Surullista mutta totta

Olemme lähdössä ulos. Eteisessä on hynttyitä sikin sokin ja jokainen höpsöttää omiaan. Sitten kaikki pysähtyy, paitsi Mini, joka valittaa sylissäni. Pojat istahtavat alas ja katsovat pikkusiskoaan: "Pikku Töpö taitaa olla surullinen, kun se ei nää enää Katjaa...", sanoo toinen pojista.

"Niin taitaa, minäkin olen."

"Ja mie."

"Niin miekii."

Meillä kaikilla on ikävä pikkuisen Töpön kummitätiä, jota emme enää näe.

Täällä ollaan, ehjin nahoin mutta ryvettyneenä

Pysähtyminen on ollut paikallaan, sillä elämä on vähän heitellyt. Jaksaminen on ollut vähän niin ja näin. Ensinnäkin, kotona on ollut kaikkea muuta kuin hiljaista, ja se jos mikä on väsyttänyt minut tyystin. Poikien ralli on ollut ennenkuulumatonta huispaamista ja kaaos kotona on vain yltynyt. Päivät ovat olleet pelkkää selviytymiskikkailua aamusta iltaan ja kun lapset on saatu sänkyihin, olen uuvahtanut minäkin. Kertakaikkiaan.

Minulle on heitetty pelastusrengas ja minun pitäisi tajuta myös tarttua siihen.

Olen laukonut lapsille sammakoita suustani ja se jos mikä on vaivannut mieltäni. En ole iloinnut lapsistani ja se on surettanut vieläkin enemmän. Onneksi heräsin. Nyt osaan olla onnellinen lapsistani, vaikken jaksakaan sitä heidän hörhöilyään koko aikaa.

Pysähtymisen aiheutti läheisen kuolema, jälleen kerran. Olen kuin saviruukku kodinhoitohuoneen kaapin perukoilla, ihan rikki. Palasina. Minua suututtaa, minua itkettää ja minun on ikävä. En jaksaisi hyväksyä ja kapinoin. Lisäksi olen huolissani läheiseni perheestä ja siitä, kuinka he jaksavat.

Savirukun saa ehjäksi, muttei entiselleen. Tiedän kokemuksesta.