Kolme pientä nukkuu, yksi isompi lähti pihalle lumitöihin ja tämä yksi istuu takkatulen lämmössä, tietokone sylissä, ja paukuttaa työhommia. Ja näemmä vähän muutakin. ;)
Illat tuntuvat liitävän, vaikka kuinka yritän jarrutella ja pysähtyä hetkiin. Tänään kävimme urheilutamineliikkeessä koko perheen voimin ja siinä se ilta sitten menikin. Työpäivän jälkeen ei paljon ehdi.
Tai kyllä siellä urheiluvälinepuodissa ehti tapahtua, vaikka kokonaisen päivän edestä. Laskin muutamaan otteeseen kolmeen sekä hiljaa mielessäni että ihan kiitettävällä volyymillä. Ihan sama, katsoiko joku pitkään vai ei, sillä kun yksi koikkeliini sai sätkyt ja alkoi juosta isoa liikettä ympäri pujotellen ja piiloutuen hyllyjen väliin en voinut vain katsoa tillittää vierestä. Kaupan kiertely on ok, mutta siellä spurttaaminen ei ole ok, ei, vaikka urheiluvälinekauppa onkin. Jos Lasse Viren ei juossut, niin se kävi potkimassa veljeään persuksille, mistä seurasi ärhäkkä takaa-ajo suksien, virvelien ja lumilautojen ympäri.
Nulikat.
Ja jos se takaa-ajaja ei ajanut takaa, niin se röhnötti patalaiskana tuolilla ja pisti isänsä pukemaan monoja jalkaansa. Ei siis itse eväänsä heilauttanut. Lähtötohinoissa Laiska Jaakko käveli jostain syystä päin jotakin tankoa ja satutti silmäkulmansa, enkä minä huomannut mitään, kun yritin samanaikaisesti saada lattialla huilailevan pikkupimun pois keskeltä vilkasta pääkäytävää.
Sillä aikaa kun perheenpää kävi vielä sovittamassa hiihtopukua, kävin kahden apurin kanssa viereisessä pikkukaupassa ruokaostoksilla. Pikkupimu sai elämänsä pahimman kiukkukohtauksen, kun ei päässytkään ostoskärryjen istuimeen vapaamatkustajaksi. Ei tuo muistanut, että ennen joulua oli jäädä samanmoisiin kärryihin jumiin IKIAJOIKSI, vaikka kuinka nostin, vedin ja vanutin. Nousin varpailleni ja huohotin naama punaisena, että: "Hiiii-opp!", enkä siltikään saanut tyttöä irti istuimesta. Silloin sovimme, että jos irti päästään, niin ostoskärryjen istuimeen ei enää yritetä, ei ikinä. Ja kun minä nyt muistutin sopimuksesta, tyttö karjui kahta kauheammin. Heittäytyi maahan makuulleen ja kirkui. Ihan kuin se olisi auttanut.
Meidän tytöllä on uhmaikä.
Uhmaikä ja päiväkodin aloitus (tai hoitopäivien reilu tuplaantuminen kuukaudessa) eivät sovi yhteen. Sen on saanut tuta sekä meidän perhe että päiväkodin kivat tädit, joille rakas prinsessamme ei suostu puhumaan sanaakaan. Lisäksi hän ei ole suostunut hoitopaikassaan voitelemaan leipäänsä, avaamaan ovea tai auttamaan kaveria hädässä. Kotona samainen keijukainen pölöttää taukoamatta koko hereilläoloaikansa, ja jos ei puhu, niin laulaa.
Ja kovaa.
Ellei sitten mökötä jostain syystä suu mutrussa, kädet puuskassa ja erittäin tuima ilme kasvoillaan.
Mistä lie oppinut...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti