perjantai 30. joulukuuta 2011

Viimeinen postaus

Vuoden viimeisen postauksen myötä toivotan hurjan hyvää tulevaa vuotta ihan jokaiselle. Pitäköön se sisällään terveyttä, hyvää oloa ja paljon lämminhenkistä läsnäoloa.

Tyypilliseen lapsiperheelliseen tapaan viime viikot ovat kuluneet hurjalla rytinällä työn, kodin, koulun, päiväkodin, vastaanottojen, harrastusten ja kaupan väliä.

Eestaas.

Siltikin voin väittää, että meidän joulukuu on ollut jollain tapaa hyvin rauhallinen. Siis meidän mittapuun mukaan. Teimme meidän perheelle perinteisiä juttuja ja kokeilimme uusiakin polkuja joulunodotuksessa ja -vietossa. Jos ei ehditty jotain tänään, niin ehdittiin sitten joku toinen päivä.

Tai sitten ei ehditty silloinkaan.

Joulukorttiprojektimme, esimerkiksi, hieman karkasi käsistä, minkä seurauksena osa ystävistä ja sukulaisista sai neulahuovutetun joulusydämen sijaan ihan vaan kaupasta valitun valmiskortin. Ensin nolotti, sillä olemme Issukan kanssa tehneet kortit itse (tai valokuvanneet lapsia) jo vuodesta 1994, mutta sitten ajattelin, että ei vaan mahda mitään.

Kamerassa ja koneella on jokunen kuva jutuista, joita teimme lasten kanssa, mutta en vaan nyt jaksa toimittaa niitä kuvankäsittelyn kautta tänne blogiin... Laiskuus taitaa olla nyt huipussaan, eikö? Mutta, lyhykäisyydessään joulumme piti sisällään:

- enemmän tai vähemmän palaneita pipareita,
- yhden nukutetun potilaan,
- ainakin kaksi sappikiveä,
- kolme heikunkeikun piparkakkutaloa,
- ehkä kauneimman joulukuusen ikinä,
- aamusaunan,
- paketteja vähemmän kuin koskaan ja
- hyvän fiiliksen joulupukkeineen.

Tästä eteenpäin minulla on tiedossa uuden ruokavalion opettelua ja lisätutkimusten odottelua. Lapset saavat nakerrella vielä jokusen joulupiparin, ennen kuin purkin pohjalla on jäljellä vain muruset. Sen verran paljon tuli niitä pipareita leivottua. :)

Yritän jatkaa sekä töissä että kotona En juokse kellon kanssa kilpaa-tyylillä, sillä elämässä on paljon muutakin kuin Tehty Kiire. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin, kun kalenterissa on pelkän perustyön lisäksi jo jokunen palaveri, tapaaminen ja koulutus vuoden ensimmäisille päiville.

Vaan sehän on vasta ensi vuonna se. ;DD

Väsymyksestä huolimatta tunnelmat ovat ihan hyvät.

Tervetuloa Uusi Vuosi!

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Sanoja viikonlopusta

Yritin hetki sitten löytää sopivan sanan kuvaamaan tätä viikonloppua. En löytänyt yhtä ainoaa, vaan ainakin kolme tai neljä.

Uninen. Olen ollut väsynyt. Olen nukkunut aamulla kahdeksaan ja yhdeksään(!), mutta silti olen ollut alkuiltapäivästä valmis pitkille päikkäreille. Unenlaatu on ollut kyllä vähän niin ja näin, mutta unessa olen ollut.

Luminen. Olemme koko perheen voimin pyörineet pihalla vesisateessa rakentamassa lumilinnaketta. Jossain vaiheessa homma repesi ja loppujen lopuksi toinen koululaisistamme istui jäähyllä tottelemattomuudesta. Lumipallojen heittely ikkunoihin on kielletty ja jos se ei mene niin sanotusti jakeluun kolmenkaan peräkkäisen sanomisen jälkeen, on syytä pysäyttää mopo ennenkuin mopo on pöpelikössä.

Mopo on tuo meidän toinen poika, tai tarkemmin sanottuna sen meno.

Väsynyt. Tällä tarkoitan omaa henkistä väsymistä siihen, että minun on oltava koko ajan varuillani seitsenvuotiaan hippaloinnin ja arvaamattomuuden takia. Kun koko perhe on koolla ruokapöydässä, yksi jäsenistämme saattaa aivan äkkiarvaamatta nousta ylös, lähteä toimittamaan jotain todella hetkeen sopimatonta asiaa tahi alkaa pyöriä muuten vain itsensä ympäri.

Ymmärrän kyllä, että jos hän tarvitsee ne pyörimisensä, niin hänen on pakko myös saada niitä aistimuksiansa. Mutta ei ruokapöydässä, kesken aterian.

Tai jos olemme lähdössä ulos, tuo koululainen puikkelehtii minitrampoliinin alle ja saa itsensä sinne jumiin monelle mutkalle. Eikö tuollaisen luulisi olevan enintään parivuotiaan hommia?

Minua väsyttää myös tämä iänikuinen laskeminen. Että asiat eivät etene ilman kolmeen, viiteen tai kymmeneen laskemista. Kun ei saada riisuttua, puettua tai siirryttyä paikasta toiseen ilman, että joku (äiti) laskee tiukuna aikaa. Ja jos jättää laskematta, niin mitään ei tapahdu puoleen tai kokonaiseen tuntiin.

Ja sekin väsyttää, kun nuo pojanklopit tappelevat niin paljon. Ensimmäinen lällättää ja puhuu ikäviä, toinen ajaa takaa ja jurmuttaa oikein kunnolla. Silloin minulta pääsee kirosana (tai useampi) ja uhkaan pistää nulikat tappeluareenalle selvittelemään välejään.

Silloin ollaan pisteessä, jolloin jälkikasvu on järkevämpi kuin äitinsä. Tappelu loppuu siihen... ainakin kymmeneksi minuutiksi.

Tiukka. Se olen minä. Tai ainakin minusta on tuntunut siltä. Että minä (olen ainoa joka) vaadin, naputan, kivahdan ja ärisen. Ja jos kysyn Issukalta, että vaadinko nyt liikoja tai olenko liian tiukka, niin hän vastaa juuri niin kuin minusta hyvältä tuntuu. Ja sitten minä taas vaimona mietin, että sanoiko tuo nyt noin vain siksi, että saisi minut leppymään...

Olen minä oikeasti nauttinutkin tästä viikonlopusta. Kun nyt vaan muistaisin, että missä kohtaa.

Nyt menen sohvalle Issukan kainaloon. Ellei siellä sylissä ole sitten jo tietokone. Sitten minä murisen ja mökötän, mutta en sanallakaan sano, että voisi ottaa minutkin huomioon.

Olen kyllä välillä nii-in vaikee, että.

Tunnustan.

lauantai 10. joulukuuta 2011




Kesken ruokailun pieni koululainen kertoo hieman ylpeänäkin mietteistään:

- Mä tiiän, mikä meijän rehtorin nimi on. Se on Katriina Kippurainen*.

Melkein samaan hengenvetoon hän lisää:

- Mä en kyl tiiä, onko se tyttö vai poika...


Myöhemmin hän rakentaa pihalle lumiukon, jolla on pipo päässä, kaulaliina kaulassa ja keskisormi pystyssä. Siis ihan vahingossa. Illemmalla Issukka pohtii, paheksuvatkohan ohikulkijat pihalla tapittavaa ukkoa, joka tervehtii kansainvälisin sormimerkein.

Annettiin sitten asian olla.

Se on niin viaton vielä, tuo meidän ihana reipas koululainen.



*nimi on muutettu

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Tuikkukupista tähdeksi


Loppuunpalaneesta tuikusta voi askarrella kaikkea kivaa... Pakko jakaa tämä teidän kanssanne. Ihan pakko. Sillä jos aiemmin viskasit tuikunjämät metallinkeräykseen tahi roskikseen (mitä en suosittele laisinkaan), niin nyt voit ennen kierrättämistä hieman näperrellä...

JOULUISIA TÄHTIÄ!



Tarvitset ensalkuun sakset ja sen loppuunpalaneen tuikun.





Leikkaa yksi viilto tuikkukupin yläreunaan ja toinen alareunaan.


Nyt tuikkukupissa on kaksi puolikasta.





Leikkaa seuraavaksi kaksi viiltoa kumpaankin puolikkaaseen tasavälein.






Nyt kupissa on kuusi viiltoa. Levitä läpät...







...ja poista sekä kynttilänjämät että "sydän".





Taita jokainen läppä kaksinkerroin vinottain kuvan osoittamalla tavalla.






Tähti on valmis.







Tähtiä voi ripustaa ketjuksi langan avulla...





...kuten tässä on tehty.



Tai sitten keksiä ihan jotain muuta.

torstai 1. joulukuuta 2011

Saanko esitellä.

Tyttö kävi päiväkotiryhmänsä kanssa nukketeatterissa. Koska hän on omien sanojensa mukaan päiväkodin "ujo piimä", hän oli tavoilleen uskollisena ollut koko päivän aivan hiljaa, istunut teatterissa tädin kyljessä ja imeskellyt jännittyneenä peukaloaan.

Se peukalo onkin, muuten, jo aika rusina.

No, kun palasin töistä kotiin, kuulin iloista kiljahtelua jo ennen kuin sain ulko-oven auki. Peremmälle päästyäni kävi hyvinkin selväksi, että nukketeatteriesitykset olivat pyörineet nonstoppina koko iltapäivän. Tyttö puhua pälpätti volumet kaakossa niin lujaa, että minun korviani ihan oikeasti särki.

Minut istutettiin lattialle trampoliinin (eli esiintymislavan) eteen ja sain nauttia upeista monologeista, jotka kaikki alkoivat:

- Saanko esitellä. (Huomaa, ei kysymysmerkkiä...) Tässä on prinsessa, jonka nimi on Prinsessa. Hän on Prinsessa, koska hän on... prinsessa.

Tai.

- Saanko esitellä. Tässä on koira. Hänen nimensä on Koira, koska hän haukkuu.

Tai.

- Saaaanko esitellä. Tässä on barbi. Hänen nimensä on Prinsessa, koska hänellä on ruunu, joka ei ole kadoksinut.

Jokaisen esittelynsä aikana Neiti Tirehtööri keikkui ja tanssahteli (jopa niin kovin, että luulin hänellä olevan pisuhädän). Hän puhui sekä silmät ja suu avoinna että silmät kiinni ja suu auki. Ja hän puhui. Hän puhui niin hyvin, että jäin seuraamaan esityksiä kuin huumattuna. Näin jälkiviisaana voinkin väittää, että tyttärestäni taitaa tulla vielä joskus aika pätevä Tupperware-esittelijä.

Tai Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, Prinsessain Hoviesittelijä.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Hiipuva blogi ja muita ajatuksia

Työ on vienyt mennessään. Todella.

