Kiitos ja näkemiin!

Tämän blogin viimeinen postaus tulee tässä.  Mitään sen ihmeempää ei ole mielessä, mutta tuli vain olo, että tämä on tehtävä nyt, eikä viidestoista päivä.

Näille riveille on mahtunut paljon ala- ja ylämäkiä. Myötä- ja vastatuultakin. Suurin osa ajasta meni kotona humputellessa ja kaksosarkea puskiessa pienen vauvan kera. Valokuvia napsin jossain vaiheessa enempikin, mutta viime aikoina niiden julkaisu jäi...

Ralliradalla on totisesti kaasuteltu tankit tyhjiksi ja kierrosennätyksiä rikkoen. Täällä kotona jatkuvat töllöntyöt, sen voin luvata jo ihan käsi sydämellä. Sellaiset merkit on ilmassa tälläkin hetkellä, sillä ihan tuossa tunti sitten seisoin pihallamme kädet puuskassa ja valvoin, että pojannulikat pesevät sekä meidän että naapurin ulkorakennuksien seinistä aroniamarjojen osumia...

Ja kuka se kehuikaan pari päivää sitten työkavereilleen, että: "Ei MEIDÄN POJAT vaan tuollaista tee, sotke marjoilla seiniä..."

Eipä.

Mutta nyt kiitän teitä ihania, jotka olette jättäneet tänne merkkejä käynneistänne! Olette jättäneet merkkejä myös sydämeeni, ihan jokainen. :)

Saatan jatkaa bloggailua jossain vaiheessa jossain päin blogistaniaa, mutta tuskin kirjoitan enää näin paljon lapsiarjesta, kuin mitä täällä kirjoitin. Tai mistä sitä tietää.

Toivottavasti te löydätte sitten sinnekin.

Rutistus ja toivotus: Voikaa hyvin!

Ylva

Sinä päivänä Hello Kitty kiroili

Tässä yhtenä päivänä pikkupimu alkoi ruokapöytään tullessaan toistella hymyssä suin, että: Hittopraa, hittopraa!" Siihen manailuun ottivat kantaa sekä perheen seitsenvuotiaat että äiti. Koululaiset olivat ymmyrkäisinä perheen pienimmäisen noitumisesta ja mamma yritti selvittää, mistä tytär oli moisen kielenkäytön oppinut.

Hello Kitty tietokoneesta. Usko pois.

Tytön vaaleanpunainen Hello Kitty-tietokone on kärsinyt viime aikoina oikosuluista (ja ruvennut kiroilemaan?). Jossain vaiheessa Issukka teki koneelle "jotain", eli korjasi sen. Mutta annas olla, kun jostain syystä koneesta kuului lähinnä sitä toista kotimaista, eli ruotsia.

Eikä se Kitty oikeasti kiroillut.

Se kannusti tytärtäni onnistuneen napinpainalluksen jälkeen huikkaamalla iloisesti: "Jätte bra!" Sehän onkin melkein kuin Hittopraa...

***

Tämä on blogini toiseksi viimeisin postaus (499.). Lopetan, vaan en tiedä vieläkään, jatkanko jossain muualla. Jos jatkan, toivon tietysti, että te löydätte sinne myös. Jos taas en jatka, köröttelen varmasti lukijana muissa blogeissa. Enkä taatusti jätä kommentoimatta asiaan kuin asiaan... ;)

Sadan tavaran haaste jatkuu täällä kotona, vaikken siitä nyt ehdi tässä blogissa enää päivittelemään. En siis järjestä arvontaakaan; vaan eipä mulla olisi ollut mitään arvottavaakaan. Toivottavasti Lauralla ovat edellisen arvonnan tossut olleet kovassa käytössä!

Käsitöistä olisi kiva postata, sillä isoäidin neliöistä on valmistumassa harmaasta ulkomuodostaan huolimatta eräälle vauvalle peitto. Se olisi joskus kiva esitellä teille valmiina.

Vaan nyt keitän kupillisen teetä.

Halit teille!

Ylva

Haaleaa teetä ja mahan murinaa

Ohrahiutalepuuroa jäisillä mansikoilla, sitä oli tänään yhdeksän aikoihin tarjolla. Laitoin teen hautumaan mukiin samoihin aikoihin kuin puuron jäähtymään lautaselle. Ja melkoisen hyvin hautunutta teetä siitä sitten tulikin.

Tunnin hautui.

Ajattelin tehdä puuronlopusta leipästaikinan "ihan silleen nopeesti vaan". Joisin sitten vasta teen rauhassa. Taikinanväännön aikana selvittelin poikaparin riitoja ja jännitin, ehtiikö taikina vaivautua ennen kuin tyttö huutaa veskistä: "Pyyyhkimääääään!"

Maistui se tee haaleanakin. Tietokoneen äärelle istuessani kysyin lapsilta, olivatko kuulleet yöllistä ukkosen jyrinää.

"Joo, kuulin mä. Mut mie luulin, et se oli sun maha..."

Vetoapua

Meillä on viime aikoina syntynyt paljon lakanapyykkiä, kun tavallisen kotipyykin lisäksi on syntynyt mökkipyykkiäkin. Kun reissusta kotiutuu, alkaa yleensä heti seuraavana päivänä viimeistään pyykkikone laulaa.

Ja koska ilahdun pienistä asioista, olen tällä hetkellä onnesta ymmyrkäisenä, kun olen saanut pojista lakananvetokaverit. Vetovuoroista on tullut jopa pientä sanaharkkaa, niin innokkaita vetäjiä he ovat.

Ainakin toistaiseksi.

Eletään siis tässä hetkessä ja otetaan innokkuudesta kaikki irti. Ja ei muuta kuin seuraava lakanarykelmä koneeseen...

Lomaa lapsista

Omat lomapäivät alkavat olla jo vähissä. Ensi viikolla on yksi työpäivä ja seuraavalla viikolla alkavat hommat ihan kunnolla. Kyllä se pitkäkin lomailu joskus siis loppuu.

Vaikka ei tämä ihan lomailulta ole aina tuntunut.

Olen ollut koko kesän lasten kanssa kuin paita ja pöksyt tahi majakka ja perävaunu. Ja kun olen toilaillut energisen ja vaativankin kolmikon kanssa 14 tuntia joka päivä melkein kolmen kuukauden ajan, huomaan alkavani muuttua hirviöksi. Oikeasti.

Tällä hetkellä olen melkoisen ärsyyntynyt, mikä ärsyttää vielä enemmän. Ärsyttää se, että omat lapset ärsyttävät niin paljon, että haluaisin heistä eroon. Enkä nyt tarkoita tässä mitään sen hurjempaa kuin lomaa lapsista.

Nii-in. Lomaa lapsista.

Vielä jokunen vuosi sitten (ennen omia lapsia), en voinut käsittää millään muotoa, että vanhemmat voisivat haluta lomaa omista lapsistaan. Herranjestas! Jos on lapsia hankkinut, niin hoitakoon sitten myös! Jotkut vanhemmat ovat sitten todella itsekkäitä!

Juu juu.

(Jotkut vanhemmista kyllä ovatkin.)

Mutta, kun kaksoset syntyivät, muuttui mustavalkoinen ajattelutapani tyystin, kuperkeikan lailla. Elämä opetti armeliaammaksi, myös itseäni kohtaan. Lapset opettivat.

Nyt, kun olen siinä pisteessä, että oman lapseni huoleton ja kevyt kosketus nostattaa karvat pystyyn, alkavat hälytyskellot soida. Minun on kuunneltava itseäni. Ja minä kuulen ihan tarpeeksi käsittääkseni, että tarvitsen nyt omaa aikaa.

Lomaa lapsista.

Yöpuku mukaan hotelliin

Neiti Nelivuotias ilmestyy keittiöön vaaleansinisen läpikuultavan roskapussin kanssa ja selittää, että hän on juuri tullut hotelliin. Siksi hänellä on yöpuku mukana (ja muutama kirja, kaikenlaisii ruokii ja jotain muutakin tuikitarpeellista).

