Tänä vuonna ja ensi vuonna

Vuonna 2010 ollaan

- vaan olla möllötetty,
- jumpattu,
- neulottu,
- ärsytetty,
- juostu karkuun,

- senssattu kavereita,
- odotettu,
- reissattu ihan vähän,
- juhlittu,
- oksenneltu (nuo kaksi edellistä eivät sitten liity toisiinsa),

- jääty lukkojen taakse,
- ajettu auto päin seinää (älä kysy kuka),
- pelattu jalista,
- huudettu,
- supateltu,

- purtu hammasta yhteen,
- pyydetty anteeksi,
- saatu anteeksi,
- annettu anteeksi,
- ikävöity,

- käyty toimintaterapeutilla,
- käyty neurologilla,
- käyty lastenlääkärillä,
- käyty hammaslääkärillä,
- käyty ihan vaan lääkärillä,


- läpikäyty kaikki mahdolliset tunneskaalat,
- sotkettu ja
- siivottu.

Tulevana vuonna pojat lähtevät kouluun, minä töihin ja Mini päiväkotiin. Radalla on siis mullistava vuosi edessä. Nyt vedän henkeä ja sukellan uuteen vuoteen tukka puhtaana ja puhtaalta pöydältä...

Kaikkea Hyvää Sinulle vuodelle 2011!

Kuppi kylmällä kahvilla, olkaapa hyvät!

Tämän aamun aiheena on: "Kuinka saada kylmää kahvia kaunistamaan päivää, osa XXX."

Taustatietoja:
Rouva Isorouva on yskinyt, röhinyt ja kurlannut yön. Hengittänyt kuin ihmeen kautta jonkin röörin kautta ja juossut siinä välissä laittamassa peittoa Pikkurouvan päälle. Kun Talon Isäntä nousee kukonlaulun aikaan lähteäkseen töihin, Rouva Isorouvasta tuntuu kuin hän ei olisi vielä edes käynyt nukkumaan.

Ihanan aamun iloksi Pikkurouva ei halua enää nukkua, mutta onneksi Talon Isäntä on keittänyt kahvin valmiiksi Rouva Isorouvalle. :)

Alkutilanne on tämä:


Rouvat ovat kantaneet läppärinsä keittiön pöydälle ja aloittavat aamun selaamalla omia lempparikohteitaan. Rouva Isorouva ottaa kuvan ja lataa sen koneelle. Kahvi on siis jo kupissa, kuten kuvasta näkyy.

Sitten napsahtaa vessareissu, jota toteuttamaan tarvittaisiin kokonainen palveluskunta. Nyt siihen halutaan "vain" äiti. Rouva Isorouva jättää siis läppärinsä (ja kahvimukinsa) ja juoksee oikeasti pääkolmantena tytön perässä vessaan. Ja sitten Rouva Isorouva hakee tyttärelleen kasan "niitä oikeita" kirjoja, sillä jos kirjat ovat vääriä, ei tyttökään välttämättä pysy pöntöllä. Omatoiminen kun on.

Rouva Isorouva ehtii juuri asettamaan kannikkansa tuolille, kun veljeksistä toinen huikkaa kodinhoitohuoneesta, ettei löydä puhtaita pikkareita... Rouva Isorouva nousee hätiin, sytyttää valot kodinhoitohuoneeseen ja... "Ahaa, tässähän ne ovatkin!", kuuluu voitonriemuinen huudahdus ja poika heiluttaa pikkareita päänsä yläpuolella. Rouva Isorouva sammuttaa valot, istahtaa pöydän äärelle ja hörppää kahvistaan.

Tarvitaan laastaria.

Veljeksistä se kunnostautunein on raapaissut pikkulegolla veljeään käteen ja todentotta, käsivarressa on verinen naarmu, joka tarvitsee laastaria.

Ai niin, se tytär siellä vessassa!! Onneksi tuo pitää ääntä; mutta voisi kyllä antaa äänimerkkinsä ennen kuin kipuaa alas pöntöltä...

Haalea kahvi tervehtii mukissa, mutta Rouva Isorouva jatkaa hommia. Paitsi että puhelin soi. Mutta missä?!? Rouva etsii puhelimen äänen perusteella ja kun hän näkee sen yöpöydällä, hän hyppää mojovan mahaplätsin sänkyyn ja tarttuu luuriin kuin elokuvassa konsanaan. Rouva Isorouvan kasvoilla viipyy hetken aikaa jopa sellainen tyhmänkarski sankarihymy, ennen kuin hän vastaan puhelimeen.

Lapsia ja äitiä odotetaan pian ulos rymyämään. Kunhan Rouva saisi vain pojille aamupalaa (ja se kahvin juotua).

Lopputilanne: Rouva Isorouva sai tänä aamuna kylmää kahvia. (Eikä koko kööri taida ehtiä ulos ajoissa... Täällä eletään ihan kuin pellossa...)

Voikaa hyvin!

Raasku mikä raasku.

Tässä odotellaan Minin nukahtamista. Onhan sekin hyvä tekosyy istua sohvalle läppärin kanssa ja juoruta... Viitsi tässä mitään sen kummempaa aloittaa, kun tyttö juoksuttaa kuitenkin. Nii-in, enpä olisi itsekään uskonut, että päästän tilanteen näin rempalleen, että yksi pikkupimu saa yliotteen ja juoksuttaa miten milloinkin. Voitteko kuvitella?

Nytkin se on tulossa isoon ääneen vessareissunsa päätteeksi vielä suukottamaan äitiä. Hihittelee tullessaan ja levittelee käsiään kuin linnunsiipiä.

Äsken juuri sainoin Issukalle, että tuo kuusenraasku olisi kai laitettava jo pihalle. No, onko sille annettu vettä, kysyi Issukka. Sinänsä hyvä kysymys, mutta raaskun tuosta puusta tekee se, että se on aika vino (kun Mini tupsahti kuusen päälle ja molemmat melkein kaatuivat), jouluvalot ovat vähän niin ja näin (siis TODELLA vinksin vonksin ja heikun keikun) ja 2/3 osaa koristeista on hävinnyt simsalabim... teille tietämättömille. Ihan kuin meillä asuisi kissa. Tai kolme. Tai kolme oravaa, jotka piilottavat saalinsa talven varalle.

No, eipä sille kuuselle ole annettu vettäkään kahteen päivään, että raasku mikä raasku.

Kävimme nyt illalla kaverisynttäreillä. Ennen kotiinlähtöä yksi vieraista sihahti Ralliroopelle ja Kaaharikallelle, ettei halua nähdä heitä enää koskaan. Ja Mini päätti vierailunsa jumittamalla vessanpöntölle, jossa ilmoitti sitten kaikelle kansalle, että hän jääkin nyt tänne. Eli toisin sanoen, jos osasin oikein tulkita, niin pojat olivat vähän niinkuin vahingossa aukoneet päätään tytölle, joka on jo siinä iässä, että kaikki pojat ovat muutenkin "ihan tyhmiä". Ja että Minilläkin oli ollut niin kivaa, että olisi mielumin jäänyt yöksi kavereiden vessaan kuin lähtenyt kotiin.

Onneksi tuli kotiin, niin sai levitellä linnunsiipiä ja halitella äitiä.

Nythän tuo taisi nukahtaakin.

Kauniita unia!

Migreeni ja muutama b-suunnitelma

Me näköjään vuorotellaan Issukan kanssa näiden migreenien kanssa. Eilen, heti päiväruoan jälkeen, oli pakko jättää kaikki tiskihommat sikseen ja viedä Mini nopsajalkaa päiväunille. Lauloin silmät kiinni ja sängyn reunalla roikkuen Piiri pienet pyörimään ja Lumiukot ketjuissa kulkemaan. Aina, kun avasin silmäni, sahalaitainen sokea piste toisessa silmässä oli suurentunut ja päänsärky koveni.

Sain soitettua Issukalle töihin, että jos hän sinä päivänä pääsisi pikkasen aiemmin (kuin kello 18), niin olisi tosi kiva. Sitten vuorauduin peiton alle Kaaharikallen kiikuttama pyyhe silmilläni ja pojat saivat katsoa joululahjaksi saamaansa dvd-elokuvan.

Ilmeisesti joulunvieton vetäminen useamman b-suunnitelman avuin pisti sittenkin tiukille. Tämäkin päivä tuntuu menevän vielä harakoille, mutta eiköhän tämä sitten jo helpota.

Yksi niistä b-suunnitelmista oli muuten joulupukin (sen, joka makasi petipotilaana makuuhuoneessa) korvaaminen. Heh, en pukeutunut joulupukiksi, mutta raahasin lahjasäkin ulkorappusille kynttilöiden ja ulkotulien sytyttämisreissulla ja hetikohta sisälle palattuani kävin soittamassa vaivihkaa ovikelloa ovenrakosesta. Ja kas, miten sattuikaan, että äiti oli ekana eteisessä avaamassa ovea?!? ;D Olin leväyttänyt yhden hidasteenkin lasten juoksuradalle, etteivät kirmaa liian nopeasti ovelle pukkia katsomaan. Onneksi kukaan ei törmännyt siihen levällään olevaan vessanoveen (niin, siihen hidasteeseen)!

Niin, kyllä se nyt jo naurattaa.

Silloin meinasi tulla kyllä itku, kun ulkotulia sytyttäessäni näin joulupukin lähtevän naapureilta. Ihan hilkulla oli, etten juossut perään ja pyytänyt ihan vaan nopsaan käväisemään meidänkin eteisessä. Olisi se ollut huippua!

Hautuumaalla kävin vasta joulupäivän iltana ja silloin sieltä saikin parkkipaikan tosi helposti. ;) Jouluaattona olisi varmasti tehnyt tiukkaa... Kynttilöiden sytyttämisen jälkeen itkin hetken ikävääni autossa, ja kummasti se helpottikin. Jouluna se ikävä jossain vaiheessa aina iskee, nyt oli sen aika. Yksin autossa, hautausmaan parkkipaikalla.