On toki myöhäisiä aamuja perheen kanssa, mutta myös iltamyöhään venyviä työmenoja. On palaveria, koulutusta ja kurssitusta, ja ihan sitä Työtäkin. Työ tuntuu työltä, mutta on niin antoisaa, etten halua valittaa. Tuntimääräisesti teen kyllä ihan normipäivää, mutta työajat vain ovat epäsäännölliset. Minulle tuo epäsäännöllisyys on ihan ok, mutta perheellä tekee ilmeisesti tiukkaa. Tai ei "tekee ilmeisesti tiukkaa", vaan "tekee to-del-la tiukkaa". Minulle on sanottu niin ihan suoraan ja myös annettu olettaa niin.

Yhtenä iltana löysin tytön huoneen lattialta lasten virsikirjan niin sanotusti irtopainoksena. Kaikki sivut oli revitty irti. Samana päivänä vessaan ei oltu ehditty koskaan ajoissa. Pojat tappelevat hurjemmin kuin koskaan ja tyttö kiukuttelee aina raivareihin saakka. Raivareihin auttaa vain ja ainoastaan äidin syli. Tässäkö on työssä käyvän äidin palkka?

Kiukutteleva perhe.

Nyt olen päättänyt, että jos minulla menee edes kahtena päivänä viikossa työmenoissa koko ilta, jätän muut menoni kokonaan pois. Ei siis Marttailua ja käsityöpiiriä. Ei muitakaan omia menoja. Nössötämme kotona. Jouluviikolle asti.

Tämä on oma valintani, enkä koe sitä lainkaan pahana tai sitovana. On minullakin ollut ikävä. Mitä lähemmäs tulen kotia työpäivän jälkeen sitä hurjemmin heiluu häntäni. Ja kun pääsen kotiovelle, häntä heiluttaa minua jo ihan kokonaan.

Siis jos olisin koira.

Niin iloinen olen kohdatessani perheeni työpäivän jälkeen. Kyllähän se harmittaa, että joudun perumaan menojani ja ilmoittamaan poissaoloistani harrasteissani, mutta nyt vaan asiat ovat niin.

Nyt viikonloppuna minulla on ollut vain yksi vapaapäivä ja sen olemme käyttäneet sämpylöiden leipomiseen, legolinnan rakentamiseen ja nokkahuilun soitantaan. Olemme laulaneet Hoosiannaa ja nukkuneet pitkät päiväunet. Tai minä ainakin nukuin. ;) Olemme myös hieman nipottaneet, murisseet ja melkein sytyttäneet minimonsterin johdot palamaan; mutta päällimmäisenä on ollut ihan hyvä meininki.

Nyt lähden iltapuurolle.

Katsotaan, milloin ehdin koneelle seuraavan kerran. Onkohan täällä silloin enää edes lukijoita? Tuntuu niin hiipuvan tämä blogi...

Voikaa hyvin!

Ylva

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

...

Tämä isäinpäivä alkaa olla kuin toisinto viime jouluaatolta: issukka ilmoittaa heti herättyään, että pää on tosi kipeä ja oksettaa. Kiva.

Kyse ei ole krapulasta.

Laitamme pienen aamupalan isille, mutta kuitenkin toiveiden mukaisen. Sellaisen mannermaisen aamupalan kokkeleineen, pekonineen ja prinssinakkeineen. Kolmen lapsen ohjaaminen hommissa vaatisi varmaan vähintäänkin merikapteenin luotsaamistaidot, mutta minä annan mennä karille. Kun kerran lapset hääräävät, niin olkoon lasten näköistäkin.

Söpöä siis.

Ei välttämättä niin tiptop.

Sitten marssimme peräkanaa makuuhuoneeseen ja laulamme "Paljon onnee isi...". Ilman huutomerkkejä, ettei päivänsankarille tulisi pahempi olo. Lapset ovat niin tohkeissaan ja täpinöissään korteistaan ja lahjoista, että minua ihan itkettää. Ja isi-parka yrittää tsempata ja on tosi iloinen lasten lahjoista.

Sitten me syömme mannermaisen aamupalan ilman isiä.

Siinä vaiheessa, kun pienin alkaa puristella munakokkelia nyrkissään, koska ei jaksa syödä kaikkea, alan minä purkaa pahaa oloa lapsiini. Lopputuloksena Mini itkee huoneessaan, pojat ovat hissunkissun ja minä istun käppyrässä, käsi poskella keittiön pöydän ääressä. Itku ei ole kaukana.

Kun se pienimmäinen hiipii keittiöön ja tapittaa suurilla silmillään, kysyn, että sovitaanko. Ja sovitaanhan me. Sylikkäin.

Lapset saavat katsella lastenohjelmia vähän enempi kuin tavallisesti ja minä siivoan keittiön. En jaksaisi enää luotsata laivaa takaisinpäin, ohjata, opastaa ja olla kärsivällinen. Selviän tiskikasoista paremmin ilman apureita.

Jouluaattona minun piti revetä äidin ja isin lisäksi yllättäen joulupukiksikin; tänään minun ei tarvitse sentään miettiä mitään ylimääräistä. Paitsi se, miten ilmoitan isovanhemmille, ettei me tullakaan nyt aamupäivällä kylään, vaan vasta iltapäivällä. Ja silloinkin mahdollisesti ilman isiä.

Nyt pelaamaan Kimbleä lasten kanssa.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Pieruhuumoria

Äiti osaa olla joskus tosi kannustava.

Kuten tänään, kun pikkupimu halusi laittaa kiiltävän, paljetein koristellun juhlamekon päälle ja tanssia olohuoneen matolla Hevisauruksen tahtiin.

Siis ehtaa kersaheviä.

Siinä tanssin pyörteissä, heilumisen ja keinahtelun lomassa, tanssijatar tokaisi yhtäkkiä:

- Kohta tulee, äiti, pieru.

Aha. Anna tulla vaan, kannusti äiti lempeästi. Parempi päästellä höyryjä nyt, eikä hetikohta ruokapöydässä.

Keinahtelut, hyppimiset ja nyrkkien heiluttelut jatkuivat ja vasta jonkin tovin päästä äidille selvisi, etteivät tytärtä vaivanneet ilmavaivat, vaan levyn paras ja odotetuin kipale loppui sanoihin "haisee" ja "pesemätön potta".

Ja sitten narahti.

(Siellä levyllä.)

Arvata saattaa, että kaikki paikallaolevat hevarit hekottivat niin, että vedet kihosivat silmiin ja joltain meinasi päästä... hmmm... paukku.

Pieruhuumori vaan puree joskus niin sopivasta kohtaa.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kiinni jäit!

Jälleen kerran kävi ilmi, että sankarimme Ralliroope ja Kaaharikalle ovat kulkeneet koulusta kotiin ihan muita teitä kuin on sovittu.

ARGH.

Ovat kyllä tulleet kotiin ehjinä, ilman traumoja ja ilmeisesti kutakuinkin ajoissa. Mutta silti. Asia kävi ilmi ikään kuin sivulauseessa, kun iltapesuilta palailevat pojat sanoivat yksi yhden sanan ja toinen toisen. Ja sittenhän sitä asiaa ruvettiin läpikäymään siltä seisomalta, pelkissä kylppäritakeissa.

Keittiö on meidän neukkari, siis neuvotteluhuone.

Siinä me palaveerasimme keittiössä seisten. Minä "väänsin rautalankaa", kyselin ja perustelin ja Issukka murahteli jotain väliin. Pojat selittivät ja syyttivät toisiaan, mutta tajusivat sitten ajatella asiaa eteenpäin. Molemmat olivat halunneet poiketa sovitulta reitiltä, Ralliroope tänään ja Kaaharikalle joskus aiemmin. Silloin aiemmin he olivat poikenneet ilman sen kummempia ähinöitä, mutta tänään oli Kaaharikalle estellyt veljeään. Hän halusi mennä sovittua reittiä, mutta lähti kuitenkin "väärille teille" veljensä mukana.

Siinä neuvonpitomme jälkipuoliskolla kävi ilmi, että jos Kaaharikalle olisi muitta mutkitta lähtenyt tallaamaan sitä "oikeaa" reittiä, niin olisi se Ralliroopekin tullut perässä. Ei hän yksin olisi lähtenyt muille teille. Ei varmasti. Koko keskustelumme ajan Ralliroope oli rullannut, venytellyt ja pyöritellyt kylpytakkinsa nyörejä ja kun saimme asian päätökseen, lähdimme hammaspesulle.

Paitsi Ralliroope, joka oli köyttänyt itsensä kylpytakinnyöreillä niin tiukasti keittiön kaapistojen ottimiin, että minulta kului useita minuutteja yrittäessäni aukaista solmuja ja vapauttaa poikarukkaa kulhokaapin ottimista...

Arvaa vaan, ketä nauratti ja kellä meni herne nenään?

tiistai 1. marraskuuta 2011

Työjuttuja

Kameran piuha on jossain teillä tietämättömillä ja olen laiska etsimään sitä. Jos olisin viitseliäs ja etsisin piuhan, voisin esitellä liudan hetkiä, joiden äärelle olen viime aikoina pysähtynyt.

Mutta kuten sanottu, olen patalaiska.

Tänään alkuillasta mietin (taas) yöjuttuja, siis työjuttuja, keittiönpöydän äärellä iltakahvittelun jälkeen. Rustasin asioita, nimiä ja hommia valkoiselle arkille. Olin ajatuksissani ja käsi poskella. Silloin viereiselle tuolille kipusi tuo meidän pienimmäinen, tutki hiljaisuudesta päätellen hetkisen ilmettäni ja kysyi:

"Miksi sä, äiti, nukut tollee?"

Kielsin nukkuvani ja selitin, kuinka olin ollut vain niin ajatuksissani. Ajattelin siis kovasti työjuttuja. Ehdotin, että tyttökin tulisi tekemään työjuttuja viereeni, kun haettaisiin vaan paperia ja kynä.

Ei suostunut.

"Emmie mee töihi!!!"

Lapsille riittää kuulema eräs nimellä mainittu päiväkoti, ja se siitä.

Hieman myöhemmin otin kuvan siitä hetkestä, kun samainen työstäkieltäytyjä oli silppuamassa saksilla kolmatta A4-arkkia pöydälle ja osin lattiallekin.

Eikös tuo, jos mikä, käy ihan työstä???



(Tai ainakin ne silppujen siivoamiset...)

lauantai 29. lokakuuta 2011

Hamehelmat aamuvirkkuina...

Eilen iltamyöhään minulle annettiin kertoa, ettei meillä ole aamupalalle muuta kuin ruisleipää. Sanoin, että onhan meillä näkkileipää (äitipisteet kotiin), mutta se ei oikein saanut hurraahuutoja aikaiseksi. Ja sitten kävi niin, että Mini herätteli yöllä tämän tästä ja tuulessa seinääpäin koliseva ulkolyhty terassilla herätti ennen aamuseitsemää.