Hän selittää pää kallellaan, kuinka hänellä on yöpuku mukana, koska hotellissa pitää olla yöpuku mukana. Hän selittää asian moneen kertaan.

Sitten hän vaihtaa olohuoneessa mekkonsa koirayökkäriin ja korostaa edelleen yöpuvun tärkeyttä hotellissa yövyttäessä. Ja sitten tuleekin yö. Neiti Nelivuotias hivuttautuu matolle viltin alle. Tatu ja Patu-kirjasta löytyy niin iso kolikkopino, että se on tultava näyttämään ihmettelyn ja hihitysten kera myös respaan.

Tämä respan työntekijä puhdistaa kahvinkeitintä hetken mielijohteesta. Hyvä niin, sillä kun isovanhemmat tulevat muutaman päivän päästä kaitsemaan lapsia, niin saavat ainakin hyvää kahvia. Pitää vain ostaa vielä sitä oikeaa kahvia.

Kun tämä respan työntekijä, joka nyt siis valuttaa etikkavettä kahvinkeittimen läpi, lähtee miehensä kanssa hotelliin muutaman päivän päästä, muistaa hän varmaan ottaa yökkärinsä mukaan?

...Tai sitten ei.



(Nyt pitää mennä, sillä minusta tulikin leopardi, jonka täytyy livahtaa yökkäripukuisen matkustajan hotellihuoneeseen...)

Ai miks?

Valmistaudun illallisen laittoon ja huomaan keittiön roskiksen pursuavan kaikenmaailman jätöksiä rasioista askartelutilpehööriin. Nostan pussin, solmin sen ja vien eteiseen odottamaan juoksuttajaansa. Huikkaan vessaan toiselle pojalle, että voisiko tuo viedä roskiksen mennessään ulos.

"Ai miks?" kuuluu vastaus.

AI MIKS?!?!?

Huudan mielessäni vaikka mitä (julkaisukelvotonta) ja huikkaan edelleen kuin ohimennen, että voidaanhan me ruveta niitä roskapusseja tuohon eteiseenkiin keräämään.

Voitte nyt siellä isseksenne tuumailla, veiko poika roskiksen pihan jätepönttöön, vai aloitammeko perheen voimin uuden harrastuksen...

Mansikkahilloa letuilla

Keitin eilen elämäni ensimmäiset mansikkahillot. Sen kunniaksi päätin paistaa tänään iltapalaksi lettuja, sillä letut ja mansikkahillo kuuluvat yhteen kuin nenä päähän. Nyt on siis pannu kuumana ja notkun samalla täällä blogeja lukemassa.

Vähän huono yhdistelmä kyllä.

Jokunen lätty siis kärvähtää, mutta otetaan se riski. Mansikkahillon lisäksi iltapalalautaselle asetellaan tänään oman maan mansikoita. Niitä tuli noukittua hetki sitten peräti seitsemän kappaletta. Onneksi on lisääkin tulossa, kun vain malttaa odotella päivän tai pari.

Rastasverkko on siitä hyvä, että se pitää myös liian innokkaat lapset pois mansikkamaalta. Tuli huomattua tänään sekin.

Ei mulla tässä tämän enempää tärkeää asiaa ollutkaan.

Voikaa hyvin!

Polkuautoilua ja ainakin tuhat kiloo mansikoita...

Viime päivät lasten kanssa ovat menneet hujauksessa. Yhtenä päivänä kävimme Lahdessa asti vartavasten tutkimassa Launeen perhepuistoa ja toisena päivänä huristelimme oman kotikaupungin liikennepuistossa. Olin tehnyt kasvispannaria mukaan lounaaksi, joten pääsin sinä päivänä hieman helpommalla kyökkihommissa, ja ehdin kokeilemaan myös into pinkeenä aikuisten polkuautoa. :D

Tänään otin kolme apulaista mukaan mansikkatilalle ja keräsimme perheemme historian suurimman mansikkapotin. Olin aliarvioinnut poimijoiden kyvyt ja kestävyyden, joten jouduimme lainaamaan lisää astioita. Ja kotona meni jokunen tunti marjoja käsitellessä...

Palkaksi upeasta työnteosta leivoin mansikka-banaani-pavlovan suklaarouheella ja minttusilpulla.

Aaaah... Ihanaa!

Neljän kotona vietetyn lomaviikon (ne edelliset viikot kun olivat sairaslomaa) jälkeen päätin kokeilla, väheneekö poikien välinen kinastelu ja yleinen turhautuminen, jos järjestän joka viikko edes yhtenä päivänä jotakin lomaekstraa. Vaikka Issukka onkin töissä, voin aivan hyvin järjestää minireissuja lähitienoolle. Ja joskus vaikka ihan vähän kauemmaskin.

Lisäksi minulla on teoria, joka pätee kaksosten lisäksi eri ikäisiin sisaruksiin: "Anna Hänelle vastuuta ja jakamatonta huomiota joka päivä, vaikka pienissä erissä." Ralliroope leipoi yhtenä päivänä mustikkamuffinsseja ja minä olin vain apulainen. Kaaharikalle putsasi tänään mansikoita kanssani. Mini koristeli mansikka-banaani-pavlovan.

Tämän kaiken hehkutuksen jälkeen on kyllä pakko tunnustaa, että hyvää fiilistä laimentaa hieman täysin sekainen ja sotkuinen keittiö. Jos nyt nostan pepatsuni tästä tuolista ja siivoan kyökin hetimiten, pääsen ottamaan rennosti heti lasten mentyä nukkumaan.

Muussa tapauksessa siivoilen silmät ristissä.

Nou thänks!

Tinahäät tulossa

Ai kauheaa, lisää pistoja valmiiksi huonoon omaantuntoon: vietin juuri pari tuntia netissä ja puhelimessa järjestellen hääpäivä-reissua heinäkuulle. Lapset hävisivät pihalle ja minä katosin myös jonnekin unelmien ja realiteettien välimaastoon.

Unelma: Viikko Italiassa tahi muualla Euroopassa kaksistaan tuon (edelleen) rakkaan läheisen kanssa.

Fakta: Lastenhoito onnistuu vain yhdeksi yöksi. Miehelläkään ei ole lomaa.

Uusi Unelma: YKSI yö Milanossa. Lennot sopisivat kuin unelma ja hotelleja löytyy keskustan tuntumasta ihan kivasti, mutta...

Fakta: Yhdestä yöstä ei tule kuin vihaiseksi. Rahantuhlausta koko lento.

Toinen uusi Unelma: Haikon kartano löytyy tuosta aika läheltä. Sinne voisi ajaa moottoripyörällä JA kuvitella sitten olevansa Milanossa...

Mies saa olla tyytväinen, että on nainut sekä mielikuvitusrikkaan että vaatimattoman naisen (en siis vaadi mitään maailmanympärysmatkoja yms.). Ja minä saan olla tyytyväinen, että olen nainut tuon miehen.

Ps. Timanttisormus olis kyllä aika kiva...



 

Pikalounas

Kun näin lomalla tulee tehtyä juttuja vähän ex tempore, kuten lähteä hummailemaan kukkaostoksille, on kotiinpalattua syytä keksiä lapsille hujauksessa syntyvä lounas. Näin tapahtui tässä yhtenä päivänä ja oli pakko keksiä jotain nopeaa niistä vähistä aineista, joita sattui löytymään. Koska lapset tykkäsivät pikalounaasta kuin hullu puurosta, laitan vinkin myös tänne.

Nopea kalaleipä:

- viipale paahtoleipää paahdettuna
- voita leivän päälle
- cheddar-sulatejuustoviipale
- 2 pannulla paistettua kalapuikkoa


Lisäksi lautaselle:

- tomaattiviipaleita
- niin monta lämmitettyä kasvispyörykkää, kuin pakastimesta löytyy

Valitettavasti meiltä ei löytynyt kuin yksi leipäviipale per ruokailija. Olisivat syöneet kuulema ainakin kahdeksan... Jälkkäriksi söimme mustikkamuffinssit, joita toinen kaksosista oli leiponut ihan ite edellisenä päivänä.