Nyt tuo Mini on (taas) tyhjentänyt joulukuusen alaoksat joulukoristeista ja raahaa juuri pikkutuolia tiskipöydän eteen. Meinaa ilmeisesti käydä pastillikupilla...? Pojat rakentelevat pikkulegoilla ja luulen, että heidät on tänäänkin vaikea saada ulos. Niin mieluisat lahjat se pimpotteleva joulupukki heille toi. :D

Nyt pyykinpesukone päälle.

Voikaa hyvin!

Ei ihan niin kuin etukäteen aattelin

Aattoaamuna laitoimme saunan lämpiämään ja koristelimme kuusen. Saunomisen jälkeen kuusen juurelta löytyi jo muutama paketti.


Meillä oli tavallaan tosi mukava ja tunnelmallinen jouluaatto, vaikka vietin sitä yksin lasten kanssa. Issukka poti aamusta iltaan migreeniä, kun työstressi laukesi. Sama työrytmi jatkuikin sitten jo eilisiltana, kun saimme lapset sänkyihin...

Aattona lapset olivat ihania, söpöjä ja kesyjä. Silti minä mietin valmiiksi, kenelle soitan ja pyydän apuja, jos en enää jaksa.

Tänään meillä on tavallinen arkipäivä. Tai no, lomallahan me ollaan, kaikki muut paitsi issukka. Lähdemme lumitöihin ja tsekkaamme, näkyisikö kavereita missään.

Unelmapostaus

Täytyy tunnustaa, että tämä Karkin toivoma unelmapostaus tuli ihan hyvään saumaan, vaikka hetken luulinkin unelmieni olevan vähän kuin piilossa. Tai nimenomaan koska unelmani näyttivät olevan vähän hukassa. Omia unelmiaan on syytä miettiä aika-ajoin, eikö?

Kliseisesti ajatellen elän nyt unelmieni aikaa. Tästähän minä haaveilin jo yläasteikäisenä. En olisi juuri silloin halunnut lapsia ja perhettä, mutta suunnittelin näin tapahtuvan sitten parikymppisenä.



Tai no, en minä tietenkään noista ylläolevasta oheisjutuista haaveillut, vaan niistä lapsista ja miehestäkin ehkä siinä sivussa. Kolmetoistavuotiaalla on kyllä ehkä hieman eri kuvitelmat unelmiensa perhe-elämästä kuin yhdeksäntoistavuotiaalla, jolloin tapasin unelmamieheni, Issukan. Olin joskus eräässä koulutehtävässä laittanut elämääni järjestykseen ja siellä "suunnitelmissa" luki ihan selvästi, että saan ekan lapseni kaksikymppisenä. No, oho! Silloinhan minulla oli todellisuudessa vielä se unelma-ammattikin hakusessa enkä ollutkaan enää samaa mieltä kolmetoistavuotiaan unelmista.

Sain unelma-ammattini ja lopulta myös unelmamieheni. Mutta jotain puuttui.

Ne lapset, jotka ovat aina kuuluneet haaveisiini, eivät tulleetkaan kuin postimyyntitilauksesta. Ehei. Näin jälkeenpäin on sanottava, että me selvisimme vähällä, vaikka monta, monta kuukautta saimmekin pettyä. Tästä unelmasta kun oli tullut Issukankin unelma.

Asiat eivät edenneet ihan niinkuin haaveissa, mutta saimme lopulta kaksi pikkaraista lasta. Yhtäaikaa. Isoäitini soitti minulle sairaalaan ja minä kuuntelin onnittelusanoja kuin toisessa maailmassa. Minä surin. Minä luulin menettäväni nämä jo rakkaaksi tulleet pienokaiset.



Elämä voitti, ja niinhän sitä sanotaankin, että elämä on unelma. Ja nyt sain unelmani, joskin hieman erilaisella käsikirjoituksella.

Nyt, kun me olemme saaneet Mininkin perheeseemme, meillä on kolme unelmalasta. Juu, ja tiedän kyllä, että joku tai jotkut eivät ehkä pidä lapsiamme ihan unelmalapsina, mutta sellaisia he meille ovat. Myös silloin, kun tekisi mieli lähettää heidät niin kauas kuin pippuri kasvaa.

Kaikkihan me tiedämme kuitenkin sen totuuden.

Nyt, kun moni unelma on omine kiemuroineen toteutunut, olen alkanut unelmoida matkoista, ylellisyyksistä ja itsensä hemmottelusta. Unelmaloma tarkoittaa kyllä oikein lomarypästä, jolloin saisimme lomailla sekä Issukan kanssa kahdestaan että yhdessä lasten kanssa. Olemme matkustaneet Issukan kanssa kahdestaan viimeksi vuonna 2004, emmekä ole olleet ylipäätään erossa lapsistamme yhtään yötä yhtäaikaa. En todellakaan valita, mutta jos veljeni tätä nyt lukee, niin saattaa olla, että mieluusti ottaisimme lastenhoitoapua vastaan vaikka ihan yhdeksi yöksi. Sitä on meille tarjottu ja nyt saattaisi olla jo aika järjestää ihan pieni miniloma. :)

Ihan silleen hyshys, yllätyksenä Issukalle. Joka ei kyllä tykkää yllätyksistä. On vieläkin vähän myrtsi, kun kirjaimellisesti heitin hänet muutama vuosi sitten hotelliin yhdeksi yöksi nukkumaan. Olin pakannut laukunkin valmiiksi.

Hmmm.

No, yllätys tai ei, niin mieluisaa olisi kummallekin päästä vaikka vaan yhdeksi yöksi minilomalle yhdessä.



Unelmani ovat aina olleet aika realistisia; mutta ne eivät ole olleet koskaan itsestäänselvyyksiä. Tällä hetkellä unelmoin elämäntapamuutoksesta, jonka avulla sutjakoituisin ja virkistyisin. Ja pitäisin itseni mahdollisimman terveenä. Tämä unelma vaatii täyttyäkseen työtä, joten ei sekään ihan itsestäänselvyys ole. Tätä unelmaa en voi hirveästi siirtää tai jättää oman onnensa nojaan. Ja tässäkin unelmassa on varmasti omat kiemuransa. Mutta unelma se on.

Nyt on mukissa kahvi kylmää ja nuo unelmalapseni taitavat jo kaivata minua, joten päätän tämän unelmapostauksen toivottamalla teille Oikein Ihanaa Unelmajoulua!

Ja muistutan, että elämässä on Unelmia ja Asioita, jotka tajuamme unelmiksi vasta kohdattuamme ne.

Voikaa hyvin!

Ylva

Meidän piti tänään lähteä lasten kanssa viettämään pikkujouluja Etelä-Karjalaan, mutta koska Mini ei ole kunnossa, olemmekin kotosalla. Lääkäriaika on varattu ja nyt tuli tilaisuus heittää tänne toivepostaus nro 3: oma kuva.

Tuo oma kuva on ex tempore piirretty, sitä ei ole kumitettu ja se on ihan ainut laatuaan. Sen ei pitäisi olla karikatyylinen; muttei toisaalta ihan valokuvamainenkaan. Siihen minusta ei edes olisi...

Koska olen esitellyt täällä lastenkin kättentöitä, niin olihan se aika näyttää omankin kynän jälki?

Parina viime vuonna minua on ollut vaikea saada valokuvattavaksi, sillä viihdyn paremmin kameran takapuolella. Ongelmansa kullakin, mutta jos saisin "muutaman" kilon pois, voisin jopa tunnistaa itseni kuvista... Sen enempää pureutumatta painooni ja mittoihini teen seuraavaksi historiaa ja vilautan teille hetki sitten Minin ottaman kuvan. Minun ei ollut todellakaan tarkoitus julkaista muuta kuin tuo piirretty kuva, mutta kun Mini tuli tuohon viereen ja halusi ottaa kuvan äidistä, niin ajattelin, että antaa palaa vaan. Ainahan ne kuvat voi deletoida sieltä muistikortilta...

Mini räpsi kuvia yhden jos toisenkin, mutta tuo seuraava otos on ainut, joka sinne muistikortille tallentui.

Tässä siis Minin ottama kuva minusta: aamukampaus on vimosen päälle aamukampaus... Tämän aidompaa kuvaa en voisi teille näyttääkään. (Ellen ala tehdä päivän asu-postauksia.) ;D



Heipä hei vaan!


Ps. Tämän postauksen piti olla viimeinen ennen joulua, silla alunperin aioin vilauttaa oman kuvani unelmapostauksessani. Unelmat ovat kuitenkin niin tärkeitä asioita elämässä, että niistä tulee sitten ihan oma juttunsa. Niin, että Karkki saa odotella vielä vähän... ;D

Kiitos Messille ja Karkille rohkaisemisesta tämän kuvapostauksen suhteen. Olette ihania!

Meidän jouluaatto

Jouluaatto Ralliradalla on joka vuosi taatusti erilainen, mutta on meillä kuitenkin joitain juttuja, joita teemme joka vuosi. Olemme aiempina vuosina juosseet vähän siellä sun täällä, mutta ihan viime aikoina olemme tajunneet myös pysähtymisen ilon. Siis sen, että nautimme kotonaolosta aattona.

Meillä ei ole mitään pakollisia menoja tai pakkoa noudattaa aikatauluja; Mini nukkuu toki päiväunet, jotta jaksaisi iltaan asti, mutta muuten tehdään asioita oman mielen mukaan. Kuusen tuomme sisälle aatonaattona ja koristelemme sen aattoaamuna. Sama vanha koristelaatikko kaivetaan esiin, joka on kaivettu aikoinaan lapsuudenkotonanikin. Suurin osa koristeistakin taitaa olla sieltä...

