Kiitos ja näkemiin!

Tämän blogin viimeinen postaus tulee tässä.  Mitään sen ihmeempää ei ole mielessä, mutta tuli vain olo, että tämä on tehtävä nyt, eikä viidestoista päivä.

Näille riveille on mahtunut paljon ala- ja ylämäkiä. Myötä- ja vastatuultakin. Suurin osa ajasta meni kotona humputellessa ja kaksosarkea puskiessa pienen vauvan kera. Valokuvia napsin jossain vaiheessa enempikin, mutta viime aikoina niiden julkaisu jäi...

Ralliradalla on totisesti kaasuteltu tankit tyhjiksi ja kierrosennätyksiä rikkoen. Täällä kotona jatkuvat töllöntyöt, sen voin luvata jo ihan käsi sydämellä. Sellaiset merkit on ilmassa tälläkin hetkellä, sillä ihan tuossa tunti sitten seisoin pihallamme kädet puuskassa ja valvoin, että pojannulikat pesevät sekä meidän että naapurin ulkorakennuksien seinistä aroniamarjojen osumia...

Ja kuka se kehuikaan pari päivää sitten työkavereilleen, että: "Ei MEIDÄN POJAT vaan tuollaista tee, sotke marjoilla seiniä..."

Eipä.

Mutta nyt kiitän teitä ihania, jotka olette jättäneet tänne merkkejä käynneistänne! Olette jättäneet merkkejä myös sydämeeni, ihan jokainen. :)

Saatan jatkaa bloggailua jossain vaiheessa jossain päin blogistaniaa, mutta tuskin kirjoitan enää näin paljon lapsiarjesta, kuin mitä täällä kirjoitin. Tai mistä sitä tietää.

Toivottavasti te löydätte sitten sinnekin.

Rutistus ja toivotus: Voikaa hyvin!

Ylva

Sinä päivänä Hello Kitty kiroili

Tässä yhtenä päivänä pikkupimu alkoi ruokapöytään tullessaan toistella hymyssä suin, että: Hittopraa, hittopraa!" Siihen manailuun ottivat kantaa sekä perheen seitsenvuotiaat että äiti. Koululaiset olivat ymmyrkäisinä perheen pienimmäisen noitumisesta ja mamma yritti selvittää, mistä tytär oli moisen kielenkäytön oppinut.

Hello Kitty tietokoneesta. Usko pois.

Tytön vaaleanpunainen Hello Kitty-tietokone on kärsinyt viime aikoina oikosuluista (ja ruvennut kiroilemaan?). Jossain vaiheessa Issukka teki koneelle "jotain", eli korjasi sen. Mutta annas olla, kun jostain syystä koneesta kuului lähinnä sitä toista kotimaista, eli ruotsia.

Eikä se Kitty oikeasti kiroillut.

Se kannusti tytärtäni onnistuneen napinpainalluksen jälkeen huikkaamalla iloisesti: "Jätte bra!" Sehän onkin melkein kuin Hittopraa...

***

Tämä on blogini toiseksi viimeisin postaus (499.). Lopetan, vaan en tiedä vieläkään, jatkanko jossain muualla. Jos jatkan, toivon tietysti, että te löydätte sinne myös. Jos taas en jatka, köröttelen varmasti lukijana muissa blogeissa. Enkä taatusti jätä kommentoimatta asiaan kuin asiaan... ;)

Sadan tavaran haaste jatkuu täällä kotona, vaikken siitä nyt ehdi tässä blogissa enää päivittelemään. En siis järjestä arvontaakaan; vaan eipä mulla olisi ollut mitään arvottavaakaan. Toivottavasti Lauralla ovat edellisen arvonnan tossut olleet kovassa käytössä!

Käsitöistä olisi kiva postata, sillä isoäidin neliöistä on valmistumassa harmaasta ulkomuodostaan huolimatta eräälle vauvalle peitto. Se olisi joskus kiva esitellä teille valmiina.