Jämäruoatkin voivat joskus ilahduttaa. :)

Mukavia kesäpäiviä!

Tulipahan kokeiltua...

En ole ennen kokeillut, mutta nyt kokeilin.

Annoin tulla täydeltä laidalta pahimpia kirosanoja, mitä mieleen tuli, tänne blogin tyhjälle sivulle. Tuli vain muutama, mutta aika pontevasti tulikin. Pelkkiä laatusanoja ja ihan putkeen.

Ja kyllä helpotti!

Täällä on tänä aamuna ollut sellainen satanallinen sota noiden kahden isomman välillä, etten tiedä itkeäkö vaiko räjähtää. Eikä paljon naurata, ei.

Ensin rälläsivät pyörillä naapurinpojan kanssa pihanurmikot pilalle ja sitten alkoivat juosta tuossa ovella alle viiden minuutin välein valittamassa toisistaan. Kun sitten alkoivat paikat hajoilla ja kepit sinkoilla, otin nulikat puhutteluun.

Ja mitä tapahtuu vain muutaman minuutin kuluttua siitä, kun kollit on puhuttu ojennukseen???

Minä näen tästä keittiönpöydän ääreltä, kuinka olohuoneen ikkunan editse vilahtaa Fiskarssin oranssi harava pystyssä!! Niin, ja ovathan ne kaksi pukariakin siinä, eihän se harava yksin osaa lentää... Mörrikkä ajaa harava tanassa takaa pienempää isoveljeään. Sitä, joka osaa kyllä vetää oikeasta narusta saadakseen veljensä liikkeelle. Ja huuto on sen mukainen.

Siinä sitä mennään, taas!

Ruoanlaitosta

Tietääkö kukaan telkkariohjelmaa, jossa ruoanlaitossa noviisi äiti kokeilee erilaisia herkullisia ruokareseptejä kotioloissa? Tavaa kokkikirjaa kulmat kurtussa, keskittyen. Sopottaa itsekseen ja kerää tarvittavia ainesosia ja kattiloita ja pannuja tyyliin "tää on varmaan ihan hyvä...".

Ja juuri siinä kulmien kurtistusten ja pannulta pärskähtävien käryjen välissä keittiöön pöllähtää tappelevat kaksoset ja janoinen neljävee prinsessa. Tai joku saa hirveät koiskeet eteisessä ja yhden polvi kaipaa laastaria ja mieli sympatiaa... Sen sijaan, että ensiapulaatikosta löytyyy nopeasti se oikeankokoinen tuppo, käteen tarttuukin känsälaastaripakkaus. Ei mene ihan putkeen, ei. Riisiohrat palavat pohjaan ja kanafileet unohtuvat pannulle levyn paahtaessa täysillä.

Voi sitä käryä!

EI. Eihän semmoista ohjelmaa toki ole olemassakaan. Ei, vaikka se on sitä todellista elämää ihanien kokkikirjojen kuvien takana. Sitä elämää, jossa pettymys pitää kääntää tavalla tai toisella voitoksi. Ja elämää, jossa kiitollisuus nousee täydellisyyttä korkeammalle.

Sillä, kun perhe näyttää OIKEASTI nauttivan siitä epätäydellisestä, mutta rakkaudella laitetusta ateriasta, tuntee äiti onnistuneensa. Kun perheen kolleilta lähtevät jalat alta silkasta ilosta nähtyään hyvää ruokaa lautasellaan (niinkin on tapahtunut), voidaan puhua jo täydellisyyttä hipovasta suorituksesta.

Vaikka ateria lautasella ei näytäkään ihan siltä kirjan aterialta, se voi maistua suussa todella hyvältä. Tai ainakin ruoanlaitossa noviisi äiti osaa asian niin selittää...

Sitruunabroileri

6 ohutta broilerin leikettä
pippuria
grillausmaustetta (sis. suolaa)
½ dl jauhoja
8 rkl voita
½ nippua vastahienonnettua persiljaa
1 tl kuivattua rakuunaa
5 rkl sitruunamehua
1 sitruuna

Mausta liha grillausmausteella ja pippurilla. Kääntele jauhoissa.

Kuumenna pannulla 2 rkl voita ja paista leikkeitä molemmin puolin noin 5 minuuttia. Pidä liha lämpimänä.

Sulata loppu voi kattilassa, lisää yrtit ja sitruunamehu ja anna kiehahtaa. Pese sitruuna lämpimällä vedellä ja leikkaa viipaleiksi. Kasta lihapalat sitruunavoihin ja tarjoa sitruunaviipaleilla koristettuina.

Tarjoa lisukkeena ohrariisiä.

***

Tämä ruoka upposi koko perheelle niin hyvin, että teen kyllä useamminkin. Ohje on sovellettu kirjasta Helpot ja nopeat - Kekseliäitä ruokia päivästä päivään.

Eksynyt lapsi

Pääsimme Issukan kanssa lauantaina juhlimaan hääparin onnea melkein toiselle puolelle Suomea. Viimeksi olemme olleet häissä kahdeksan vuotta sitten, joten kutsun juhliin otimme vastaan kyllä suurella ilolla ja kiitollisuudella.

Mieluisaan tapahtumaan valmistauduttiin huolella ja antaumuksellakin. Issukka muotoilutti vanhaa ja väljää puvuntakkiaan ompelijalla ja minä mietin viikkotolkulla asukokonaisuuttani. Yhtenä päivänä otin lapset mukaan kaupungille ostaakseni matkalle mukaan (kerrankin) laadukkaita luomivärejä, tarkkaan valikoituja sukkahousuja (koska aina pitää olla kahdet mukana) ja huivin, jotta vanha leninki näyttäisi kuin uudelta. Miksi hankkia uusi, jos pelkällä huivilla saa asuun uutta ilmettä?

Ostosreissulla lapset viihtyivät yllättävän hyvin, joskin jossain vaiheessa huomasin heidän liikkuvan keskustassa kuin lehmälauman. Tai ajokoirien, jotka kadottivat hyvän vainun hetkittäin. Pyörivät siis kuin häkkyrät ja sekkailoivat edestakaisin kuka minnekin.

Argh.

Eräässä hyvässä paikassa jättäydyin taaemmas ja hivuttauduin sivummalle seuraamaan, minne asti laumani etenisi ennenkuin huomaisi minun kadonneen. Ja meniväthän he... Yllättäen esikoinen, joka on yleensä se vilkkain, huomasi katoamiseni ensimmäisenä, palasi luokseni ja alkoi huudella toisten perään. Karanneella kaksikolla oli sen sijaan eksyminen todella lähellä...

Kun kaikki kolme shoppailuassistenttiani olivat jälleen luonani aloin pitää luentoa siitä, miten tärkeää HEIDÄN on pitää minua silmällä, eikä toisin päin. On helpompi pitää yhtä (hidasta) silmällä kuin kolmea (nopeaa). Luentoni keskeytyi, kun huomasimme ihan siinä vieressämme hätääntyneen pojan pyörimässä ympäri ja huutamassa äitiään.

Eksynyt lapsi.

Kuinkas sattuikaan. Omat nössökkäni saivat nyt huomata, miltä se tuntuu, kun eksyy äidistään. Mutta tarina jatkuu vielä (vaikka julkaisinkin sen jo napsauttamalla väärää nappulaa...)

Jonottaessamme infopisteelle kuulutuksen toivossa taaksemme pöllähti mies, joka imelällä äänellään alkoi puhutella tuota eksynyttä poikaa aivan kuin tuntisi lapsen. Kysyin, tunteeko hän poikaa. Ei tuntenut.

ALARM!

Kun mies alkoi silitellä pikkupoikaa ja kysyi, missä tuo asuu, otin ressukkaa olkapäästä kiinni ja sanoin miehelle kyllä hoitavani asian. Kiitos vaan!