Yhtenä jouluna tonttu oli tuonut vielä koristelemattoman kuusen juurelle lapsille yhdet pienet paketit, jotka saivat sitten ajan kulumaan muka nopeammin. Tänä vuonnakin käy ehkä niin. ;)

Aattoaamun lastenohjelmia katsotaan telkkarista ja pihalle pyrähdetään tarpeen ja innon mukaan. Viime vuonna lapset rakentelivat Bionickleillä niin antaumuksella, ettei ulos edes keretty. Isovanhemmat olivat tuoneet juuri sopivaan aikaan korillisen käytettyjä roboja. :D Meillä ei ole ikinä ollut niin rauhallista ja hiljaista joulua lasten kanssa!

Koska joulusauna on mun mielestä ihan must juttu, mutta iltasaunominen tuskin onnistuisi lasten kanssa (eivät malttaisi saunoa ennen lahjojen avaamista eivätkä sen jälkeenkään), ehdotin, että tänä vuonna aloittaisimme aamuisen joulusaunaperinteen. Kaksosten ollessa pieniä vauvoja, saunoimme aattoaamuna issukan kanssa poikien aamu-unien aikaan. Kyllä siinäkin ehti.

Lounas on yleensä sitä "mankelipuuroa", eli riisipuuroa mantelilla. Tänä vuonna lapset toivovat saavansa jouluna sekä sitä että suklaakakkua, joilla meinaavat sitten pärjätä koko joulun. Illemmalla syömme kuitenkin sitten jouluruokaa, joka saattaa tänä vuonna olla kalapainotteista. Tai sitten ei. Lanttu- ja porkkanalaatikon saatan tehdä tänä vuonna itse, sillä maidottomia laatikoita en ole kaupoista löytänyt.

Ja jouluaattoonhan oli aikaa...?

Tämä stressaamattomuus saattaa kostautua, tiedostan kyllä sen. Mutta jos joulupöydästä ei löydy laatikkoruokia, niin se ei maailmaa kaada. Syömme sitten jotain muuta.

Illanhytkeessä käyn viemässä haudoille kynttilöitä ja joskus mukaan lähtee joku lapsistakin, tai koko perhe. Jos en ehdi hautuumaalle aattona, vien kynttilät sitten joulupäivänä. Yleensä käyn aattona yökirkossa, sillä silloin on totaalisen pysähtymisen ja rauhoittumisen aika. :) Muutoin vietämme issukan kanssa sohvallapötköttelemisaikaa ja napostelemme samalla jotain hyvää.

Ai niin, se JOULUPUKKI. Viime vuonna issukka lähti naapuriin auttamaan kaatuneen joulukuusen nostamisessa, mutta todellisuudessa sinne naapuriin ilmestyikin samaan aikaan "jostain kumman syystä" Joulupukki lahjoineen. ;D Hetken kuluttua samainen pukki ilmestyi lahjoineen meidän ovelle, mutta ei valitettavasti ehtinyt eteistä peremmälle. Vaikka tuskinpa lapset olisivat pukkia tunnistaneet, kun minäkään en meinan... en tunnistanut.

Tänä vuonna pukki vierailee ainakin siellä naapurissa, mutta jospa me saisimme jouluisen ukin meillekin ihan sisälle asti? Mini kyllä liimautuu minuun kuin pieni apina, sillä hän jännittää joulupukkia jo nyt...

Pikkasen tylsältä tämä meidän joulu näin naputeltuna kuulostaa, mutta tällaista se vaan on. Ei mitään hirveän juhlallista, mutta erityistä kuitenkin. Jos ei ole viinejä, on ehkä kotikaljaa. Tai jos ei ole kotikaljaa, niin sitten maitoa. ;) Ja jos ei ole luumurahkaa, niin sitten ehkä jäätelöä piparinmurusilla, suklaakastikkeella ja strösseleillä. Sellainen on meidän jouluaatto yleensä. :)

Lapset osaavat nauttia juhlista vähemmälläkin hössöttämisellä. (Mikä onni!) ;DD

Toivottavasti jaksoit lukea loppuun asti, Laura, sillä tämä oli sun toivepostaus!

Meijän kulmilla tänään

["Hyvää päivää!"]



["Kato äiti, mä en nää mitään!...KOPS ja O-HO!"]

Tässä huuhaa-postaus, Assarin toiveesta. Eli lähinnä asiaa asian vierestä ja ihan lonkalta. Oli ihan pakko napata kuva meidän hillerihiir... eiku... robotista, joka tunkee itsensä tämän tästä vaikka mihin. Aamulla sain pelastaa hänet pikkusiskonsa taaperokärryistä, joihin hän oli kuin ihmeen kaupalla jäänyt jumiin. Ja tiukassa olikin.

Ja onhan noita lukuisia muitakin paikkoja, joista tämän (ainakin kotioloissa) kalsareissa viihtyvän herrahenkilön saa alituiseen pelastaa. Mutta nyt hän taapersi sokkona huoneesta toiseen ja kolkutteli ovenkarmeja Ikeasta ostetun liitutaulutelineen kanssa.

Kekseliäs poika.

Itse vietin tänään NELJÄ tuntia kahdessa kaupassa. Tämä tuntimäärä ei kerro välttämättä suurista ostoksista; vaan siitä, että äiti osaa ottaa omaa aikaa (tai on muuten vain lahopää ja pyörii putiikissa neljätoista ylimääräistä kierrosta ahaa-elämysten perässä).

Ostin omille ja kummilapsille lahjoja ja siinä sivussa hieman myös ruokaa. Suunnitelma A oli ostaa lahjat ekasta kaupasta ja siirtyä sitten toiseen kauppaan ruokaostoksille; mutta kun aivoni ovat nyt mitä ovat, unohdin suunnitelmani ja muistin sen vasta siinä vaiheessa, kun kärryt olivat puolillaan ruokaa. No, oli pakko soveltaa ja suunnitelma B alkoikin muotoutua siinä samalla, kun lähestyin kassoja. Menisin siihen toiseen kauppaan täydentämään ostoksiani.

Ja ihan kiitettävästi täydensinkin. Ainakin sen toisen kahden tunnin edestä.

Kotiin tullessani minulta puuttui edelleen se kinkku, jonka issukka oli minulta tilannut. Ja Mini itki lohduttomana, kun äiti ei tuonnut hänelle yhtään lelua. Pojat eivät sanoneet mitään, mutta näinhän minä, että tuliaisia oli odotettu.

Että näin.

Itse seisoin kassiröykkiön keskellä ja piipitin, että joulu on tulossa ihan pian, eihän sitä nyt leluja... ja että ostinhan mä ihania lörtsyjä, joita sormensa palelluttanut sydämellinen herra kaupan pihalla möi. Niitä meidän perheen herkkulörtsyköitä!

Puuttuvat lelut unohtuivat tietenkin pian ja saunan jälkeen mussutimme tyytyväisinä omenalörtsyjä limun, pillimehun ja omenakanelisiiderin kanssa. Omenakanelisiideri ei nyt ihan sovi kyllä yhteen lörtsyjen kanssa, mutta ei meillä olla ennenkään niin tarkkoja oltu.

Väittää nimim. "Munakas ja ketsuppi ne yhteen soppii".

Nyt päätän tämän huuhaa-raporttini tähän ja menen issukan kainaloon sohvalle. Jos olen ihan villi, niin saatan juoda sen avaamani omenakanelisiideri-pullollisen loppuun; tai sitten avaan Fazerin uutuus-suklaalevyn, jossa on maitosuklaata ja paahdettuja suolaisia cashewpähkinöitä. Kumpi vai kampi?

Vai jos kokeilisi, miten hyvin ne sopivat yhteen? ;)

Saisiko olla toivepostaus?

Olen tänään googlettanut sensorista integraatiota ja yrittänyt vääntää päässäni asioita järjestykseen. Kävimme Minin kanssa hyötyliikuntalenkillä ja veimme kierrätykseen pahveja, metalleja ja lasia.

Yritän asennoitua yksinäiseen iltaan, kun issukka lähtee pikkujouluihin. Varaan aikaa iltatoimiin ja yritän vetää lapsiköörin yöunille rennolla meiningillä. Sitten tietysti seison eteisessä "asemissa" ja nakutan kuin konekivääri tulikäskyjä, kun eivät asiat etene haluttuun tahtiin... "Kaahari TUOHON, Ralli TUONNE ja Mini SINNE!" tai "Sinä peset hampaat NYT ja sinä menet vaihtamaan yöpuvun NYT ja sinä istut siinä ja olet harjaamatta sitä vessanpönttöä sillä harjalla NYT!"

No, jos nyt ei kuitenkaan.

Äidin asenne ratkaisee. Yritän siis todella olla nakuttamatta ja järjestän asiat jo etukäteen niin, että meillä olisi mahdollisuus rauhalliseen iltapalaan, vesileikkeihin suihkuttelun yhteydessä ja järjestelmälliseen hampaidenpesutuokioon. Eli kukaan ei pese hammasharjalla pönttöä. Niin, ja että voimme lukea iltasadun mukavasti sohvalla pötkötellen, eikä kukaan hirnu pää alaspäin, puoliksi sohvan alla. Tai jos hirnuukin, niin ihan vähän aikaa vaan.

Auta armias, ettei tänään tarvittaisi tulikomentoja, vaan jaksaisin olla seesteinen äiti. Vaikka kuinka ajatukset tanssisivat rumbaa päässäni ja tuntisin olevani samanaikaisesti sekä siunattu että kirottu. Sellaista se on, kun mies tekee pitkää päivää ilman selkeää työaikaa ja vaimo tuntee olevansa yksinhuoltaja. Ja kun vihdoinkin alkaa joku solmu avautua oman lapsen asioissa ja siltikin sitä epäilee, että ei tämä varmaan nyt tässä vielä ollut...

Ei ole helppoa olla tarpeeksi viisas äiti. Tai tarpeeksi hyvä vaimo. Varsinkaan, jos on sekä nakuttava äiti että nakuttava vaimo. Tai mököttävä vaimo. (Voiko sitä olla yhtäaikaa nakuttava ja mököttävä?!?)

