Sanoja viikonlopusta

Yritin hetki sitten löytää sopivan sanan kuvaamaan tätä viikonloppua. En löytänyt yhtä ainoaa, vaan ainakin kolme tai neljä.

Uninen. Olen ollut väsynyt. Olen nukkunut aamulla kahdeksaan ja yhdeksään(!), mutta silti olen ollut alkuiltapäivästä valmis pitkille päikkäreille. Unenlaatu on ollut kyllä vähän niin ja näin, mutta unessa olen ollut.

Luminen. Olemme koko perheen voimin pyörineet pihalla vesisateessa rakentamassa lumilinnaketta. Jossain vaiheessa homma repesi ja loppujen lopuksi toinen koululaisistamme istui jäähyllä tottelemattomuudesta. Lumipallojen heittely ikkunoihin on kielletty ja jos se ei mene niin sanotusti jakeluun kolmenkaan peräkkäisen sanomisen jälkeen, on syytä pysäyttää mopo ennenkuin mopo on pöpelikössä.

Mopo on tuo meidän toinen poika, tai tarkemmin sanottuna sen meno.

Väsynyt. Tällä tarkoitan omaa henkistä väsymistä siihen, että minun on oltava koko ajan varuillani seitsenvuotiaan hippaloinnin ja arvaamattomuuden takia. Kun koko perhe on koolla ruokapöydässä, yksi jäsenistämme saattaa aivan äkkiarvaamatta nousta ylös, lähteä toimittamaan jotain todella hetkeen sopimatonta asiaa tahi alkaa pyöriä muuten vain itsensä ympäri.

Ymmärrän kyllä, että jos hän tarvitsee ne pyörimisensä, niin hänen on pakko myös saada niitä aistimuksiansa. Mutta ei ruokapöydässä, kesken aterian.

Tai jos olemme lähdössä ulos, tuo koululainen puikkelehtii minitrampoliinin alle ja saa itsensä sinne jumiin monelle mutkalle. Eikö tuollaisen luulisi olevan enintään parivuotiaan hommia?

Minua väsyttää myös tämä iänikuinen laskeminen. Että asiat eivät etene ilman kolmeen, viiteen tai kymmeneen laskemista. Kun ei saada riisuttua, puettua tai siirryttyä paikasta toiseen ilman, että joku (äiti) laskee tiukuna aikaa. Ja jos jättää laskematta, niin mitään ei tapahdu puoleen tai kokonaiseen tuntiin.

Ja sekin väsyttää, kun nuo pojanklopit tappelevat niin paljon. Ensimmäinen lällättää ja puhuu ikäviä, toinen ajaa takaa ja jurmuttaa oikein kunnolla. Silloin minulta pääsee kirosana (tai useampi) ja uhkaan pistää nulikat tappeluareenalle selvittelemään välejään.

Silloin ollaan pisteessä, jolloin jälkikasvu on järkevämpi kuin äitinsä. Tappelu loppuu siihen... ainakin kymmeneksi minuutiksi.

Tiukka. Se olen minä. Tai ainakin minusta on tuntunut siltä. Että minä (olen ainoa joka) vaadin, naputan, kivahdan ja ärisen. Ja jos kysyn Issukalta, että vaadinko nyt liikoja tai olenko liian tiukka, niin hän vastaa juuri niin kuin minusta hyvältä tuntuu. Ja sitten minä taas vaimona mietin, että sanoiko tuo nyt noin vain siksi, että saisi minut leppymään...

Olen minä oikeasti nauttinutkin tästä viikonlopusta. Kun nyt vaan muistaisin, että missä kohtaa.

Nyt menen sohvalle Issukan kainaloon. Ellei siellä sylissä ole sitten jo tietokone. Sitten minä murisen ja mökötän, mutta en sanallakaan sano, että voisi ottaa minutkin huomioon.

Olen kyllä välillä nii-in vaikee, että.

Tunnustan.