Koska kauppakeskuksessa ei ollut yllätyksekseni kuulutustekniikkaa (ainakaan sillä infopisteellä), pyysin poikaa näyttämään sen liikkeen, jossa hän oli äitinsä kanssa viimeksi ollut. Ja sieltä äiti myös löytyi.

Hän ei ollut ilmeisesti edes huomannut poikansa katoamista.

Raastaa

Kesäloman kunniaksi kaksosista toinen sairastui niin, että kuumeen ja röhän takia kauan odotettu vierailu ystävien luona piti peruuttaa. Aina kun hänen olonsa on sillä tasolla, että köhiminen jatkuu lakkaamatta ja vain liman oksentelu auttaa hetkeksi, tunnun äitinä taantuvani sinne jonnekin vauvavuosien sumuisiin ja epätoivoisiin hetkiin. 

Kun en voi helpottaa vauvani oloa mitenkään.

Turhautuminen oli silloin vauvavuosina se sana, joka kuvasi parhaiten olotilaamme vanhempina. Turhautuminen riittämättömyyteen, lääkäreihin ja vastaanotolta toiselle juoksemiseen. Siitä on seurannut, että jokaisen yskänlääkepulloreseptin kohdalla osaan epäillä. Ja kun yksi lääkäri sanoo yhtä, niin toinen tuumaa toista emmekä me vanhempina enää tiedä, ketä uskoa. Sen jos mitä opimme noina vuosina, että Suomeen tarvitaan lisää päteviä lastenlääkäreitä.

Tuolle lapselle on niin tyypillistä olla epätyypillinen vähän joka asiassa. Oli kyse sitten astmasta, käyttäytymisestä tai avuntarpeesta yleensäkin. Siltikin voin melkeinpä ennustaa, että oli diagnoosi mikä tahansa, niin kohta me olemme jälleen terveysasemalla tai päivystyksessä hengittelemässä Ventolinea spiiralla. Kun mikään muu ei enää tehoa. (Ja kun Ventoline auttaa, niin astmalääkekin tehoaa.)

Olen vaan niin kyllästynyt näihin uusintoihin...

Myönteistä tässä on se, että yleisesti ottaen astma on helpottanut niin paljon, ettei lääkitystä tarvita kuin ajoittain. Näin pahaksi olo äityy vain noin pari tai kolme kertaa vuodessa.

Jokainen kerta tosin raastaa äidin sydäntä.

Kiitollisuudesta

Juhlahumun keskellä tuntuu olo todella kiitolliselta.  Pojilla on niin ihana ja pätevä ope! Ja lapset ovat terveitä. Ja ne ovat niin ihania höttiäisiä kaikesta hihhuloinnista huolimatta. Monestikin se kiitollisuus meinaa unohtua arkikiireiden keskellä, mutta tänään aamulehteä lukiessani ja koulun juhlasalissa istuessani kiitollisuuden tunne iski tajuntaani ihan selvästi.

Se tunne saisi iskeä useamminkin yhtä selkeästi?

Vaikka nyt onkin sateista, odotan innolla valmistujaisjuhliin lähtöä ja huomista ystävien tapaamista. Sade ei lyttää tunnelmaa; pikemminkin tiivistää sitä. ;)

Täten julistan lomakauden alkaneeksi.

 Voikaa hyvin!

Vararenkaat naftaliiniin?

Ralliradan Varikko tuntuu muuttuneen blogin alkuajoista niin paljon, että olen huomannut mieliini hiipineen jonkinmoisen kriisinpoikasen. Tottahan vuosien saatossa ihminen ja elämä muuttuu monilta osin - ja blogi sen mukana - mutta nyt en tiedä miten jatkaa.

Olen miettinyt, josko olisi aika pistää blogin pillit pussiin. Vararenkaat naftaliiniin.

Tämä ei tunnu nyt samalta kuin kotiäitiaikoina, eikä sen ehkä tarvitsekaan tuntua siltä, mutta vahva tunne siitä, että jotain täytyy tapahtua, on ilmiselvästi totta. Kotivuosina kirjoittaminen oli selvästi henkireikä (ja onhan se sitä vieläkin), mutta nyt elämässä on niin paljon muutakin.

Rallirata täällä kotona on ja pysyy, mutta kaikkea tätä hulinaa en voi mielestäni blogimaailmassa jakaa enää samoin kuin tähän asti. Minun täytyy keskittyä nyt johonkin muuhun kuin kotiäitinä olemiseen ja kaksosarjen kemiaan. Täytyy löytää jokin punainen lanka...

Minulla lienee identiteettikriisi? ;)

Pian tulee täyteen viisisataa postausta ja se on rajapyykkini. Jos postailen sen jälkeen, niin ne tekstit ja kuvat ilmestyvät jonnekin muualle. Tai sitten keskityn vain lukemaan muiden blogeja, sillä teitä ihania blogituttavuuksia on siellä monta...

Tuntui hyvältä jakaa tämä asia tässä.

Sadan tavaran haaste etenee nyt hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Toivon, että ehdin saada sen päätökseen ennen naftaliininkäryä...

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin päätän tämän postauksen Varikolta.

En ole tottunut tähän.

Seison kasvimaan reunalla neuvomassa miestä muokkaushommissa. Mitä poistetaan ja mitä siirretään minnekin. Ja katsopa, tuonne jäi vielä rikkaa... En kyyki enkä kitke; odotan vain että toinen tekee kaiken. (Onneksi tekee mielellään.)

Olen orjapiiskuri.

Aidanteen alustatkin pitäisi kitkeä ja perennapenkin kukille kantaa kannutolkulla ravinnevettä. En vain vielä ole raaskinut kertoa sitä miehelle. En ole sitä tyyppiä, joka kirjoittaisi miehelle listan tehtävistä töistä.

Mutta nyt on vähän pakko orjuuttaa toista.

Sitten kun kykenen taas lapionvarteen, istuttelen ja kitken ihan itse. Palkkioksi hienosti tehdystä työstä mies pääsi hetki sitten moottoripyöräajelulle ilta-aurinkoon. Sai omaa aikaa, josta taatusti nauttii.

Orjapiiskurin on syytä pitää alaisensa tyytyväisenä, jotta hommat etenee... ;)

Heipä hei,

Täällä ollaan, edelleen. Koko kevät pääsiäisestä eteenpäin on mennyt lähinnä sairaslomalla (kirjaimellisesti) maatessa ja kun vihdoin pääsin töihin tietyin rajoituksin, minulta hävisi ääni.

Pah.

Jokseenkin ryytynyt olo siis tällä mammalla on, tunnustan. Kunto on olematon ja se tietysti vaikuttaa muuhunkin jaksamiseen. Enää muutama kiireinen työpäivä ja sitten olen taas kotona sairaslomalla kesälomaan asti.

Sairasta sakkia.

Mutta siltikin osaan vilpittömästi olla kiitollinen, sillä minulla eivät ole asiat siltikään huonosti. En ole kuolemansairas. Vaikka keho sieltä täältä onkin vähän vinksin vonksin vänksällään, niin ne vaivat ovat joko paikattavissa tai parantuvat itsekseen jonkin ajan kuluessa.

Tarvitaan siis kärsivällisyyttä.

Vaikka olenkin ollut melko kärsimätön parantumisten suhteen, malttia minulla on silti ollut. Tosin jotkut sanovat sitä laiskuudeksi...

Terveiset siis laiskalta sohvaperunalta.

The Öttiäinen

Mainitsin joskus neulovani jämälangoista Öttiäisiä töihin. Ne voivat olla korvien pituudesta ja "asusta" riippuen joko pöllöjä, etanoita, jäniksiä tahi jonkin sortin ötököitä. Mielikuvitus on rajana. :)

Öttiäinen on helppo ja nopea tehdä. Vähän sellainen "sinne päin"-käsityö, joka on armollinen aloittelevallekin neulojalle. Öttiäisen "paidan" voi tehdä millaiseksi vain, esimerkiksi palmikoksikin, mutta itse olen leikitellyt lähinnä vain erivärisillä langoilla tai satunnaisella nurjalla kerroksella. Monivärilangalla syntyy myös hauskannäköistä jälkeä...