No, näiden aatosten jälkeen ajattelin heittää ilmaan kysymyksen: Mistä toivoisit minun kirjoittavan vielä ennen joulua? Ihan uusi juttu mulle, mutta tuumasin, että jos aiheita tulisi, voisin sen toivepostaukseni jälkeen pitää pienen blogitauon. Siis ihan vaan joulutauon, en sen kummempaa.

Eli, jos sulla on mielessä aihe tai asia, josta haluaisit minun kirjoittavan, niin otan vinkkejä vastaan hyvän maun rajoissa tietenkin. Pidän itselläni oikeuden rajata aiheita tarpeen mukaan. Jos toiveita postausaiheille ei tule, niin ei se mitään. Sitten höpötän mitä mieleen juolahtaa.

Ihan niinkuin nytkin.

Rauhallista viikonloppua!

Ralliradan joulukalenterit

Tämän postauksen haluan suunnata erityisesti Johannalle muille maille, eli Omamaamansikka-blogiin. Teillä kun ei ole siellä pahemmin näitä tällaisia peruskuvakalentereita tarjolla, niin haluaisin vilpittömästi ilahduttaa sua näyttämällä Ralliradan kuvakalenterit. Kaaharikallen oman valinnan, eli Partiolaisten adventtikalenterin, näitkin jo edellisessä postauksessa. Partiolaisten kalenteri on meidän perheen vakiohankinta joka vuosi.


Tämä Minna Immosen kuvittama lämminhenkinen kalenteri on minun ja issukan ja se on kiinnitetty jääkaapin oveen. Tykkään hurjan paljon kyseisen henkilön kuvittamista postikorteistakin, sillä ne ovat yhtäaikaa sekä hieman romanttisia että hyväntuulisia. Kuin sadusta. Ostin tämän kappaleen eräästä kukkakaupasta jo isäinpäivänä.


Ralliroope sai omakseen Kaaharikallen kummien lähettämän kuvakalenterin ja kiinnitti sen heti oman huoneensa vaatekaapin oveen. Tässä saksalaisessa kalenterissa on säpinää ja paljon yksityiskohtia, joita on kiva tutkia.


Martta Wendelinin ihana joulukalenteri on Minin oma ja se on kiinnitetty jääkaapin oveen juuri sopivalle korkeudelle neidin kurkisteltavaksi. Muutama luukku on auennut jo etukäteen, mutta ei se mitään. Eikös se kuulu vähän niinkuin asiaan?

Nappasin kalenterin mukaan Prisman kirjaosastolta tyyliin "jalat ovat jo kassoilla". Nopea päätös siis, mutta mitään en kadu. ;)


Lopuksi kuva tämänaamuisesta eskarin joulujuhlasta. Ennusteet pitivät paikkansa, eli a)äiti oli tippa linssissä poikiensa esitysten aikana ja b)juhlaohjelman jälkeisistä poseerauksista karattiin nopsajalkaa piparinsyöntiin ja glöginjuontiin. Niin, ja c)meidän kamera on HIDAS.

Minähän oon siis tosi nopee, ja sillee...

Joulu on jo ovella, nauttikaa rauhassa siitä tunnelmasta!

Ylva

Kiipeä pöydälle, niin yletyt.

Meillä on kaikilla kolmella lapsella erilaiset kuvakalenterit. Saivat itse sulassa sovussa valita omansa neljän joukosta ja me saimme sitten sen jäljelle jääneen kalenterin issukan kanssa. Tämän partiolaisten adventtikalenterin ensimmäiset luukut avataan yleensä ensimmäisenä adventtina, eli aiemmin kuin muiden kalenterien luukut, mutta me teimme poikkeuksen: joulukuun ensimmäisenä päivänä jokainen avasi ensimmäisen luukun ja nuo adventtiluukut avattiin yhdessä vuorotellen vasta sen jälkeen.



Kaaharikalle valitsi tämän partiolaisten kalenterin, se oli hänelle heti selvää. Joitakin päiviä hänen valintansa sai olla sinitarralla kiinnitettynä vaatekaapin ovessa, josta jokaisen oli helppo käydä kurkistamassa luukuista paljastuneet kuvat.

Mutta sitten tapahtui jotain.



Jotta luukun saa avatuksi, täytyy (äidinkin) kiivetä pöydälle.

Elämä ilman epätavallisuuksia on (ilmeisesti) tylsää.

Mukavaa tiistaita!

[Kuusi askelta jouluun]

"Tällä tapaa voit poistaa sekamelskan kodistasi vaikka töissä työkoneella ja työajalla. [Tai kotona kotoajalla...] Helppoa!

Tässä neuvo joulusiivouksen tekoon:
1. Tee uusi kansio tietokoneeseen.
2. Anna kansiolle nimi "sekamelskan kodista".
3. Paina hiiren oikeata näppäintä poistaaksesi kansio.
4. Tietokone kysyy:"Haluatko poistaa sekamelskan kodista kokonaan?"
5. Paina kyllä-nappia.
6. Nosta jalat pöydälle, ota drinkki ja... nautiskele !

Rauhallista ja stressitöntä joulun odotusta"!

Ylva

[Kyseinen viesti tulla tupsahti sähköpostiini ystävältä, jolle lähetänkin kiitollisin ja helpottunein mielin nyt terkkuja.]

Ralliradan Keittössä

Tervetuloa Ralliradan sydämeen, eli Keittiöön. Tällä hetkellä pöydän ympärillä pelaavat Dinosaurus-peliä kolme kuusivuotiasta poikaa enemmän tai vähemmän äänekkäästi. Yksi kaksivuotias tyttö rämppää valokatkaisijaa ja yksi lähes nelikymppinen nainen yrittää väsätä rakkaalle pesueelleen elämänsä ensimmäistä Burugninpataa. Jaa, mutta nythän tuo kaksivuotias onkin jo kaivelemassa tiskialtaa sihtilukkoa...

Tiskipöytä on kaaostilassa ja hella on kaaostilassa ja sivupöytä on... No, arvaatte kyllä.

Sain hetki sitten tekstiviestin issukalta, joka tarjoutui tuomaan perjantaipizzat kotiin tullessaan. No, voi harmi, mutta kerkesin juuri saada perunat kiehumaan.

Tässä samalla väännän muuten kättä poikien kaverin kanssa siitä, laittaako hän kotimatkalleen päälleen heijastinliivin vai ei. Ja toinen kaksosistamme kuuluu mätkivän vierastamme eteisessä pehmomiekalla.

Parempi siis mennä hätiin, saatella vieraamme kotimatkalle (heijastinliivi harteilla) ja palata sitten hellan äärelle. Toivoisin todella, että Burugninpatani onnistuisi, eikä issukan tarvitse tuoda pizzaa tullessaan.

Vaikka pizzan ystävä olenkin.

Jos et pysynyt oikein perässä, niin ei se mitään. Joko täällä tapahtui taas sen sata asiaa yhtäaikaa, tai sitten olen vaan ihan mahdottoman hidas kirjuri.

Ps. Pata haisee vähän omituiselle...

Viiman keskellä

Kävin äsken puskemassa lunta sen verran, että eskarikyydittäjän auto mahtuisi pihaan. Palasin sisälle rillit huurussa ja hiki päässä, lähes pyörtymäisilläni. Luonto näyttää nyt voimansa. Kaaharikalle oli koko aamun toivonut saavansa pelata Unoa kanssani, niinpä notkahdin lattialle makuuasentoon ja nostin jalat ylös.

Voihan sitä siinäkin asennossa pelata korttia.


Pojat halusivat ulos odottelemaan kyytiä, vaikka siellä on Saankohan edes ovea auki-ilma. Lunta oli pyryttänyt oven eteen niin paljon, että sain työntää ihan kunnolla. Lumitilannetta voisi kuvata myös Tyrät paukkuu-tasoiseksi, sillä kolatessa tyrät tuntuvat todella paukkuvan. Tulee mieleen myös hieman hävyttömiä kuvauksia, mutta antaapa nyt olla vaan.

Nyt keittiössä soivat joululaulut ja minun pitäisi lähteä laittamaan ruokaa. Sen lisäksi pitäisi:
- viikata pyykkejä,
- laittaa pyykkikone päälle,
- tyhjentää tiskikone,
- siivota keittiö,
- pedata sängyt,
- kerätä tavarapaljouksia lattioilta ja tasoilta sekä
- leikkiä Minin kanssa.

Näin niinkuin ensalkuun. (Olen tosi hidas tänään, siis todella.)

Ps. Meillä laitetaan tänä vuonna "mankelit puuroon", jos on Minin joululauluun uskominen...

Mukavaa viikonlopun alkua!

Tervetuloa meille Onni ja Toivo!

[sydän ja The Ruoska]

Kipaisin äsken tähän koneelle tarkoituksenani palata pian takaisin keittiöön ruoanlaittohommiin. Jäin kuitenkin lukemaan Mussun puhelindraamaa niin ajatuksella, etten heti tajunnut, mitä ääniä olohuoneesta kuului. Tässä pikana:

- lävähdysdääniä,
- ihan kuin jotain kovaa napsahtaisi sarjana puuta päin,
- "Hiihaaaa"-huutoja,
- hervotonta hekotusta,
- "Hei, miekin haluun!"-huudon,
- "Eieiei, mie teen nyt"-vastauksen,
- lisää sarjanapsahtelua ja
- keinuhepan natinaa.

Epäilykseni heräsivät, vaikka kuinka yritin ajatella, etteivät pojat nyt...

...OTA MINUN VASTATEHTYÄ HELMINAUHAANI!!!!!

Ottivat he. Ja piiskasivat Villin Lännen Tyyliin keinuheppaparkaa sen minkä kerkesivät! Oli onni, että kerkesin väliin, ennen kuin helmet olisivat karanneet tai hajonneet. Ne pienet helmet kun ovat oikeasti PIENIÄ helmiä...