Niinpä tein sen sämpylätaikinan.

Nyt kun muu perhe alkaa olla hereillä, minä olen kärttyinen kuin persiiseen ammuttu karhu, koska olisin tarvinnut pidemmät ja katkeamattomat yöunet. Ja niin olisi Minikin tarvinnut.

Joten meillä on täällä kaksi väsynyttä pirttihirmua... Ja ne lämpimäiset leivinliinan alla.

Tänään päiväunet ovat pakolliset perheen hamehelmoille.

Piste.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Ylikierroksilla

Aloitin iltakahdeksan aikaan työstämään erästä työjuttua.

Saatuani hetki sitten homman tehtyä olin niin kierroksilla, että oli pakko yrittää saada ajatukset irti niistä tietyistä asioista virkkaamalla yksi isoäidinneliö. Ei siis muuta kuin koukku käteen ja kerät syliin...

Ei auttanut.

Avasin piccolopullon Fresitaa ja aloitin toisen ruudun virkkaamisen. Ja kivastihan nuo lihakset alkoivat rentoutua, puolikkaan piccolon saattelemana. Toisen puolikkaan kaadoin Issukan lasiin, joka pötkötteli samalla sohvalla tietokone sylissään.

Vaan vieläkin ovat ajatukset siellä missä ei pitäisi, ei ainakaan tähän aikaan iltayöstä. Jos vetäisisin toisenkin puolikkaan piccolon? Jokohan sitten kierrokset laskisivat? Olisiko siinä selittelyn makua jos väittäisin, että en minä yleensä? Töiden takia pämppää. Tää oli vaan tää kerta. Tää yks kerta vaan.

Toistaiseksi.

Pitäisi jättää ne työt sinne työpaikalle ja ottaa samalla mallia briteistä, jotka käyvät työpäivän jälkeen "yhdellä" (ja vaan yhdellä). Tosin sittenkin (sen yhden jälkeen) pitäisi tulla taksilla kotiin, kun on niin luupää, että motto "Jos otat, et aja." on ehdoton ohjenuora.

Sitten se auto jäisi sinne työpaikan tahi pubin parkkipaikalle ja milläs sitä sitten seuraavana aamuna pääsisi töihin? Menee niin monimutkaiseksi, eikö?

Parempi siis tehdä niitä tiettyjä työhommia nimenomaan kotona, käydä sitten jonkin verran kierroksilla, ottaa se piccolopullollinen, tai puolikas, Fresitaa ja köllähtää sitten rentona miehen viereen yöunille. Ei siis pubeja, takseja eikä aamuisia kulkemisongelmia.

Osasinpas kääntää tämän työperäisen pämppäämisen hienosti ihan ok-jutuksi... Vielä kun alkaisin käyttää pämppäämis-sanan sijaan vaikka yömyssy-termiä...

Vaan kuten sanottu, ei tule tavaksi. Ja ne tietävät sen myös, jotka tuntevat paremmin.

Nyt voisin kyllä lähteä jo iltapesuille ja nukkumaan. Taisi tämä kirjoittaminen hidastaa kierroksia ihan sopivasti.

Tai sitten se oli se Fresita. ;)

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Vain sata ja seitsemän

Piha on haravoitu ja tytön vaatekaappi-inventaario on täysin levällään...

Pikkuisella oli hetki sitten suuri huoli siitä, mihin hän pääsee illalla nukkumaan, kun sänky on täynnä vaatepinoja. Jos ottaisin tytön suosiolla meidän makuuhuoneeseen nukkumaan? Silloin voisin antaa niiden tiettyjen vaatepinojen odottaa seuraavan kaapin setvimistä, jotta ne vaatepinot saadaan sinne...

Ymmärtääkö kukaan?

Toisin sanoen, homma taisi karata käsistä.

No, ainakin tulee siistiä, vaikkei juuri nyt siltä tunnukaan. Sitten kun saan työn tehtyä, niin kiitos seisoo. Ehkä. Ja tulipahan haravoitua se piha. :) Inhottaa, jos on satakahdeksan hommaa kesken.


Nyt on vaan ne sataseitsemän...

Kymmenen minuutin postaus...

Tyttö on kuumeessa. Olen kiitollinen, että mies on arkisin kotosalla, ettei tarvitse vääntää kättä siitä, kumpi jää huomenna sairaan lapsen kanssa kotiin. Kumman työ voittaa.

Ajatella.

Nykyään kun säästetään ja minimoidaan kuluja, irtisanotaan tai muuten vain väki on tiukoilla, niin yhden työntekijän jääminen kotiin sairaan lapsen kanssa voi vaikuttaa hurjasti siellä työpaikalla.

Kun ne muut joutuvat tekemään sen yhdenkin työt. Tai sitten niitä ei tee kukaan ja sekin vaikuttaa.

Tämän enempää en nyt ehdikään asiaa täällä puimaan. Annoin itselleni kymmenen minuuttia tässä koneella, sillä jäkätin jo tänään muiden perheenjäsenten "ruutuuntuijottelusta" ihan tarpeeksi. Meillä kun mielestäni tuijotetaan ihan liikaa joko telkkarin, tietokoneen tahi kännyköiden ruutuja. Ihan liikaa.

Nyt lähden inventoimaan sen kuumeisen typykän vaatekaappia, sillä saimme taas eilen ison kassillisen vaatteita ystäviltä.

Siitäkin olen kiitollinen.

Mukavaa sunnuntaita!

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Jumittaa.

Heti kun saan tämän niska-hartiaseudun jumituksen helpottamaan, aion neuloa pojille uusiin takkeihin sopivat pipot, itselleni säärystimet ja ainakin kolmet lapaset toiveväreissä.

Ja jos siihen mennessä ei jumita, niin jatkan vielä niiden ökkimönkiäisten neulomista töihin.

Ja sitten varmaan viimeistään jo jumittaakin taas...



Tuumaa hän, jota kiukuttaa tämä jumittaminen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Poika pisti paremmaksi...

Äiti lateli ekaluokkalaiselleen visaisia päässälaskuja tyyliin "seitsemän miinus neljä". Tämän jälkeen poika esitti pokkana kinkkisen laskutoimituksen äidilleen:

"Kumpi painaa enemmän, norsu vai kilo äitiä?"

Jopa pisti pahan...

Sairastuvalla tapahtunutta

Kotipotilas on saanut repullisen opettajan määräämiä läksyjä. Toipuminen on edennyt niin hyvin, että veijarin pitäisi jaksaa tehdä annetut tehtävät ihan hyvin.

Mutta.

Kuinka ollakaan, äidinkielen kirjoitustehtävät eivät oikein inspiroi ja touhussa kuluu sekä aikaa että energiaa. Se energia menee:

- ylimääräisiin viivojen vetelyihin,
- lallatteluun,
- matematiikan kirjan kurkisteluun,
- (veljen) pyyhekumin rei'ittämiseen lyijykynän terällä,
- tehtävien uudelleenorganiseeraamiseen,
- eli esimerkiksi sen suunnitteluun, miten tehtävät voisi tehdä luovasti eri tavalla kuin opettaja, kirjantekijät tai yhteiskunta on määritellyt ja
- muiden perheenjäsenten tervehtimiseen ja jututtamiseen.

Toipilas saa siis aikaiseksi paljon:

- hurjan määrän hienoja kirjaimia aivan muualle kuin annetuille riveille,
- palautetta pyyhekumin pilaamisesta,
- useampaan kertaan kirjoitettuja rivejä,
- jonkin verran pyyhekumin mujua pöydälle ja lattialle,
- ylimääräisiä (apu)pisteitä sanojen väliin sekä
- aivan varmasti paljon sellaista, mistä äitinsä ei tiedä vielä mitään.

Ja palkinnoksi hän saa vielä muutaman päässälaskutehtävän.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Äitihän ei siis missään nimessä voi tietää...

Hammaskeijun työllistämisen kunniaksi aamupalalla saatiin hetki sitten jäätelöä. Lapset kilkuttelivat lusikoillaan lähes tyhjiä muumi-kulhojaan ja yksi heistä kysyi jätskiviiksiensä takaa:

Ralliroope: "Äiti. Tiäätsie mikä on leijona jääkiekossa?"
Minä: "Suomen maakiekkojoukkue."
Kaaharikalle: "Hei äiti, mistä SÄ tiesit???"

Joskus, ihan joskus vaan, tuntuu siltä, että nuo pojanklopit pitävät äitiään vähän... hmmm... äitinä.

JÄÄtelö ja JÄÄkiekko ovat muuten tämän viikonlopun huippujutut. Eilen miesväki vietti aikaa katsomon puolella ja tänään koko perhe valloittaa jääareenan melkein vuoden tauon jälkeen.

Ja voin sanoa, että täällä on tällä hetkellä todella tunnelma huipussaan, kun innokkaat luistelijat valmistelevat jäähallille lähtöä. Mini juoksee eteisen ja työhuoneen väliä pinkki kypärä päässään ja on nii-in innoissaan, että tässä alkaa itseäänkin naurattaa.

Mutta nyt pesue jäälle.

Nauttikaa sunnuntaista mielin määrin!

lauantai 8. lokakuuta 2011

Sana-arvoitus

Aamuhämärissä käytiin olohuoneen sohvalla seuraavanlainen keskustelu:

- Hei, arvaa mikä alkaa peellä ja loppuu aahan!
- Mikähän se olis...?
- Se on hei kirosana... heh heh. Se alkaa peellä ja loppuu aahan, ja siinä välissä on äs...
- Aaa, mä tiedän! Se on kirosana...
- Nii-in, se on paska, hihihih...

Kiroilevat siilinpoikaset eivät tiedä vieläkään, että seinillä oli korvat.

Ja äidillä.


[kursiivilla kirjoitetut sanat kuiskattiin]

perjantai 7. lokakuuta 2011

Väsynyt mutta onnellinen

Tällainen "Valtakunnassa kaikki hyvin"-postaus tähän väliin. Eli vaikka blogissa hiljaista onkin, niin täällä Ralliradalla mennään entiseen malliin. Käydään koulussa, töissä ja päiväkodissa, eletään ihan perusarkea.

Melkein.

Kun viime vuosien aikana Issukka on tuonut leivän taloon ja tämä mamma on höyrynnyt (syystä tai toisesta) kotona, niin nyt (laihemman) palkkapussin kantaa taloon perheen äiti. Vuodenvaihteeseen asti Issukka on kotona ja katsoo pesueen perään.

Tämä on meidän valinta.

Toivon ja uskonkin, että myöhemmin voimme olla tyytyväisiä tähän ratkaisuumme, vaikkei kyse olekaan kuin muutamasta kuukaudesta. On harmillista, etteivät Issukan kotoilut järjestyneet koulun alkuun, mutta toki sekin aika oli meille hurjan kasvun aikaa. Kun hurumurmelit lähtivät kouluun ja joutuivat pakostikin itsenäistymään. Ja kun minun piti kasvaa äitinä ja luottaa siihen, että harakanpoikien siivet ovat tarpeeksi vahvat turvalliseen lentoon. Ja kun perheen kaikki menemiset ja tulemiset ja kuka vie ja kuka hakee ja kuka kulkee itsekseen ja milloin kulkee itsekseen - piti merkitä yhteen taulukkoon, jotta olisi saatu edes jonkinmoinen taju siitä, ketä pitää liikuttaa mihinkin suuntaan oikeaan aikaan.

Ihan hirveää härdelliä!

No, nyt pojilla on (aikas) vahvat siivet ja siltikään heidän ei tarvitse tulla koulun jälkeen tyhjään pesään, kun isikraakku on kotona. Se on hyvä niin.

(Menipäs höpsöttelyksi tämä jutustelu nyt.)

Vaikka palasin kesällä ihan tuttuun työpaikkaan, oli poissaollessani tapahtunut paljon. Omat haasteensa perhe-elämälle ovat tuoneet muuttuneet työajat, jotka ovat yksinkertaisesti sanottuna melko vaihtelevat. Se on siis haasteellista, mutta myös antoisaa omalla tavallaan. Nyt meillä on loppuvuosi aikaa totutella siihen, ettei työaikani olekaan se "kahdeksasta neljään", vaan kaikkea muuta.

Toivottavasti totumme.

Sanoo hän, joka viihtyy työssään ja työpaikassaan todella hyvin. Väsyneenäkin.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Puikot lensivät nurkkaan



Olen koko alkusyksyn neulonut sellaisia melko lutusia ökkimönkiäisiä töihin, mutta viime viikolla piti vaihtaa puikot koukkuun. Neulominen on tällä hetkellä kiellettyjen hommien mustalla listalla jumiutuneen niska-hartiaseudun takia, mutta kukaan ei ole kieltänyt virkkaamasta...

Niinpä olen lievästi sanottuna koukuttunut isoäidinneliöihin, joita teen oman tuntemukseni mukaisessa tahdissa. Eli hiljakseen. Luulen, että neliöiden ohje löytyy Marttojen tai Novitan www-sivuilta, omani otin Novitan lehdestä Kevät/2011.

Sitten jossain vaiheessa jatkan ökkimönkiäis-linjalla ja saatan ehkä vilauttaa niitä nöttösiä täälläkin. Tai sitten en.

Nyt vilautan itseni lääkekaapille ja teekupposen äärelle, sillä flunssa kolkuttelee ikävästi luissa ja ytimissä. Periksi ei anneta ilman jonkintasoista taistelua.

Sanoo hän, jonka nenä tuntuu olevan kuin turvonnut ja tukkoinen norsun kärsä.

Voikaa hyvin!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Metsäretkellä









Hetki sitten palasimme kotiin sunnuntaiaamupäivän retkeltämme. Nyt on lasagne uunissa ja väsyneet köllivät sohvalla katsomassa Smurffeja. Onneksi leivoimme eilen pullaa, niin saimme tällä kertaa oikein herkkueväät mukaan: jättipullapalleroita ja lämmintä mehua.

Minulle ja Ralliroopelle maistuivat puolukat; Kaaharikalle ja Mini sylkivät marjat suusta silmät sirrillään ja irvistellen. He ovat kuin kaksi marjaa, monellakin tapaa...

Hurja työviikko on nyt takana ja toivon hieman rauhallisempaa tahtia tulevalle viikolle. Aina ei pysty siihen menoon vaikuttamaan, mutta yrittää kannattaa, eikö? Viime viikolla minut pysäytti migreeni, kiukutteleva kroppa ja huimaava pää. Nyt haluan ottaa rauhallisemmin ja pysähtyä ennen kuin kone niin sanotusti leikkaa kiinni.

Nyt se lasagne taitaa olla jo valmis.

Ottakaa te rauhallisesti ja nauttikaa pienistä rauhallisista hetkistä pitkin päivää!

Ps. Tuota ekaa kuvaa lukuunottamatta lapset ovat ottaneet nämä postauksen kuvat.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Joka tytön unelma-ammatti

Monen pitkän työpäivän ja erossaolon jälkeen perheen äiti haluaisi kuopuksen syliinsä köllimään.

- Tuu nyt äitin sykkyyn.
- En tuu.
- Tuu nyt. Sä oot mun beibi...
- En oo beibi!! Mie oon Bas Laitjieerr.

Aha.

Meidän perheen beibistä on kasvanut avaruussankari.

(Vaan mihin hävisi se pinkki keijuprinsessa?)

maanantai 19. syyskuuta 2011

Roska päivässä-haaste





Viime viikonloppu meni hujauksessa, kun vapaapäiviä oli vain yksi. Aurinkoinen ja kuulas syyssää houkutteli sunnuntaina ulos hyötylenkille lasten kanssa ja kävimme viemässä kartonkia, lasia ja metallia kierrätyspisteelle.

Tuossa kuvan pussissa on sitten ihan jotain muuta...

Mini ja Kaaharikalle polkivat pyörillään, minä ja Ralliroope kävelimme. Paluumatkalla huomasin maassa pienen suklaapatukkakääreen ja nostin sen Minin pyörän koriin kailottaen että: "Roska päivässä, lapset!"

Ja kuinkas sitten kävikään?

Tarkat silmät huomasivat ja kätevät kädet noukkivat paluumatkalla lähes kokonaisen muovipussillisen pikkuroskaa muovipulloista tikkaritikkuihin ja hamburilaiskääreistä suklaalevyihin. (Nii-in, suklaalevystä oli syöty kaksi riviä ja loput olivat aikas hurjassa kunnossa siellä käärepaperien sisällä. Yöks.) Lapset innostuivat roskienkeruusta niin, että matka eteni joutuisasti eikä kukaan valittanut matkan pituutta kertaakaan.

Jos olisimme laskeneet jätteiden määrän ja noudattaisimme laskukaavaa "yksi roska päivässä", voisimme todennäköisesti olla monta viikkoa noukkimatta roskia. Mutta eihän se niin mene, eihän?

Kukaan ei kiellä noukkimasta sitä roskaa tänäänkään.

(Noukkimisesta innostuneena Kaaharikalle raahasi tänään koulumatkallaan kilometrin verran kokonaista lepän tainta, jonka hän oli napannut ilmeisesti eräältä pieneltä hakkuualueelta. Hän yritti jopa tunkea sitä ulko-ovesta sisään, mutta siinä vaiheessa isi oli puuttunut asiaan... Huomenna poika saanee raahata sen taimentantturan takaisin sinne mistä ottikin.)

Mutta siis, oikeiden roskien keräämisestä vielä: uskallanpa heittää tässä haasteen kaikille niille, jotka tämän postauksen jaksavat loppuun asti lukea. Otathan vastaan?

Kerää (ainakin) yksi roska päivässä ja vie se sinne minne se kuuluukin, eli roskikseen.

Ja jätä ne lepänrangat rauhaan. ;)

Ja luonto kiittää.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Kysymyksiä ja vastauksia

Miukuli heitti Ketunpojan kolosta kysymyksiä ja minä vastailen nyt. Kiitos Miukulille huomionosoituksesta!

1. Lempiruoka:

Mitähän tuohon nyt sanois? Yhtä lempparia ei ole, sen kertoo kyllä vyötärön ympäryskin...

2. Lempimakeinen:

Kyllä kiitos, makeinen kuin makeinen käy! Nimenomaan irtokarkit ovat paheeni. Suklaa ei niinkään enää. Salmiakin ja hedelmäkarkin yhdistelmä on aivan taivaallinen!

3. Lempiluettava:

Lukutoukan lukemiset ovat viime vuosina tyrehtyneet, sillä uni on tullut ennen kuin ensimmäinenkään sivu on päässyt kääntymään. Siltikin Anna-Leena Härkösen kirjat purevat kyllä aina sopivasta kohtaa. Vaikka hänellä on tietynlainen suorasanainen ja siloittamaton tyylinsä kirjoittaa, minä tykkään. Hän kuvaa elämää eri näkökulmista uskomattoman tarkkasanaisesti ja totuudenmukaisesti.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä:

Neuloen. Rouvien kanssa kaffekupposen äärellä.

5. Lempielokuva:

Esimerkkeinä Kuudes aisti ja Kaunis mieli. Molemmat elokuvat on täytynyt katsoa heti perään uudestaan. John Boorman on vaikuttanut aikoinaan Odotuksia-elokuvallaan. Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä on suomalaista elokuvista se, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Ja Risto Räppääjä-elokuvat, jotka on tehty taidolla ja asenteella.

Nyt en osaa tätä heittää eteenpäin kenellekään. Otan irtokarkkinyssäkän ja lähden katsomaan, tuleeko telkkarista tänään mitään katsottavaa elokuvaa. Nyt olis sellaisen "aivot narikkaan"-elokuvan paikka.

Enkä tarkoita tässä nyt sitten mitään kauhuelokuvaa.

Voikaa hyvin!

maanantai 12. syyskuuta 2011

Puonoffee-kakku

POHJA:

400g Digestive-keksejä
reilu 100g voita tai margariinia

TÄYTE:

2 prk kondensoitua maitoa (olikohan 397g per prk...?)
noin 5 dl puolukoita, joihin on lisätty himpun verran sokeria
4dl vispikermaa
(4 tl vaniljasokeria)

Murustele keksit ja sekoita ne sulatetun voin kanssa hyvin sekaisin.

Pingota ison irtopohjavuoan pohjalle pyöreä leivinpaperi ja taputtele keksivoi-seos vuoan pohjalle ja hieman reunoille. Nosta jääkaappiin jähmettymään siksi aikaa, kun valmistat toffeen kondensoidusta maidosta. (Noin 18cm:n vuokaan mahtuu varmasti puolikas annos.)

Irrota etiketit purkeista ja laita purkit vesikattilaan kiehumaan alhaiselle lämmölle vajaaksi kolmeksi tunniksi. Tänä aikana maito tiivistyy toffeeksi.

Huolehdi, että kattilassa on koko ajan riittävästi vettä.

Vajaan kolmen tunnin päästä jäähdytä purkit kylmässä vedessä ja avaa purkit. Kaada toffeeseos kakkupohjan päälle ja laita hetkeksi jääkaappiin.

Vaahdota kerma ja mausta vaniljasokerilla. (Meiltä ei löytynyt kuin rippeet purkin pohjalta.)

Ripottele toffeen päälle puolukoita; jätä hieman marjoja myös koristelua varten.

Levitä kermavaahto puolukoiden päälle.


Elämä makeaksi-blogista olen ottanut alkuperäisen Banoffee-kakun ohjeen, jota muokkasin sitten oman pääni mukaan. Jostain ruokablogista otin vinkin siitä, että puolukat ja toffee sopisivat hurjan hyvin yhteen ja niistä voisi tehdä tällaisen Puonoffee-kakun. Olin varma, että kyseessä olisi ollut Kinuskikissan blogi...

