Reilun tuhannen silmukan luomisen ja vajaan tuhannen silmukan purkamisen jälkeen ollaan tässä: pyöröpuikoilla on 144 silmukkaa ja 12 palmikkoa. Nyt toivon, että puikot pysyvät koossa loppuun asti, eivätkä silmukat karkaile enää.
Olen retkahtanut kahden työn tekemiseen yhtäaikaa. Palatossuista ensimmäinen on melkein koossa, toinen taas on ihan palasina. Kolmatta hommaa en ota, ennen kuin tossut on tehty.
***
Tänä aamuna meillä kävi härdelli kylässä; toisinaan se kyllä tuntuu asuvan meillä, mutta tänään se onneksi vain piipahti. Eskariin ja muskariin lähtö oli aivan fiasko, kun eteisessä yksi hihhuloi selinmakuulla, toinen hanskat varpaissa ja kolmas päätti olla itsepäinen kuin aasi. Minä (en ollut se aasi, vaan) pyörin keskellä vaateröykkiötä kuin karusellissa ja yritin toimia kuin valkohansikkainen liikennepoliisi.
Ei oikein onnistunut.
Liikenne niin sanotusti ruuhkautui ja syntyi melkein mellakka. Ja kaiken tuon keskellä pojat muistivat, että tänään tarvitaan eskariin jumppavaatteet. Jumppavaatteet?!? Desilitra hikeä holahti kainaloihin samantein.
Ja puhelin soi.
Mihin kummaan ovat hävinneet organisointi- ennakointi ja ajatustenlukutaitoni? Nehän ovat joka äidin monitoimikassissa ihan vakiovarusteina. Se kassi taisi olla tänä aamuna hukassa sekin...
Ihan kauhulla ajattelen töihinlähtöä, siis sitä, että kuinka kummassa selviän moisesta aamurumbasta, kun en meinaa pysyä perässä nytkään? Tätähän olen ihmetellyt ennenkin, enkös? Pitäisi keksiä jonkinlainen systeemi, jotta emme löydä itseämme koulusta pelkissä pikkareissa ja vain yksi sukka jalassa (sekin nurinpäin) tai työpaikalta pelkissä rintsikoissa ja reikäisissä kalsareissa. Se kun ei välttämättä ole kovin mieltä ylentävä näkykään edes.
Tietysti voisimme paneutua näin alkuun lähinnä siihen, että edes joku meistä löytää itsensä sieltä mistä pitääkin, sovittuun kellonaikaan. Vaikka sitten pelkissä alusvaatteissa.
Sitä systeemiä olisi syytä ruveta hiomaan jo nyt.
5 kommenttia:
Juu, ei meillä onistuis tämä aamurumba ihan niin kuin olin ajatellut sen sujuvan. Joten ihan kiva, ettei niitä töitä ollutkaan...
Toivon, että teillä sujuu paremmin.
Ja tuosta kipporwaresta vielä. On niiden tuotteet ihan hyviä, ei siinä sinänsä mitään. Hintalappu vain on aika kova minun mielestäni.
Niin, siinä on jo yksi hyvä syy, miksi työkuvioiden olikin hyvä mennä uusiksi, Assari. ;) Ota tämä nyt ihan huumorilla. Rutistus!
Minulla on muutamia erittäin kovassakin käytössä olevia tupperituotteita ja yksi niistä oli kyllä tuo kannu. Aikamoisen harkinta-ajan jälkeen siis tilasin uuden.
Samanaikaisesti mussa kyllä nakuttaa se luonnonsuojelija-tyyppi, joka vastustaa kaikkea muovista. Yritän löytää jonkinmoisen balanssin asian suhteen.
Voi, tää oli juuri kun meiltä :D Yhtä toivottomia on ne meidänkin aamut, harmillisen usein :/
Olen todennut, että äidin paras ominaisuus on KOVA ÄÄNI. Meillä aamukomennon kanssa joskus seinät raikuvat. Mutta vähempi ei piisaa...
Sinun aamusi kyllä kuulostaa näin sivullisesta suorastaan humoristiselta :)
Kati, tsemppiä teidänkin aamuihin siis! Joskus se vielä helpottaa, eikö? ;)
Johanna, meilläkin raikaa... Meillä pelkkä ääni ei riitä, eikä se papatus. Siinä äänessä pitää olla potkua, oli se kuinka hiljainen tai kova tahansa. Tällä potkulla tarkoitan varmaan jonkinlaista määrätietoisuutta.
Koska näitä epätoivoisia tilanteita meillä on tämän tästä, kun se papatus ja useampaan kertaan annetut ohjeet ja potku eivät auta, niin silloin yleensä huomaan tilanteen humoristisen puolen.
Ja se olen yleensä minä, joka vaikutan siihen härdelliin eniten. Esim. juuri pyörimällä konstaapelina siinä keskellä vaatekasoja saamatta mitään aikaan. Paitsi lisää härdelliä.
Ei tätä ruljanssia varmaan tosikkona jaksaisi. Eilen nimittäin unohdin sen huumorin jonnekin iltatoimien aikaan, vetäisin herneen varmaan poskionteloihin saakka ja menin nukkumaan yhtäaikaa lasten kanssa. Kello 20.30.
Tänä aamuna ei väsytä, mutta olo on nolo.
Sujuvia aamuja teille, Johanna!
Lähetä kommentti