Loppuillan voin toivon mukaan olla ihan hiljaa, sillä kurkku on kuin hiomapaperia niellyt. Yhtään ei asiaa auta sekään, että issukka viestitti tulevansa tänäänkin myöhään... Meillä peräänkuulutetaan siis tänä iltana sekä Onnia että Toivoa.

Nyt lasten pariin.

Helmeilyä

Kävimme eilen Ralliroopen kanssa isommassa kaupassa lääkärikäynnin yhteydessä. Löysin sieltä ruoan lisäksi kymmenen metriä joulunpunaista helminauhaa (4,90e), joten kaappasin kärryihin ja toin kotiin. Illalla kuunnellessani Minin iltalaulantaa omassa sängyssään aloin pyöritellä helminauhasta ihan kokeilumielessä mansetteja siihen keittiön lamppuun, josta on ollut puhetta ennekin. Edellisen postauksen helmiväkerrykseeni kun en ollut ihan tyytyväinen.



Siinä ne nyt on ja siinä ne saavat toistaiseksi ollakin, sillä en jaksa niistä tämän enempää stressata. Nyt menen purkamaan sen eilisen helmiaskarteluni ja (koska minulla on tällä kertaa hyvin vahva visio siitä, mitä haluan) menen tekemään uuden sydeemin ihan muualle. ;)

Äiti on löytänyt uuden harrastuksen. ;D

Ps. Ralliroope kirjoitti eilen kiitoskirjeen, joka löytyi tonttupostilaatikosta, eli terassin ovimaton alta: "KITOS TONTUT KUN ANNOTE NÄMÄ PIPARIT NITÄ LÖTY KUSI MATOLT ALTA KITOS" Olen aivan NIISK. :)

Tänä aamuna ohjeistin lapsia ennen eskariinlähtöä: "Elkää sit lumetko itteänne." Hetken päästä vilkaisin ohimennen ulkona odottelevia lapsiani. Yksi möyri polvillaan syvällä lumihangessa ja toinen kyyditsi kolmatta talon suurimmalla lumikolalla. Ensin hymähdin tyyliin "no, mitäs mä oikein sanoin äsken", mutta sitten jäin katsomaan lasten ilmeitä ja näin siellä iloa, riemua ja intoa. Kaiken sen uuden lumen keskellä. Tuli hyvä olo.

Mitäs siitä, jos ovat vähän lumisia.

Nuo lumiukot löysivät tänäaamuna terassin ovimaton alta kuusi joulupiparia. Keksivät hyvin nopsaan, kuinka monta kukin lapsista saa. Meillä on tapana kirjoittaa joulupukille kirjeet itsenäisyyspäivänä ja ne jätetään aina terassin ovimaton alle pilkistelemään. Tänä vuonna tilalle oli jätetty joulunamien sijaan pipareita, mikä liittyy jotenkin myös äitiin, huonomuistisuuteen ja kaupassakäyntiin.

Mutta ei siitä sen enempää. (Piparit maistuivat nekin, vaikka olivat kuulema melko tutunnäköisiä...)

Vietyämme pojat eskariin jatkoimme Minin kanssa kaupungille ostamaan lisää joulukorttitarvikkeita. Kimalleliimaa on tullut käytettyä oikein runsainmäärin, joten uhkakuva kolmesta valmiista kortista kolmenkymmenen sijaan uhkasi siis toteutua.

Jotenkin siinä vaan kävi niin, että kimalleliiman lisäksi mukaan tarttui vähän muutakin. Esimerkiksi kuparilankaa ja helmiä. Luulin saavani noilla kuvan tykötarpeilla halvemmalla (mutten toki helpommalla) keittiön lamppuun ihan kivat jouluiset mansetit...

Tällä hetkellä näyttää uhkaavasti kyllä siltä, että tarvikkeet loppuvat kesken ja on aika lähteä uudelleen sinne askartelukauppaan. Sitten voidaankin kysyä, että olisivatko kaupan valmiit mansetit tulleet halvemmiksi JA paremman näköisiksi...

Tervetuloa ralliradan sykkeeseen mukaan, Helminea!

Tehokas vai järkevä?

Mini nukkuu, Kaaharikalle katselee elokuvanloppua ja Ralliroope on issukan kanssa jalkapallotreeneissä. Minä jahkaan kahden välillä, ruvetako iltapäiväkahvin jälkeen imuroimaan, pesemään lattioita ja siivoamaan vessoja; vai lähdenkö muun poppoon kanssa pulkkamäkeen.

JOS jäisin siivoamaan, saisimme nauttia siisteydestä ja sen tuomasta hyvästä olosta. JOS taas lähtisin pulkkamäkeen, saisimme rymytä koko perheen voimin YHDESSÄ. Harvinaista herkkua, joka houkuttelee ihan hurjasti.

Ollako siis tehokas vai järkevä?

Aamulla siivosin keittiöstä tavararöykkiöt pois ja laitoin vihdoinkin joulukapan ikkunaan. Meillä on ollut yli kymmenen vuotta samat vihreät jouluverhot kapalla sekä ilman, joten johan se olikin aika vaihtaa väriä ja verhoja. Ostin punaisen sydämellisen kapan kympillä alennuksesta.

Nyt tuoksuu kahvi jo nenään. Pannu on kuumana ja kahvittelemme heti, kun futarit tulevat. Ja täytyypä tässä suitsuttaa sitäkin, että on se vaan hienoa, että valmistorttutaikinaa saa maidottomana. Niin kätevää, että... ;)

Mukavaa lauantai-iltaa teillekin!

(Taidan lähteä sinne pulkkamäkeen.)

Ps. Tervetuloa lukijaksi, Suvi!

Oisha se pitäny tietysti tietää...

[ja näistä askarrellaan]

...että kun nuiden kloppien kanssa lähtee kaupungille ostoksille, niin sieltä palataan häntä koipien välissä pikapikaa takaisin. Eli taas on tiedossa purkautumista.

Tämä oli jo toinen viikonloppu, kun olin ajatellut lähteväni ihmisten ilmoille tekemään sekä joulukorttiaskarteluostoksia että ostamaan ehkä myös muutaman joululahjan. Yksin. Tukka puhtaana.

Löysin itseni kirmaamasta pihalla käynnissä puhkuvaan autoon, muun perheen odottaessa siellä autossa kuhnivaa perheenäitiä. Pipo kainalossa ja... tukka likaisena. Olen tainnut ennenkin kirota sitä, että tukka likaisena minun ei pitäisi lähteä mihinkään. Huono karma nääs, tai jotain.

Pääsimme keskustaan ja autosta ulos. Pojat halusivat lähteä issukan mukana optikolle ja minä lähdin Minin kanssa askartelukauppaan. Siellä me kiertelimme, hiplailimme pussukoita ja tarra-arkkeja, mussutimme tarjottuja suklaakarkkeja ja askartelimme kuusenkoristeen. Päästyämme kassalle issukka soitti ja vähän ajan päästä meluava poikajoukko törmäsi sisälle kauppaan.

Jaahas, että tällä tyylillä mennään.

No, nappasin toisen pojan mukaan ja menimme vaatekauppaan. Sillä aikaa toinen pojista lähti issukan kanssa suksikauppaan. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kumpaakaan poikaa.

Kun hihhuloiva kuusivuotias isänsä kanssa saapui kohta sinne vaatekaupan kassalle, alkoi mulla nousta ärsyyntymispisteet huimiin lukemiin. Miesväki poistui pihalle ja issukka laski villikot lumikasan päälle päästelemään tallikaasuja. Oli kuulema mennyt noin neljä sekuntia, kun toinen tuuppasi toisen maahan ja heitti vielä jääkokkareella perään.

Auta armias sentään.

Arvata saattaa, että kaikista hienoista (siis ihan sellaisista muka toteuttamiskelpoisista) suunnitelmista huolimatta pakkasimme perheen autoon ja karautimme kotiin. Takapenkiltä kuului kuorossa huuto: "Ei kotiin, ei taho kotiin!"

Ja perheenäitillä nousi savu päästä.

Lounaan jälkeen karautan takaisin kaupunkiin. Tällä kertaa (vihdoinkin) yksin. Pipo syvällä päässä ja tukka likaisena. Mutta ihan yksin.

Kaksi listaa

Kahvikupin kanssa tässä viivähtämässä. Piti tulla varmaan valittamaan jotain, mutta en tiiä viittisinkö sitä sittenkään. No, jos vähän:

- hartiat ja niska on jumissa neulomisesta,
- issukka tekee töitä (mun mielestä ihan liikaa),
- huomaan olevani erakko,
- niinpä olen vain kotona ja viivyttelen kauppaankin menoa,
- niinpä meillä ei ole oikein ruokaakaan kaapeissa,
- kaksoset tappelevat koko ajan,
- tukka on likainen ja
- ystävällä on paljon surua ja murhetta enkä tiedä miten auttaa,
- tunnen oloni saamattomaksi.

Pakko pistää tähän paikkaan piste.

Sen sijaan yritän nyt aatella pikkasen myönteisemmin:

+ lapset hieroo hartioita kyllä mielellään jos pyytää,
+ viikonloppuna issukka ei ehkä tee töitä,
+ laitoin yhden tekstiviestin äsken,
+ aion lähteä Minin kanssa kävellen kauppaan, kun pojat on eskarissa (saan myös hyötyliikuntaa!)
+ sitten meillä on ruokaa taas kaapeissa,
+ kaksoset tarvitsevat vanhempiensa seuraa ja annan sitä kohta sohvalla,
+ kun olen ensin käynyt pesemässä tukan,
+ taidan kirjoittaa illalla kirjeen ystävälleni (ihan OIKEAN kirjeen),
+ tämän jälkeen tunnen itseni vähemmän saamattomaksi.

Tämäpä auttoi. Ja nyt menoksi...