Vaan nyt keitän kupillisen teetä.

Halit teille!

Ylva

Haaleaa teetä ja mahan murinaa

Ohrahiutalepuuroa jäisillä mansikoilla, sitä oli tänään yhdeksän aikoihin tarjolla. Laitoin teen hautumaan mukiin samoihin aikoihin kuin puuron jäähtymään lautaselle. Ja melkoisen hyvin hautunutta teetä siitä sitten tulikin.

Tunnin hautui.

Ajattelin tehdä puuronlopusta leipästaikinan "ihan silleen nopeesti vaan". Joisin sitten vasta teen rauhassa. Taikinanväännön aikana selvittelin poikaparin riitoja ja jännitin, ehtiikö taikina vaivautua ennen kuin tyttö huutaa veskistä: "Pyyyhkimääääään!"

Maistui se tee haaleanakin. Tietokoneen äärelle istuessani kysyin lapsilta, olivatko kuulleet yöllistä ukkosen jyrinää.

"Joo, kuulin mä. Mut mie luulin, et se oli sun maha..."

Vetoapua

Meillä on viime aikoina syntynyt paljon lakanapyykkiä, kun tavallisen kotipyykin lisäksi on syntynyt mökkipyykkiäkin. Kun reissusta kotiutuu, alkaa yleensä heti seuraavana päivänä viimeistään pyykkikone laulaa.

Ja koska ilahdun pienistä asioista, olen tällä hetkellä onnesta ymmyrkäisenä, kun olen saanut pojista lakananvetokaverit. Vetovuoroista on tullut jopa pientä sanaharkkaa, niin innokkaita vetäjiä he ovat.

Ainakin toistaiseksi.

Eletään siis tässä hetkessä ja otetaan innokkuudesta kaikki irti. Ja ei muuta kuin seuraava lakanarykelmä koneeseen...

Lomaa lapsista

Omat lomapäivät alkavat olla jo vähissä. Ensi viikolla on yksi työpäivä ja seuraavalla viikolla alkavat hommat ihan kunnolla. Kyllä se pitkäkin lomailu joskus siis loppuu.

Vaikka ei tämä ihan lomailulta ole aina tuntunut.

Olen ollut koko kesän lasten kanssa kuin paita ja pöksyt tahi majakka ja perävaunu. Ja kun olen toilaillut energisen ja vaativankin kolmikon kanssa 14 tuntia joka päivä melkein kolmen kuukauden ajan, huomaan alkavani muuttua hirviöksi. Oikeasti.

Tällä hetkellä olen melkoisen ärsyyntynyt, mikä ärsyttää vielä enemmän. Ärsyttää se, että omat lapset ärsyttävät niin paljon, että haluaisin heistä eroon. Enkä nyt tarkoita tässä mitään sen hurjempaa kuin lomaa lapsista.

Nii-in. Lomaa lapsista.

Vielä jokunen vuosi sitten (ennen omia lapsia), en voinut käsittää millään muotoa, että vanhemmat voisivat haluta lomaa omista lapsistaan. Herranjestas! Jos on lapsia hankkinut, niin hoitakoon sitten myös! Jotkut vanhemmat ovat sitten todella itsekkäitä!

Juu juu.

(Jotkut vanhemmista kyllä ovatkin.)

Mutta, kun kaksoset syntyivät, muuttui mustavalkoinen ajattelutapani tyystin, kuperkeikan lailla. Elämä opetti armeliaammaksi, myös itseäni kohtaan. Lapset opettivat.

Nyt, kun olen siinä pisteessä, että oman lapseni huoleton ja kevyt kosketus nostattaa karvat pystyyn, alkavat hälytyskellot soida. Minun on kuunneltava itseäni. Ja minä kuulen ihan tarpeeksi käsittääkseni, että tarvitsen nyt omaa aikaa.

Lomaa lapsista.