aika?

Voisin viikonlopun aikana keskittyä kuuntelemaan itseäni ja perheenjäseniäni ja kirjata ylös myönteisiä lausahduksia. Sen tiedän, että eräs meistä odottaa tälläkin hetkellä, että huikkaan taikasanan: "SYÖMÄÄN!"

Taidanpa tehdä sen. ;)

Hyvää mieltä ja kauniita sanoja viikonloppuunne!

Varikolla lentävät sanat

Jossain vaiheessa pyysin Kaaosteoriaa hallitsevalta Mirjalta lupaa käyttää hänen saamaansa juttuideaa perheen yleisimmistä sanonnoista. Tässä ihan lonkalta tulee mieleen yksi meidän perheessä kuultu lausahdus:

- "Kannattiko????"

Oletan siis vahvasti, että lapseni oppisivat erehdyksistään, mutta...

Yksi lapsuudenkotona usein kuultu lausahdus oli: "Älä tee niinkuin minä teen, tee niinkuin minä sanon." Tuli vaan mieleen. Saattaa olla, että se on lipsahtanut suustani ihan vaan yhden tai kaksi kertaa oman perheenikin kanssa tohottaessani. Niinkuin nämäkin:

- "Missä Norsu on???"

- "Kaahari, kat-so tän-ne päin."

- "SEIS!!"

- "PYSÄHDY!"

- "STOP!"

- "Jäähylle." (Huomatkaa: ei huutomerkkejä. Pelkkää murinaa vain.)

- "JÄÄHYLLE!!!!" (huokaus)

No, nyt saatan antaa hieman vääristetyn kuvan arjestamme, tai sitten en. Pitää vielä vähän miettiä, mitkä muut sanat tai lauseet meillä lentää...

Tuossa kuvassa on joko a)nalle jäähyllä tai b)nalle retkellä ystäviensä kanssa. Joka tapauksessta nallukka tuntuu vähintäänkin ajattelevan Kaaharikallelta usein kuullun huudahduksen: "NÄL-KÄ!!!!"

Vai oliko se mun masu?

Pipi, harmitus ja kananlento

Viime kesänä vietin Issukan serkun kanssa äitien vapaapäivää. Koska olen tyyppi, joka haluaa ostaa (jos ostaa) aina jotain perusteltua ja tarpeellista, tulin kotiin tämän pikkuisen tuliaisen kanssa. Voin kertoa, käsi sydämellä, että tämä ihanainen on tullut tarpeeseen. Varsinkin viime päivinä, kun yksi jos toinenkin on onnistunut kolhaisemaan itseään.

Tätä ennen pärjäsimme herne-maissi-paprika-pussilla.

Eilen Mini onnistui kolhaisemaan polvensa ja tarvittiin kylmää, lähinnä mielen rauhoittamiseen kylläkin. Katselin tippa linssissä, kun Ralliroope otti kirjan ja alkoi lukea pikkusiskolleen Harri ja Dinot-kirjaa. Siine ne nöpöset istuivat sohvalla: toinen käänteli ison kirjan sivuja ja toinen katseli ja kuunteli käsi poskella. Ja Pipipussi polven päällä.

Niisk.

Eilen sattui myös mielenharmitus, jossa kyseisellä Pipipussilla ei olisi tehnyt yhtään mitään. Kun äiti ja isi eivät muistaneet herättää Hammaskeijua yöhommiin, ei Ralliroopen siniseen vesilasiin yläetuhampaan tilalle ilmestynyt kolikkoa. AUTS!

Hetki sitten poika tuli hykerrellen huoneestaan ja ilmoitti, että jopas se suurennuslasi auttoi asiaa! Hän oli laittanut suurennuslasin vesilasin päälle, jotta Vanha Huononäköinen Hammaskeiju näkisi hänen hampaansa.

Vanha? Huononäköinen? Hammaskeiju?

Äi-ti.

***

Jaan vielä yhden mielenharmitusaiheen, joka liittyy hyvään, mutta lyhyeen, muistiin. Ralliroopella oli ollut harmitushetkensä eskarissa ja hän suostui juttelemaan asiasta kanssani vasta juuri ennen nukkumaanmenoa, iltasuukkojen aikaan. Kun poika oli saanut möykyn ulos mielestään ja menin Kaaharikallen huoneeseen, uteli velipoika hyvinkin uteliaana keskustelun aihetta.

Sanoin, että se oli minun ja veljensä välinen asia ja koska se oli meidän välinen juttu, en siitä lähtisi muille kertomaan. Oli kyse luottamuksellisesta keskustelusta. Sitten perustelin ja selittelin ja korostin ja perustelin jälleen erinäisiä asioita siitä, miten isille ja äidille voi kertoa luottamuksellisesti mitä tahansa (mikä on totta). Ihan mitä tahansa. Liian monen "se oli minun ja hänen välinen asia", Kaaharikalle tokaisi ykskantaan:

- Hei, mä oon nyt kuullu ton jo ainakin sata kertaa.

(Jolloin osasin lopettaa puhetulvani.)

- Ai, no sittenhän sä tiedät sen.

- Ai minkä???

Pojallani on muisti kuin kananlento.

***

Toivottavasti tänään vältytään mielenharmituksilta, vaikka ne kuuluvatkin yhtenä pienenä osana elämään. Ja toivottavasti Pipipussi saa olla tämän päivän pakastimessa...

Niin meillä kuin teillä.

Kevään odottelua???

Kävin viime lauantaina Ralliroopen ja Kaaharikallen kanssa parturikäynnin yhteydessä ruokakaupassa. Pojat olivat jo autossa, kun muistin unohtaneeni ostaa pesuaineita. Kaksoset jäivät autoon odottamaan ja ihan pikaisesti kävin hakemassa pesuainepullot... ja tulppaanikimpun... ja helmililjoja. Odotetaanko täällä jo noin kovin kevättä???


Olin laittamassa ruokaa hellan äärellä, kun Mini kipusi yhtäkkiä ikkunapöydälle ja alkoi mesota. Hän vuoroin roikkui kaksin käsin kiinni ikkunassa ja vuoroin osoitteli kiihtyneenä ikkunasta ulos: "Kato äiti!!! KATO ÄITI!!!!"

Kauha kourassa venytin itseni katsomaan, että mikä siellä ulkona oikein oli.

SININEN TAIVAS.


Melkein koko talven itseäni laiminlyöneenä alan herätä pitämään itsestäni huolta. Ihan oikeasti. Pikkujutuin. Esimerkiksi nyt se kulmakarvojen nyppiminen autossa (noloa?)...

Suomen talvisessa hämäryydessä on siis puolensa ja puolensa. Jos et jaksa ajella säärikarvojasi, vietä tämä vuodenaika kolmen eloisan lapsen ja vaimonsa villasukkiin tottuneen miehen kanssa. (Tässäkö syy, miksi käytän villasukkia yötäpäivää: rehottavat sääret???) Herää sitten keväällä raappaamaan rehottavia sääriäsi ja valmistaudu kesän hamekauteen.

Tuota viimeistä kohtaa en kai voi kuitenkaan tosissani suositella kenellekään, mutta näin se tuntuu meillä menevän.

Mutta, valo ja sininen taivas ovat saaneet meidät sekaisin. Jos emme nyt suoranaisesti toivota kevättä tervetulleeksi, niin nautimme ainakin valosta ja sinisestä taivaasta. Ihan ylenmäärin!

Nyt menen pesemään sen keittiön ikkunan, kun tuo valo korostaa niitä Minin pikkukätösten ja nenän jälkiä ruudussa. (Hitsi, pitäs imuroidakin... vai vedänkö kaihtimet ikkunoiden eteen??? NO EN!!! Antaa pölyn näkyä...)

Lisää tunnustettavaa...

Ajattelin tässä vaiheessa tunnustaa teille vähän lisää tosiasioita itsestäni, Kiitos Karkin Milanon Tiramisuineen. ;D

Minillä on kuvassa i-ha-nat letit, MUTTA ne eivät ole minun aikaansaannokseni. En osaa erikoisia lettejä eivätkä sormeni kykene moiseen taituruuteen... Sen taisitte jo tosin tietääkin, joten kerronpa sormistani vielä sen, että jos laitattaisin itselleni pitkät tekokynnet, voisin oikein hyvin esittää oikein uskottavasti Kyöpelivuoren noita-akkaa... Että niin kauniit sormet täällä...



No, minusta ei ole siis käsimannekiiniksi, mutta voisinko ruveta (tällä iällä?!?) ylipäänsä mannekiiniksi ihan pienin rajoituksin vain (sormikkaat/ lapaset / hansikkaat käsissä)? No en. Olen 164cm pitkä ja pikkasen liian leveä moiseen...

Tuossa hieman epäselvässä kuvassa minulla on lempparikotiasu: tunika, leggarit ja villasukat. Jos olen kesäaikaan paljasjalkalainen, niin olen sitä tavallaan myös talvisin; vain villasukat jalassa. Melkein yötäpäivää.



En ole koskaan interreilannut taikka muutoin reppureissannut (kuten Mini ylläolevassa kuvassa). Tällä hetkellä se ei kyllä liiemmin kiinnostakaan, kun on tämä perhe tässä. Sen verran meinaamme kyllä irrotella Issukan kanssa, että jos oikein hyvin käy, pääsemme viettämään helmikuussa yhteistä hotelliyötä sitten vuoden 2004. Ilman lapsia siis. ;D

Montakohan uutta tosiasiaa minusta tässä nyt tuli? Joko riittää?