Valonpilkahduksia päiviinne!

Houkutuksia

Aamulla kuultua, kun äiti oli vielä melkein untenmailla ja lapset olivat linnoittautuneet sohvalle lastenohjelmia katsomaan:

- Hei Kaahari, mennäänkö ja otetaan piparit?
- No ei, tai mie kerron äitille!
- Muistaks sie eilen...
- Nii...
- Otetaa nytkii!
- Joo!

Tässä vaiheessa äiti alkoi "heräillä" ja kömmittyään ylös vällyjen välistä hän löysi jälkikasvunsa tyynen rauhallisina sohvalta.

Pokka piti. Kaikilla.

***

Eilen meidän keittiön pöydän äärellä oli neljä lasta koristelemassa pipareita ja mökkejä. Poikien kaveri tuli juuri sopivasti hommiin mukaan ja sai koristeltavakseen piparkakkuja. Ja arvata saattaa, että jokunen namu livahti meidän lapsilla mökkien sijaan myös suukkiin... (Kaveri on karkkilakossa ja lakko piti.) ;D

Kaaharikalle nautti luovasta työskentelystä silminnähden ja "maalasi" yhden seinän kokonaan sokerikuorrutteella. Hän selvitti ja perusteli jokaisen työvaiheen ja keksi uusia tapoja sommitella materiaalia.

Ralliroope koki ensin oman työnjälkensä jotenkin huonommaksi kuin toisten ja meinasi heittää hanskat tiskiin heti alkumetreillä. Onneksi kokosi itsensä ja osasi nauttia hänkin sekä työskentelystä että työnsä jäljestä!

Ja tuo Mini, eipä uskoisi, että mökki on hänen ensimmäisensä, sillä katsottuaan ensin mallia pojilta hän tiesi heti, miten naminsa halusi asetella. Minä laitoin sokerikuorruteliiman ja hän tökkäsi namit paikoilleen. Siinä oli hommissa vähän niinkuin muurari ja hanslankari?

Nyt pitää palata sorvin äärelle, sillä kohta täällä vilahtelee yksi nakupelle ja kaksi taistelukoiraa...

Joulupuuhastelut on nyt aloitettu

Ensimmäisenä adventtina alkoivat meidän perheen jouluvalmistelut ulkovalojen säädöillä ja kynttelikköjen esiintulolla. Ja sitten oli ihan pakko kaivaa pakastimesta piparkakkutaikinaa ja syöd... (eiku) leipoa muutama joulupossu, tähti ja sydän. Tosin täytyy tunnustaa, että jossain vaiheessa kävi ihan vähän kyllä mielessä, että olisipa noloa, jos äiti tukehtuisi ahneuksissaan raakaan piparkakkutaikinaan vähän sen jälkeen, kun on ensin säännöstellyt omien pikkunasujensa taikinanmaistelua...

Ihan siis kokemuksen rintaäänellä opastankin nyt, ettei saa ottaa liian isoja maistiaispaloja siitä ihanasta piparkakkutaikinasta (joka meillä oli siis hyväksi havaittua valmistaikinaa).

Muotoilimme myös kolmen pienen piparkakkutalon osat ja nyt sitten odottelemme, että saan aikaiseksi koota ne sulalla sokerilla. Mielellään ilman palovammoja. Ja koska meidän talojen katot katetaan aina karkeilla, niin niitäkin pitäisi varmaan käydä hakemassa.

Kuten huomata saattaa, meillä mennään hieman löysin rantein näiden jouluvalmisteluiden kanssa. Toivoa sopii, että rento meininki jatkuu ihan jouluun asti (tai jopa sen yli); ettei synny mitään viimehetkenpaniikkia...

Nyt toivotan mukavaa viikkoa kaikille ja menen lasten kanssa katsomaan lastenohjelmia. Aloitin eilen "Ehkä Pienen Joululahjan" neulomisen, jota voisin siinä samalla jatkaa. Sen enempiä en taida nyt kertoakaan, sillä se on vähän niinkuin Tonttujuttu. ;) Jos se ei valmistu ajoissa, niin annan lahjan sitten vaikka tammikuussa...

Meillä askarrellaan pian

Alan pikkuhiljaa herätä jouluun ja sen vaatimattomiin valmisteluihin. Ostin tänään ekat käärepaperit ja nauhaa, sllä lähipäivinä paketoimme lasten kanssa yhdessä isomummon sukat. Tekisi mieli neuloa lämpöisiä lahjoja kummilapsillekin, mutta se taitaa jäädä haaveeksi vain, sillä niska ja hartiat ovat jo nyt jumissa. Niihin valmisteluihin olisi pitänyt herätä jo aiemmin.

Koska lapset nauttivat silminnähden askartelusta, aloitamme korttipajan hommat varmasti ihan pian. Jääpi nähtäväksi, millaiset tervehdykset tänä vuonna lähtevät matkaan, sillä mitään tarkkaa ideaa mulla ei ainakaan vielä ole... Voi olla, että jos laitan materiaalit vain pöytään ja annan silkalle luovuudelle sijaa, niin niistä tervehdyksistä tuleekin sitten sen luokan korkealentoisia tuotoksia, että

a) ne eivät mahdu kirjekuoriin,

b) niitä osaavat käsitellä vain luojansa itse,

c) materiaalit riittävät vain kolmeen korttiin kolmenkymmenen sijaan...

Luova saa olla, mutta tietyissä rajoissa kuitenkin. Meillä se luovuus voi olla tuon Kaaharikallen kanssa sitä, että (kaikki) paperilumihiutaleet viritellään verhotangon toiseen nuppiin nipuksi. Tai piirretään lyijykynällä seinälle karttaa muistuttava, tarkkanäköinen vekotin. Tai sidotaan kaikista mahdollisista langoista ja nauhoista, joita vain satutaan löytämään, erilaisia lukituksia tai putkistoja kulkemaan ovenkahvoista nuppeihin tai ikkunankahvoihin.

Selvää tiedemiehen ainesta, eikö?

Ja minun pitäisi äitinä yrittää ymmärtää näitä ideoita ja keksintöjä, vaikka mieli tekisi antaa huutia kaikille (rumille) viritelmille. Nii-in, sanon sen tässä nyt ihan julkisesti, vaikka voihan se tulla sekin päivä, kun saan olla totisesti ylpeä lapseni keksijänurasta. Urasta, joka ei voi kylläkään toteutua parhain päin ja ilman kasvukipuja, jos äiti tyrmää keksijänalun hurjan hienot viritelmät ja kyhäelmät.

Yritän tässä nyt sitten löytää hyvän tasapainon sallivuuden ja rajojen välille. Että voisin olla yhtäaikkaa sekä salliva ja kannustava että rajoittava ja ohjaavakin. Jotta ne kortit, esimerkiksi, mahtuvat sinne kirjekuoriin.

Vai pitääkö ostaa ISOMPIA kirjekuoria? ;)

Luovaa ja tunnelmallista viikonloppua teille!

The Puhallus

Tänä aamuna söimme aamupalan kynttilänvalossa sähkökatkoksen takia. Minusta se oli tunnelmallista ja lapsista JÄNNITTÄVÄÄ. Kaaharikalle alkoi penkoa kaapista leivinpaahdinta, mutta ymmärrettävistä syistä leivät jäivät paahtamatta.

Sähkökatkos oli hyvä syy jättää siivouspäivä väliin ja keksiä kaikkea muuta kiinnostavaa puuhaa, kuten kynien teroittamista. Myöhemmin naapurintytöt tulivat maalaamaan vesiväreillä ja leikkimään.

Tunnelma on vaihtunut tänään kuin vuorovesi konsanaan. Siinä vaiheessa, kun Mini oli käymässä päiväunilleen ja Norsu-UniKaveria ei löytynyt mistään, nousi ärsyyntymiskäyräni alaviivoilta yli marginaalin. Ja kun olin katsonut "kaikki paikat" useaan otteeseen, uhkasin kovaan ääneen kirota koko norsun piilottajan. Norsutinta ei ole löytynyt tähän hetkeen mennessäkään ja Mini nukahti unilleen tassuttamalla, kuhmu päässä. En siis todellakaan kokeillut paremman puutteessa nuijanukutusta, vaan typy iski takaraivonsa sängynreunaan silkan riehunnan päätteeksi. Siis riehunta loppui pään kolahtamiseen ja väsyneen tytön nikotusitkuun sylissäni.

Itkeä tuhersin minäkin tässä jokunen ilta sitten, mutta sillä kertaa silkasta äidinylpeydestä. Ralliroopelta oli lähtenyt aiemmin päivällä hammas ja koska mokoma pikkuhamppi putosi ulkorappusten laudoitusten väliin, keksi poika kirjoittaa kirjeen Hammaskeijulle. Pyysi paperia ja kynän ja alkoi raapustaa. Hammas lähti sellaisessa epämääräisessä tilanteessa, jolloin Kaaharikalle potkaisi ja Ralliroope PUHALSI. Ja sen puhalluksen seurauksena se pikkuhammas siis putosi...

No, tuo Hammaskeijulle osoitettu kirje päätyi jossain vaiheessa iltayötä käsiini ja kun luin sen, aloin itkeä kuin ylpeä äiti konsanaan. Poika, jonka olin luullut vain "kirjoittavan", oli todella KIRJOITTANUT. Siellä oli ihan oikeita sanoja ja sanojen välissä oli selkeät välit. Kirje alkoi sanoilla: " HYVÄ HAMAS KEIU..." Ralliroope pyysi kirjeessään hartaasti Hammaskeijua antamaan ansaitsemansa rahat, vaikka hammas olikin kateissa.

Ja rahat tulivat.

Kaksi päivää sen jälkeen putosi toinenkin hammas, tälläkertaa silloin, kun Herra Harvahammas PUHALSI Minin päälle syystä tahi toisesta. :)

Ps. Tervetuloa lukemaan seuraavan PUHALLUKSEN seuraamuksia, Heli!

