Toinen pojista on isukin kanssa päivystyksessä jo neljättä tuntia, kun veljensä iski kirjaimellisesti silmään, siis kirjalla. Jonkinmoinen reikä sinne silmän pintaan kirjankulmasta tuli. Ei varmaan (toivottavasti!!) paha vamma, sillä muutoinhan nuo olisivat jo päässeet lääkärin pakeille kiireellisesti, vai...??
Olisi pitänyt opiskella lääkäriksi ja sairaanhoitajaksi, tai vähintäänkin pieneläinhoitaksi. Vai keitä siellä eläintarhassa onkaan töissä?
Täällä on tämmöinen pieni eläintarha, jossa sattuu ja tapahtuu. Saisi nuo sattumiset vaan jäädä vähemmälle...
Piti vaan tulla vähän möksöttämään.
sunnuntai 28. joulukuuta 2008
maanantai 15. joulukuuta 2008
Pikkuinen Mini on totisesti lähtenyt liikkeelle, varokaa siis kukkamullat ja (ne harvat) tavarat, joilla on paikka!!! Mikään ja kukaan ei pysy enää paikoillaan, kun perheen pienimmäinenkin menee, ja päättäväisesti meneekin. Kaaharikallen ja Ralliroopen huoneiden ovet sulkeutuvat nykyään napakasti neitokaisen nenän edestä, ja tämä on vasta alkua... Mini on niin innostunut konttaamisesta ja seisomaan nousemisesta, että harjoittelee (ja esittelee) saavutettuja taitojaan yötäpäivää. Tyttö on melkoisen vahdittava tapaus, mutta en valita.
Vaikka silti. Eihän nyt poikien vauva-aikana ollut tämmöistä äksöniä kokoajan?!?!
Vai olenko jo unohtanut? Senkin, kuinka kirjahyllyt tyhjenivät sitä mukaa alhaalta ylöspäin, kun pikkusällit kasvoivat? Ja kuinka kukka toisensa jälkeen hävisi luonnollisen poistuman kautta (siis kuoli), eikä näin ollen ollut viherkasveja kaahareiden tiellä? Juu-u, sain kyllä kuulla siitä, kuinka jätin kukkani hoitamatta, mutta mieluumin pojat kuin kukat. Enkä kadu.
Olin tainnut unohtaa (mutta miten kummassa näin oli päässyt tapahtumaan????)senkin, kuinka innokkaita ja uteliaita tutkimusmatkailijoita nuo pojat olivat. Tai no, toinen tutki ja toinen oli toiminnan mies. Ja siinäkin oli ihan tarpeeksi, muistan nyt!
Toinen oli jarru ja toinen kaasu (ja sopivissa tilanteissa molemmat olivat ja ovat edelleenkin kaasuja). Jos toinen jäi jarruksi pahaan paikkaa ja toinen kaasutti kenties vielä pahempaan paikkaan, niin kumman pelastaa ensin? Sitä me mietimme miehen kanssa jo sinä päivänä, kun kuulimme kaksosraskaudesta. Vaan eihän sitä voi etukäteen kaikkea suunnitella. Tai voi, mutta se on jokseenkin turhaa.
Olin tuolloin liian väsynyt päiväkahveihin. Sen sijaan nukuin, kun pojatkin nukkuivat. Kirmasin juoksujalkaa vilttien ja vällyjen alle, jotta olisin ehtinyt nukkua mahdollisimman kauan. Todellisuudessa nukuin koiranunta ja havahduin pienimpäänkin ääneen. Mutta suunta oli oikea, yritys hyvä kymmenen.
Jaahas, kahvitauko päättyi. Vai voiko sitä sanoa kahvitauoksi, jos olen samanaikaisesti:
- jumpannut tuolilta ja tuolille neidin perässä x2,
- jumpannut tuolilta ja tuolille neidin perässä x26,
- vaihtanut vaipan,
- antanut neidille välipalaa,
- pessyt suukkia ja tassuja,
- imettänyt,
- pukenut vauvalle ulkovaatteet ja vienyt tämän nukkumaan,
- selvitellyt poikien erimielisyyksiä,
- selvitellyt toisen pojan itkuisuutta,
- uhannut uusilla päiväunilla,
- saanut pojat keksimään hommia yhteisymmärryksessä,
- tutkinut karttaa, jonka avulla löytää huulirasvan (a la pojkarna),
- vastannut useampaan kuin viiteen MIKSI-kysymykseen,
- jättänyt ilmeisesti noteeraamatta useamman kuin viisi MIKSI-kysymystä,
- kuunnellut älämölöä,
- selvitellyt tilannetta, jossa toinen pojista roikkuu veljensä huoneen ovenkahvassa,
- kuunnellut torven soitantaa ja
- huomannut, että kuppi on jo tyhjä (yleensä kahvia vielä on, mutta se on kylmää).
Olen valmis päikkäreille!
(Sen sijaan taidan mennä siivoamaan keittiön ja antaa lapsille välipalaa.)
Voikaa hyvin!
Vaikka silti. Eihän nyt poikien vauva-aikana ollut tämmöistä äksöniä kokoajan?!?!
Vai olenko jo unohtanut? Senkin, kuinka kirjahyllyt tyhjenivät sitä mukaa alhaalta ylöspäin, kun pikkusällit kasvoivat? Ja kuinka kukka toisensa jälkeen hävisi luonnollisen poistuman kautta (siis kuoli), eikä näin ollen ollut viherkasveja kaahareiden tiellä? Juu-u, sain kyllä kuulla siitä, kuinka jätin kukkani hoitamatta, mutta mieluumin pojat kuin kukat. Enkä kadu.
Olin tainnut unohtaa (mutta miten kummassa näin oli päässyt tapahtumaan????)senkin, kuinka innokkaita ja uteliaita tutkimusmatkailijoita nuo pojat olivat. Tai no, toinen tutki ja toinen oli toiminnan mies. Ja siinäkin oli ihan tarpeeksi, muistan nyt!
Toinen oli jarru ja toinen kaasu (ja sopivissa tilanteissa molemmat olivat ja ovat edelleenkin kaasuja). Jos toinen jäi jarruksi pahaan paikkaa ja toinen kaasutti kenties vielä pahempaan paikkaan, niin kumman pelastaa ensin? Sitä me mietimme miehen kanssa jo sinä päivänä, kun kuulimme kaksosraskaudesta. Vaan eihän sitä voi etukäteen kaikkea suunnitella. Tai voi, mutta se on jokseenkin turhaa.
Olin tuolloin liian väsynyt päiväkahveihin. Sen sijaan nukuin, kun pojatkin nukkuivat. Kirmasin juoksujalkaa vilttien ja vällyjen alle, jotta olisin ehtinyt nukkua mahdollisimman kauan. Todellisuudessa nukuin koiranunta ja havahduin pienimpäänkin ääneen. Mutta suunta oli oikea, yritys hyvä kymmenen.
Jaahas, kahvitauko päättyi. Vai voiko sitä sanoa kahvitauoksi, jos olen samanaikaisesti:
- jumpannut tuolilta ja tuolille neidin perässä x2,
- jumpannut tuolilta ja tuolille neidin perässä x26,
- vaihtanut vaipan,
- antanut neidille välipalaa,
- pessyt suukkia ja tassuja,
- imettänyt,
- pukenut vauvalle ulkovaatteet ja vienyt tämän nukkumaan,
- selvitellyt poikien erimielisyyksiä,
- selvitellyt toisen pojan itkuisuutta,
- uhannut uusilla päiväunilla,
- saanut pojat keksimään hommia yhteisymmärryksessä,
- tutkinut karttaa, jonka avulla löytää huulirasvan (a la pojkarna),
- vastannut useampaan kuin viiteen MIKSI-kysymykseen,
- jättänyt ilmeisesti noteeraamatta useamman kuin viisi MIKSI-kysymystä,
- kuunnellut älämölöä,
- selvitellyt tilannetta, jossa toinen pojista roikkuu veljensä huoneen ovenkahvassa,
- kuunnellut torven soitantaa ja
- huomannut, että kuppi on jo tyhjä (yleensä kahvia vielä on, mutta se on kylmää).
Olen valmis päikkäreille!
(Sen sijaan taidan mennä siivoamaan keittiön ja antaa lapsille välipalaa.)
Voikaa hyvin!
maanantai 8. joulukuuta 2008
Ralliroope ja Kaaharikalle asuivat talossa, jossa oli monta kerrosta. Kaaharilla oli yläkerrassa keittiö ja yksi huone, keskikerroksessa huone vauvalle ja alakerrassa varasto. Ralliroopella ei ollut huonetta vauvalle. Hänen vauvansa oli sairaalassa liiasta syömisestä. Vauva oli popsinut liikaa porkkanoita. Ihan liikaa.
Isät kävivät toistensa kodeissa kylässä. Katselivat telkkarista Harria ja Dinoja sekä kuuntelivat musiikkia.
Ihanat leikit leikkipuistossa tänään.
Sitten äiteelle tuli liian kylmä ja oli lähdettävä kotiin. Hyvin sopeutuivat ajatukseen, vaikka leikkejä olisi ollut kiva jatkaakin. Äitiä harmitti kovasti, sillä olisi ollut kiva nähdä, miten leikki olisi jatkunut...
Isät kävivät toistensa kodeissa kylässä. Katselivat telkkarista Harria ja Dinoja sekä kuuntelivat musiikkia.
Ihanat leikit leikkipuistossa tänään.
Sitten äiteelle tuli liian kylmä ja oli lähdettävä kotiin. Hyvin sopeutuivat ajatukseen, vaikka leikkejä olisi ollut kiva jatkaakin. Äitiä harmitti kovasti, sillä olisi ollut kiva nähdä, miten leikki olisi jatkunut...
perjantai 5. joulukuuta 2008
Muumilaaksosta, hyvää päivää!
Päiväkahvin aika. Ja sähköpostin lukaisu samalla. Vaan niinhän siinä kävi, että löysin itseni Hallattaren sivuilta ja siellä oli linkki Muumitestiin, siis tänne. Kuka arvaa, mikä hahmo minä olisin, jos asuisin Muumilaaksossa? Miehen mielestä Pikku Myy... Aha, vai niin.
Joskus sitä pääsee sellainen sisäinen pikkumyy valloilleen, joo, kyllä sellainenkin puoli minusta löytyy. Ja se on yllätys monelle. Mutta tämän testin mukaan olen Muumimamma, jonkin verran myös kuin Nuuskamuikkunen ja Ninni. Kuulostaa ihan minulta.
Jep, mutta nyt pitää mennä.
Voikaa hyvin!
Joskus sitä pääsee sellainen sisäinen pikkumyy valloilleen, joo, kyllä sellainenkin puoli minusta löytyy. Ja se on yllätys monelle. Mutta tämän testin mukaan olen Muumimamma, jonkin verran myös kuin Nuuskamuikkunen ja Ninni. Kuulostaa ihan minulta.
Jep, mutta nyt pitää mennä.
Voikaa hyvin!
torstai 4. joulukuuta 2008
Ei mitään asiaa
Aamulla tuli soitettua ystävälle, vaikkei ollut mitään kummoista asiaakaan. Kunhan halusin tietää, miten menee. Ja nyt tulee kirjoitettua, vaikkei ole mitään asiaa. Olen niin lötkönlaiskalla päällä, etten viitsi keksimällä keksiä mitään. Mutta kirjoittaa vaan pitää, ihme juttu.
Ei ole mitään, mistä pitäisi tällä hetkellä keventää mieltään. Tai en ainakaan jaksa miettiä semmoisia juttuja. Mitä sitä turhaan lietsomaan äkäistä oloa.
Kevennyksestä tuli kyllä mieleen, että tälle syöpöttelylle on tultava loppu! Onko muita kotiäitejä, joilla paino nousee samaa tahtia kuin äippävapaan päivät vähenevät?? Kumma ilmiö.
Molemmat hurjastelevat hurmurit nukahtivat nopeasti päiväunille, Mini uinahti vaunuihin ihan äsken ja mies makaa kuumeessa punkan pohjalla. Päivän rauhallisin hetki kestää yleensä vain ja nimenomaan sen pikkaraisen hetken, sillä kaikki lapset eivät nuku yhtäaikaa kuin tosi harvoin.
Taidan mennä pötköttelemään sohvalle, ihan kuin olisi tulossa tauti päälle...