Nyt, kun joudun lepuuttamaan polviani edelleen kotona (ja kirjastonkirjatkin on jo luettu), neulominen alkanee houkutella taas pienen tauon jälkeen. Niinpä näitä syntyy seuraavien päivien aikana ehkä muutama. Varsinkin, kun kotonakin nuo lapset ovat ihan innoissaan noista pehmoista.

Ovat tilanneet jo omansa. :)

Päivän piristyksiä

Kotona on väsyneitä potilaita. Levottoman yön jälkeen myös minä olin väsy koko aamun, mutta melkein kahden tunnin päiväunet sohvalla viltin alla tekivät hyvää. (Kuvassa en ole minä vaan pienin potilas.)

Hyvää teki tänään myös Karkin palaaminen blogihiljaisuudesta eetteriin. Päivän pelastus se oli, todella. :D Tervetuloa takaisin!

Päiväunien ja ihanan bloggarin palaaminen ovat siis piristäneet tänään. Eilen minua piristi typykän muovaama minipatsas minusta. Harmi, kun en tajunnut kuvata sitä. Se oli siis vain suuri punainen muovailuvahamöykky, jolla oli "hattu" päässä ja "iso masu".

Kuulema.

Mokoma möykky siis ilahdutti, hattuineen ja masuineen. Hatun ja ison masun lisäksi minulla on myös isot rinnat, JOS siis on tyttäreen uskominen. ;DD

- Äiti, milloin musta tulee äiti?
- No silloin kun saat oman lapsen... Sitten kun sie oot aikuinen.
- Niin, sit ku mä oon aikuinen ja mul on isot tissit, niinku sulla.
- Hmmm.

Minulle uskoteltiin pienenä, että pullataikinan syöminen turvottaa rintoja. (Muusta kropasta ei sitten puhutukaan mitään...) Osittain varmaan tottakin, mutta asia esitettiin minulle niin uskottavasti, että jossakin vaiheessa teini-ikää napsin ylimääräisiä maistiaisia oman äitini vaivaamasta pullataikinasta. Olin jokseenkin epätoivoinen?

Nykyään olen melko sinut asian suhteen.

(Varsinkin tyttären julkituomien huomioiden jälkeen.)






Kotipäivien piristykseksi päätimme viime viikon loppupuolella leipoa Minin kanssa (emme pullia, vaan) sämpylöitä. Lämpimäiset ilahduttivat myös koulusta palaavia ahertajia ja heidän kehunsa lämmittivät edelleen mamman mieltä. Hyvä mieli (kuten hymykin) palaa siis (yleensä) aina antajalleen.

mäenlasku vs. laskunmaksu

Smurffimusa raikaa olohuoneen stereoista, mutta vielä lujempaa kuuluu pikkupimun laulu karhusta, joka nukkuu talvipesässänsä. Valkoisella olkkarinmatolla on otettu kohta liki 40 kierrosta ja kohta joku kaatuu pää pyörällä lattialle.

Ja se en ole siis minä. Tällä kertaa.

Silloin kun törmäsimme ja kaaduimme Minin kanssa laskettelumäessä, Mini oli hoilottanut jo jonkin aikaa omakeksimää Mimmi-lehmä-laulua ja minunkin keskittymiseni oli vähän niin ja näin. Olisi pitänyt lähteä kaakaolle yhtä laskua aiemmin...

Nyt typykkä loilottaa karhusta, Mimmi-lehmästä ja pienestä piiristä. Kukaan ei kaatunut ja musatoosakin on hiljentynyt.

Tänään on se päivä, kun me tytöt jäimme kotiin miesväen lähdettyä päivän kestävälle laskettelureissulle. Kauden viimeiset laskut siis. Mua ja Miniä harmittaa, kun jäämme rannalle ruikuttamaan, mutta kun ei näillä polvilla lasketa, niin ei sitten.

Tähän tietynlaiseen depisfiilikseen auttaisi... en tiedä mikä. Samanaikaisesti päässä takoo ajatus, ettei tämä nyt voi olla niin hirveetä kun laskut jää laskematta. Ihan naurettavaa ja lapsellista!

Mutta silti vaan harmittaa.

Sen sijaan että lasken mäkeä, maksan laskuja. (Muutaman eräpäivä meni jo.)

AUTS!

(Ja taas smurffataan täysillä...)

Köpötellen

Tylsä bloggaaja tässä, hei!

Hävisin joksikin aikaa tänne oikeaan elämään: auringonpaisteeseen, lumipyryyn ja voimia vievään arkeen. Sen lisäksi että olen ollut tylsä bloggari, olen ollut myös tylsä äiti, vaimo, työntekijä, naapuri ja sukulainen.

Nyt olen linnoittautunut sohvalle tytön kanssa pelaamaan pelejä, lukemaan kirjoja, katsomaan filmejä ja lakkaamaan kynsiä. Olen sairaslomalla ainakin tämän viikon, sillä törmäilin pikkupimun kanssa pääsiäisenä laskettelurinteessä ja satutin molemmat polveni. Onni onnettomuudessa oli, ettei lasta sattunut yhtään ja ettei itsellenikään käynyt pahemmin.

Kun nyt vain maltan antaa koipieni levätä ja toipua.

Köpöttelen hissukseen kuin vanha mummeli. Sisällä sukkasillaan meno sujuu paremmin kuin ulkona epätasaisella maaperällä. Jokseenkin turhauttavaahan tämä on, mutta ei mahda mitään.

Nyt asetun katsomaan Viirua ja Pesosta. Boksissa odottelee Titanicin toinen osa, mutta sen yritän katsoa (nukahtamatta) sitten illalla, kun lapset ovat untenmailla.

Voikaa hyvin!

Verta hangessa

Sähäkän työpäivän jälkeen ajoin häntä heiluen hakemaan tytärtä päiväkodista. Matkalla pilvet alkoivat rakoilla ja päästyäni hoitopaikan parkkipaikalle aurinko paistoi jo tosi nätisti.

Ja minua oli vastassa aurinkoinen tyttö.

Koska juttutuokio hoitotädin kanssa hieman venyi, päätin hurauttaa kaarallani suoraa tietä kotiin, ilman mutkaa kierrätyspisteelle. Pojat jo varmaan odottelisivat kotona. Kylläpä olikin ihana ilma!

Kun lähestyin kotipihaa, näin Ralliroopen seisomassa pihalla ilman ulkovaatteita. Mitähän nyt on tapahtunut? Kun ajoin lähemmäs, näin, että hän piti kasvojensa edessä suurta veristä paperimyttyä... Ja kun karautin viimeiset metrit pihaan kuin ohjus, näin, kuinka paperimytyn alta paljastui pelkkää verta. Kasvot olivat yltäpäältä veressä!

Auta armias!

Jätin auton keskelle pihaa (sentään sammutin sen). Kiirehdin avaamaan takapenkkiläisen turvavyön ja ryntäsin "Mitä Täällä On Tapahtunut?!?!"-huutoa toistellen pojan luokse.

Niin, eihän tuo pystynyt oikein vastaamaan, kun nenästä pulppusi verta jokaisen sydämenlyönnin tahtiin. Kävi ilmi, "ettei Kaaharikalle tahallaan satuttanut" ja että pihalla oli seisty jo jokunen tovi.

Siltä se punainen lumihankikin näytti.

Aloitin tulikomennot nyrkkisankarille ja pikkusiskolle: ensimmäinen haki tyhjän muovipussin ja toppatakin loukkaantuneelle, toinen otti lapion ja mätti sinne lunta. Käskynjakoa noudatettiin kyllä, näin jälkeenpäin ajateltunakin, erittäin kiitettävästi, mutta ilmeisesti en jättänyt paljoakaan varaa ryttyilylle. Susiemo tässä, hei vaan...