(Mitenhän nuo kappalejaot nyt puuttuvat tuosta esikatselusta?... Tässä raakatekstissä ne ovat ihan oikein.)

Seikkailu keskellä päivää

Aamuisen ulkoilun jälkeen piti keksiä jotakin mukavaa tekemistä ennen ruokaa. Mini halusi sylitellä ja niinpä retkahdimme hetkeksi sohvalle höpöttelemään. Siinä jutustellessa iski askartelukärpänen ja oli ihan pakko hakea maalausvehkeet kaapista.

Syntyi sinisiä ja punaisia taideteoksia. Ja niitä, joissa oli paljon eri värejä. Äidin oli ihan pakko puuttua peliin ja jättää oma jälkensä yhteen taiteilijatyttärensä paperiin. Ei mahtanut mitään!

Tyttären taikoessa lisää äiti seikkaili maailman ääriin...


...palatakseen taas kohta maanpinnalle ja ruoanvalmistushommiin.


Lasten taideteoksissa on voimaa ja mahdollisuuksia. Ne voivat viedä meidät mihin tahansa ja tuoda meidät takaisin paljon oppineina.

Ps. Kuvat eivät anna oikeutta maalausten väreille.

Haasteen loppuraportti

Sadan tavaran haaste on päättynyt ja lista on valmis. Siitä huolimatta hommat jäivät niin pahasti kesken, että savotta jatkuu. Ihan hyvä niin. Tässä listan antia:

1. Risa "pärekori" pyykkipojille, josta ei korjaamallakaan saa sellaista, että pojat pysyisivät kyydissä.

3. Neljä kulahtanutta sydänmukia.

18. Huonokuntoisia ja osin parittomiakin lapasia, sormikkaita ja villasukkia roskiin. Ilmeisesti niitä oli säilytetty askarteluja varten, mutta nyt ne saivat kirjaimellisesti kenkää.

26. Olkkarin kaapista vanhoja lehtiä, kirjekuoria ja turhia papereita paperinkeräykseen.

40. Puisen junaradan risoja kiskoja 3kpl.

42. Muovisen tuolin risat jalat.

100. Ammattijärjestön jäsenkortteja vuosilta 2005-2006 ja 2007-2009.

Siinäpä nuo teidän antamat numerot ja niitä vastaavat romppeet.

Haasteen aikana siivosimme varastoa, kodinhoitohuonetta, vaatekaappeja, lastenhuoneita, olohuoneen kaappeja ja laatikoita sekä keittiön ruokakaapit. Varmasti toiset sata tavaraa jäi kirjaamatta, mutta jos tämän haasteen tarkoitus oli saada aikaiseksi toimintaa, niin siinä ainakin onnistuttiin.

Ja, ennen kaikkea tuli mieleen, että miksi kumman syystä olemme säilöneet ihan turhiakin tavaroita laatikoihimme... siis ihan hölmöä pikkusälää. Lisäksi olen kauhistunut muovirojun määrästä.

Osan tavaroista laitoimme roskikseen, veimme jäteasemalle, poltimme, kompostoimme, veimme kierrätyspisteeseen, annoimme tutuille tai lahjoitimme muutoin eteenpäin. Poikien yksi suurimmista lahjoituksista oli automatto MLL:n perhekahvilaan muutaman pikkuauton kera. Meille jäi vielä toinen matto ja tämä oli siis tarpeeton.

Tämä haaste oli vasta alku ja pintaraapaisu. Sen lisäksi, että mietimme, mihin annamme osan tavaroistamme, voimme kyllä miettiä, mitä ylipäänsä kotiimme enää tuomme.

Pistän haasteen eteenpäin. Ota koppi!

Isomummon villasukka ja haaste lukijoille

No niin, tässä se on, (melkein) Kaaharikallen suunnitelman mukainen Design-sukka isomummolle. Tuo kärkeä edeltävä kirjoneuleosio oli haastava ja helpotin sitä jonkin verran. Niinpä se näyttää vähintäänkin hölmöltä suunnitelmaan nähden, mutta näillä eväillä mennään.

Nyt neulon vielä toisen sukan ja vahingo(i)sta viisastuneena yritän pitää neulomuksen kaukana perheemme toisesta innokkaasta käsityön harrastajasta. Siis Ministä, joka pihisti puikkojani useampaan otteeseen...

Ja koska sadan tavaran haaste alkaa olla kohdaltani tehty, haastan sinut mainitsemaan yhden luvun per viesti ( väliltä 1-100) kommenttilaatikossa. Seuraavassa postauksessa (jos lukuja on tipahdellut) kerron sitten julki sen tavaran, jonka numero on viestissä mainittu.

Eli, jos saan sata viestiä, joudun todennäköisesti paljastamaan koko rojumäärän. Ja jos en saa yhtään viestiä, en myöskään paljasta tavaran tavaraa. ;)

Mukavaa viikkoa sulle!

Isi on makkara.

Mini, kaksi ja puoli vuotta, istuu sohvalla polvi-istunnassa ja näpertelee äitinsä neulomaa villasukkaa. Neulomus on vielä päättelemättä, niinpä tyttö istuu ja "neuloo" sukkaa langanpätkillä. Sohvalla istuvat myös tytön isä ja äiti, joista ensimmäinen kanavapujottelee ja jälkimmäinen neuloo (hänkin, mutta puikkojen kera).

Yhtäkkiä pimu tokaisee:

- Äiti on rrakas.
- Isi on makkarra.

Sohvalla olijoiden uteliaat katseet kohdistuvat nyt "neulovaan" tyttöön, joka jatkaa hommiaan yhä katse omassa neulomuksessaan.

Asia on harvinaisen selvä.

Älä laske päin rattikelkkaa!

Todennäköisesti piipahdan tässä vain ihan äkkiseltään. Sain Minin nukkumaan hetki sitten ja koska olen Tylsä Äiti, pistin pojatkin pötköttelemään. Syinä tähän 1)itkuinen ja 2) levoton poika. Ainakin toinen sammahti jo.

Issukka on pikkujouluristeilyllä ja palannee iltasella. Kävimme eilen illalla kaupassa ostamassa herkkuja, nukuimme aamulla myöhään ja palastelimme aamupalaa kauan. Ulos lähdimme myöhään, mutta ehdimme silti:

- kävellä pulkkamäkeen,
- laskea suoraan päätä rattikelkan päälle,
- satuttaa korvan,
- laskea lisää,
- pitää hauskaa,
- leikkiä junaa (jossa äiti on veturi ja kolme sankaria pulkkineen ja kelkkoineen ovat matkustajavaunuja),
- temmeltää naapurikavereiden pihalla,
- tapella nyrkit pystyssä,
- joutua jäähyille,
- hölkätä kavereiden kanssa,
- kiusata tyttöjä,
- humpsahtaa kelkan kyydistä,
- vaatia syliä,
- paeta paikalta,
- tehdä pannaritaikina,
- syödä karjalanpaistia aurinkomuussilla,
- mököttää, kun muussi loppui kesken,
- laittaa pannari uuniin,
- valmistautua päiväunille,
- lähettää issukalle tekstiviesti,
- ottaa se pannari pois uunista,
- lukea kirjoja ja
- sammahtaa päiväunille joko mököttäen tai ihan hyvillä mielin.

Iltapäiväkahvien ja pannarin jälkeen saamme ehkä viettää elokuvailtapäivää ja jos oikein hyvin käy (ja taivaan merkit ovat suotuisat, toisin sanoen lapset ja äiti nätisti), niin voimme jopa lämmittää saunan.

Näin olen luvannut. (Olen myös luvannut, etten syö lasten nameja, sillä Ralliroope oli nähnyt eilen aiheelliseksi piilottaa omat karkkipäivänaminsa omalta äidiltään...)

Mukavaa viikonloppua!

Ps. Suosittelen kaikille mäenlaskua, myös aikuisille! Se on valtavan hauskaa, jollei vaan laske päin rattikelkkaa...

Lumikolan pelastusoperaatio vaati hartiavoimia

[kuva viime talvelta, kun sitä lunta oli tosi paljon!]

Jippii, meillä on lunta!

Lapset ovat intoa täynnä ja onhan se mahtavaa, kun voi hommailla hangessa ja laskea liukurilla pienimmistäkin mäistä.

Issukka vaan oli laittanut lumikolan sellaiseen paikkaan, että vietin eilen puoli päivää ihmetellessä, kuinka kummassa saisin sen käyttöön. Se oli siis puupinon ja tukirimojen välissä niin, ettei sitä parhain päinkään saatu pois, edes naapurin avustamana. No, sitä on ollut liikkeellä muissakin perheissä kuulema, että lumikolat ovat jossain "hyvässä tallessa". Miehet ja heidän aivoituksensa...

Siis, ensin tuo kolarumilus on KOKO KESÄN autokatoksessa ripirinnan auton kanssa niin, että sillä voisi ruveta hommiin minä hetkenä tahansa. Vaikka juhannuspäivänä. Ja sitten, kun lunta tulee ja sitä on aika ruveta pökkimään, niin lumikola on viritelty jumeksiin. Siinä se kola nökötti ja minä nökötin takaisin.

Kunnes illalla iski hervoton sudenraivo ja OTIN sen lumikolan sieltä rimojen ja puuklapien välistä hartiavoimin. Niin lapsellista, mutta niin kyllä ihan mua. Melkein otin kuvankin siitä kolasta siellä ahdingossa, mutta kun se sisu iski, niin ei siinä sitten mitään kameroita sisältä haettu.

Sanoinpahan vaan issukalle sitten myöhemmin illalla, että siinä sitä on oikein insinöörien taidonnäyte huipussaan. Tällaisen piiloblondin taidonnäytteistä ei sitten puhutakaan mitään... ;)

Pääkallo kirjaimellisesti räjähtää?