Voihan räkä!
Ei ole mitään, mistä pitäisi tällä hetkellä keventää mieltään. Tai en ainakaan jaksa miettiä semmoisia juttuja. Mitä sitä turhaan lietsomaan äkäistä oloa.
Kevennyksestä tuli kyllä mieleen, että tälle syöpöttelylle on tultava loppu! Onko muita kotiäitejä, joilla paino nousee samaa tahtia kuin äippävapaan päivät vähenevät?? Kumma ilmiö.
Molemmat hurjastelevat hurmurit nukahtivat nopeasti päiväunille, Mini uinahti vaunuihin ihan äsken ja mies makaa kuumeessa punkan pohjalla. Päivän rauhallisin hetki kestää yleensä vain ja nimenomaan sen pikkaraisen hetken, sillä kaikki lapset eivät nuku yhtäaikaa kuin tosi harvoin.
Taidan mennä pötköttelemään sohvalle, ihan kuin olisi tulossa tauti päälle...
Voihan räkä!
maanantai 1. joulukuuta 2008
Mukavaa, rentoa ja tunnelmallista joulunodotusta kaikille!
Vaikka lapset ovat puhuneet joulusta jo jonkin aikaa, ja puheet ovat vain kiihtyneet lelumainos-pinon kasvaessa, meillä alkoi joulunodotus virallisesti vasta tänään. Avasimme kuvakalentereiden ekat luukut aamulla, kuuntelemme (nytkin) joululevyjä ja illalla kirjoitamme kirjeet joulupukille.
Kaaharikalle toivoo leivänpaahdinta. :0)
Ralliroope toivoo leluja, leluja ja leluja. Mopo on lievästi sanottuna karannut käsistä toiveiden suhteen. Mutta niin se karkasi aikoinaan minultakin, kun serkkuni kanssa pinosimme pöydälle kaikki löytämämme kuvastot ja selasimme ne läpi sivu sivulta merkaten joululahjatoivelistaan KAIKKI mieluisat tavarat. Noo, joitakin vuosia sen jälkeen taisin tehdä ns. pohjat ja toivoin "vain" maailmanrauhaa koko ihmiskunnalle... Että näin vaatimattomat ovat olleet omat joululahjatoiveeni aikoinaan.
Nyt olisi ihan kiva, jos saisin uudet silmälasit. Jossakin vaiheessa lähiaikoina. Alkuvuodesta tai jos vaikka ensi vuoden aikana edes...
Vaan kaikkein mieluiten viettäsin rennon, leppoisan ja tunnelmallisen joulunajan perheeni ja läheisteni kanssa. Sitä minä toivon; ei ärrimurria ja jalkoja mahan alla, vaan kiireetön joulu. Sutinaa meidän perheessä on melkein koko ajan, mutta se aikuisten tekemä kiire on se pahin juttu. Sen kun saa kitkettyä, niin avot!
Vaikka lapset ovat puhuneet joulusta jo jonkin aikaa, ja puheet ovat vain kiihtyneet lelumainos-pinon kasvaessa, meillä alkoi joulunodotus virallisesti vasta tänään. Avasimme kuvakalentereiden ekat luukut aamulla, kuuntelemme (nytkin) joululevyjä ja illalla kirjoitamme kirjeet joulupukille.
Kaaharikalle toivoo leivänpaahdinta. :0)
Ralliroope toivoo leluja, leluja ja leluja. Mopo on lievästi sanottuna karannut käsistä toiveiden suhteen. Mutta niin se karkasi aikoinaan minultakin, kun serkkuni kanssa pinosimme pöydälle kaikki löytämämme kuvastot ja selasimme ne läpi sivu sivulta merkaten joululahjatoivelistaan KAIKKI mieluisat tavarat. Noo, joitakin vuosia sen jälkeen taisin tehdä ns. pohjat ja toivoin "vain" maailmanrauhaa koko ihmiskunnalle... Että näin vaatimattomat ovat olleet omat joululahjatoiveeni aikoinaan.
Nyt olisi ihan kiva, jos saisin uudet silmälasit. Jossakin vaiheessa lähiaikoina. Alkuvuodesta tai jos vaikka ensi vuoden aikana edes...
Vaan kaikkein mieluiten viettäsin rennon, leppoisan ja tunnelmallisen joulunajan perheeni ja läheisteni kanssa. Sitä minä toivon; ei ärrimurria ja jalkoja mahan alla, vaan kiireetön joulu. Sutinaa meidän perheessä on melkein koko ajan, mutta se aikuisten tekemä kiire on se pahin juttu. Sen kun saa kitkettyä, niin avot!
perjantai 28. marraskuuta 2008
Kaikki meni ihan ok, kunnes...
...jääkaapista hyppäsi jalkojeni eteen jäätelöpaketti. Justiinsa juu. Herkuttelimme eilen illalla miehen kanssa päärynäjätskiä lasten mentyä nukkumaan. Siinä sohvalla lötköttelimme ja pötköttelimme ja söimme juuri sitä jätskiä, josta poikamme pitävät ihan simona. No, ei se mitään, sillä pakettiin jäi vielä ihan kivasti.
Tänä aamuna keittelin meille puuroa, laittelin pikkuiselle Minille syöttötuoliin pehmusteet ja kutsuin herrat kaaharitkin jo aamupalalle. Sitten avasin jääkaapin oven ja HUMPS, paketti tipahti jalkojeni juureen. Siis ei voi olla totta... vaan tottahan se oli! Erittäin pehmeä jäätelöpakettihan se siinä lojui, onneksi sentään muovipussissa.
Pitäisikö olla huolissaan?
Pitäisikö nukkua enemmän?
Pitäisikö tarkistaa pakastin, että mitä sieltä mahtaa löytyä?
...Ja sitten alkoikin kaikki mennä enemmän tai vähemmän kaaokseksi. Kaaharikalle oli sitä mieltä, ettei voi tulla syömään puuroa ennen kuin päivävaatteet ovat päällä (ihan niin kuin äitee on joskus ja aika usein valistanut). Puuroannokset jäähtyivät uhkaavasti lautasilla. Ralliroope laukkasi niin vauhdilla keittiöön, että jyräsi päin vauvan sitteriä ja sitten alkoi mökötys ja puurosta kieltäytyminen. Ja Kaaharikalle ilmestyi keittiöön ilkosillaan, hävisi taas näköpiiristä ja kuului leikkivän omassa huoneessaan muumitalolla (edelleen ilman vaatteita). Ralliroope jatkoi mököttämistä ja kävi taistelua itsensä ja puurolautasen kanssa. Ja vaihtoi puurolautasta ja istuinpaikkaa ainakin kolme kertaa.
Ja Mini katseli tätä hyörinää silmät ymmyrkäisinä. Katseli, ihmetteli ja ihaili.
Kaahari saapui jälleen keittiöön, nyt pikkarit olivat mukana, mutteivat vieläkään jalassa. Pikkuhousut saatiin jalkaan ja muutkin vaatteet sukkia lukuunottamatta. Ennen kuin poika pääsi syömään puuroaan, hän oli käynyt vielä pissillä, pessyt kätensä saippualla, kuivannut kätensä housunpuntteihin ja vaihtanut ruokailupaikkaa muutaman kerran. Ja sitten hän tuumasi ihan tyytyväisenä, että ehei, ei puuro kylmää ollut.
Mulla oli kyllä omat epäilykseni.
Ps. Meillähän on siis jokaisella oma paikkansa ruokapöydässä, mutta tänä aamuna Minimii kokeili syöttötuolissa istumista ja vei siis toiselta veljeltään Stokken alta. Ja siinähän meni pojilta plasmat sekaisin. Ja niin taisi mennä poikien äidiltäkin.
Tänä aamuna keittelin meille puuroa, laittelin pikkuiselle Minille syöttötuoliin pehmusteet ja kutsuin herrat kaaharitkin jo aamupalalle. Sitten avasin jääkaapin oven ja HUMPS, paketti tipahti jalkojeni juureen. Siis ei voi olla totta... vaan tottahan se oli! Erittäin pehmeä jäätelöpakettihan se siinä lojui, onneksi sentään muovipussissa.
Pitäisikö olla huolissaan?
Pitäisikö nukkua enemmän?
Pitäisikö tarkistaa pakastin, että mitä sieltä mahtaa löytyä?
...Ja sitten alkoikin kaikki mennä enemmän tai vähemmän kaaokseksi. Kaaharikalle oli sitä mieltä, ettei voi tulla syömään puuroa ennen kuin päivävaatteet ovat päällä (ihan niin kuin äitee on joskus ja aika usein valistanut). Puuroannokset jäähtyivät uhkaavasti lautasilla. Ralliroope laukkasi niin vauhdilla keittiöön, että jyräsi päin vauvan sitteriä ja sitten alkoi mökötys ja puurosta kieltäytyminen. Ja Kaaharikalle ilmestyi keittiöön ilkosillaan, hävisi taas näköpiiristä ja kuului leikkivän omassa huoneessaan muumitalolla (edelleen ilman vaatteita). Ralliroope jatkoi mököttämistä ja kävi taistelua itsensä ja puurolautasen kanssa. Ja vaihtoi puurolautasta ja istuinpaikkaa ainakin kolme kertaa.
Ja Mini katseli tätä hyörinää silmät ymmyrkäisinä. Katseli, ihmetteli ja ihaili.
Kaahari saapui jälleen keittiöön, nyt pikkarit olivat mukana, mutteivat vieläkään jalassa. Pikkuhousut saatiin jalkaan ja muutkin vaatteet sukkia lukuunottamatta. Ennen kuin poika pääsi syömään puuroaan, hän oli käynyt vielä pissillä, pessyt kätensä saippualla, kuivannut kätensä housunpuntteihin ja vaihtanut ruokailupaikkaa muutaman kerran. Ja sitten hän tuumasi ihan tyytyväisenä, että ehei, ei puuro kylmää ollut.
Mulla oli kyllä omat epäilykseni.
Ps. Meillähän on siis jokaisella oma paikkansa ruokapöydässä, mutta tänä aamuna Minimii kokeili syöttötuolissa istumista ja vei siis toiselta veljeltään Stokken alta. Ja siinähän meni pojilta plasmat sekaisin. Ja niin taisi mennä poikien äidiltäkin.
keskiviikko 26. marraskuuta 2008
Oho!
Pikkumiehet leikkivät keskittyneesti junaradan äärellä. Äiti kuuntelee keskustelua toisesta huoneesta. Kuuluu paukku.
- Oho. Se oli junan paukahdus.
- ...Mikä täällä haisee?
- Emmie tiijä. Se oli vauva.
Niin, melkoinen suoritus. Vauva nukkuu nimittäin ulkona vaunuissa.
Ihania nuo veijarit!
- Oho. Se oli junan paukahdus.
- ...Mikä täällä haisee?
- Emmie tiijä. Se oli vauva.
Niin, melkoinen suoritus. Vauva nukkuu nimittäin ulkona vaunuissa.
Ihania nuo veijarit!
tiistai 25. marraskuuta 2008
Jos kamera olisi täydessä vedossa...
...niin olisin ottanut aamulla kuvia, arvatkaa vaan mistä. Siitä, jota täällä on tänään tullut taivaantäydeltä ja jota maa on polviin asti. Lumesta.
Suomalainen sisu nosteli päätään, kun lähdimme kahden nelivuotiaan ja yhden vaunuissa nukkuvan vaavelin kanssa kävellen kerhoon. Sisun koettelu alkoi heti ensimmäisen mutkan jälkeen, kun rouva päätti mennä "polkua" pitkin "ihan pienen matkan vaan" oikotielle. Jiihaa!!! Mikä älynväläys lähteä vetämään vaunuja lumihangessa yhtään mihinkään! Nyt mennään eikä meinata-asenne alkoi pikkuhiljaa hiipua, mutta matkaa jatkettiin pyryä päivitellen.
Auto- ja pyöräteitä ei oltu ehditty aurata, joten matkanteko oli kaikin puolin the Elämys.
Paluumatkalla pyörätie oli aurattu, mutta silti eturenkaat jumittuivat lumesta. Kotona työnsin vaunut autokatokseen, jossa toivoin Minin jatkavan unia sen aikaa kun tekisin lumityöt. Niinpä. Jos sitä on nukahtanut vaunujen nytkähtelevään keinahteluun ja siihen, kun turvallinen koppa on milloin missäkin asennossa, niin mitä tapahtuukaan, kun vaunut pysähtyvät? Joo-o. Vauva herää tasan tarkaan silloin, kun pyörät eivät pyöri mihinkään (huono ilmaisu, eiväthän ne siellä lumihangessakaan pyörineet). Mini siis heräsi ja parahti.