Myöhemmin illalla sanoin Issukalle olevani paukun tarpeessa. Mutta jos menisin pullolle jokaisen poikien toilailun jälkeen, olisin hiprakassa varmaan joka päivä. Joten antaa olla nytkin vaan pelkällä ajatuksen tasolla se paukku.

Nukahdan kohta varmaan tähän takkatulen äärelle.

Ps. Katja, tervetuloa lukijaksi radalle!

Maanantaina kotona

Saimme ystäviltä kimpun keväisiä tulppaaneja. Tuli mieleen ne ajat, kun olin vielä kotona ja piristin alkukevättä tämän tästä tulppaanikimpuilla. Jätin namipussin (yleensä) ostamatta ja tuhlasin vähäiset rahani kukkiin.

Tänä keväänä olen ostellut lähinnä karkkipusseja ja jättänyt tulppaanit kauppaan.

Tohotan töistä tullessani nopeasti kaupan kautta kotiin ajattelematta yhtään sen enempää kodin viihtyisyyttä. "Leipää, maitoo, jauhelihaa... Ja se namipussi työn raskaan raatajalle..." Siinäpä ne tärkeimmät. Kauppaan mennessäni minulla on jo aivot narikassa ja ajatus harhateillä. Jos ei ole valmista, tarkoin harkittua, ostoslistaa mukana, niin suunnistan pelkästään vatsanmurinan viitoittamaa tietä.

Ei hyvä.

Jos ennen ostin fiilispohjalta kukkakimpun ja lankakerän, nyt seilaan edestakaisin namihyllyn edessä. Myönnän siis olevani jonkintasoinen tunnesyöppö, sillä työpäivän jälkeen ruokakaupassa joko palkitsen itseni tai lohdutan itseäni ostamalla illaksi pussillisen epäterveellisyyttä.

Syy siihen, miksi ajauduin tänään kirjoittamaan taas kiireestä, on se, etten tykkää siitä yhtään. Sitä vastaan pitää mielestäni taistella. Useimpia asioita voi tehdä kiirehtimättäkin. Nautiskellen. Vaikka joskus joutuukin hoputtamaan kouluunlähtijöitä pukemisessa ja pienimpää päivähoitoon lähdössä.

Miten hidastaa tahtia keskellä lapsiperheen arkea?




Tänään olen sairaan lapsen ja siskonsa kanssa kotona, vaikka työmaalla olisi ollut myös paljon tärkeitä asioita hoidettavana. Olisin halunnut mennä töihin, mutta toisaalta olen ylen tyytyväinen siihen, että minulla on mahdollisuus jäädä kotiin hoitamaan toipilasta. Syyllisyyden kera, tosin. (Siellä työpaikalla tarvittaisiin jokaista työntekijää.)

Tässä tapauksessa sen syyllisyyden rakennan yksin minä itse. Tiedän. Ja syyllisyyden tunnetta vastaan ajattelin taistella olemalla tehokas ja aikaansaapa kotona, jopa kiireinen...

Tässä kohtaa tajuan kyllä, että nyt pitää jarrutella, jos aion olla kiirehtimättä. Kun annan hetken aikaa mietiskelylle, huomaan, että osaan elää tämän päivän ilman syyllisyyttä poissaolostani työpaikalla ja ilman liiallista tehokkuutta. Silloin pystyn tekemään parhaiten myös sitä, miksi alunperin jäin tänään kotiin.

Hoitamaan sairasta lastani.

Sadan tavaran haaste 2

Nyt kevättalvella mittani on tullut täyteen tätä tavaroiden sekamelskaa kotona. Niinpä olen tosissani päättänyt haastaa itseni Sadan tavaran haasteeseen, johon olen osallistunut aiemminkin Sotkuholistin innoittamana. Joku ehkä muistaakin.

Edelliseen Sadan tavaran haasteeseen on linkki tässä.

Koska porukassa on kivempaa, heitän haasteen myös Sinulle, jolla on halua ja tarvetta osallistua itselleen turhien tavaroiden kierrättämiseen tahi hävittämiseen tavalla tai toisella.

Otetaan itseämme niskasta kiinni, sillä oikeasti, tämä on yllättävän hauska tapa saada aikaan jotain näkyvää kotona.

Itse aion laatia jälleen poistetuista tavaroista käsinkirjoitetun listan, josta julkaisen vain osan... Kun saan sata tavaraa täyteen, järjestän siis EHKÄ arvonnan... ;D (Tämä osuus ei siis kuulu alkuperäiseen haasteeseen, vaan on oma lisäni juttuun.)

Miltäs kuulostaa, lähteekö kukaan mukaan?

Vihreyden kaipuuta ja hehkutusta

Tekisi mieli ostaa kotiin muutama viherkasvi antamaan kodikkuutta ja väriäkin. Meidän ainoa kasvimme sisätiloissa on (terävä) anopinkieli, joka voittaa sitkeydessään monta edesmennyttä lajitoveriaan. Kasvit kun hävisivät yksi toisensa jälkeen kaksosten syntymän jälkeen, kuten olen joskus (toistuvasti) kertonutkin. Näivettyivät ensin hoitamattomuuttaan ja hävisivät sitten.

Pihalle ja puutarhaan en suunnittele täksi kesäksi mitään suurempaa, sillä viimekesäisen istutusalueen luominen oli vähintäänkin melkoinen työsarka, vaikkei noin fyysisesti suuri ollutkaan. Nyt vähän jännittää, miltä kyseinen istutusalue näyttää tulevana kesänä... Toivottavasti hikoileminen istutusmonttujen pohjalla kannatti!

Huomaatteko, miten odotan jo kevättä ja kesää? :D

Mutta vaikka odotankin jo vihreää, vehreää ja lämmintä kesää, nautin kyllä viimeiseen asti myös hiihtämisestä rauhalliseen tahtiin. Siis suunnilleen kävelyvauhtia... Viikonloppuna kävin ensimmäisen kerran tänä talvena ladulla ilman lapsia ja olihan se mukavaa lipsuvista suksista huolimatta. Nauroimme naapurinrouvan kanssa vuoronperään, kun meno oli niin... miten sen nyt sanoisin... koomista. Toisella tökki ja toisella lipsui.

Viime päivinä iloa on tuottanut myös tieto siitä, että vuoden jonotuksen jälkeen yksi lapsistamme pääsee toimintaterapiaan. Se olis niinku hehkutuksen paikka!

Nyt hehkutan itseni sohvalle lakupussin äärelle...

Valoa ja hyviä hetkiä päiviinne!

Hei!

Kylläpä nämä kevättalven päivät ovat kuluneet hujauksessa!

Arvata saattaa, että olemme huristelleet perhepiirissä niin itseemme keskittyen, että bloggailu on jäänyt tyystin jalkoihin. Tietokone on ollut niin sanotusti telakalla monta viikkoa ja blogeissa olen käynyt vain kännykällä.

Aika moni perheessämme sairasteli enemmän tai vähemmän, työpäivät veivät mehut, kävimme lomailemassa rinteillä ja teimme mitä mieleen juolahti. Siinä viime viikot pähkinänkuoressaan.

Me vanhemmat olemme joutuneet myös miettimään lastenkasvatusta, aikataulutusta ja elämän tosiasioita. Välillä vaan niinkin on tehtävä. Kyse ei ole suinkaan parisuhdekriisistä, vaan ihan tavallisesta elämästä kysymyksineen ja valintoineen. Parisuhde voi siis hyvin. :)

Nyt tuli kyllä niin ympäripyöreä postaus, ettei se tämän ympäripyöreämpi voisi enää ollakaan... No, mutta täällä ollaan Radalla taas.

Kivalta tuntuu tämäkin. :)

Tunnustus haasteineen...

Kiitos ihanalle Katille ihanasta yllätyksestä! Sain tunnustuksen pienine tehtävineen:

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän tunnustuksen.

2. Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi.

3. Lahjoita tämä sama tunnustus 15 blogille.


Mitähän tässä osaisin kertoa sellaista, mitä en ole jo joskus kertonut?

1. Olen oikeakätinen.
2. Minulla on ihan hervottoman pitkät ja käppyräiset sormet.
3. Olen horoskooppimerkiltäni kauris.
4. Minulla on menossa ruokavalion muutos, vaikken laihdutakaan.
5. Olo on selkeästi parempi, jos jätän kokonaan pois melkoisen liudan ruoka-aineita.
6. Ilahdun pienistä asioista.
7. Sain eilen neulottua tytölle vaaleanpunaiset säärystimet. :)

Ja nyt, tiedättekös, heitän tämän tunnustuksen kaikille niille blogeille, joiden kommenttilootaan olen joskus jättänyt sanan tahi toisenkin... ;D

Ja tunnustan, että minulla on tuossa vieressäni nyt käsinkirjoitettu lista bloggareista, joiden toivon nappaavan tämän... ;D Joten, otahan kiinni vaan!

Mukavaa tulevaa viikkoa!

Ylva

"Tääl kotona on ihan tylsäää!"

Kun yö on mennyt vatien kanssa juostessa, reppanoita lohdutellessa, omaa olotilaa kuunnellessa ja valvoessa on tämä aamupäivä ollut kutakuinkin... miten sen nyt sanoisi... aika väsyneen yököttävä.

Kaksoset aloittivat yökkäysmaratonin illalla ja minä toimin kuin robotti kiikuttaessani vateja, juomamukeja ja pyyhkeitä. Paitsi että teki mieli itkeä mukana, kun toinen pojista uikutti, että oksentaminen on nii-in kamalaa. Onhan se. Eikä siihen ole olemassa, toiveista huolimatta, mitään lääkettä.

Meillä on täällä nyt kolme täysin tautista, yksi varma tapaus (joka puklaa seuraavien tuntien tai minuuttien aikana) ja yksi jo parantunut. Se parantunut on uhmakas kolmivuotias neiti, joka ilmoitti hetki sitten, että kotona on ihan tylsää. Onhan se.

Mutta mitä voi odottaa, jos sattuu olemaan terveen touhukas ja kaikki muut ovat heikossa hapessa?

Ja vaikka äiti, se seuraavien tuntien tai minuuttien varma tapaus, kuinka yrittää ottaa neidin huomioon, niin eihän se riitä. Ei, vaikka äiti rakensi muovisista pakettinyöreistä prinsessalleen ihan oikean kruunun. Maalarinteippeinenn kaikkineen.

Joskus vielä me osaamme ehkä nauraa näille päiville. Vaikka tylsää onkin.

Maanantaiaamuna kello kymmenen jälkeen

Pieni potilas huilailee sohvalla. Pesukone laulaa ja kuivausrumpukin pyörii. Lauloivat ja pyörivät yölläkin, kun oksutauti yllätti illalla. Olen ensimmäistä päivää, sitten heinäkuisen töihinmenoni, kotona lapsen sairauden takia.

Olinkin jo unohtanut sen tunteen, joka nousee pintaan, kun pitää alkaa järjestellä sairaan lapsen kotihoitoa. Ja tämä oksutautihan on siitä inhottava, että tauti ei useinkaan jää yhteen potilaaseen...

Juuri nyt haluaisin tuohon keittiönpöydälle kimpun vaaleanpunaisia tulppaaneja. Piristäisi kummasti.

(Olen kiitollinen siitä, että pesukone pelittää.)

Semmoista täällä.

Kysymys lukijalle

Uskotko, jos kerron, että tänään meidän keittiön lavuaarista löytyivät pikkarit? Eivät minun, eivätkä miehen, vaan toisen hunsvottipoikamme.

Enkä tiedä vieläkään, miksi ne olivat siellä, lavuaarissa.

Siinä minä nojasin kaksin käsin tiskipöytään ja tuijotin harmaita pikkuhousuja suu loksahtaneena, enkä oikein tiennyt, näinkö unta voi olinko täysin pimahtanut. Tuli sellainen "Jokin ei kyllä nyt täsmää"-fiilis.

Ei meillä yleensä säilytellä pikkuhousuja keittiön lavuaarissa.

Ihan uteliaisuudesta vaan, OLETKO SINÄ LÖYTÄNYT JOTAKIN TAVARAA IHAN HASSUSTA TAI YLLÄTTÄVÄSTÄ PAIKASTA? Olisi kiva kuulla.

Nyt avaan namipussin ja jatkan takkatulen lämmössä löhöilyä.

Voikaa hyvin!

Tapansa kullakin

Tänään aion olla pullantuoksuinen äiti. Ja kotona. Pakkasmittari pitää huolen, että me kaikki (muut paitsi Issukka, joka lähti uhmaamaan asteita ja viimaa moottoripyörän kuvat silmissään...) pysymme sisällä.

Viime torstainakin minulla oli aikomus työntää sormet pullataikinaan, mutta kuinkas ollakaan, huomasimme tytön kanssa kesken valmistelujen, että kaapista löytyi vain kaksi kiloa sämpyläjauhoja. Onko kukaan kokeillut, millaisia pullia sämpyläjauhoista tulisi?

Emme mekään kokeilleet.

Elämä ei aina mene niinkuin suunnittelee. Eivätkä lapset toimi aina niinkuin vanhempansa haluaisivat. Kun kävimme perjantai-iltana naapurissa vaatekutsuilla, ilmoitti tyttäreni 3v9kk, että hänellä on kakkahätä. Juu, mennään vaan vessaan, mutta sinun ei sitten tarvitse tehdä sitä siten kuin kotona, supattelin tytölle. Me olemme nyt kylässä, muru.

Sitten unohdin tytön pöntölle, istahdin kahvipöytään ja olin vaan.

Kunnes kuului se tuttuakin tutumpi huuto: "Äitiii, tuu pyyhkimäään!" Ja se tuli lujalla äänellä, kuului yli puheensorinan ja leikkivien lasten äänten. Jokainen äiti säpsähti ja kaksi äitiä lähti kohti vessaa. Myös minä.

Ja siellähän se oma kullanmuru nökötti pöntöllä, aivan kuin kotonaan.

Ilkosen alasti.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, kuinka kauan tuo tapa riisua kaikki vaatteet kakalle mennessä säilyy. Kyllä se varmaan jossain vaiheessa jää, vai?

...Minulta tuo ei ole kyllä tapaansa kopioinut, tietääkseni.

Kylminä talviöinä

Kaksi pörrötukkaa pötköttelee isolla sängyllä. Isompi huilailee täkin alla ja kuuntelee tarkasti, kuinka pienempi tavaa yhtä aapisen sivua.

- Kyl-mä-nä.
- Seis.
- Kyl... kyl-mä... kyl-mä-nä...

Pienempi pörrötukka tavaa sanan sisukkaasti ainakin kuusi kertaa, nurisee välillä, mutta aloittaa sanan aina vain uudelleen. Kunnes...

- Kyl-mi-nä tal-vi-öi-nä...

Isompi pörrötukka myhäilee ja heiluttelee varpaitaan peiton alla. Kuinka ylpeä sitä voikaan olla lapsesta, joka tankkaa samaa sanaa kerta toisensa jälkeen! Ylpeä tuosta lapsesta, joka ei osaa lukea "helppoa" sanaa heti ensimmäisellä tai toisellakaan kerralla oikein...

"Miten sisukas lapsi minulla onkaan!"

Pörrötukat lukevat koko sivun yhdessä kolme kertaa. Ensin pienempi lukee lukuläksyn kokonaan yksin. Sitten he lukevat joka toisen sanan kumpainenkin vuorotellen. Ja lopuksi he lukevat vuorotellen yhden lauseen kerrallaan. Lukuläksyn tankkaaminen huvittaa molempia; vaikka työlästä onkin.

Ja johan alkaa sujua, kylminä talviöinäkin!