Kun sitten olisin tarvinut ohjetta, en sitten löytänytkään sitä mistään. (Siksi omat sävellykset...)

Kondensoidun maidon voi valmistaa toffeeksi myös mikrossa, noin kymmenessä minuutissa (ilman metallipurkkeja), mutten ole vielä uskaltanut kokeilla.

Tämä kakku maistui aikuisille ja sai paljon kehuja. Jopa anopilta. ;D


Terkut noviisi kokilta nimimerkillä "Rohkea rokan syö"! ;)

tiistai 6. syyskuuta 2011

Teippisyöppö iski jälleen...

Miten käy, kun perheen teipit ovat saaneet jälleen jalat alleen ja juhlavalmisteluiden keskellä huomataan tuo puute? Yritetään kursia paketit kokoon pelkällä paketointinauhalla?

Juu, joskus niinkin. Mutta nyt tehtiin näin:



Otettiin kontaktimuovijämiä ja leikattiin sopivan kokoisia lämäreitä lahjapaketin kylkiin.



Joskus myöhemmin voidaan sitten etsiä se tietty teipinsyöjä ja muistuttaa jälleen teippirullien oikeasta paikasta, tahi siitä, että teipin loppumisesta on suotavaa informoida...

Terkuin, nimim. "Niksipirkka"

torstai 1. syyskuuta 2011

Varikolla työpäivän jälkeen




Jos blogirintamalla menee hissukseen, niin kotirintamalla nelistetään sitäkin vauhdikkaammin. Ja äiteen päässä takoo tyhjää useammin kuin kaksi kertaa päivässä.

Niinkuin nytkin.

Hereillä olen tähän aikaan vuorokaudesta vain ja ainoastaan siksi, että nukuin sohvalla sikeästi melkein kaksi tuntia lasten mentyä yöunilleen. Mamma siis simahti ennen lapsia.

***

Minusta on ihanaa olla perheen kanssa työpäivien jälkeen. Tänään istuin leikkimökissä jakkaralla ja katselin, kun yksi luki sarjiksia, toinen liimaili tarroja vihkoon (ja vähän kyllä muuallekin...) ja kolmas väänteli hirmu-ukkelin jäseniä. Se neljäs rakas puuhasteli autokatoksessa, ihan näköetäisyydellä.

Siinä samanaikaisesti taisteli päässäni kaksi vahvaa ajatusta: ensimmäinen takoi, että käytä aikasi koti- ja puutarhahommiin (joiden lista on järkyttävän pitkä)! Ja se toinen kuiski hypnoottisesti, että nauti tästä hetkestä...

Minä istuin, nuokuin ja olin läsnä. Ja nautin hetkestä.

Ja se oli kertakaikkisen ihanaa se!

Myöhemmin illalla lähdimme rullaluistelu- ja pyörälenkille, jonka aikana me tytöt kyllä erkaannuimme omille reiteillemme (ihan vain siitä syystä, etten olisi pysynyt miesväen vauhdissa mukana). Kävimme Minin kanssa rannassa lätsyttelemässä vettä, ihmettelemässä silkkiuikkua ja heittelemässä kiviä veteen.

Ja totuuden nimissä täytyy tunnustaa, että otimme myös yhteen siitä, miten syvälle veteen voi kahlata pelkissä kumisaappaissa. Siksi se silkkiuikkukin pakeni paikalta erittäin nopein räpylänvatkauksin...

Iltapalaksi söimme "hukurttia" ja muromysliä omenan kera.

Sellaista tänään.



sunnuntai 28. elokuuta 2011

Muuttopäivä













Tänään meillä oli Muuttopäivä. Hieman ex tempore ja hätäisesti toteutettuna, mutta se riitti tähän hätään. Myöhemmin hankimme verhot, hyllyjä ja muuta tarpeellista; nyt riitti, että talossa on hella, astioita ja vauva sänkyineen.

Ja se äiti sitä vauvaa hoitamassa.

Muuttomiehet saivat teetä muumimukeista ja vauva puuroa purnukasta.

Tänään oli myös Pihakirppispäivä, johon valmistauduin tuttuun tapaan ihan ex tempore. Kottikärryllinen vaatteita ja leluja siirtyi naapurin pihalle ja sieltä ihan kivasti myös tyytyväisten asiakkaiden mukana uusiin koteihin.

Mutta koska pieni harsohelmainen apulaiseni jätti päiväunet väliin, joudankin tästä jo iltapuuron keittoon. Ja sitä ennen lattianpesuun, sillä harsohelmaiselle apulaiselleni sattui pieni vahinko vessassa.

Päiväni lasten kanssa on ollut "ihan kiva", joskin huomaan olleeni hetkittäin kuin ampiainen. Se, että mies joutuu viettämään vapaapäivänsä (ja minun vapaapäiväni) töissä, on lievästi sanottuna pers...iistä.

Mutta nyt sinne hommiin.

Voikaa hyvin!



sunnuntai 21. elokuuta 2011

Talviunille?




Radalla podetaan kisaväsymystä. Tai ainakin mammakarhu on niin väsy, että taitaa kömpiä talviunilleen justiinsa.

Sitä ennen pitää kehua, että perheen koululaiset ovat olleet ahkeria, yllättäneet pärjäämisellään ja kasvaneet ainakin viisi ja puoli senttimetriä muutamassa viikossa.

Vähemmälle huomiolle jätettäköön, että nuo samaiset villikot ovat tapelleet aika paljon, unohdelleet vuoronperään läksykirjojansa kouluun ja ottaneet toisistaan kännykkäkuvia, jotka oli syytä deletoida heti löytymisensä jälkeen.

Aihetta keskustelulle on siis ollut.

Taas.















maanantai 15. elokuuta 2011

Kaupunki, jonka rakensi Jussi (ja Jussin velipoika Lassi)


Olipa kerran perhe, johon kuului äiti, isä ja kolme lasta. Eräänä päivänä äiti pääsi töistä ihan ihmisten aikaan ja kiiruhti sitten hakemaan perheen kuopusta varahoitopaikasta. Sitten hän ajoi kuin vimmattuna, kuitenkin liikennesäännösten mukaisesti, esikoistensa koululle, sillä iltapäiväkerho aikoi sulkea ovensa ihan niillä näppylöillä. Perheen äiti vilkuili kelloaan tämän tästä ja hoki mielessään: "Kyllä me ehditään, ehditään me..."

Ja kyllähän sitä ehdittiin.

"Ihmisten ajoista" huolimatta äiti sai oitis moitteet pojiltaan, sillä päivä oli ollut kuulema pitkä ja odottaminen rankkaa.

Hmph.

Kotimatkalla siis keskusteltiin, keskusteltiin ja keskust...

Kotipihalla toinen esikoisista ilmoitti haluavansa avata ulko-oven avaimellaan. Ovi aukesi pienen ryttyilyn jälkeen ja lapsikolmikko kirmasi eteiseen, heitti ulkovaatteensa kenkäeteiseen (pieneen koppiin) ja suuntasi kohti olohuonetta. Ehtimättä huutaa jälkikasvuaan takaisin huoltohommiin äiti harppasi ensitöikseen vaate- ja kenkäröykkiöiden yli ja oli juuri laskemassa kassinyssäköitään lattialle, kun hän vilkaisi olohuoneeseen.




Perheen Rakennusinsinööreillä oli ollut aamulla ennen kouluunmenoa hetkensä ilman vanhempia. Ja se hetki käytettiin näemmä hyvin.

Maja(kaupunki) joutui illemmalla, ikävä kyllä, jyrätyksi, mutta onneksi huomenna on päivä uusi.

Ps. Kuvanottohetkellä osa kaupungista oli jo purettu, sillä koululaiset tarvitsivat osaa rakennusmateriaaleistaan (tuoleja) tehdessään kotitehtäviä. Läänin Rouva (eli äiti) ei nimittäin antanut lupaa tehdä koulutehtäviä kaupungin vuokramajoissa...

Nipo mikä nipo. (Kuuluu toisinaan toimenkuvaan.)

Mutta kuten sanottu, huomenna on päivä uusi.


sunnuntai 14. elokuuta 2011

Mehumaija ja Energiaimuri



Tänään oli se päivä vuodesta, kun mehumaija otettiin esille. Voi olla, että tuo pääsee esille toistekin tänä vuonna; tai sitten ei. Tällä kertaa emme saaneet hervottomia nauruja hullunkurisista naamoistamme mehumaijan kyljessä (kuten viime vuonna näihin aikoihin), sen sijaan sain seurata melkoisia show-esityksiä ujelluksineen ja vauhdikkaine pyörähdyksineen, kun Kaaharikalle nauhoitti omaa ääntään kännykkään. Onnistunut pyörähdys toi onnistuneen ujelluksen ja onnistunut ujellus antoi pontta seuraavalle mahtavalle pyörähdykselle. Ja ujellukselle.

"Ouuujeeewauuuuujeeeeoouuoouuoouujiii!!!"

Niin. On se tietysti ihan kiva, että edes poikaa itseään nauratti moinen hulinointi. Minuakin kieltämättä huvitti, muttei sentään niin paljon, että olisin hekottanut hervottomana tahi ryhtynyt moiseen rylläykseen jonon jatkoksi. Päätä särki jo muutenkin.

Ja kun piti koko ajan muistuttaa, että keittiössä on nyt kuumat liedet, kattilat ja pullot. Passasi pysyä siis loitommalla.

Joskus minusta tuntuu, että noiden lasten hulinoinnit vievät enemmän energiaa meiltä vanhemmilta kuin heiltä itseltään. Onko se, niinku, jokin fysiikan lakien mukainen sääntö, että lapset ovat touhutessaan energiaimureita? No, enpä minä sillä tiedolla kyllä mitään tekisikään, olenpahan vaan huomannut sellaisen jutun.

Toisin sanoen, vaikka minun oli tarkoitukseni tehdä tänään vielä työhommia lasten mentyä nukkumaan, niin en taida nyt jaksaa. Ehkä teen ne työajalla, tai sitten jossain sopivassa välissä huomenna. Kyse ei ole sentään ihmishengistä tai miljoonista euroista... Oman työn laadusta pikemminkin.

Taidan siis pötkähtää sohvalle, sillä jos en nyt lepää, en jaksa huomenna töissä. Ja sekin vaikuttaa oleellisesti työn laatuun...

Elämä on täynnä valintoja.

Jaksavaa tulevaa viikkoa!


Ps. Tervetuloa lukijaksi, Minttu! Intoa ja jaksamista sinunkin viikkoosi. :)

lauantai 13. elokuuta 2011

Nii-in Inspiroivaa!










Kun perheen koululaiset olivat opintiellä, pistivät perheen tytsyt ranttaliksi. Kajareissa paukkuivat mustan kissan tangot ja huugi guugit, tatamilla kieppuivat kuperkeikat ja tanssilattialla heiluivat lanteet, vanteet ja pyllyt.