"Mitäs tohtori suunnittelee? Tee värinvaihtokokeiluja ajamalla omat Color Shifters-autosi tämän hullun tiedemiehen laboratorion läpi. Jos auto jää loukkuun tohtorin hammaskalustoon, ei huolta! Pelasta se käyttämällä jättikokoista luurankokättä - yksi napakka isku ja luurangon kallo kirjaimellisesti räjähtää!"

Pääkallo?

Räjähtää?

Ikäsuositus +4-vuotta?


Oletteko huomanneet mainostajien suoltavan väkivaltaa ihannoivaa tekstiä? Ja kuinka lelutehtailijat rakentavat jotain niin kuvottavaa, kuin pääkallon, joka on tarkoitus murskata.

Siis lasten on tarkoitus murskata ihmisen pääkallo.

Hurraa!

Ihan oikeasti. Ostaako joku hullu näitä omille lapsilleen? Tai kummilapsilleen? Olen monistakin asioista sitä mieltä, että ihmisillä on oikeus erilaisiin mielipiteisiin ja asioilla on puolensa ja puolensa. Mutta tästä väkivaltaa ihannoivasta lelusta ja sen mainonnasta olen yhtä ainoaa mieltä, enkä hyväksy sitä puoltavia lausahduksia millään tavalla.

Eli jos joku näkee tuossa lelussa ja sen mainonnassa jotain lapsen kasvua ja kehitystä edistävää ja ylipäänsä hyväksyttävää, niin siitä vaan kertomaan. Minä en sitten vaan usko. Ja turha tulla väittämään, että lapsi oppii pääkallolla leikkiessään voimankäyttöä tai tarkkuutta saati värioppia. Niitä voidaan harjoitella vaikka ihan palloilla vaan, yhdessä vanhempien kanssa. Ja jännitystä saa lapsen elämään muullakin tavoin kuin pistämällä heidät murskaamaan pääkalloja.

Vai onko joku jotain muuta mieltä?

Torkkupeitto niskassa

Täällä ollaan niin käsittämättömän väsyneitä, että voiko tämä edes olla tottakaan. Epäilen suuresti ulkoilun ja liikunnan puutetta sekä jonkintasoista kaamosmasennusta. Jos olisin karhu, nukkuisin varmasti jo talviunta.

(Mutta kun en ole.)

Tänään oli Kaaharikallen neuvolakäynti. Jos myönsinkin olleeni aiemmin pyörällä päästäni, niin nyt olen vieläkin enempi. Itse otan nyt tietoisestikin vähän etäisyyttä kuultuihin juttuihin ja toivon, etten kuule vastaisuudessa keneltäkään jossittelua tai kysymystä, miksi vasta nyt.

Enkä halua ruveta syyttelemään itseäni (tai ketään muutakaan) tai analysoimaan menneitä. Tökin jo aikani muurahaiskekoa turhaan; jos nyt vasta alkaa kuhista, niin minkä minä sille voin?

Olen edelleen vain äiti.

Ja nyt menen antamaan vähän syliä ja välipalaa yhdelle karhunpennulle, joka murisee tukka pystyssä olohuoneen sohvalla.

[kuva viime talven reissulta]

"Meillä asuu hauska isi..."

"...Mä pelaan isin kanssa donkki konkkii ja viidakkokirjaa."

"Iskä välillä antaa luvan pelata telkkaripeliä. Isi on hauska. Isi tykkää mopoista. Se on ostanu jo uuen. Onnea isi!"

"Isi on hasssu."

Kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, että meidän issukka on hauska ja hassu. Valokuvakansioita äsken hetken selanneena voin vakuuttaa, että myös issukan lapset ovat melkoisen hassuja. Kaikki kolme.

Eivät ole omenat kauas puusta pudonneet... =D

Hassunhauskaa isänpäivää ja tulevaa viikkoa!

(Tuon kuvan valitsin häthätää arkistosta siksi, koska sekin on hassu ja pojilla oli näemmä tosi hauskaa keskenään. Tästä päivästä ei ole kuvia, kun en ehtinyt kameran kanssa heilumaan. Tai no, yhden kuvan nappasin, kun Neiti Riskialtis oli menossa nukkumaan pipo ja veljensä pyöräilykypärä päässä... Näin meillä.)

Kasvispihvit

Tänään oli aika taikoa ruokaa tyhjästä. Onneksi olin saanut Jonnalta Nurjat-blogista muutama päivä sitten vinkin hyvistä kasvispihvistä. Pikkasen sävelsin (jälleen) omiani, mutta hyvää tuli niinkin. (Kuvasta puuttuvat perunat, mutta laitoin niitä jopa ihan kolmin kappalein.)


Kaaharikalle söi ainakin viisi pihviä ja oli ihan onnessaan. Ralliroope maisteli hillitymmin ja Mini maistoi urheasti muutaman haarukallisen.

Kiitos Jonnalle hyvän ohjeen jakamisesta, kokeilen vielä joskus näitä sillä Feta-juustollakin...

Ja hyvä niin.

Torstaina illalla olin aivan väsymyksen pyörryttämä. Minuuttiaikataululla edennyt iltapäivä ja ilta riitelevien pojankloppien kanssa oli imenyt voimani ja mielessäni oli jo käynyt jättää käsityötapaaminenkin väliin. Olisin voinut sen sijaan kömpiä kahdeksi tunniksi paksun täkin alle nukkumaan, kuin karhu talviunta.



Paitsi, ettei se olisi onnistunut. Ei edes korvatulpat korvissa. Ei meillä.

Niinpä etsin pikaisesti muutamat päättelemättömät villasukat, sakset ja parsinneulan, tungin ne Anttilan kahisevaan pikkupussiin ja hilppasin hieman myöhässä naapuriin. Hätätapauksessa voisin nukkua sielläkin, ajattelin.

En nukkunut, mutta päättelin sukat ja nautin hyvästä kahvista, ihanista kekseistä ja mukavasta seurasta. Selailin jouluisia lehtiä ja kirjoja ja kuuntelin neulovien naapureiden jutustelua.

Käsityötapaamisessa keskusteltiin kaksosvauvoista ja siitä, kuinka kukaan jolla ei ole kaksosia, ei voi tietää mitä se on, kun on pienet kaksosvauvat hoidettavana. Voi luulla tietävänsä, muttei tiedä kuitenkaan. Rankasta iltapäivästä johtuen en jaksanut paljon omia kokemuksiani jakaa, mutta kuuntelin kyllä.

Ja kyllä, meilläkin elettiin sumun keskellä, pölypallojen ja tiskivuorten kanssa; jos ei sulassa sovussa, niin ripirinnan ainakin. Keksittiin mitä kummallisimpia keinoja saada pulloruokinta onnistumaan yksin kahden vauvan kanssa yhtäaikaa niin, että röyhtäyttäminenkin onnistui yhden käden tekniikalla. Tyynnyteltiin kahta vauvaa yhtäaikaa ja työnnettiin tuplavaunuja vähintään neljä tuntia päivässä. Meillä ne sumuiset vuodet ovat ohi, mutta jotkut elävät niitä paraikaa. Ihanaa, jos heillä on hyviä ystäviä ja auttavia käsiä helpottamassa arjesta selviytymisessä. Joskus sitä ei kaipaakaan muuta, kuin että saisi nukkua hetken keskellä päivää tai laittaa ruoan keskeytyksettä. Tai että saa ihan vain käsiparin avuksi vauvojen hoidossa. Pienistäkin jutuista voi olla käsittämättömän suuri apu.



Kahdeksan jälkeen tulin kotiin ja löysin Minin lukemasta iltasatua issukan kanssa, Ralliroopen omasta huoneesta ja Kaaharikallen nukkumasta olkkarin sohvalla. Kannoin pojan omaan sänkyyn, suukotin ja peittelin vällyjen alle. Meidän hippiäisen, joka oli syntyessään kuin kuivan kesän orava ja joka päätti melko heti syntymänsä jälkeen pitää vanhempansa melkoisen kiireisinä yhdessä veljensä kanssa. ;)

Ja hyvä niin. Kaikesta huolimatta.

Ihmemiehetkin väsähtävät joskus.

Pienten lasten isit ovat kuulema kovia tekemään töitä. Tekevät pitkiä päiviä ja saattavat olla matkatöissäkin vaihtelevasti. Elättävät lapsensa ja rouvansa. Ovat kuin puun ja kuoren välissä, tiedän. Tekevät kaikkensa, jotta pesue saisi hampaat leivänkänttyyn kiinni. Ovat tunnollisia puurtajia, sillä jos ei ole, niin töitä ei joku päivä ole.


Tiedän yhden, joka lähtee töihin ennen kuin perhe herää. Tiedän yhden, joka saattaa tulla töistä vain lukeakseen rakkailleen iltasadun. Ja tiedän yhden, joka tekee töitä vielä pesueensa nukahdettuakin... Jos tekee töitä 17 tuntia vuorokaudessa, kuinka paljon jää aikaa unelle, lapsille ja vaimolle? Kuinka paljon jää aikaa itselle?


Ihmemiehetkin väsähtävät joskus.

Tyttö ja Pipo

Tadaaa! Tässä on tyttö, jolla on pipo, jonka neuloi äiti, joka asui talossa, joka seisoo pellolla, jolla kasvoi mansikoita, joista tykkäsi tyttö.

Toisin sanoen pipo, jonka piti tulla ensin mulle, on nyt valmis ja sopii mainiosti Minin päähän. :D


Nyt saatan erehdyksestä oppineena neuloa vielä sen pipon myös itselleni, mutta jos siitä tuleekin pipo issukalle, niin sitten annan periksi. (Tai sitten en.)

Mummon sukat odottelevat myös tekijäänsä...

(Sadan tavaran haaste on hyvällä mallilla, mutta joudun siirtämään aikarajaa vielä marraskuun loppuun. Sitten se on valmis. Itse asiassa sata tavaraa on kyllä jo kasassa, mutten ole kirjannut niitä kaikkia.)