Lasse Viren, Laiska Jaakko ja siskonsa Prinsessa Kiukku

Kolme pientä nukkuu, yksi isompi lähti pihalle lumitöihin ja tämä yksi istuu takkatulen lämmössä, tietokone sylissä, ja paukuttaa työhommia. Ja näemmä vähän muutakin. ;)

Illat tuntuvat liitävän, vaikka kuinka yritän jarrutella ja pysähtyä hetkiin. Tänään kävimme urheilutamineliikkeessä koko perheen voimin ja siinä se ilta sitten menikin. Työpäivän jälkeen ei paljon ehdi.

Tai kyllä siellä urheiluvälinepuodissa ehti tapahtua, vaikka kokonaisen päivän edestä. Laskin muutamaan otteeseen kolmeen sekä hiljaa mielessäni että ihan kiitettävällä volyymillä. Ihan sama, katsoiko joku pitkään vai ei, sillä kun yksi koikkeliini sai sätkyt ja alkoi juosta isoa liikettä ympäri pujotellen ja piiloutuen hyllyjen väliin en voinut vain katsoa tillittää vierestä. Kaupan kiertely on ok, mutta siellä spurttaaminen ei ole ok, ei, vaikka urheiluvälinekauppa onkin. Jos Lasse Viren ei juossut, niin se kävi potkimassa veljeään persuksille, mistä seurasi ärhäkkä takaa-ajo suksien, virvelien ja lumilautojen ympäri.

Nulikat.

Ja jos se takaa-ajaja ei ajanut takaa, niin se röhnötti patalaiskana tuolilla ja pisti isänsä pukemaan monoja jalkaansa. Ei siis itse eväänsä heilauttanut. Lähtötohinoissa Laiska Jaakko käveli jostain syystä päin jotakin tankoa ja satutti silmäkulmansa, enkä minä huomannut mitään, kun yritin samanaikaisesti saada lattialla huilailevan pikkupimun pois keskeltä vilkasta pääkäytävää.

Sillä aikaa kun perheenpää kävi vielä sovittamassa hiihtopukua, kävin kahden apurin kanssa viereisessä pikkukaupassa ruokaostoksilla. Pikkupimu sai elämänsä pahimman kiukkukohtauksen, kun ei päässytkään ostoskärryjen istuimeen vapaamatkustajaksi. Ei tuo muistanut, että ennen joulua oli jäädä samanmoisiin kärryihin jumiin IKIAJOIKSI, vaikka kuinka nostin, vedin ja vanutin. Nousin varpailleni ja huohotin naama punaisena, että: "Hiiii-opp!", enkä siltikään saanut tyttöä irti istuimesta. Silloin sovimme, että jos irti päästään, niin ostoskärryjen istuimeen ei enää yritetä, ei ikinä. Ja kun minä nyt muistutin sopimuksesta, tyttö karjui kahta kauheammin. Heittäytyi maahan makuulleen ja kirkui. Ihan kuin se olisi auttanut.

Meidän tytöllä on uhmaikä.

Uhmaikä ja päiväkodin aloitus (tai hoitopäivien reilu tuplaantuminen kuukaudessa) eivät sovi yhteen. Sen on saanut tuta sekä meidän perhe että päiväkodin kivat tädit, joille rakas prinsessamme ei suostu puhumaan sanaakaan. Lisäksi hän ei ole suostunut hoitopaikassaan voitelemaan leipäänsä, avaamaan ovea tai auttamaan kaveria hädässä. Kotona samainen keijukainen pölöttää taukoamatta koko hereilläoloaikansa, ja jos ei puhu, niin laulaa.

Ja kovaa.

Ellei sitten mökötä jostain syystä suu mutrussa, kädet puuskassa ja erittäin tuima ilme kasvoillaan.

Mistä lie oppinut...

Tätä se on.

Huhuuu... täällä ollaan. :)

Tervetuloa lukijaksi, Wanilja!

Täällä ollaan ihmetelty kasvavien kaahareiden päähänpistoja ja vedetty rajoja rautalankojen kera. Ihmettelen suuresti, miten muissa pikkukoululaisten perheissä saadaan arki rullaamaan, kun selkokielellä annetut yksinkertaisimmatkaan ohjeet eivät näytä menevän perille kolmelle ekaluokkalaiselle, tai sovituista asioista ei osata pitää kiinni.

Muutama esimerkki.

Kun isi tai äiti tulee töistä kotiin, saattaa

a) ulko-ovi olla auki,
b) kenkäeteisessä joutua harppomaan vähintään yhden repun, yksien heijastinliivien ja kaksien monojen yli,
c) eteisestä löytyä muutama ulkotamineissa lattialla röhnöttävä hihhuli puputtamassa vaniljarinkeleitä,
d) ulko-ovi olla auki, tamineita löytyä kenkäeteisestä triplana ja kaveri on tullut kylään luvatta...
e) rakkaita koululaisia ei näy mailla eikä halmeilla vielä toviin (ovat penkomassa ojanpohjia),

Lisäksi voi käydä niinkin, että yksi sankareista unohtaa laittaa aamulla farkut jalkaan ja hippaloi koulussa koko päivän pelkissä kalsareissa... Kaiken kukkuraksi hän syyttää äitiään siitä, ettei äiti ollut muka muistanut sanoa, että farkut pitää laittaa jalkaan.

Pitääkö minun oikeasti vakuuttaa teillekin, että ihan varmasti muistin?

(Monta kertaa.)

Nyt ei muuta kuin unta palloon.

Voikaa hyvin!

Kaikilla mausteilla

Tervetuloa lapsiperheen aamuhärdelliin: Ralliradan varikon eteiseen arkiaamuna kello 7.48.

Iso harmaa kaakelilattia on täynnä reppuja, kasseja ja nyssäköitä, heijastinliivejä ja parittomia sukkia sekä hanskoja. Sitten siellä on kaksi naispuolista ärinäkeijua, toinen pieni ja toinen vähän isompi.

Se isompi roikottaa pienempää kainaloista ja yrittää saada huutavan ja potkivan vetkulin osumaan lattialla levällään lojuvaan talvihaalariin. Ei onnistu, ei. Molemmat karjuvat toisilleen eitä ja enhaluuta, eikä kumpikaan anna periksi.

Äiti ja tytär.

Niin, mamma se pisteli taas parastaan aamutuimaan keitettyä kaurapuuroa sukkiensa pohjissa. Eikö siinä nyt olisi ollut ihan tarpeeksi yhdelle aamulle, että sukanpohjat tarttuvat joka askeleella lattiaan, vaikka kuinka on yrittänyt pyyhkiä jämiä kiireen keskellä? Ei, ei tietenkään.

Minähän tilasin annoksen kaikilla mausteilla.

Kun sitä saa mitä tilaa. Ja kun sitä kaiken lisäksi on joskus niin pöljä (ja väsynyt), että lähtee lapseksi lapsen tasolle. Sen sijaan, että olisi rauhoittanut koko tilanteen, antoikin itsensä kiireen ja panikoinnin vietäväksi.

Mutta niin olivat äiti ja tytär siinäkin suhteessa kuin kaksi marjaa, että päästyään vihdoinkin matkaan, molemmat rauhoittuivat oitis. Olivat kai niin väsyksissä taistelusta... Matkalla kuitenkin sovittiin, perillä halittiin lujaa ja suukoteltiin. Ja päiväkodin aikuiset katsoivat varmaan, että voi noita nöpösiä.

Olisivatpa tienneet.

Työpaikalla vilkaisin ohimennen tuhruista hupparin olkapäätä, jossa näkyi selvästi kyynelten ja kaurapuuron jättämä tahra. Lapseni kulki koko päivän mukanani, tahrana olkapäällä.

(Ja illalla lastani päiväkodista hakiessani sain tuta, jotta saapas- ja sadevaatekassi olivat unohtuneet siinä aamuhärdellissä sinne eteisen harmaalle kaakelilattialle.)