Niinpä tein lumityöt vauvan katsellessa voimainkoitostani. Toinen nöpönen istui vaunuissa makuupussin (ja autokatoksen) suojissa ja minä kirjaimellisesti ähisin ja korahtelin lumikolan kanssa. Juttelin välillä mukavia vauvalle ja jatkoin taas. Ja koko ajan pohdin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja, kuinka toteuttaisin poikien hakemisen kerhosta:
- Haen pojat autolla vauvan kanssa ja saatan ajaa ojaan, sillä teitä ei ole aurattu,
- laitan vauvan liinaan ja oikaisen yhden metsikön poikki, mutta saatan kaatua metsässä jolloin vauva saattaa jäädä alleni ja tukehtua lumeen,
- vien vauvan naapuriin ja haen pojat autolla, mutta saataa ajaa ojaan, sillä teitä ei ole aurattu (ja vauva hätääntyy viiveestä),
- soitan jonkun hakemaan pojat, mutta en saa päähäni, kuka sen voisi tehdä...
Saatoinpa suunnitella vielä jotain muutakin, mutta siitä en nyt sitten muistakaan enää mitään. Verenmaku suussa menee näköjään muistikin.
Loppujen lopuksi hain pojat vauvan kanssa autolla ja käväisin vielä kirkonkylällä apteekissakin. Asioilla on siis tapana järjestyä.
Mistä tulikin mieleeni: ihanalle "siskolleni" tsemppiä tälle päivälle ja tuleville kans! <3
Suomalainen sisu nosteli päätään, kun lähdimme kahden nelivuotiaan ja yhden vaunuissa nukkuvan vaavelin kanssa kävellen kerhoon. Sisun koettelu alkoi heti ensimmäisen mutkan jälkeen, kun rouva päätti mennä "polkua" pitkin "ihan pienen matkan vaan" oikotielle. Jiihaa!!! Mikä älynväläys lähteä vetämään vaunuja lumihangessa yhtään mihinkään! Nyt mennään eikä meinata-asenne alkoi pikkuhiljaa hiipua, mutta matkaa jatkettiin pyryä päivitellen.
Auto- ja pyöräteitä ei oltu ehditty aurata, joten matkanteko oli kaikin puolin the Elämys.
Paluumatkalla pyörätie oli aurattu, mutta silti eturenkaat jumittuivat lumesta. Kotona työnsin vaunut autokatokseen, jossa toivoin Minin jatkavan unia sen aikaa kun tekisin lumityöt. Niinpä. Jos sitä on nukahtanut vaunujen nytkähtelevään keinahteluun ja siihen, kun turvallinen koppa on milloin missäkin asennossa, niin mitä tapahtuukaan, kun vaunut pysähtyvät? Joo-o. Vauva herää tasan tarkaan silloin, kun pyörät eivät pyöri mihinkään (huono ilmaisu, eiväthän ne siellä lumihangessakaan pyörineet). Mini siis heräsi ja parahti.
Niinpä tein lumityöt vauvan katsellessa voimainkoitostani. Toinen nöpönen istui vaunuissa makuupussin (ja autokatoksen) suojissa ja minä kirjaimellisesti ähisin ja korahtelin lumikolan kanssa. Juttelin välillä mukavia vauvalle ja jatkoin taas. Ja koko ajan pohdin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja, kuinka toteuttaisin poikien hakemisen kerhosta:
- Haen pojat autolla vauvan kanssa ja saatan ajaa ojaan, sillä teitä ei ole aurattu,
- laitan vauvan liinaan ja oikaisen yhden metsikön poikki, mutta saatan kaatua metsässä jolloin vauva saattaa jäädä alleni ja tukehtua lumeen,
- vien vauvan naapuriin ja haen pojat autolla, mutta saataa ajaa ojaan, sillä teitä ei ole aurattu (ja vauva hätääntyy viiveestä),
- soitan jonkun hakemaan pojat, mutta en saa päähäni, kuka sen voisi tehdä...
Saatoinpa suunnitella vielä jotain muutakin, mutta siitä en nyt sitten muistakaan enää mitään. Verenmaku suussa menee näköjään muistikin.
Loppujen lopuksi hain pojat vauvan kanssa autolla ja käväisin vielä kirkonkylällä apteekissakin. Asioilla on siis tapana järjestyä.
Mistä tulikin mieleeni: ihanalle "siskolleni" tsemppiä tälle päivälle ja tuleville kans! <3
perjantai 21. marraskuuta 2008
Ihan äsken
Touhua, hurjaa menoa, huutoa.
-KUKKOKIEKUUUUU!!!!
Räminää ja tohellusta.
-HYPPÄÄMUNKANSSAJOOKO?????
Töminää ja jumputusta. Hälinää, kimakkaa huutoa... ja hetken hiljaisuus.
-Äiti, mä löysin latauksen.
- ???
Poika oli löytänyt koko päivän hukassa olleen puhelimen laturin.
Kiitti muru, suukko sulle!
-KUKKOKIEKUUUUU!!!!
Räminää ja tohellusta.
-HYPPÄÄMUNKANSSAJOOKO?????
Töminää ja jumputusta. Hälinää, kimakkaa huutoa... ja hetken hiljaisuus.
-Äiti, mä löysin latauksen.
- ???
Poika oli löytänyt koko päivän hukassa olleen puhelimen laturin.
Kiitti muru, suukko sulle!
Kuhan söin... ei vaan höpisen!
Jeee, lunta on tullut lisää ja sää on just sellainen talvinen sää kuin pitääkin: pikkupakkasta ja auringonpaistetta, uutta puhdasta lunta maa valtoimenaan. Oli hyvä syy jättää aamuinen viikkosiivous väliin tältä päivältä ja painella ulos lumihommiin...
Jos pistää kaihtimet silleen sopivasti rakosilleen, niin ei näy pölyt niin hyvin. Eivätkä likaiset ikkunat.
Mini(mii) ei nukkunut aamulla kuin puolen tunnin tirsat ja nytkin heräilee vähän väliä. Pojat heräsivät päiväuniltaan, mutta haluavat lukea kirjoja peittojen alla. Päivän rauhalliselle kahvitauolle ei jää nykyään kuin 15-20 minuuttia (jos sitäkään), joten ei tässä ehdi omia juttuja paljon päivän aikana mietiskelemään. Soudan ja huopaan eri-ikäisten lasten tarpeiden mukaan päivän aikana niin, ettei ole ihme, jos illalla vähän väsyttää. Joskus on käynyt mielessä, että vaadinko itseltäni liikoja, mutta monet tutut (koti)äidit tuntuvat vaativan itseltään vieläkin enemmän.
Tämän toisen äippävapaani aikana olen päättänyt oppia sellaisen rennomman otteen, etten väsyttäisi itseäni ja lapsiani. Kaipa se esikoisten kohdalla on aina vähän enemmän suorittamista ja toimintatapojen opettelua, varsinkin jos ne esikoiset ovat kaksoset. Joskus poikien vauva-aikana sitä tunsi itsenä ylityöllistetyksi liukuhihnatyöntekijäksi. Nykyään (toisinaan) vain ylityöllistetyksi. ;0)
Kyllä tämä kotonaolo siis ihan työstä käy. Sitä saisi päivässä melkoisen palkkapussin, jos saisi kaikkien niiden palkat koko päivän ajalta, joiden töitä tekee: lastenhoitajan, lastentarhanopettajan, siistijän, keittiötyöntekijän, poliisin, terveydenhoitajan (joskus sairaanhoitajan) jne... Ja sitten ne äidin hommat... Mutta niistähän ei makseta. Ne on bonusta kaikki. Joten laihaksi jäi tämänkin päivän saldo.
JOS siis mitataan rahassa.
***
Ja nyt täällä tarvitaan poliisia ja järjestyksenvalvojaa. Poikien lukuhetki peittojen alla jäi lyhyeksi. Ja mitä sitten tapahtui, siitä kuulet (ehkä) ensi kerralla...
T: Liian monta kahvikupillista pikapikaa hörpännyt rouvahenkilö
Jos pistää kaihtimet silleen sopivasti rakosilleen, niin ei näy pölyt niin hyvin. Eivätkä likaiset ikkunat.
Mini(mii) ei nukkunut aamulla kuin puolen tunnin tirsat ja nytkin heräilee vähän väliä. Pojat heräsivät päiväuniltaan, mutta haluavat lukea kirjoja peittojen alla. Päivän rauhalliselle kahvitauolle ei jää nykyään kuin 15-20 minuuttia (jos sitäkään), joten ei tässä ehdi omia juttuja paljon päivän aikana mietiskelemään. Soudan ja huopaan eri-ikäisten lasten tarpeiden mukaan päivän aikana niin, ettei ole ihme, jos illalla vähän väsyttää. Joskus on käynyt mielessä, että vaadinko itseltäni liikoja, mutta monet tutut (koti)äidit tuntuvat vaativan itseltään vieläkin enemmän.
Tämän toisen äippävapaani aikana olen päättänyt oppia sellaisen rennomman otteen, etten väsyttäisi itseäni ja lapsiani. Kaipa se esikoisten kohdalla on aina vähän enemmän suorittamista ja toimintatapojen opettelua, varsinkin jos ne esikoiset ovat kaksoset. Joskus poikien vauva-aikana sitä tunsi itsenä ylityöllistetyksi liukuhihnatyöntekijäksi. Nykyään (toisinaan) vain ylityöllistetyksi. ;0)
Kyllä tämä kotonaolo siis ihan työstä käy. Sitä saisi päivässä melkoisen palkkapussin, jos saisi kaikkien niiden palkat koko päivän ajalta, joiden töitä tekee: lastenhoitajan, lastentarhanopettajan, siistijän, keittiötyöntekijän, poliisin, terveydenhoitajan (joskus sairaanhoitajan) jne... Ja sitten ne äidin hommat... Mutta niistähän ei makseta. Ne on bonusta kaikki. Joten laihaksi jäi tämänkin päivän saldo.
JOS siis mitataan rahassa.
***
Ja nyt täällä tarvitaan poliisia ja järjestyksenvalvojaa. Poikien lukuhetki peittojen alla jäi lyhyeksi. Ja mitä sitten tapahtui, siitä kuulet (ehkä) ensi kerralla...
T: Liian monta kahvikupillista pikapikaa hörpännyt rouvahenkilö
torstai 20. marraskuuta 2008
Ihana lumi
Eilen aamulla odotti pihalla yllätys: maa oli valkoinen lumesta. Kylläpä sitä oltiinkin jo odoteltu! Kaaharikalle ja Ralliroope olivat odottaneet lumiukkokelejä ja minä lunta ja pientä pakkasta, jotta hiekat pysyisivät siellä missä niiden kuuluukin, eli pihamaalla.
Lähitienoon melkein jokaisella pihalla kököttää nyt lumiukko jos toinenkin. Meidän pihalla vahtii paksu ukkeli haravat molemmissa käsissään. Porkkananenä vielä puuttuu, mutta kyllä tuo puunenukin on ihan jees.
(Kuvassa siis viimevuotinen ukko.)
Lumen saapuminen sai aikaan mielenmuutoksen. Olo ei ole niin kireä kuin vielä hetki sitten. Tekee mieli poltella kynttilöitä ja takkatulta. Olla ihan hissunkissun ja nauttia pienistä hetkistä enemmän kuin aikoihin. Onko tämä sitä joulumieltä, mikä kolkuttelee ovella lumen saapumisen myötä, vai mistä tämä hyvä mieli tuli?
Toivottavasti tämä tunnelma pysyy kauan.
tiistai 18. marraskuuta 2008
Eräänä päivänä...
Kaaharikalle touhusi omassa huoneessaan ja koska sieltä ei paljon meteliä kuulunut, oli minun ihan pakko mennä katsomaan, oliko kaikki hyvin.
Kurkistus ovelta. Oooh, mitä rakennelmia! Poika oli rakentanut lattialle siis vaikka mitä ihanan näköistä palikoista, kipoista ja kupeista...
- Vau, ootpa rakentanu hienosti vaikka mitä!
- Joo, kato!
- Oi kun se on hieno, hieno pilvenpiirtäjä....
- Ei se oo pilvenpiirtäjä. Se on kakku.
- Hmmm. Mikäs kakku se on? Onks se jonkun synttärikakku?
- Ei. Kun se on hääkakku.
- Aijaa. Kenen hääkakku se on?
- Sun ja isin.
- :0)
lauantai 15. marraskuuta 2008
Varikkotunnelmaa pihamaalla
Eilisestä höyrypäisyydestä on nyt selvitty: imuri on siivouskaapissa ja rievut pesussa. Myös mamma on leppynyt ja taistelumieli likaa, lokaa ja likaisia lumppuja vastaan on asettunut. Viimeistään ensi viikon puolessavälissä kiroan taas mielessäni tätä ihanaa vuodenaikaa ja sitä, että pihan hiekkakasa näyttää ja tuntuu siirtyvän pikkuhiljaa eteisen kautta sisälle, peränurkkiin asti. Mutta ei siitä sen enempää nyt.
Tänään saatuani Minin aamupäiväunilleen ulos lähdin onnessani kirkonkylän (ainoaan) ruokakauppaan. Miesväki suunnitteli vaihtavansa toiseen autoon talvirenkaat, sillä ensi viikolla on luvassa kylmenevää ja liukastakin. Vähän tihkutti vettä, mutta ei se mitään.
Kun palasin kotikadulle, näin seuraavaa: pihallamme oli ehtaa varikkotunnelmaa. Kesärenkaat lojuivat talon nurkalla ja kaksi tallipäällikköä heilui niiden vieressä. Hetkonen, toisella oli vesiletku kädessä ja hän suihkutti vettä, ei suinkaan renkaiden päälle, vaan hommissa rähjääntyneen tallipäällikkö-veljensä päälle! Justiinsa juu, taas ovat perhe äksän hemmot järkipuuhissa...
Oli se Ralliradan Varikon lipunheiluttajakin lähettyvillä. Mutta joko hällä ei paljon verenpaineet pikkupomojen töllöntöistä hetkahtaneet, tai sitten ne olivat hetkahtaneet jo niin paljon, ettei tuo jaksanut välittää. Märkiä nuo pikkujehut olivat jo joka tapauksessa. Ja vaikka tämän mamman toimenkuvaan kuuluukin jäkättäminen ja muu puputtaminen, niin en minäkään tällä kertaa viitsinyt kohahtaa.
Jaahas, tankkauspisteellä odottaa nälkäinen tyttö. Heipat!
Tänään saatuani Minin aamupäiväunilleen ulos lähdin onnessani kirkonkylän (ainoaan) ruokakauppaan. Miesväki suunnitteli vaihtavansa toiseen autoon talvirenkaat, sillä ensi viikolla on luvassa kylmenevää ja liukastakin. Vähän tihkutti vettä, mutta ei se mitään.
Kun palasin kotikadulle, näin seuraavaa: pihallamme oli ehtaa varikkotunnelmaa. Kesärenkaat lojuivat talon nurkalla ja kaksi tallipäällikköä heilui niiden vieressä. Hetkonen, toisella oli vesiletku kädessä ja hän suihkutti vettä, ei suinkaan renkaiden päälle, vaan hommissa rähjääntyneen tallipäällikkö-veljensä päälle! Justiinsa juu, taas ovat perhe äksän hemmot järkipuuhissa...
Oli se Ralliradan Varikon lipunheiluttajakin lähettyvillä. Mutta joko hällä ei paljon verenpaineet pikkupomojen töllöntöistä hetkahtaneet, tai sitten ne olivat hetkahtaneet jo niin paljon, ettei tuo jaksanut välittää. Märkiä nuo pikkujehut olivat jo joka tapauksessa. Ja vaikka tämän mamman toimenkuvaan kuuluukin jäkättäminen ja muu puputtaminen, niin en minäkään tällä kertaa viitsinyt kohahtaa.
Jaahas, tankkauspisteellä odottaa nälkäinen tyttö. Heipat!
perjantai 14. marraskuuta 2008
Siivouksen keskellä
Piti sitten tulla tilittämään ärtsyä oloa. Sitä pääsee nimittäin pienimuotoinen helvetti irti sitä mukaa kun tulee puhdasta jälkeä. Imuri esille; murinaa ja ärinää siitä, kun lelut, vaatteet ynnä muut tilpehöörit ovat lattialla imurin tiellä. Matot ulos tuulettumaan; ärinää ja murinaa siitä, kun matot pölisevät niin hirveästi. Ja kele, kun tota hiekkaakin on joka puolella! Piha täynnänsä (mitä siitä, jos tuo hiekkakasa onkin paras leikkipaikka)...
Imurointia ja murinaa; että ottaa päähän, kun mahanahka on hiestä märkä! Ei sitä ennen vanhaan näin kovasti tullut hikoiltua, ei, vaikka varmasti tuli siivottua ahkerammin. Ja taas meinasi yksi palapelin paloista hävitä imuriin...
Siinä vaiheessa, kun kontaan lattialla ja saan pestyä neliön toisensa jälkeen kiroan jälleen kerran sitä, etten ole saanut aikaiseksi hankittua kunnollista moppia. Kuka toinen on niin hullu, että konttaa joka viikko polvet kolisten toistasataa neliötä läpi?!
Mutta tottahan se on sekin, että saatuani yhden huoneen lattian imuroitua ja pestyä, "tuoksutamme" yhdessä poikien kanssa, sillä niin ihanalta puhtaus tuoksuu. Ja ihailemme sitä, kuinka tavarat ovat taas (hetken) siellä, missä niiden kuuluisi ollakin. Ainakin osa tavaroista.
Nyt pitää vielä tehdä illan ruoka ja siivota keittiö ja pestä vessat ja.. mitäs se vielä olikaan? Taitaa olla parempi palata maan pinnalle ja tehdä vaan ne asiat, mitä tässä häslingissä nyt on edes mahdollista saada tehdyksi. Huomenna vois tehdä loput. Jossakin välissä.
***
Tähän kohtaan voisin heittää, vähän niinkuin vastapainoksi, miehen ja lasten yhteisen tavan tehdä siivous: Käväisin ruokakaupassa ja sieltä tultuani miesväki oli tehnyt viikkosiivouksen (minulla siihen menee siis koko päivä): oli imuroitu niin, että toinen nelivuotiaista oli imuripäässä ja toinen toimi letkumiehenä. Ja keskilattia oli imuroitukin hyvin. Ei sohvan alta, eikä kaikista huoneista, mutta imuroitu oli!
***
Pikkuautot ja osa palikoista oli siivottu tänään poikien toimesta näin:
Ihan nätisti, etten sanoisi. (Enkä puputa tällä kertaa siitä, että palikat kuuluvat palikkakoriin ja autot autolaatikkoon...)
Imurointia ja murinaa; että ottaa päähän, kun mahanahka on hiestä märkä! Ei sitä ennen vanhaan näin kovasti tullut hikoiltua, ei, vaikka varmasti tuli siivottua ahkerammin. Ja taas meinasi yksi palapelin paloista hävitä imuriin...
Siinä vaiheessa, kun kontaan lattialla ja saan pestyä neliön toisensa jälkeen kiroan jälleen kerran sitä, etten ole saanut aikaiseksi hankittua kunnollista moppia. Kuka toinen on niin hullu, että konttaa joka viikko polvet kolisten toistasataa neliötä läpi?!
Mutta tottahan se on sekin, että saatuani yhden huoneen lattian imuroitua ja pestyä, "tuoksutamme" yhdessä poikien kanssa, sillä niin ihanalta puhtaus tuoksuu. Ja ihailemme sitä, kuinka tavarat ovat taas (hetken) siellä, missä niiden kuuluisi ollakin. Ainakin osa tavaroista.
Nyt pitää vielä tehdä illan ruoka ja siivota keittiö ja pestä vessat ja.. mitäs se vielä olikaan? Taitaa olla parempi palata maan pinnalle ja tehdä vaan ne asiat, mitä tässä häslingissä nyt on edes mahdollista saada tehdyksi. Huomenna vois tehdä loput. Jossakin välissä.
***
Tähän kohtaan voisin heittää, vähän niinkuin vastapainoksi, miehen ja lasten yhteisen tavan tehdä siivous: Käväisin ruokakaupassa ja sieltä tultuani miesväki oli tehnyt viikkosiivouksen (minulla siihen menee siis koko päivä): oli imuroitu niin, että toinen nelivuotiaista oli imuripäässä ja toinen toimi letkumiehenä. Ja keskilattia oli imuroitukin hyvin. Ei sohvan alta, eikä kaikista huoneista, mutta imuroitu oli!
***
Pikkuautot ja osa palikoista oli siivottu tänään poikien toimesta näin:
Ihan nätisti, etten sanoisi. (Enkä puputa tällä kertaa siitä, että palikat kuuluvat palikkakoriin ja autot autolaatikkoon...)
torstai 13. marraskuuta 2008
Päivän kuva
Lapset osaavat ottaa kaiken (ilon) irti näistä sateisista ilmoista. Vaikka toinen pojista sanoo jokaikinen aamu: "Mä en lähe ulos. Mä jään sisälle," niin kyllähän hän sinne ulos lähtee. Ja tykkää siellä olla. Tänään löytyi hommia ihan omalta pihalta.
Vesi haettiin kunnan puolella olevasta "järvestä", eli hirmuisen suuresta lätäköstä. Yksi kaivoi ja toinen toimi vesikuskina, kolmas oli paparazzi ja yleinen lain ja järjestyksen valvoja. Sitten tuumailtiin, minne vesi menee ja minne sen pitäisi mennä. Työnjakoa selviteltiin aina välillä, mutta mustelmilta ynnä muilta kolhuilta vältyttiin. Se onkin ihan maininnan arvoinen seikka.
Sisälle ei päästy lähellekään kuivina, joten jos joku osaa suositella äärimmäisen hyviä sadeasuja, niin vinkkejä otetaan vastaan. Tai sitten täytyy ruveta etsimään minikokoisia sukelluspukuja...
Vesi haettiin kunnan puolella olevasta "järvestä", eli hirmuisen suuresta lätäköstä. Yksi kaivoi ja toinen toimi vesikuskina, kolmas oli paparazzi ja yleinen lain ja järjestyksen valvoja. Sitten tuumailtiin, minne vesi menee ja minne sen pitäisi mennä. Työnjakoa selviteltiin aina välillä, mutta mustelmilta ynnä muilta kolhuilta vältyttiin. Se onkin ihan maininnan arvoinen seikka.Sisälle ei päästy lähellekään kuivina, joten jos joku osaa suositella äärimmäisen hyviä sadeasuja, niin vinkkejä otetaan vastaan. Tai sitten täytyy ruveta etsimään minikokoisia sukelluspukuja...
tiistai 11. marraskuuta 2008
Kaksi matkamiestä
Kaksi pientä matkamiestä etenee vesisateessa peräkanaa. Ensimmäinen seuraa määrätietoisesti asfaltin reunaa suuri reppu selässä. Toinen reppumatkaaja lompsii perässä, pysähtyy äkkiarvaamatta ja noukkii maasta risun. Hän tutkii ympäristöä uteliaana ja jatkaa matkaa hypellen. Ensimmäisen askel tömähtelee märkää asfalttia vasten, toisen askeleet tipsuttelevat välillä pientareen puolella. Kaksi nelivuotiasta. Kuin yö ja päivä.
Tipsuttelija jää selkäni taakse, ihan hetkeksi vain. Ja kas, kun käännyn katsomaan, ei pientä miestä näy missään. Hätäännyn, mihin se poika jo ehti? Pyörätien toiselta puolelta ojasta tuo arvaamaton seikkailija on löytänyt jo seuraavan tutkittavan aarteen.
Lyhyehkön kerhomatkan aikana mielessäni on vilahtanut paljon ylpeyttä ja huolta. Voiko kukaan tuntea niin vahvasti kuin äiti? Ylpeyttä ja huolta, iloa ja suruakin.
Tipsuttelija jää selkäni taakse, ihan hetkeksi vain. Ja kas, kun käännyn katsomaan, ei pientä miestä näy missään. Hätäännyn, mihin se poika jo ehti? Pyörätien toiselta puolelta ojasta tuo arvaamaton seikkailija on löytänyt jo seuraavan tutkittavan aarteen.
Lyhyehkön kerhomatkan aikana mielessäni on vilahtanut paljon ylpeyttä ja huolta. Voiko kukaan tuntea niin vahvasti kuin äiti? Ylpeyttä ja huolta, iloa ja suruakin.
maanantai 10. marraskuuta 2008
Hetki
Mini päristelee tuossa lattialla ja Kaaharikalle ja Ralliroope ovat lepäämässä. Voi olla, että nukkuvat, tai sitten eivät. Tai sitten toinen nukkuu ja toinen ei. Minä kyllä nukkuisin, jos pääsisin pötköttelemään...
Ikävät uutiset ovat jotenkin lannistaneet minut ja ajatukset pyörivät sairastuneen sukulaisen voinnissa. Vähän on samanlainen levoton olo kuin isän sairastuttua syöpään: kysymyksiä ja ajatuksia pää täynnä, mutta niitä ei osaa pukea sanoiksi. Eikä tiedä, kenelle ne edes esittäisi.
Hetki kerrallaan.
Mini on melkein pessyt työhuoneen lattian, joten täytynee keksiä neidille jotakin muuta tekemistä. Sillä on semmoinen valkoinen vaahtoparta leuassa, sellainen niinkuin kolmella muskettisoturilla oli. :0) Söpö partasuu!
Ikävät uutiset ovat jotenkin lannistaneet minut ja ajatukset pyörivät sairastuneen sukulaisen voinnissa. Vähän on samanlainen levoton olo kuin isän sairastuttua syöpään: kysymyksiä ja ajatuksia pää täynnä, mutta niitä ei osaa pukea sanoiksi. Eikä tiedä, kenelle ne edes esittäisi.
Hetki kerrallaan.
Mini on melkein pessyt työhuoneen lattian, joten täytynee keksiä neidille jotakin muuta tekemistä. Sillä on semmoinen valkoinen vaahtoparta leuassa, sellainen niinkuin kolmella muskettisoturilla oli. :0) Söpö partasuu!
perjantai 7. marraskuuta 2008
Yksi valvottu yö...
taas takana. Neiti jumppaa ja seurustelee öisin, tankkaa usein, hakee läheisyyttä ja kakkii. Siinä on aika lailla hommaa, kun pitäisi vielä nukkuakin jossain välissä. Ja sitten "äiti on vähän väsynyt". Ja äiti on vähän ärtynyt.
Kaksosten vauva-aikaan verrattuna on kuitenkin helpompaa. Isukki saa nukuttua paremmin eikä minun tarvitse nousta kolmen tunnin välein syöttämään vauvaa tuttipullosta ja pumppaamaan maitoa. Emme pengo ja pöllytä petivaatteita keskellä yötä ja etsi peittojen alta vauvaa, joka todellisuudessa nukkuukin omassa sängyssään. Tai istu sängyn reunalla tuudittamassa tyhjää syliä, sillä todellisen väsymyksen keskellä sitä kärsii väsyhallusinaatioista. Tuttua varsinkin monikkoperheissä, luulisin.
Väsymyksen todelliset haasteet räjähtävät silmille päivisin, kun pitäisi jaksaa melkein tauotta älytöntä älämölöä ja huispaamista aamusta iltaan. Tuntuu, etteivät enää minkäänlaiset energianpurutkaan auta hallitsemaan kahden villikon vauhtia. Ja kun se kaasupoljin on tallassa jo aamuvarhain, ennen kuin ehdin edes sängystä ylös, niin "Hyvää huomenta kullannuput," ei ole ensimmäinen asia, joka aamuhämärissä tulee mieleen sanoa.
Väsymyksen keskellä yritän muistuttaa itselleni, etteivät nuo kekseliäät hunsvotit ole mitään itsestäänselvyyksiä, ja että ne on todella rakkaita, vaikka niiden älytön menomeininki ärsyttääkin. Ja onhan se parempi, että tohottavat turvallisesti, kuin eivät ollenkaan.
Mutta silti, äiti on nyt kyllä edelleenkin tosi väsy!
Kaksosten vauva-aikaan verrattuna on kuitenkin helpompaa. Isukki saa nukuttua paremmin eikä minun tarvitse nousta kolmen tunnin välein syöttämään vauvaa tuttipullosta ja pumppaamaan maitoa. Emme pengo ja pöllytä petivaatteita keskellä yötä ja etsi peittojen alta vauvaa, joka todellisuudessa nukkuukin omassa sängyssään. Tai istu sängyn reunalla tuudittamassa tyhjää syliä, sillä todellisen väsymyksen keskellä sitä kärsii väsyhallusinaatioista. Tuttua varsinkin monikkoperheissä, luulisin.
Väsymyksen todelliset haasteet räjähtävät silmille päivisin, kun pitäisi jaksaa melkein tauotta älytöntä älämölöä ja huispaamista aamusta iltaan. Tuntuu, etteivät enää minkäänlaiset energianpurutkaan auta hallitsemaan kahden villikon vauhtia. Ja kun se kaasupoljin on tallassa jo aamuvarhain, ennen kuin ehdin edes sängystä ylös, niin "Hyvää huomenta kullannuput," ei ole ensimmäinen asia, joka aamuhämärissä tulee mieleen sanoa.
Väsymyksen keskellä yritän muistuttaa itselleni, etteivät nuo kekseliäät hunsvotit ole mitään itsestäänselvyyksiä, ja että ne on todella rakkaita, vaikka niiden älytön menomeininki ärsyttääkin. Ja onhan se parempi, että tohottavat turvallisesti, kuin eivät ollenkaan.
Mutta silti, äiti on nyt kyllä edelleenkin tosi väsy!
torstai 6. marraskuuta 2008
Miten se voi olla jo marraskuu?
Kohtahan tässä pitää ruveta valmistautumaan jouluunkin. Lähinnä siis hankkia omille ja kummilapsille lahjat ja sopia, milloin ehtii käydä ne viemässä. Yhteisen ajan löytyminen ei nykyään olekaan niin itsestäänselvää kuin ennen vanhaan. Eilen illalla sovimme yhden perheen kanssa tapaamisen joulukuun puoleenväliin ja silloinhan on jo melkein joulu!
Kaikkein karseinta tässä on se, ettei mulla ole vielä yhtään joulufiilis ja jos todella haluaisin meille idyllistä joulutunnelmaa, niin kohtahan alkaisi olla jo kiire. Ettei siis jouluna tarvitsisi olla kiireinen. Pitäisiköhän tehdä lista jouluvalmisteluista, jotta varmasti tulisi kaikki hommat tehtyä ennen joulunpyhiä? ;0)
Joulukuusi, kaupan joululoodat ja lihakimpale sekä kalaa, siinä meidän perheen jouluiset jutut. No, tietysti lapsille paketteja ja joulukoristeita pikkasen siellä täällä. Kyntteliköt muutamalla ikkunalla. Onhan siinä jo ihan kivasti jouluista oloa, varsinkin, jos lasten kanssa on tehty valmistaikinoista pipruja ja torttuja joululaulujen soidessa cd:ltä.
Mutta olishan se kiva valmistaa jouluherkut itse, alusta asti. Tehdä sinappia ja suolata kinkkua, leipoa kuivakakkuja. Ja mitenkähän se onnistuisi se piparkakkutaikinan teko, kun siitä on melkein kakskymmentä vuotta, kun viimeksi sitä tein? Entäpä kauniit havukranssit ja muut kauniit koristeet? No, lasten viimevuotiset päiväkotiaskartelut olivat niin ihania, että mennään niillä. Ja postimyynnistä ostin kesällä lyhtyjä, jotka ovat omiaan luomaan tunnelmaa myös jouluna.
Kovin on mulla ristiriitaiset aatokset joulusta ja sen valmisteluista. Ihanaa olis valmistella vaikka mitä, mutta pienemmälläkin tohinalla saisi aikaiseksi meidän perheelle mukiinmenevän juhlan.
Pitääpä siis rauhoittua ja palata vielä tähän marraskuuhun. Päivä kerrallaan, eiks niin?
Kaikkein karseinta tässä on se, ettei mulla ole vielä yhtään joulufiilis ja jos todella haluaisin meille idyllistä joulutunnelmaa, niin kohtahan alkaisi olla jo kiire. Ettei siis jouluna tarvitsisi olla kiireinen. Pitäisiköhän tehdä lista jouluvalmisteluista, jotta varmasti tulisi kaikki hommat tehtyä ennen joulunpyhiä? ;0)
Joulukuusi, kaupan joululoodat ja lihakimpale sekä kalaa, siinä meidän perheen jouluiset jutut. No, tietysti lapsille paketteja ja joulukoristeita pikkasen siellä täällä. Kyntteliköt muutamalla ikkunalla. Onhan siinä jo ihan kivasti jouluista oloa, varsinkin, jos lasten kanssa on tehty valmistaikinoista pipruja ja torttuja joululaulujen soidessa cd:ltä.
Mutta olishan se kiva valmistaa jouluherkut itse, alusta asti. Tehdä sinappia ja suolata kinkkua, leipoa kuivakakkuja. Ja mitenkähän se onnistuisi se piparkakkutaikinan teko, kun siitä on melkein kakskymmentä vuotta, kun viimeksi sitä tein? Entäpä kauniit havukranssit ja muut kauniit koristeet? No, lasten viimevuotiset päiväkotiaskartelut olivat niin ihania, että mennään niillä. Ja postimyynnistä ostin kesällä lyhtyjä, jotka ovat omiaan luomaan tunnelmaa myös jouluna.
Kovin on mulla ristiriitaiset aatokset joulusta ja sen valmisteluista. Ihanaa olis valmistella vaikka mitä, mutta pienemmälläkin tohinalla saisi aikaiseksi meidän perheelle mukiinmenevän juhlan.
Pitääpä siis rauhoittua ja palata vielä tähän marraskuuhun. Päivä kerrallaan, eiks niin?
maanantai 3. marraskuuta 2008
Juhlaviikonloppu
Viikonloppu meni yhdessä hujauksessa. Meidät oli kutsuttu syntymäpäiville sekä lauantaina että sunnuntaina, joten tuli juhlittua oikein kunnolla. Ensin oli prinsessa-pirskeet (1v+3v) ja sitten miehisemmät bileet (2v+tuparit).
Prinsessojen juhlissa oli pienimuotoiset tanssitkin. Tanssimatolla polki jalkaa ja keinahteli iloisen lastenlaulun säestyksellä monta musiikin ystävää, kaikki muut lapset, paitsi meidän köriläät, jotka makoilivat muiden jaloissa kieltäytyen osallistumasta moiseen menoon. Siinä ne on suomalaisen miehen perikuvat! Eivät puhu eivätkä pussaa (paitsi pikkusiskoa ja lähipuiston puista ponia)...
Kotimatkalla tehtiin temput, eli ostettiin Mäkkäristä iltapalaksi ranskalaiset ja mehut, sillä ajomatkaa oli melkein parin tunnin verran. Seuraavana päivänä juhlat olivat vajaan tunnin ajomatkan päässä ja kotimatkalla alkoi takapenkiltä kuulua kuin yhdestä suusta: "Mä haluun ranskalaisii, mä HALUUN!" Juupa, juu. Nopeita poikia oppimaan, vaan arvatkaas, menikö läpi.
Kotona keitettiin teräsnallepuuroo, eli neljän viljan puuroa ja upposihan tuokin ihan hyvin. :0)
Mukavaa viikkoa kaikille kurkkijoille, jos teitä tänne on jostakin eksynyt!
Ps. Huono-onnisen keinujan käsi on parantunut.
Prinsessojen juhlissa oli pienimuotoiset tanssitkin. Tanssimatolla polki jalkaa ja keinahteli iloisen lastenlaulun säestyksellä monta musiikin ystävää, kaikki muut lapset, paitsi meidän köriläät, jotka makoilivat muiden jaloissa kieltäytyen osallistumasta moiseen menoon. Siinä ne on suomalaisen miehen perikuvat! Eivät puhu eivätkä pussaa (paitsi pikkusiskoa ja lähipuiston puista ponia)...
Kotimatkalla tehtiin temput, eli ostettiin Mäkkäristä iltapalaksi ranskalaiset ja mehut, sillä ajomatkaa oli melkein parin tunnin verran. Seuraavana päivänä juhlat olivat vajaan tunnin ajomatkan päässä ja kotimatkalla alkoi takapenkiltä kuulua kuin yhdestä suusta: "Mä haluun ranskalaisii, mä HALUUN!" Juupa, juu. Nopeita poikia oppimaan, vaan arvatkaas, menikö läpi.
Kotona keitettiin teräsnallepuuroo, eli neljän viljan puuroa ja upposihan tuokin ihan hyvin. :0)
Mukavaa viikkoa kaikille kurkkijoille, jos teitä tänne on jostakin eksynyt!
Ps. Huono-onnisen keinujan käsi on parantunut.
torstai 30. lokakuuta 2008
Ilmalento
Näin siinä kävi, kun kotiäiti päätti olla tehokas ja näpytteli tekstiviestiä samalla, kun antoi nelivuotiaalle keinussaistujalle vauhtia niin sanotulla yhden käden tekniikalla: poikaparka menetti vauhtipelinsä hallinnan ja mätkähti maahan roikuttuaan ensin jonkin aikaa keinun riepoteltavana. Ilmalennon jälkeen oli selvää, että nyt sattui.
Ennen kuin ehdin edes tutkia poikani vammoja, ehdin käydä läpi erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten järjestän lääkärissä käynnin kolmen lapsen kanssa. Perheenpää oli työmatkalla ja monet lähellä asuvista ystävistä ja sukulaisista töissä. Miten saisin järjestettyä röntgeniin menon, jos potilaan lisäksi mukana olisivat vahdittava nelivuotias ja sylivauva? Onneksi siinä vaiheessa alkoi hiljalleen selvitä, ettei tässä nyt röntgeniä välttämättä tarvittu. Käsi näytti olevan ehjä ja toimiva, joskin aivan varmasti tosi kipeä. Onneksi ei käynyt pahemmin.
Kotiäidin yritys hallita yhtäaikaa sekä puhelimen näppäimistöä (vasemmalla kädellä) että liikkuvaa keinua (oikealla kädellä) päättyi nolosti. En ole koskaan taitanut kovin hyvin niitä laululeikkejä, joissa pyöritellään yhtä kättä, heilutellaan toista, poljetaan yhtä jalkaa ja kopistellaan toista... Ja tässä "laululeikissä" jo pelkkä viestin sisältöön keskittyminen sai huomioni herpaantumaan ja tökkäsin liikaa vauhtia liian varomattomasti.
Ja eihän tuo ollut kuin eilen, kun naapurin isäntä keinutteli pientä tyttöään, näpytteli tekstiviestiä ja hups vaan. Tyllerö mätkähti maahan. Ja minä ajattelin, että: "Ne isät, ne isät..."
Ennen kuin ehdin edes tutkia poikani vammoja, ehdin käydä läpi erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten järjestän lääkärissä käynnin kolmen lapsen kanssa. Perheenpää oli työmatkalla ja monet lähellä asuvista ystävistä ja sukulaisista töissä. Miten saisin järjestettyä röntgeniin menon, jos potilaan lisäksi mukana olisivat vahdittava nelivuotias ja sylivauva? Onneksi siinä vaiheessa alkoi hiljalleen selvitä, ettei tässä nyt röntgeniä välttämättä tarvittu. Käsi näytti olevan ehjä ja toimiva, joskin aivan varmasti tosi kipeä. Onneksi ei käynyt pahemmin.
Kotiäidin yritys hallita yhtäaikaa sekä puhelimen näppäimistöä (vasemmalla kädellä) että liikkuvaa keinua (oikealla kädellä) päättyi nolosti. En ole koskaan taitanut kovin hyvin niitä laululeikkejä, joissa pyöritellään yhtä kättä, heilutellaan toista, poljetaan yhtä jalkaa ja kopistellaan toista... Ja tässä "laululeikissä" jo pelkkä viestin sisältöön keskittyminen sai huomioni herpaantumaan ja tökkäsin liikaa vauhtia liian varomattomasti.
Ja eihän tuo ollut kuin eilen, kun naapurin isäntä keinutteli pientä tyttöään, näpytteli tekstiviestiä ja hups vaan. Tyllerö mätkähti maahan. Ja minä ajattelin, että: "Ne isät, ne isät..."
tiistai 28. lokakuuta 2008
Nopeat syövät hitaat
Että tuo Kaaharikalle on erityisen kerkiävää tyyppiä. Olin jättänyt tietokoneen auki ja lähtenyt lasten tapaan päiväunille. Heräsin siihen, että Kaahari huhuili nukkuvan veljensä perään periksiantamattomasti. No, ei siinä mitään, johan meidän olikin aika heräillä.
Jonkin ajan kuluttua sain pojat tekemään palapeliä ja kipaisin koneelle. Ja kappas mokomaa, jossain välissä herra huu oli ehtinyt avata sähköpostin ja sekoittaa jotakin josta en ymmärrä mitään, avata tekstinkäsittelyohjelman joskaan sinne mitään kirjoittamatta sekä tehdä vielä jotakin sellaista, että epäilin koneen olevan enemmän tai vähemmän hajoamispisteessä. Jouduin suoraan sanoen ymmälleni.
Nopea tuo poika on muutenkin. Vaatii nopeita refleksejä ja äkkinäisiä hoksottimia saada edes jostain takinliepeestä kiinni, kun poika päättää äkkiarvaamatta lähteä omille teilleen. Ja vaikka seisoisit vieressä ja tuijottaisit poikaa herkeämättä kauppareissullanne, et taatusti ehtisi tehdä mitään, kun poika on jo sammuttanut lähikaupan hedelmävaa'an. Minä tiedän, olen ollut todistamassa. Mistä kummasta se sen napulan edes löysi????
Jo vauvana oli nähtävissä pienen Kaaharikallen nopeus ja aikaansaavuus. Sellaisen jumppalelun alla touhotti innokas ikiliikkuja niin, että oli onni, että koko härveli pysyi pystyssä. Samaan aikaan Ralliroope siinä vieressä katseli ja ihmetteli yllä heiluvia lelujaan, tuumaili ja vähän tökkäsi. Semmoiset veljekset...
Sittemmin myös Ralliroope on oppinut veljensä tavoille.Yllytyshulluna hän alkoi kokeilla sellaisia temppuja, että vatsanpohjassa vihleksi. Ja nykyään meno on ihan tarpeeksi kovaa siis molemmilla. Vauhtilajien lisäksi Ralliroope tykkää laskea ja aakkostella. Numerot ja kirjaimet siis kiinnostavat.
Mini oli ennen syntymää ajoittain erittäinkin liikkuvainen ja iltavilli. Syntymän jälkeen hän on ollut kutakuinkin rauhallinen ja tyytyväinen seurailija, joskin niitäkin selviä merkkejä on jo nyt ilmaantunut, että neiti saattaa seurata Kaaharikallen jalanjälkiä jokseenkiin nopsaan. Reilun viikon sisällä Mini on lähtenyt ryömimään ja asettuu jo lähtöasemiin konttausasentoon kuin ilmoittaakseen, että: "Paikoillenne, valmiit, HEP!" Keikkuu siinä eestaas ja kiljuu riemusta.
Yöt ovat repaleisia, sillä jos tyttö ei valita korviaan tai syö, hän jumppaa. Ja voi sitä riemun määrää, jos äiti on nukahtanut kesken yötankkauksen ja tyttö saa jumpata vanhempien välissä! Silloin herätetään isi ja esitellään uusimpia taitoja äänitehosteiden kera.
Myös äiti ja isi ovat liikkuvaista sorttia: kaksosten syntymästä lähtien on tullut harrastettua melkein kaiket päivät liikuntaa. Spurtteja, pitkiä vaunulenkkejä, nopeita lähtöjä ja (pinnankin) venytyksiä. Eli on se vaan kumma, kun tuo elopaino kasvaa silti...
Jonkin ajan kuluttua sain pojat tekemään palapeliä ja kipaisin koneelle. Ja kappas mokomaa, jossain välissä herra huu oli ehtinyt avata sähköpostin ja sekoittaa jotakin josta en ymmärrä mitään, avata tekstinkäsittelyohjelman joskaan sinne mitään kirjoittamatta sekä tehdä vielä jotakin sellaista, että epäilin koneen olevan enemmän tai vähemmän hajoamispisteessä. Jouduin suoraan sanoen ymmälleni.
Nopea tuo poika on muutenkin. Vaatii nopeita refleksejä ja äkkinäisiä hoksottimia saada edes jostain takinliepeestä kiinni, kun poika päättää äkkiarvaamatta lähteä omille teilleen. Ja vaikka seisoisit vieressä ja tuijottaisit poikaa herkeämättä kauppareissullanne, et taatusti ehtisi tehdä mitään, kun poika on jo sammuttanut lähikaupan hedelmävaa'an. Minä tiedän, olen ollut todistamassa. Mistä kummasta se sen napulan edes löysi????
Jo vauvana oli nähtävissä pienen Kaaharikallen nopeus ja aikaansaavuus. Sellaisen jumppalelun alla touhotti innokas ikiliikkuja niin, että oli onni, että koko härveli pysyi pystyssä. Samaan aikaan Ralliroope siinä vieressä katseli ja ihmetteli yllä heiluvia lelujaan, tuumaili ja vähän tökkäsi. Semmoiset veljekset...
Sittemmin myös Ralliroope on oppinut veljensä tavoille.Yllytyshulluna hän alkoi kokeilla sellaisia temppuja, että vatsanpohjassa vihleksi. Ja nykyään meno on ihan tarpeeksi kovaa siis molemmilla. Vauhtilajien lisäksi Ralliroope tykkää laskea ja aakkostella. Numerot ja kirjaimet siis kiinnostavat.
Mini oli ennen syntymää ajoittain erittäinkin liikkuvainen ja iltavilli. Syntymän jälkeen hän on ollut kutakuinkin rauhallinen ja tyytyväinen seurailija, joskin niitäkin selviä merkkejä on jo nyt ilmaantunut, että neiti saattaa seurata Kaaharikallen jalanjälkiä jokseenkiin nopsaan. Reilun viikon sisällä Mini on lähtenyt ryömimään ja asettuu jo lähtöasemiin konttausasentoon kuin ilmoittaakseen, että: "Paikoillenne, valmiit, HEP!" Keikkuu siinä eestaas ja kiljuu riemusta.
Yöt ovat repaleisia, sillä jos tyttö ei valita korviaan tai syö, hän jumppaa. Ja voi sitä riemun määrää, jos äiti on nukahtanut kesken yötankkauksen ja tyttö saa jumpata vanhempien välissä! Silloin herätetään isi ja esitellään uusimpia taitoja äänitehosteiden kera.
Myös äiti ja isi ovat liikkuvaista sorttia: kaksosten syntymästä lähtien on tullut harrastettua melkein kaiket päivät liikuntaa. Spurtteja, pitkiä vaunulenkkejä, nopeita lähtöjä ja (pinnankin) venytyksiä. Eli on se vaan kumma, kun tuo elopaino kasvaa silti...
Listoilla ollaan
Taidan olla semmonen listaihminen. Semmonen, joka tekee listoja tekemättömistä töistä, juhliin leivottavista tarjoiluista, kauppaostoksista, mukaan pakattavista tavaroista sekä muista muistettavista asioista.
Meillä on eteisessä lapsille askarreltu kalenteri, jossa kunkin viikonpäivän kohdalla on kuva siitä, mitä sinä päivänä tapahtuu. Niin, se on ihan perustellusti otettu käyttöön lapsia varten, mutta taitaa olla pelastus minullekin. Siitä näkee heti, mikä päivä on, jos siis muistaa siirtää sitä merkkiä. Ja sitten siitä näkee, mitä sitä olikaan tarkoitus tehdä tai jättää tekemättä. Jos jollekin päivälle ei ole "ohjelmaa" niin ihan hyvä niinkin. Lista se taitaa olla tämäkin kalenteri, suunnitelma tulevasta viikosta. Kas, kun en ole antanut pojille sellaista tussia, jolla voisivat vetää vaikka rastin sen päivän kohdalle, jonka hommat on jo hanskassa. Oppisivat äitinsä tavoille merkata listoihin ne tehdyt työt.
Joskus viisitoista vuotta sitten (iik, onko siitä jo niin kauan!!!!), siis miehen ja mun seurustelun alkuaikoina tein listan niistä asioista, joista mun on miehelle kerrottava puhelimessa. Mies oli intissä ja minä sotaleskenä lapsuudenkotona. Jostakin syystä isäni iski yhtenä päivänä pöytään saamansa puhelinlaskun ja sanoi, että siinä on, maksa. Ja mieheni esitteli intistä päästyään ihan hervotonta puhelinkorttipinkkaansa, johon oli mennyt varmaan kaikki päivärahat, joilla olisi voinut sen sijaan ostaa kahvia ja munkkeja. Se oli siis siihen aikaan, kun ei vielä ollut kännyköitä ja meilläkin oli kotona sellainen valkoinen lankapuhelin, jossa oli pyöritettävä numerovalitsin. Ei varmaan nykyajan lapset edes tunnistaisi puhelimeksi...?
Ihan viime aikoina olen yrittänyt päästä eroon noista listojen tekemisistä, mutta en tiedä, onnistuuko se. Nyt, täällä kotona on sellainen kaaos, että voisi olla ihan paikallaan tehdä sellainen lista tekemättömistä töistä. Kyllä mahtaisi mennä senkin listan tekoon aikaa... Sen sijaan voisin nostaa peffani tästä tuolista ja lähteä:
- laittamaan pyykkikone päälle,
- keräämään leluja olohuoneesta,
- keräämään isot legot leikkihuoneen lattialta ja pestä ne,
- siivoamaan keittiötä,
- tyhjentämään biojäteastia,
- noukkimaan vaatekasoja sieltä täältä,
- viikaamaan puhtaita vaatteita,
- viemään viikatut vaatteet kaappeihin,
- kattamaan pöytä valmiiksi ja
- haravoimaan pihaa. Näin niinkuin ensalkuun.
HUPS, pitääkin lähteä hakemaan poikia kerhosta! Kylläpä aika rientää...
Meillä on eteisessä lapsille askarreltu kalenteri, jossa kunkin viikonpäivän kohdalla on kuva siitä, mitä sinä päivänä tapahtuu. Niin, se on ihan perustellusti otettu käyttöön lapsia varten, mutta taitaa olla pelastus minullekin. Siitä näkee heti, mikä päivä on, jos siis muistaa siirtää sitä merkkiä. Ja sitten siitä näkee, mitä sitä olikaan tarkoitus tehdä tai jättää tekemättä. Jos jollekin päivälle ei ole "ohjelmaa" niin ihan hyvä niinkin. Lista se taitaa olla tämäkin kalenteri, suunnitelma tulevasta viikosta. Kas, kun en ole antanut pojille sellaista tussia, jolla voisivat vetää vaikka rastin sen päivän kohdalle, jonka hommat on jo hanskassa. Oppisivat äitinsä tavoille merkata listoihin ne tehdyt työt.
Joskus viisitoista vuotta sitten (iik, onko siitä jo niin kauan!!!!), siis miehen ja mun seurustelun alkuaikoina tein listan niistä asioista, joista mun on miehelle kerrottava puhelimessa. Mies oli intissä ja minä sotaleskenä lapsuudenkotona. Jostakin syystä isäni iski yhtenä päivänä pöytään saamansa puhelinlaskun ja sanoi, että siinä on, maksa. Ja mieheni esitteli intistä päästyään ihan hervotonta puhelinkorttipinkkaansa, johon oli mennyt varmaan kaikki päivärahat, joilla olisi voinut sen sijaan ostaa kahvia ja munkkeja. Se oli siis siihen aikaan, kun ei vielä ollut kännyköitä ja meilläkin oli kotona sellainen valkoinen lankapuhelin, jossa oli pyöritettävä numerovalitsin. Ei varmaan nykyajan lapset edes tunnistaisi puhelimeksi...?
Ihan viime aikoina olen yrittänyt päästä eroon noista listojen tekemisistä, mutta en tiedä, onnistuuko se. Nyt, täällä kotona on sellainen kaaos, että voisi olla ihan paikallaan tehdä sellainen lista tekemättömistä töistä. Kyllä mahtaisi mennä senkin listan tekoon aikaa... Sen sijaan voisin nostaa peffani tästä tuolista ja lähteä:
- laittamaan pyykkikone päälle,
- keräämään leluja olohuoneesta,
- keräämään isot legot leikkihuoneen lattialta ja pestä ne,
- siivoamaan keittiötä,
- tyhjentämään biojäteastia,
- noukkimaan vaatekasoja sieltä täältä,
- viikaamaan puhtaita vaatteita,
- viemään viikatut vaatteet kaappeihin,
- kattamaan pöytä valmiiksi ja
- haravoimaan pihaa. Näin niinkuin ensalkuun.
HUPS, pitääkin lähteä hakemaan poikia kerhosta! Kylläpä aika rientää...
maanantai 27. lokakuuta 2008
Nimimerkki Valveutunut kansalainen
Kehtaako tässä edes tunnustaa, kuinka valveutunut kansalainen sitä on? Ettei edes vaivaudu tarkistamaan, moneltako äänestyspaikat sulkeutuvat. Meillä oli miehen kanssa hieno ajatus siitä, kuinka käymme äänestämässä kunnallisvaaliehdokastamme nimenomaan vaalipäivänä ja sitten pidämme vaalivalvojaisia kotisohvalla lasten nukahdettua.
Lähdimme aamulla Helsingin suuntaan kyläilemään ja kotiin piti tulla "ihan ajoissa", jotta ehdittäisiin sitten käydä kunnantalolla antamassa äänemme. Tärkeät vaalit ja kaikki! Matkanteko venyi ja hauskaa oli, siitä ei pääse mihinkään, ja kotona katsoin sitten kelloa tuumaillen. Jos mies käväisee nopsaan äänestämässä ja teemme vaihdon lennossa, niin ehdin todella hyvin itsekin vaaliuurnille ilman, että tarvitsee hankkia lapsenvahtia. Autonkin mies kävi siinä tankkaamassa ja tuli oikein tyytyväisenä kotiin. Ehdotti jopa, että toisin vaalipitsan tullessani, jotta voidaan sitten yhdessä seurata tulosten selviämistä.
Ja ylen tyytyväisenä siihen, että olin päättänyt omasta äänensaajastani ennen äänestyskoppiin menoa, lähdin matkaan. Kansalaisvelvollisuuteni oli täyttymässä ja saisin vaikuttaa omalta osaltani kunnalliseen päätöksentekoon.
Ja pah! Palasin kotiin äänestysoikeus-ilmoitukseni kanssa, jossa mainittiin ihan selkeästi, että äänestysaika on kello 9-20 välisenä aikana. Olin ollut äänestyspaikalla kutakuinkin 20.10... Mitäpä sitä rutisemaan ja itkemään. Eipä tehnyt kyllä enää mieli pitsaa, ei sitten minkään tekosyyn voimalla.
Että semmonen mallikansalainen täällä.
Lähdimme aamulla Helsingin suuntaan kyläilemään ja kotiin piti tulla "ihan ajoissa", jotta ehdittäisiin sitten käydä kunnantalolla antamassa äänemme. Tärkeät vaalit ja kaikki! Matkanteko venyi ja hauskaa oli, siitä ei pääse mihinkään, ja kotona katsoin sitten kelloa tuumaillen. Jos mies käväisee nopsaan äänestämässä ja teemme vaihdon lennossa, niin ehdin todella hyvin itsekin vaaliuurnille ilman, että tarvitsee hankkia lapsenvahtia. Autonkin mies kävi siinä tankkaamassa ja tuli oikein tyytyväisenä kotiin. Ehdotti jopa, että toisin vaalipitsan tullessani, jotta voidaan sitten yhdessä seurata tulosten selviämistä.
Ja ylen tyytyväisenä siihen, että olin päättänyt omasta äänensaajastani ennen äänestyskoppiin menoa, lähdin matkaan. Kansalaisvelvollisuuteni oli täyttymässä ja saisin vaikuttaa omalta osaltani kunnalliseen päätöksentekoon.
Ja pah! Palasin kotiin äänestysoikeus-ilmoitukseni kanssa, jossa mainittiin ihan selkeästi, että äänestysaika on kello 9-20 välisenä aikana. Olin ollut äänestyspaikalla kutakuinkin 20.10... Mitäpä sitä rutisemaan ja itkemään. Eipä tehnyt kyllä enää mieli pitsaa, ei sitten minkään tekosyyn voimalla.
Että semmonen mallikansalainen täällä.
lauantai 25. lokakuuta 2008
Täällä on yks äree mamma
Annan itselleni hetken tässä koneella ja sitten painun pehkuihin, viimeinkin. Mini nukahti tänään melko helposti yöunille omaan sänkyynsä, joten olen ottanut tästä "omasta ajasta" kaiken irti. Siis löhönnyt sohvalla ja syönyt makeaa, siivonnut keittiötä ja luuhannut tässä koneella. Ja nukkumaan en malta mennä sitten millään. Oma moka, jos aamulla on äreetä...
Äree olin tänäänkin, sillä tuli sitä valvottua eilenkin. Paha tapa. Kävimme siis tänään koko perheen voimin kaupungilla ja se jos mikä oli erityisen... hmm... haasteellista. Kaksi höyrypäätä hohkasi sinne tänne ja mitä väsyneemmiksi kävivät, sitä hauskempaa oli (myös)sivustaseuraajilla. Mehän ei siis noita shoppailureissuja paljon tehdä, mutta kun on kyse kenkien ostosta, on molempien poikien syytä olla mukana. Toisella kun on pieni ja sirppana jalka ja toisella kuin kanootti.
No, pointti on se, että kun tulimme kotiin, olin oikein kypsää äitiä ja laitoin jäkätijäkäti-vaihteen päälle. Tai taisihan tuo olla päällä jo siellä kaupoillakin. Ja tulikomentoja sateli siihen malliin, että lapset olivat kyllä hyvinkin nopeasti päiväunilla, mutta tyylistä en voikaan olla niin ylpeä. Vitsi, että pitää olla semmonen kersantti välillä...
Lapset olivat jo lepäämässä, kun jatkoin jäkätijäkäti-tyylillä äreen oloni keventämistä sohvalla, kahvia ja pullaa suu täynnä. Jäkätin, en suinkaan lapsista, vaan siitä, kuinka tiukkapipoinen mamma olen. Että pitää koko ajan ja alati jäkättää ja nipottaa noille muruille, vaikka ne on niin ihania. Ja mies kuunteli. Tai ainakin näytti kuuntelevan.
Niin, että jos joku tietää, mistä saisi semmoista vitamiinia tai hivenainetta tai jotain, jolla saada äreät äidit vähän tokenemaan, niin voisi kyllä vinkata. Vai pitäisikö vain katsoa peiliin?
Äree olin tänäänkin, sillä tuli sitä valvottua eilenkin. Paha tapa. Kävimme siis tänään koko perheen voimin kaupungilla ja se jos mikä oli erityisen... hmm... haasteellista. Kaksi höyrypäätä hohkasi sinne tänne ja mitä väsyneemmiksi kävivät, sitä hauskempaa oli (myös)sivustaseuraajilla. Mehän ei siis noita shoppailureissuja paljon tehdä, mutta kun on kyse kenkien ostosta, on molempien poikien syytä olla mukana. Toisella kun on pieni ja sirppana jalka ja toisella kuin kanootti.
No, pointti on se, että kun tulimme kotiin, olin oikein kypsää äitiä ja laitoin jäkätijäkäti-vaihteen päälle. Tai taisihan tuo olla päällä jo siellä kaupoillakin. Ja tulikomentoja sateli siihen malliin, että lapset olivat kyllä hyvinkin nopeasti päiväunilla, mutta tyylistä en voikaan olla niin ylpeä. Vitsi, että pitää olla semmonen kersantti välillä...
Lapset olivat jo lepäämässä, kun jatkoin jäkätijäkäti-tyylillä äreen oloni keventämistä sohvalla, kahvia ja pullaa suu täynnä. Jäkätin, en suinkaan lapsista, vaan siitä, kuinka tiukkapipoinen mamma olen. Että pitää koko ajan ja alati jäkättää ja nipottaa noille muruille, vaikka ne on niin ihania. Ja mies kuunteli. Tai ainakin näytti kuuntelevan.
Niin, että jos joku tietää, mistä saisi semmoista vitamiinia tai hivenainetta tai jotain, jolla saada äreät äidit vähän tokenemaan, niin voisi kyllä vinkata. Vai pitäisikö vain katsoa peiliin?
torstai 23. lokakuuta 2008
Kotiäidin tankkaukset
Tänä aamuna oli sen verran äreetä menoa täällä kotona, että piti oikein ruveta miettimään, mistä sitä saa voimaa ja energiaa tähän perheen arjen pyörittämiseen. Se, että saan olla kotona lasten kanssa päivin ja öin on tietysti erittäin hyvä asia, sillä se ei ole itsestään selvää kaikille nykypäivänäkään. Mutta täytyy tunnustaa, että välillä tulee heikkoja hetkiä ja sitä kaipaa jotakin...
1. Hiekkalaatikkoterapiaa
Tänään meitä oli aika monta äitiä lähipuiston hiekkalaatikon reunalla purkamassa tuntojaan mm. lasten sairastelusta, lääkäreistä ja omasta jaksamisesta. Ulkoilun jälkeen jaksoin toisen kaaharin kiukut paremmin kuin ennen ulkoilua. Myös raittiilla ilmalla uskoisin olleen kyllä vaikutusta.
2. Kävelylenkkiä seuralla tai ilman
Viime aikoina sauvat ovat jääneet jonnekin kaapin perukoille ja mukana ovat vaunut. Todella piristävää on, jos saan rouvan naapurista mukaan.
3. Suklaata
Viime aikoina aivan liian usein tankattua herkkua.
4. Kaupassa käyntiä
Nii-in. Miten sitä ei ennen vanhaan osannut nauttia ruokaostosten tekemisestä näin paljon kuin nykyään. Sekin on luksusta, jos mukaan lähtee vain vauva ja toinen pojista. Jos kaikki kolme ovat mukana, on menokin sen mukaista. Yksi plus yksi on meidän kaksosten kohdalla vähintään neljä tai viisi; ei kaksi...
5. Kaupoissa kiertelyä
Shoppailusta ei voi niinkään puhua, sillä finanssipuoli on melko tiukka. Mutta jo se, että pääsee joskus edes hetkeksi kaupoille, piristää kummasti.
6. Metsässä rämpimistä lasten kanssa
Tämän olisi voinut mainita jo aiemmin. Tästä me piristymme kaikki!
7. Leipomista
Voi vitsi, kun se hetki koittaa, että saan levitellä jauhot ja muut tykötarpeet ihan itse pitkin keittiötä. Ei noissa pikkuapulaisissakaan mitään vikaa ole, mutta joskus taikinaterapia on ihan vaan äidin oma juttu.
8. Niiden leipomusten herkuttelua
Joskus ne herkut onnistuu, joskus taas ei. Silti ne yleensä syödään. Meillä onkin pakastimessa tarjottavaa sekä vieraille että "vain oman perheen käyttöön".
9. Ravintolassa ja elokuvissa käyntiä miehen kanssa
Mitä? Missä? Milloin viimeksi? En vaan taho muistaa, en sitten millään. Mutta sen muistan, että viimeksi siitä puhuimme hieman ennen Minin syntymää, mutta ajatuksen tasolle se juttu jäi.
10. Päivittäisiä kahvihetkiä lasten päivälevon aikaan
Kahvimuki ja jotain hyvää netin äärellä... Jossain vaiheessa pitäisi tyytyä vain siihen kahvimukiin ja jättää se jokin hyvä kokonaan pois.
11. Tyttöjeniltoja
Voin olla onnellinen lukuisista ystävistäni, joita tulee nähtyä tosin liian harvoin. Mutta niistä tapaamisista saa todella paljon voimaa!
12. Naurunremakkaa
Täytyy tunnustaa, että parhaimmat naurut olen saanut nauraa omien lasteni seurassa. Niistäkin hetkistä pitäisi osata tankata sitä voimaa ihan tietoisesti.
Nyt sain yhden murun syliin tähän koneen äärelle. Ja toinekin kaipaa syliin. Oma kahvikuppitankkaus on nyt ohi ja alkaa lasten sylitankkaus. Ihan jeeshommaa sekin.
1. Hiekkalaatikkoterapiaa
Tänään meitä oli aika monta äitiä lähipuiston hiekkalaatikon reunalla purkamassa tuntojaan mm. lasten sairastelusta, lääkäreistä ja omasta jaksamisesta. Ulkoilun jälkeen jaksoin toisen kaaharin kiukut paremmin kuin ennen ulkoilua. Myös raittiilla ilmalla uskoisin olleen kyllä vaikutusta.
2. Kävelylenkkiä seuralla tai ilman
Viime aikoina sauvat ovat jääneet jonnekin kaapin perukoille ja mukana ovat vaunut. Todella piristävää on, jos saan rouvan naapurista mukaan.
3. Suklaata
Viime aikoina aivan liian usein tankattua herkkua.
4. Kaupassa käyntiä
Nii-in. Miten sitä ei ennen vanhaan osannut nauttia ruokaostosten tekemisestä näin paljon kuin nykyään. Sekin on luksusta, jos mukaan lähtee vain vauva ja toinen pojista. Jos kaikki kolme ovat mukana, on menokin sen mukaista. Yksi plus yksi on meidän kaksosten kohdalla vähintään neljä tai viisi; ei kaksi...
5. Kaupoissa kiertelyä
Shoppailusta ei voi niinkään puhua, sillä finanssipuoli on melko tiukka. Mutta jo se, että pääsee joskus edes hetkeksi kaupoille, piristää kummasti.
6. Metsässä rämpimistä lasten kanssa
Tämän olisi voinut mainita jo aiemmin. Tästä me piristymme kaikki!
7. Leipomista
Voi vitsi, kun se hetki koittaa, että saan levitellä jauhot ja muut tykötarpeet ihan itse pitkin keittiötä. Ei noissa pikkuapulaisissakaan mitään vikaa ole, mutta joskus taikinaterapia on ihan vaan äidin oma juttu.
8. Niiden leipomusten herkuttelua
Joskus ne herkut onnistuu, joskus taas ei. Silti ne yleensä syödään. Meillä onkin pakastimessa tarjottavaa sekä vieraille että "vain oman perheen käyttöön".
9. Ravintolassa ja elokuvissa käyntiä miehen kanssa
Mitä? Missä? Milloin viimeksi? En vaan taho muistaa, en sitten millään. Mutta sen muistan, että viimeksi siitä puhuimme hieman ennen Minin syntymää, mutta ajatuksen tasolle se juttu jäi.
10. Päivittäisiä kahvihetkiä lasten päivälevon aikaan
Kahvimuki ja jotain hyvää netin äärellä... Jossain vaiheessa pitäisi tyytyä vain siihen kahvimukiin ja jättää se jokin hyvä kokonaan pois.
11. Tyttöjeniltoja
Voin olla onnellinen lukuisista ystävistäni, joita tulee nähtyä tosin liian harvoin. Mutta niistä tapaamisista saa todella paljon voimaa!
12. Naurunremakkaa
Täytyy tunnustaa, että parhaimmat naurut olen saanut nauraa omien lasteni seurassa. Niistäkin hetkistä pitäisi osata tankata sitä voimaa ihan tietoisesti.
Nyt sain yhden murun syliin tähän koneen äärelle. Ja toinekin kaipaa syliin. Oma kahvikuppitankkaus on nyt ohi ja alkaa lasten sylitankkaus. Ihan jeeshommaa sekin.
tiistai 21. lokakuuta 2008
Mikä siinä on, että juuri silloin, kun pikkuinen vauva on parkkeeraanut itsensä rinnalle syömään, niin johan alkaa ympärillä tapahtua? Se on varmaan joku lapsellisten luonnonlaki, sillä olen kuullut näin tapahtuneen aika monessakin perheessä. Meillä nuo pojat ovat jo niin isoja, että hieman voi jo luottaa siihen, että paikat pysyvät pystyssä vauvan ruokailuhetken ajan; sen sijaan enemmän sääntö kuin poikkeus on tilanne, jossa imetyshetken keskeyttää huudahdus vessan suunnalta: "Tuli jo!"
Eilen kävi taas niin. Nälkäinen Mini tankkaamassa ja siinä olisi pitänyt lähteä toisen pyllyä pyyhkimään. Yritin vaivihkaa huudella vessan suuntaan, että se, joka sielä odottelee äitiä, saa vielä pikkuhetken odotellakin. Ei vastausta. Hetken hiljaisuus. Ja sitten alkaa kuulua ihanan jouluisen laulun sävelet kaikuvasta kaakelikopista. Sanoitus on hieman eri, ei ehkä niin herkkä kuin siinä alkuperäisessä Kimmeltävä tähtönen-laulussa... "Tuli kakka kakkanen, tuli kakka kakka..."
Se on ihanaa, kun nuo lapset ovat niin musikaalisia. Viime joulun aikaan olin tippa linssissä, kun kaksospojat seisoivat muun päiväkotiryhmän kanssa kirkon alttarin edessä ja lauloivat tuon oikean Kimmeltävän tähtösen. Ja totuushan oli, ettei kumpikaan laulanut. Kaaharikalle seisoi rivissä käsi melkein rannetta myöten suussa ja Ralliroope oli kääntynyt katsomaan takarivin pojan "sooloesitystä". Mutta oli se vaan niin herkkistä...
Nyt heräsi pikkuinen Mini päiväuniltaan. Osaa tuokin laulaa: livertää, kujertaa ja kurlata. Ja epäilemättä sen kohta tekeekin, kun sain pojat juuri päivälevolle. Tässä talossa ei paljon hiljaista hetkeä ole.
Eilen kävi taas niin. Nälkäinen Mini tankkaamassa ja siinä olisi pitänyt lähteä toisen pyllyä pyyhkimään. Yritin vaivihkaa huudella vessan suuntaan, että se, joka sielä odottelee äitiä, saa vielä pikkuhetken odotellakin. Ei vastausta. Hetken hiljaisuus. Ja sitten alkaa kuulua ihanan jouluisen laulun sävelet kaikuvasta kaakelikopista. Sanoitus on hieman eri, ei ehkä niin herkkä kuin siinä alkuperäisessä Kimmeltävä tähtönen-laulussa... "Tuli kakka kakkanen, tuli kakka kakka..."
Se on ihanaa, kun nuo lapset ovat niin musikaalisia. Viime joulun aikaan olin tippa linssissä, kun kaksospojat seisoivat muun päiväkotiryhmän kanssa kirkon alttarin edessä ja lauloivat tuon oikean Kimmeltävän tähtösen. Ja totuushan oli, ettei kumpikaan laulanut. Kaaharikalle seisoi rivissä käsi melkein rannetta myöten suussa ja Ralliroope oli kääntynyt katsomaan takarivin pojan "sooloesitystä". Mutta oli se vaan niin herkkistä...
Nyt heräsi pikkuinen Mini päiväuniltaan. Osaa tuokin laulaa: livertää, kujertaa ja kurlata. Ja epäilemättä sen kohta tekeekin, kun sain pojat juuri päivälevolle. Tässä talossa ei paljon hiljaista hetkeä ole.
maanantai 20. lokakuuta 2008
Tonnikala-feta-piirakka
Vaikkei blogini varsinaisesti mikään ruokablogi olekaan (sillä muutoin tämä olisi täynnänsä koekeittiön esimerkkejä siitä, kuinka ei kannata toimia), minun on pakko jakaa oikein makoisa ja helppo piirakkaohje, jos joku pikkunälkäinen sattuisi vahingossa tänne eksymään.
Open Cafe-blogista, Vuodatuksen puolelta, löysin hyvän ohjeen, jota olen hieman muokannut.
Tonnikala-feta-piirakka Ylvan tapaan
Pohja:
Sunnuntai piirakkataikinaa
Täyte:
1prk tonnikalaa
n. 100g Patros-fetajuustoa oliiveineen ja paprikoineen
aurinkokuivattua tomaattia
mustapippuria
sitruunapippuria
2½ dl Flora 7 % Kevyt Ruoka
2 kananmunaa
2dl juustoraastetta
Esipaista piirakkapohjaa 200 asteessa 10 min, jonka jälkeen levitä pohjan päälle valutettu tonnikala, feta lisukkeineen sekä sopivasti pilkotut aurinkokuivatut tomaatit. Ripottele mausteet pinnalle. Sekoita kananmunat, Flora ja juustoraaste kulhossa ja kaada piirakan päälle. