Äiti ja tytär kävellä kopsuttelevat asfalttista pyörätietä pitkin leikkipuistoa kohti. Matka meinaa tyssätä alkuunsa, kun tytär syöksyy tämän tästä maahan makaamaan ja valittaa, ettei jaksa kävellä.
Täh?
Kaksikolla on lyhyempi matka kotiin kuin puistoon, joten se isompi ehdottaa takaisin kääntymistä. Mutta pienemmälle se ei käy. Niinpä taivallus jatkuu.
Jossain vaiheessa tytöntyllerö pistääkin yllättäen kutosvaihteen päälle ja äiti jää hölmönä seisomaan keskelle aurinkoista pyörätietä.
Mitäh?
Pikkupimu marssii kädet viuhuen ja määrätietoisesti askeltaen eteenpäin, eikä vilkaisekaan taakseen. Ja äidillä välähtää...
Ketään ei näy. Katu on hiljainen.
Äiti muksahtaa polvilleen maahan ja huudahtaa tyttärelleen, ettei jaksa enää kävellä. Ei siis niin yhtään!
Mitä tekee tytär, pysähtyykö ja tulee nauraen vetämään äitinsä ylös märältä asfaltilta? Ei. Hän melkein pysähtyy, hidastaa jo kulkuaan, mutta alkaakin sitten kävellä ihan tuhatta ja sataa. Kops, kops vaan. Äiti huutaa uudelleen ja pyytää auttamaan, mutta tytär vain kiihdyttää kulkuaan.
Pahus.
Kohta tuo tyttö on jo autotiellä asti, tuumaa äiti ja pistää juoksuksi. Tytär on jo autotien reunassa, kun äiti melkein saavuttaa hänet. Vielä kuin pisteenä iin päälle, äiti huutaa tytölle:
"Et mene sinne autotielle! Pysähdy, tai minä... minä...SUUTUN!!!"
Fiksun äidin fiksuuspalkinto menee tänään... Ylvalle.
-huokaus-
(Kuva ei liity tilanteeseen, vaikka siinä Tytär onkin. Selkä äitiinsä päin.)