Viimeinen postaus

Vuoden viimeisen postauksen myötä toivotan hurjan hyvää tulevaa vuotta ihan jokaiselle. Pitäköön se sisällään terveyttä, hyvää oloa ja paljon lämminhenkistä läsnäoloa.

Tyypilliseen lapsiperheelliseen tapaan viime viikot ovat kuluneet hurjalla rytinällä työn, kodin, koulun, päiväkodin, vastaanottojen, harrastusten ja kaupan väliä.

Eestaas.

Siltikin voin väittää, että meidän joulukuu on ollut jollain tapaa hyvin rauhallinen. Siis meidän mittapuun mukaan. Teimme meidän perheelle perinteisiä juttuja ja kokeilimme uusiakin polkuja joulunodotuksessa ja -vietossa. Jos ei ehditty jotain tänään, niin ehdittiin sitten joku toinen päivä.

Tai sitten ei ehditty silloinkaan.

Joulukorttiprojektimme, esimerkiksi, hieman karkasi käsistä, minkä seurauksena osa ystävistä ja sukulaisista sai neulahuovutetun joulusydämen sijaan ihan vaan kaupasta valitun valmiskortin. Ensin nolotti, sillä olemme Issukan kanssa tehneet kortit itse (tai valokuvanneet lapsia) jo vuodesta 1994, mutta sitten ajattelin, että ei vaan mahda mitään.

Kamerassa ja koneella on jokunen kuva jutuista, joita teimme lasten kanssa, mutta en vaan nyt jaksa toimittaa niitä kuvankäsittelyn kautta tänne blogiin... Laiskuus taitaa olla nyt huipussaan, eikö? Mutta, lyhykäisyydessään joulumme piti sisällään:

- enemmän tai vähemmän palaneita pipareita,
- yhden nukutetun potilaan,
- ainakin kaksi sappikiveä,
- kolme heikunkeikun piparkakkutaloa,
- ehkä kauneimman joulukuusen ikinä,
- aamusaunan,
- paketteja vähemmän kuin koskaan ja
- hyvän fiiliksen joulupukkeineen.

Tästä eteenpäin minulla on tiedossa uuden ruokavalion opettelua ja lisätutkimusten odottelua. Lapset saavat nakerrella vielä jokusen joulupiparin, ennen kuin purkin pohjalla on jäljellä vain muruset. Sen verran paljon tuli niitä pipareita leivottua. :)

Yritän jatkaa sekä töissä että kotona En juokse kellon kanssa kilpaa-tyylillä, sillä elämässä on paljon muutakin kuin Tehty Kiire. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin, kun kalenterissa on pelkän perustyön lisäksi jo jokunen palaveri, tapaaminen ja koulutus vuoden ensimmäisille päiville.

Vaan sehän on vasta ensi vuonna se. ;DD

Väsymyksestä huolimatta tunnelmat ovat ihan hyvät.

Tervetuloa Uusi Vuosi!

Sanoja viikonlopusta

Yritin hetki sitten löytää sopivan sanan kuvaamaan tätä viikonloppua. En löytänyt yhtä ainoaa, vaan ainakin kolme tai neljä.

Uninen. Olen ollut väsynyt. Olen nukkunut aamulla kahdeksaan ja yhdeksään(!), mutta silti olen ollut alkuiltapäivästä valmis pitkille päikkäreille. Unenlaatu on ollut kyllä vähän niin ja näin, mutta unessa olen ollut.

Luminen. Olemme koko perheen voimin pyörineet pihalla vesisateessa rakentamassa lumilinnaketta. Jossain vaiheessa homma repesi ja loppujen lopuksi toinen koululaisistamme istui jäähyllä tottelemattomuudesta. Lumipallojen heittely ikkunoihin on kielletty ja jos se ei mene niin sanotusti jakeluun kolmenkaan peräkkäisen sanomisen jälkeen, on syytä pysäyttää mopo ennenkuin mopo on pöpelikössä.

Mopo on tuo meidän toinen poika, tai tarkemmin sanottuna sen meno.

Väsynyt. Tällä tarkoitan omaa henkistä väsymistä siihen, että minun on oltava koko ajan varuillani seitsenvuotiaan hippaloinnin ja arvaamattomuuden takia. Kun koko perhe on koolla ruokapöydässä, yksi jäsenistämme saattaa aivan äkkiarvaamatta nousta ylös, lähteä toimittamaan jotain todella hetkeen sopimatonta asiaa tahi alkaa pyöriä muuten vain itsensä ympäri.

Ymmärrän kyllä, että jos hän tarvitsee ne pyörimisensä, niin hänen on pakko myös saada niitä aistimuksiansa. Mutta ei ruokapöydässä, kesken aterian.

Tai jos olemme lähdössä ulos, tuo koululainen puikkelehtii minitrampoliinin alle ja saa itsensä sinne jumiin monelle mutkalle. Eikö tuollaisen luulisi olevan enintään parivuotiaan hommia?

Minua väsyttää myös tämä iänikuinen laskeminen. Että asiat eivät etene ilman kolmeen, viiteen tai kymmeneen laskemista. Kun ei saada riisuttua, puettua tai siirryttyä paikasta toiseen ilman, että joku (äiti) laskee tiukuna aikaa. Ja jos jättää laskematta, niin mitään ei tapahdu puoleen tai kokonaiseen tuntiin.