Teekuppi on tyhjä, hammasharja odottaa käyttäjäänsä ja kasvot kaipaavat puhdistusta. Laitoin tänään muuten pitkästä aikaa ripsroisketta kummitytön synttärijulien kunniaksi. Ja tässä vielä viimeiset tosiasiat tunnustettavaksi tälle päivälle: nypin kulmakarvojani tänään autossa kahden tunnin ajomatkalla Espooseen. En siis toki kahta tuntia (vaikka minulla melkoiset kulmakarvat onkin), vaan ihan hetken aikaa siinä ajomatkan aikana. Taitolaji sekin.

Siitäkin huolimatta, etten ollut kuskina.

Torni kaatui kiireeseen

Minillä oli yöllä kiire meidän vanhempien huoneeseen, punkkaan. Hän tuli peitto, tyyny ja Norsu kainalossa ja juoksi suoraan päin Tornia. Heräsin räsähdykseen ja Minin itkuun.

Siinä me sitten istuttiin sylikkäin sängyn reunalla ja keinuteltiin. Minä, tyttö, Norsu, peitto ja tyyny. Iso syli. ;)

Tänä aamuna löysin tornin jäänteet, kiireen irvikuvan.

Olen tässä vähän miettinyt tätä ihmisen kiirettä, lähinnä oman perheen näkökulmasta viime aikoina. Eilen tapasin äidin, joka kertoi perheensä harrastuksista ja siitä kiireestä ja aikataulutuksesta, johon he ovat tottuneet. Kuuntelin kauhuissani. Alle kouluikäisillä lapsilla on kullakin kaksi urheiluharrastusta joissa käydään yhteensä vähintään kolmekin kertaa viikossa per lapsi. Äiti (jaksaa) harrastaa useamman kerran viikossa ja lapset kulkevat mukana. Jäikö yksi vapaapäivä viikossa?

En halua nyt nostaa yksin tätä perhettä esille, vaan korostan tätä asiaa ilmiönä.

Jossain vaiheessa tunsin huonommuutta siitä, etten vienyt lapsiani harrastuksiin. Pojilla oli silloin ikää kaksi vuotta. Sitten tulin järkiini ja annoin asian olla.

Sisarusmuskariin menimme puoleksi vuodeksi, kun sieltä vapautuivat paikat ja olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Päiväkodissa oli harrastusta ihan tarpeeksi meille kaikille, joten poikien päiväkotiuran aikana harrastimme vain kotoilua ja yhdessä liikkumista.

Sitten Ralliroope hurahti jalkapalloon. Ja Kaaharikallelle etsittiin harrastus, jossa hän pääsee monipuolisesti liikkumaan ja saamaan tarvitsemiaan aistikokemuksia. Nyt pojilla on siis omat harrastuksensa kerran viikossa. Minusta se riittää nyt.

Kävimme joitakin viikkoja sitten perheen kanssa keskustelua harrastusten määristä, kun olisi ollut tarjolla sitä sun tätä koulua noiden liikuntaharrastusten lisäksi. Kysyin pojilta omaa arviota siitä, jaksavatko he oikeasti sitoutua käymään kahdesti viikossa treeneissä. Kaaharikalle kuulema jaksaisi (eikä todennäköisesti ymmärtänyt jaksamisensa rajallisuutta). Ralliroope sen sijaan sanoi asiaa harkittuaan, ettei jaksaisi.

Päädyimme kompromissiin: luistelukoulujen sijaan käymme nyt sunnuntaisin luistelemassa koko perheen voimin. Ja jos jonain sunnuntaina emme jaksaisikaan, ei meidän tarvitse tuntea siitä mitään paineita tai omantunnon kolkutuksia.

Voihan se olla, että joskus vielä me olemme Issukan kanssa erittäin rutinoituneita harrastekuskeja, mutta nyt mennään näin. Lapsemme ovat vielä pieniä ja minä, jos kukaan, pystyn vaikuttamaan siihen, kuinka kiireisiä lapsemme ovat nyt.

Piste.

Torni

Torstaisin edetään minuuttiaikataululla. Jokaisen palasen on loksahdettava kohdalleen, jotta ehtii... Ihan niinkuin tuossa tornissa noiden pulikoiden on loksahdettava, jotta se pysyisi pystyssä.




Mutta on siinä kiireessä, aikatauluttamisessa ja ainaisessa menossa sekin puoli, että jos menee liian lujaa, voi pudota jossain vaiheessa korkeelta ja kovaa. Ihan niinkuin tuosta tornistakin. Huomaatko?




Joskus nuo lasten tekeleet saavat miettimään. (Ehkä liikaakin.)

Ihan niinkuin tänään, kun oli tämä minuuttiaikataulupäivä.