Jos Coolit Hemmot eivät aikoinaan (kolmivuotiaina) tanssineet, niin siskonsa pistää kyllä siinä hommassa ihan kympillä. Ja äitinsä myös.

Tänään tanssimme myös Gigantin kokolattiamatolla, kun ei ollut muutakaan tekemistä palvelua odotellessa...

Musiikki voi olla nii-in inspiroivaa!

Inspiroivaa sunnuntaita teillekin.

Terv. Ylva ja tanssiparinsa Rokkaava Ripakinttu

maanantai 8. elokuuta 2011

Maanantai ol iha mahoto







Koululaisuuden kunniaksi kotipihalla nähtiin eilen kuukävelyä, Michael Jacksonin tyyliin siis. ;)

Tänään työpäiväni huipentui kommellukseen, jonka seurauksena pääsin hakemaan Minin hieman myöhässä päiväkodista ja koko tuon kotimatkan mielikuvitukseni laukkasi kuin aropupu. Täpinöissäni olin vielä siinäkin vaiheessa, kun olisi pitänyt ruokakaupassa ostaa jotakin järjellistä pötyä tuleville päiville. Isovanhempien kahvikerma unohtui tyystin.

Meillä ei ole nyt kahvin sekaan kuin kurria. Luomuna. Auts!

No, jos ilta alkoi kommelluksen jälkimainingeissa, niin se jatkui edesottamuksella, josta perheessämme puhutaan varmasti vielä myöhemminkin. Lähdimme pyörälenkille koko perhe. Tai siis Issukka luisteli, kaksoset ja minä pyöräilimme ja Mini istui tarakallani istuimessa.

Lenkin alkupätkä meni kutakuinkin näin:

- pikkupyöräilijät sinkosivat matkaan salamana,
- luistelija seurasi perässä pitkin ja vakain potkuin,
- minä sotkin hännänhuippuna ja
- Prinsessa lauloi keijukaislaulua istuimessaan.

Sitten matka jatkui näin:

- pikkupyöräilijät etenivät kuin maantiekiitäjät,
- luistelija seurasi perässä pitkin ja vakain potkuin,
- minä läähätin ja puhkuin kaukana perässä ja
- Prinsessa huusi: "Miksi noi pojat ei oota???"

Haluatteko kuulla lisää?

Matka päättyi kotipihaan siten, että kaksi maantiekiitäjää ja minä talutimme kulkupelimme parkkiin Prinsessan ihmetellessä polkupyöräilyn muuttumista apostolinkyydiksi. Issukka sen sijaan oli ottanut viisaasti (tai miehiseen tapaansa) hajurakoa ja saapui kotiin myöhemmin.

Ei, ajokit eivät olleet hajonneet.

Ja kyllä. Matkalla tapahtui jotain, mistä seurasi jotakin. Äidin toimesta. (Taas.)

Toinen pojista oli ajanut STOP-risteyksessä suoraa huutia auton eteen, mistä ONNEKSI selviydyttiin kaikinpuolin säikähdyksellä. Ja toinekin pojista seurasi perässä, kuinkas muuten. Ja mitä minä tein? Nähtyäni tapahtuneen sieltä sadan metrin tuolta puolen huusin kuin rajansiirtokone (vaikka ääneni on maassa flunssan jäljiltä), että nyt ei poljeta metriäkään, vaan talutetaan polkumasiinat kotiin! Kyseisessä risteyksessä on jokaikisellä ajokerralla käyty läpi, miten siinä tulee toimia ja koska nyt kävi niinkuin kävi, niin ajokielto tuli voimaan välittömästi.

Liikkuvasta poliisista, päivää.

Niinpä me sitten kävelimme sen pari kilometriä kotiin ja siinä matkalla ehdin selvittää asiaa hieman tarkemmin noille innokkaille polkupyöräilijöille. Minä en halunnut olla ilkeä, en. Mutta minä siltikin mieluumin talututan poikani pyörineen kotiin, jos he sillä keinoin oppisivat tuosta risteyksestä jotain; kuin että antaisin heidän hurruuttaa samantein kotiin, eivätkä he oppisi tuosta risteyksestä yhtään mitään. Minä en halua saada Sitä Puhelinsoittoa, jossa kerrotaan, että pojilleni olisi sattunut jotakin tuossa STOP-risteyksessä. Tai missään muussakaan STOP-risteyksessä. Ajatuskin itkettää.

Minä tosiaan toivon, että tuo parin kilometrin taival juttutuokioineen olisi opettanut heille jotakin. Aika näyttää.

Jos ei tuossa ollut vielä tarpeeksi, niin illemmalla Prinsessamme sai pitkän ja sydäntäsärkevän itkukohtauksen, jonka aikana selvisi, ettei hän halua enää ikinä päiväkotiin. Ei ikinä.

Kuherruskuukausi on siis ohi.

Tai siis kuherruspäivät.

Tervetuloa ihana arki.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Kuvia ja yhteenvetoa heinäkuulta



Heinäkuun alussa: Tapahtui se mukkelismakkelis-ilmalento, jonka seurauksena pyöräilykypärä halkesi ja luita murtui. Issukka jatkoi leikkimökin pykäämistä kasaan ja jatkaa sitä vieläkin maalaushommilla.




Heinäkuun keskivaiheilla: Pesimme tukkamme, putsasimme korvamme ja lakkasimme kyntemme. Sitten pääsimme viettämään juhlientäyteistä viikonloppua. Ja vaikka meillä meni lujaa, niin lakat pysyivät kyydissä (paitsi neidin imeskelypeukusta kauniit kukkakoristeet lähtivät jo muutaman päivän jälkeen...).




Heinäkuun viimeisenä päivänä: Veljensä parturoi, koska siskonsa yllytti. Myöhemmin tilasimme pitsat ja keräsimme irtohiuksia ympäri kotia.

Elokuu on jo hyvässä vauhdissa ja seuraavan viikon jännittävät päivät huipentuvat kouluunlähtöön. Tänään kävimme kulkemassa koulumatkan ensimmäistä kertaa harjoitusmielessä ja sehän meni ihan niinkuin oletinkin: Ralliroope asteli määrätietoisesti tien reunassa ja Kaaharikalle laahusteli perässä selkä kumarassa ja potki melkein kaikki pujot, jotka eteen tulivat. Sitten hän olikin yhtäkkiä tien toisessa laidassa ja kirmasi siksakkia melkein autotielle...

Kunnes taas tuli väsy ja pujot saivat kyytiä.

Enkä minä voi vaatia Ralliroopea ottamaan vastuuta veljensä toilailuista liikenteessä, enhän? Siis että pyytäisin katsomaan veljensä perään. Se on liikaa pyydetty. Nyt täytyy vain luottaa siihen, että yhdessä kulkeminen antaa tarpeeksi eväitä koulutiellä kulkemiseen. Onneksi sain töistä vapaata nuo ensimmäiset koulupäivät.

Ja ehtiihän tässä tehdä vielä muutaman iltalenkinkin koululle ennen ensimmäistä koulupäivää.

Turvallisia päiviä teille ja meille!

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Äidin syvällisiä pohdintoja

Tässä viime aikoina on tullut täytettyä kaikenmoisia kaavakkeita ja lippulappusia, joissa kysytään, onko lapsessamme a, b tai c jotain sellaista, mitä jonkin Tahon tulisi mielestämme tietää (etukäteen). Ihan simppeli kysymys.

Vai onko?

On. Mutta se pistää miettimään. Missä menee raja sen suhteen, mitä lapsestani todella tarvitsee tietää etukäteen jossakin Taholla. Miten meidän vanhempien antamat esitiedot vaikuttavat tämän Tahon asenteisiin lastamme kohtaan? Olisiko parempi tunnustaa heti, että tämä meidän hurumurmeli on sitten ylivilkas, arvaamaton ja liikehakuinen? Vai ollako ihan hiljaa ja antaa Tahon muodostaa omat näkemyksensä ilman ennakkoluuloja?

Entä, jos emme mainitse näistä seikoista mitään ja sen takia syntyy vaaratilanne siellä jossain? Kun ei osattu ennakoida ilman vanhempien antamia ennakkotietoja... Tämä on silkkaa jossittelua.

Minusta tuntuu, että jos minä olisin jokin Taho, niin kyllä minä haluaisin tietää etukäteen, jos vanhemmilla on mielessään huomioonotettavia seikkoja lapsestaan. Ja väittäisin, etteivät ennakkotiedot vaikuta asenteisiini lasta kohtaan. Mutta vaikuttavatko ne sittenkin?

Lapsen ja ympäristönsä turvallisuuden nimissä taidan mainita nytkin, että lapseni on ylivilkas, arvaamaton ja liikehakuinen ja luottaa siihen että ainakin tämä yksi Taho osaa nähdä sen lapsen siellä ylivilkkauden takana.

Ja osaahan se.

Sellaista olen viime aikoina miettinyt.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Parturimestari Paavali ja Kynitty Kana

Sain tänään aamupäivällä Ralliroopen mukaani mustikkametsään. Meillä olikin oikein mukava metsäretki ja saimme kerättyä vajaan ämpärillisen ihan kohtuulliseen aikaan. Aurinko paistoi ja lämmitti juuri sopivasti, mikäs siinä oli metsässä samoillessa, kun eväätkin olivat mieluisat.

Sitten soi puhelin.

Issukka kertoi jotakin saksista ja siitä, että kotiin tultuani joko itkisin tai nauraisin. Todennäköisesti kuitenkin sekä itkisin että nauraisin. Jaahas, enempää en edes halunnut kuulla.

Ja niinhän siinä kävi, että kun tulimme kotiin, tapasin erään Parturimestari Paavalin aikas hiljaisena ja Kynityn Kanan hihittelemästä. Issukkaa ei naurattanut laisinkaan ja minä taas sekä itkin että nauroin yhtäaikaa. Enempi kyllä nauroin, vaikka onhan se harmi, että typykän ihanan pitkät hiukset ovat nyt muisto vain.

Kynitty Kana makoili rentona sohvalla ja totesi, että nyt pitää sitten mennä poikana päiväkotiin. Semmoinen Kana meillä. Tarkoitti ilmeisesti, että poikatukassa; ei tässä sentään sukupuolenleikkausta tehty. (Onneksi.)

Huomenna yritämme ehtiä jossain välissä metsästää ihan oikeata parturia, sillä täytyy myöntää, että vaikka Parturimestari Paavali teki työnsä melko hyvin koulutukseensa nähden, tarvitaan ehkä kuitenkin sitä ammattiparturia tähän hätään...

Nyt marjoja putsailemaan.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Nyt täytyy hehkuttaa!

Sillä tiedättekös, mitä eräät nuoret neidit tekivät sellaista, mistä me vanhemmat rouvat vain haaveilemme?

Neitijoukko kulmakunnillamme pisti töpinäksi ja kokosi yhden talon pihalle pihakirppiksen. Aivan ex tempore me sinne Minin kanssakin hetki sitten menimme.

Ostosten jälkeen meidät ohjattiin herkkupöydän äärelle ja mikäs siinä oli ollessa! :D

Eikä tuo ollut muutoinkaan mikään kiireessä kyhätty rahastus-yritelmä; vaan kaikki myynnissä olleet vaatteet ja tavarat olivat siistejä, kauniisti esillepantuja ja muutoinkin myyntikuntoisia. Ja aivan selvästi tyttöjen vilpittömänä tavoitteena oli saada tavaraa kiertoon, pois nurkista. Yhden roska voi olla toisen aarre... ;)

Yksi äideistä oli lähettyvillä, kuin henkisenä tukena, mutta antoi tyttöjen toimia parhaiden taitojensa mukaan. Asiakaspalvelu oli täyden kympin luokkaa ja sekä ostajat että myyjät taisivat olla perin tyytyväisiä.

Ikinä en ole näin ihanalla kirppiksellä käynyt!!

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Miehen ja vaimon eroja, osa X

Kun perhe valmistautuu lähtemään kesäjuhliin, perheen äiti:

- kirjoittaa onnittelukorttiin tekstin,
- paketoi lahjan,
- peräänkuuluttaa teippiä,
- luennoi koko muulle perheelle (ja naapureille?) siitä, miten pitää toimia, jos huomaa käyttäneensä perheen ainoan teipin loppuun,
- käy suihkussa,

- pistää pyykit kuivumaan,
- kuivattaa tukkaansa föönillä,
- rullaa patukat päähänsä,
- miettii juhla-asunsa uudelleen,
- erottelee riitapukareita,

- etsii lasten juhlavaatteet,
- auttaa lasta vessatouhuissa ja vahtii käsipesut,
- kuivattaa tukkaansa föönillä,
- silittää omat, lasten ja miehensä vaatteet,
- meikkaa (tai ainakin yrittää meikata),

- erottelee riitapukareita,
- lakkaa kyntensä,
- lakkaa myös pikkuprinsessan peukaloiden kynnet,
- miettii juhla-asunsa uudelleen ja
- pohtii, kuinka ruoka ehditään syödä ennen lähtöä...

Mitä tekee perheen isä?

- Pesee ja puunaa auton.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Aito antamisen ilo on se paras lahja!

(Ja köyhillä on halvat huvit...)

Harmittaa tämä blogin kuvattomuus, mutta olen saamaton ja pahoillani siitä. Tämä masiina on niin täynnä, että levytilan ahtaus tekee kepposia, enkä uskalla ladata koneelle enää yhtään kuvaa, ennekuin asia on ratkaistu jotenkin. Nyt ratkaisen asian (hetkellisesti) näyttämällä otteita päivästä sanallisesti.

Toivottavasti saatte edes jonkinlaisen kuvan. ;)

Minulla oli tänään juhlapäivä. Kun ajoin töistä kaupan kautta kotipihaan Issukan punaisella pedolla, hyppäsi pikkupimu pitkä takkutukka iloisesti hulmuten kotirappusille ja ilmoitti naurussasuin ja hurjin desibelein, että Kaaharikallella ja Ralliroopella on paljon lahjoja äidille. Hän hyppäsi vaaleanpunaisen Hello Kitty-potkulautansa päälle ja aikoi jo baanalle, mutta muuttikin mielensä, kun kuuli saavansa sisällä keittiössä mansikoita ja kakkua. (Joskus naisihmiset on helposti lahjottavissa...)

;DD

Samaan aikaan Kaaharikalle rymisteli ulko-ovelle Minin punaisella taaperokärryllä ja virne kasvoilla ulottui vähintäänkin vasemmasta korvasta oikeaan. Siis vähintäänkin. Taaperökärryihin oli aseteltu melkoinen kasa valkoisiin A-nelosiin käärittyjä paketteja, joihin oli kirjoitettu erivärisillä tusseilla: "ONNEA ÄITI!" Joihinkin oli piirretty äidin kuva kukkamaljakoineen ja toisiin taas liimattu tarra.

No johan nyt, enhän minä joulunakaan saa tällaisia määriä lahjoja!

Keittiössä olivat kahvit, kupit, kipot ja leivätkin valmiina, joten pääsin kauppakassien purkamisen jälkeen suoraan kahvipöytään. Ja koska pöydän ympärillä istui kolme lasta kuin kusiaisia housuissa, aloitin pakettien avaamisen kahvittelun lomassa.

Kahvi jäähtyi kuppiin.

Paketeista paljastui muun muassa:

- molemmista päistään teroitettu sininen merirosvolyijykynä (toisesta päästä oli terä katkennut, mutta ei se mitään, koska käärepapereiden seasta löytyi myös),

- kulunut pyyhekumi, jonka voi tökätä sen sinisen merirosvokynän toiseen päähän,

- muistilehtiö, jossa oli jo valmiiksi käsialallani kirjoitettuja muistiinpanoja (eri kätevää, sillä nyt minun ei tarvitse vaivautua kirjoittamaan ylös asioita joita voisin myöhemmin unohtaa... ja jotka olinkin jo unohtanut...),

- paperiauto ja lasten vihreä-punaiset sakset,

- kaunis kivi,

- Issukan ja Ralliroopen mitalit,

- Noitapata-lautapeli, jonka ostin joskus viime vuonna myyjäisistä,

- hamahelmistä tehtyjä taideteoksia sekä

- puuhelmikoruja, joista suurin osa oli Minin omaisuutta.

Lahjapaketteja oli tasan kymmenen, jos on tuleviin koululaisiin uskominen. Itse en pysynyt laskuissa. Jokaisen paketin sisältö oli tarkkaan mietitty ja saajalleen tärkeäksi koettu; vaikka selvää olikin, että tuskin minä ihan oikeasti raaskin kaikkia lahjuksia vastaanottaa. Ne kun ovat niin kovin tärkeitä oikeille omistajilleenkin. Ja osa lahjoistahan oli jo aiemminkin minun. :)

Tällä kertaa Ajatus oli totisesti se tärkein.

Ja pakko myöntää, että ilahduin suunnattomasti saadessani oman muistilehtiön(i) (takaisin) ja helmikoruja. Aito antamisen ilo, jonka näin jokaisen lapsen kasvoilla, oli se paras lahja tänään.

Huomenna on minun vuoroni antaa ihan pieni lahja. Tai ainakin yritän yllättää Issukan jotenkin, kun vietämme hääpäivää. Mitähän minä käärisin valkoiseen A-neloseen? Reikäiset työhanskat vai kerran käytetyn maalisudin...?

Tai sitten jotain ihan muuta. ;)

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Se on helppoo, jos sen vaan muistaa...

Pikkuinen Mini kävi tänään tutustumassa isänsä kanssa tulevaan päiväkotiinsa. Siellä oli ollut monta lasta ja vessa, kuulema.

Siitä on hyvä jatkaa.

Joitakin päiviä sitten, iltatoimien aikaan, muistin, että siellä päiväkodissahan viikataan ne vaatteet nätisti, kun riisuudutaan. Kotona sitä viikkausta ei ole vielä liiemmin harjoiteltu, kuten olettaa saattaa. Ehdotin, että nyt pitäisi jo alkaa viikkausharjoittelut, jotta prinsessapaidat ja -housut pysyisivät siisteinä.

Silloin Kaaharikallen huoneesta kuului kantaaottavasti:

- Ai, SE on kyl helppoo...

- Mut mä en nyt kyl muista, että miten se tehää.


Niinpä.

(Olen huomannut.)

Tsemppiä muillekin viikkaushommien kanssa hikoileville!

Terveisin: Nimim. Laiska Viikkaaja Itsekin

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Kello-ostoksilla

Tervetuloa lukijaksi, Jenni O!

Vaikka päivitystahtini on selkeästi hidastunut, on aivan kertakaikkisen ihanaa, että te täällä kävijät olette jättäneet mukavia viestejä kommenttiboksiin. Kiitos siitä. :)

Lapset ovat vähän kummissaan töihinmenostani, tai pikemminkin siitä, että lähden pois kotoa moneksi tunniksi melkein joka päivä. No, kummastuttaa se minuakin. Eilen menin sorvin äärelle vasta iltapäivällä ja vietimme aamun kuin vapaapäivänä konsanaan. Otin kaksi muksua mukaan rannekello-ostoksille.

Virhe.

He ottivat mukaan sateenvarjonsa, lila-pinkin ja Spidermanin.

Virhe.

Niin, kaikesta etukäteishehkutuksesta huolimatta he pistivät hieman ranttaliksi kultasepänliikkeessä ja kaikki taltioitui varmaan jonnekin filmille. Minä jahkasin ja jahkasin, sillä rannekello on ollut kädessäni viimeksi vuonna 2004. Uuden kellon piti saada aikaan päässäni sellaisen samanlaisen naksahduksen kuin Issukan tavatessani.

You know. ;)

Ei ole ihan sama, minkälainen tiuku ranteessa killuu. Ei, vaikka mukulat huitoisivat sateenvarjoilla sormus-, kello- ja muita arvoesinehyllyjä tai availisivat salaperäisiä kaapinovia.

Loppujen lopuksi pistin lapsista isomman istumaan jäähylle toiselle puolelle puotia ja toisen jalkojeni juureen. Sateenvarjot olin takavarikoinut jo aiemmin. Sitten kuului se naksahdus ja sain kellon, joka ei ole ihan sellainen, kuin etukäteen ajattelin, mutta kuitenkin ihan näköiseni: hento (vaan ei kevyt), yksinkertainen ja kuitenkin aika nätti. Omalla tavallaan. ;)

Mutta ei yhtään ajantasalla.

Huomasin vasta parkkipaikalla, että tiuku näytti ihan väärää aikaa. Olin olettanut kellon oikeaan aikaan laittamisen kuuluvan asiakaspalveluun, varsinkin, kun asiakas ottaa ostoksensa heti käyttöön...

Tämän reissun jälkeen kävi taas mielessä, kannattaako noita hurumurmeleita ottaa ikinä mihinkään mukaan. Että jos kasvattaisi ne vaan tynnyreissä... Mutta eihän ne sitten ikinä opi toimimaan missään.

Jos oppivat nytkään.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Tiuku tikittää tiuhempaan



Päivät ovat täynnä ohjelmaa ja aikatauluja. Aamut alkavat kuuntelemalla kellon armotonta herätyssävelmää ja jatkuvat kellotauluun vilkuilulla. Ja juuri silloin, kun tiuku alkaa tikittää (muka) napakammin ja tiuhempaan, haluaa yksi lapsista näyttää jotain, toinen apuja vaatteiden pukemisessa ja kolmas mukaansa tanssimaan.

Voi, miten mielelläni jäisinkin!

Mutta: "Äitillä on nyt vähän kiire, isi auttaa...", "Oi, oi, nyt kyllä myöhästyn töistä!!" ja "No höh, jos tän nyt teen, niin sitten kyllä tulee kiire ja mun pitää lentää ja mä myöhästyn ja..."