Ja sekin väsyttää, kun nuo pojanklopit tappelevat niin paljon. Ensimmäinen lällättää ja puhuu ikäviä, toinen ajaa takaa ja jurmuttaa oikein kunnolla. Silloin minulta pääsee kirosana (tai useampi) ja uhkaan pistää nulikat tappeluareenalle selvittelemään välejään.

Silloin ollaan pisteessä, jolloin jälkikasvu on järkevämpi kuin äitinsä. Tappelu loppuu siihen... ainakin kymmeneksi minuutiksi.

Tiukka. Se olen minä. Tai ainakin minusta on tuntunut siltä. Että minä (olen ainoa joka) vaadin, naputan, kivahdan ja ärisen. Ja jos kysyn Issukalta, että vaadinko nyt liikoja tai olenko liian tiukka, niin hän vastaa juuri niin kuin minusta hyvältä tuntuu. Ja sitten minä taas vaimona mietin, että sanoiko tuo nyt noin vain siksi, että saisi minut leppymään...

Olen minä oikeasti nauttinutkin tästä viikonlopusta. Kun nyt vaan muistaisin, että missä kohtaa.

Nyt menen sohvalle Issukan kainaloon. Ellei siellä sylissä ole sitten jo tietokone. Sitten minä murisen ja mökötän, mutta en sanallakaan sano, että voisi ottaa minutkin huomioon.

Olen kyllä välillä nii-in vaikee, että.

Tunnustan.

Kesken ruokailun pieni koululainen kertoo hieman ylpeänäkin mietteistään:

- Mä tiiän, mikä meijän rehtorin nimi on. Se on Katriina Kippurainen*.

Melkein samaan hengenvetoon hän lisää:

- Mä en kyl tiiä, onko se tyttö vai poika...


Myöhemmin hän rakentaa pihalle lumiukon, jolla on pipo päässä, kaulaliina kaulassa ja keskisormi pystyssä. Siis ihan vahingossa. Illemmalla Issukka pohtii, paheksuvatkohan ohikulkijat pihalla tapittavaa ukkoa, joka tervehtii kansainvälisin sormimerkein.

Annettiin sitten asian olla.

Se on niin viaton vielä, tuo meidän ihana reipas koululainen.



*nimi on muutettu

Tuikkukupista tähdeksi

Loppuunpalaneesta tuikusta voi askarrella kaikkea kivaa... Pakko jakaa tämä teidän kanssanne. Ihan pakko. Sillä jos aiemmin viskasit tuikunjämät metallinkeräykseen tahi roskikseen (mitä en suosittele laisinkaan), niin nyt voit ennen kierrättämistä hieman näperrellä...

JOULUISIA TÄHTIÄ!

Tarvitset ensalkuun sakset ja sen loppuunpalaneen tuikun.

Leikkaa yksi viilto tuikkukupin yläreunaan ja toinen alareunaan.

Nyt tuikkukupissa on kaksi puolikasta.

Leikkaa seuraavaksi kaksi viiltoa kumpaankin puolikkaaseen tasavälein.

Nyt kupissa on kuusi viiltoa. Levitä läpät...

...ja poista sekä kynttilänjämät että "sydän".

Taita jokainen läppä kaksinkerroin vinottain kuvan osoittamalla tavalla.

Tähti on valmis.

Tähtiä voi ripustaa ketjuksi langan avulla...

...kuten tässä on tehty.

Tai sitten keksiä ihan jotain muuta.

Saanko esitellä.

Tyttö kävi päiväkotiryhmänsä kanssa nukketeatterissa. Koska hän on omien sanojensa mukaan päiväkodin "ujo piimä", hän oli tavoilleen uskollisena ollut koko päivän aivan hiljaa, istunut teatterissa tädin kyljessä ja imeskellyt jännittyneenä peukaloaan.

Se peukalo onkin, muuten, jo aika rusina.

No, kun palasin töistä kotiin, kuulin iloista kiljahtelua jo ennen kuin sain ulko-oven auki. Peremmälle päästyäni kävi hyvinkin selväksi, että nukketeatteriesitykset olivat pyörineet nonstoppina koko iltapäivän. Tyttö puhua pälpätti volumet kaakossa niin lujaa, että minun korviani ihan oikeasti särki.

Minut istutettiin lattialle trampoliinin (eli esiintymislavan) eteen ja sain nauttia upeista monologeista, jotka kaikki alkoivat:

- Saanko esitellä. (Huomaa, ei kysymysmerkkiä...) Tässä on prinsessa, jonka nimi on Prinsessa. Hän on Prinsessa, koska hän on... prinsessa.

Tai.

- Saanko esitellä. Tässä on koira. Hänen nimensä on Koira, koska hän haukkuu.

Tai.

- Saaaanko esitellä. Tässä on barbi. Hänen nimensä on Prinsessa, koska hänellä on ruunu, joka ei ole kadoksinut.

Jokaisen esittelynsä aikana Neiti Tirehtööri keikkui ja tanssahteli (jopa niin kovin, että luulin hänellä olevan pisuhädän). Hän puhui sekä silmät ja suu avoinna että silmät kiinni ja suu auki. Ja hän puhui. Hän puhui niin hyvin, että jäin seuraamaan esityksiä kuin huumattuna. Näin jälkiviisaana voinkin väittää, että tyttärestäni taitaa tulla vielä joskus aika pätevä Tupperware-esittelijä.

Tai Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, Prinsessain Hoviesittelijä.