Ihan hirveetä.

Kuka on oikeasti joutunut lentämään töihin, kun on tullut kiire?

En minä ainakaan.

Tänä aamuna tyttö jäi kotirappusille istumaan, kun kipusin autoon lähteäkseni töihin. Siinä tuo istui jalat koukussa, hymyili nii-in kauniisti ja vilkutti. Ja minulla kouraisi jossain syvällä, sillä olisin tahtonut palata ja napata tytön syliini. Pidellä siinä ihan lähellä ja kutittaa nenällä masua, puhua ökkömökkiäis-kieltä ja nauraa yhdessä oman pienen hurumurmelin kanssa.

Ja olisin voinut sen jälkeen pötkähtää sohvalla isompien lasten kanssa ja rapsutella kuin koiraa. Siis sieltä korvan takaa. Lasten pitää saada tietty määrä rapsutuksia päivässä, tiesittekö?

Iltaisin on ollut ihanaa, kun koko perhe on koolla. Vaikka korvissa välillä soikin, kun kaikki kailottavat yhtäaikaa. Ja asioista joutuu vääntämään rautalangalla selkoa ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Semmoista se nyt vaan on.

Nyt menen jatkamaan pakastimen sulatusurakkaa. Ja aamulla herään taas kellon soitantaan, vilkuilen kelloon tämän tästä ja yritän pysyä aikataulussa.

Rentoa viikkoa toivotellen!

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Sattuu ja tapahtuu

Pikapyrähdys täällä.

Meidän vanhempien karkureissu sai hieman ikävän käänteen, kun puhelin soi iltasella ja isovanhemmat kertoivat jotain sattuneen. Minä istuin ystävien saunaterassilla pelkkä pyyhe ympärilläni ja olin ihan kauhusta jäykkänä. Issukka puhui puhelimessa pitkään ja ainoa asia mitä hän sen puhelun aikana paljasti, oli, että toinen pojista oli kaatunut pyörällä.

Ei muuta.

Voitte kuvitella, miltä minusta tuntui. Miljoona ajatusta sekunnissa ja päällimmäisenä tahto mennä lapsen luo. Ja itsesyytökset siinä jossain edellisten välissä. Tietysti.

Puhelun jälkeen selvisi, että Ralliroope oli "liukastunut" hiekkaisella asfaltilla ja satuttanut kätensä. Poika oli viety päivystykseen ja sillä hetkellä hän odotti röntgeniin menoa.

Kiitos suojelusenkeleille!

Ei päävammaa, ei lähikontaktia auton kanssa eikä mitään sen suurempaakaan. Jos olisin kuullut puolenkaan sanan verran aivovammoista, olisin lähtenyt kotiin samantien.

Pelkässä pyyhkeessä.

No, nyt moni muukin kiittelee enkeleitä? ;)

Murtuma on onneksi siisti ja kipsi kädessä ehkä vain kolme viikkoa. Ranteen alaosasta kainaloon, muttei sentään pidemmälle... ;)

Tähän saumaan tuli myös se töihinlähtöni, joten arvata saattaa, että pää on pyörällä. Vilaisu kelloon ja iltapesuille, nyt heti!

Voikaa hyvin!

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Muista aina liikenteessä...


[Tänään ei ollut montaa vaaraa eessä, vaikka tämän typsykän ajolinjat välillä vähän poikkesivatkin...]

Ajoimme aamulla liikennepuistoon. Se on kyllä ihan suosikkipaikka, ja koska siellä on iso polkuauto myös aikuisille, pääsevät äidit ja isätkin polkemaan. Ja mummot. (...Vaaritkin kyllä, mutta tänään he taisivat olla jossain muualla kuin siellä puistossa.)

Yhden mehupillin tankkauksella polki noin tunnin verran. Sitten oli takatukka hiestä märkä ja oli lähdettävä kaupan kautta kotiin. Kaupan pihalta lähti mukaan myös mansikoita, joita napsimme lounaan jälkkäriksi.

Tällainen hellepäivä on minun viimenen varsinainen kotopäiväni. Tänään olisi pitänyt lähteä jo töihin, mutta onneksi katsoin vuoden alussa allakasta, että heinäkuun eka on perjantai. Sen päivän haluan olla vielä kotona, ja onneksi sainkin. Vaikka nyt juuri tuntuu kyllä siltä, että voisin olla kotona vaikka koko heinäkuun. Totta vie, voisin ollakin.

Mutta pitää tehdä vahdinvaihto. Joku siellä töissä odottelee lomallepääsyä...



[Mini antaa suukon omalle nimikkoruusulleen.]

Mini kiikkuu heppakiikussa tuossa selkäni takana kuplavolkkarimekko yllään ja sininen villapipo päässään. Mistä tuo sen pipon löysi??? Kaaharikalle pötköttelee lötkönä sohvalla ja Ralliroope yrittää yllyttää pikkusiskoaan riehumaan, ilkikurinen ilme kasvoillaan. Miten tuo jaksaa? Minä voisin tällä hetkellä maata vaikka viileällä lattialla ja syleksiä kattoon...

Tai no.

Jätetään se syleksely sikseen.

Menen laittamaan lapsille välipalaa ja koitan saada vähän pyykkejä viikattua. Illalla Issukka vie meidät syömään, kesälomansa alkamisen kunniaksi. Minä taas tarjoan maanantaina perheelle kaurapuuroa, ihan vaan töihinmenon kunniaksi...

Todellisuudessa olen ihan intona menossa töihin, vaikka kuulostankin vähän vastentahtoiselta. Tällä lomasäällä taitaa olla oma vaikutuksena lähtöfiiliksiin...?

Nyt tuolta vessanpöntöltä kuuluu jotakuinkin: "Voihan räkä, mikä säkä!!" (Juu-u, neiti rallattaja ehti jo äsken sinnekin.)

Täytyy mennä paperihommiin.

Moikat!

Nautitaan ihanasta kesästä, ollaan sitten töissä tai lomalla!

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Lentävätkö vasarat tänäänkin...?

Jos maanantaina käytiin reippaina hammaslääkärissä ja tiistaina tapeltiin kotona, niin tänään keskiviikkona karautetaan ihanien sukulaisten luokse melkein merenrantaan.

Tämä on viimeinen yritykseni nauttia näistä kotiäidin äkkilähdöistä, eli lähteä keskellä arkea lasten kanssa reissuun. Tästä etiepäin reissataan vain viikonloppuisin ja lomilla, jos raaskitaan. Ja puhun nyt nimenomaan ajasta; en rahasta.

Rahaa matkusteluun kun ei liiemmin ole, niin ajasta voimme, toivon mukaan, pitää kiinni. Nimenomaan perheen yhteisestä ajasta kotona.

Heti sen jälkeen, kun olemme Issukan kanssa karanneet vuorokaudeksi maailmalle... ;)



Maanantaina Mini kävi siis hammaslääkärissä ja me olimme molemmat hyvin reippaita. Meidän Pinkki Prinsessa loksautti suunsa auki mallikkaasti ennen kuin hammashoitaja ehti laittaa hansikkaitaan käteen, saati ottaa muita hammaslääkärivälineistöjään esille.

Minä hihittelin hyvillä mielin hieman kauempana tuolilla ja olin oikein ylpeä äiti sillä hetkellä.

Herrat A ja B olivat myös olleet oikein reippaita ja ilahduttivat olemalla tappelematta sillä aikaa, kun me tytöt istuimme hammaslääkärin vastaanotolla. Kehuja ropisi.



Seuraavana päivänä, eli tiistaina, ropisi jotain ihan muuta kuin kehuja ja kiitosta. Noin niinkuin ylimalkaan. Ralliroope ja Kaaharikalle ovat ottaneet asiakseen potkia muutakin kuin palloa, joten sääret mustelmilla he ottivat nytkin yhteen tämäntästä. Ja toisinaan remmiin astui myös naapurin jalkapallokenttien sankari.

Arvata saattaa, kuka raakkui vieressä.

Ette varmaan ikinä arvaa?

Illalla päätin, että huomenna (eli tänään), yritän tosissani puuttua asioihin kevyemmin. En yksinkertaisesti jaksa enää rääkyä, karjua, kiljahdella, huutaa, murahdella saati salamoida.

Vaikka menemmekin tänään kyläilemään paikkaan, jossa jokin aika sitten tämä poikasakki heitteli vasaroita työmaakopin seinään...


Ps. Nyt Se Salaperäinen Perennapuska kukkii, josta kerroin muutama postaus sitten... :)

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Mansikkainen Britakakku (maidoton)

6-8 henkilölle

Pohja:

125g maidotonta margariinia (esim. Keijua)
1 dl sokeria
kananmunan keltuaista
1½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl kaurajuomaa (esim. Oatly)

Marenki:

2 kananmunan valkuaista
1½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 dl mantelilastuja

Täyte:

2 dl maidotonta vaahtoutuvaa vaniljakastiketta (tai voihan sitä kokeilla vaikka valmista vaniljanmakuista Soya Appro-vanukasta...)
(1 rkl sokeria)
5 dl mansikoita

Vaahdota margariini ja sokeri. Lisää keltuaiset vatkaten.

Sekoita keskenään vehnäjauhot ja leivinjauhe. Lisää jauhoseosta munavaahtoon vuorotellen kaurajuoman kanssa.

Piirrä uunipellin kokoiselle leivinpaperille kaksi ympyrää, joiden halkaisija on noin 19 cm. Jaa taikina tasaisesti levyiksi, jotka ovat hieman ympyröitä pienemmät.

Kypsennä pohjia 180-asteessa keskitasolla noin 10 min.

Tee marenki. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää joukkoon sokerit ja vatkaa, kunnes valkuaisvaahto pysyy kulhossa, vaikka kulhon kääntää ylösalaisin.

Levitä marenki esipaistettujen pohjien päälle. Ripottele pinnalle mantelilastut. Paista 180-asteisessa uunissa vielä noin 15 minuuttia, tai kunnes pinta on kauniin värinen. Jäähdytä pohjat.

Tee täyte. Vatkaa vaahtoutuva vaniljakastike. Levitä vaahto toisen pohjan päälle ja pilko mansikoita vaahdon päälle.

Nosta toinen pohja täytteen päälle ja koristele vaniljavaahdolla sekä mansikoilla.

Ps. Jos käytät täytteessä kaurapohjaista vaahtoutuvaa vaniljakastiketta, niin kannattaa varmaan käyttää pohjien taikinassa myös nimenomaan kaurajuomaa. Jos taas käytät taikinaan soijajuomaa, kannattaa varmaan laittaa täytteeksi myös Soya Approa.

Etteivät kaurat ja soijat ala siis vahingossakaan riidellä... ;DD

Alkuperäinen maidollinen ja kermainen ohje on otettu Kotivinkki-lehdestä 11/2011.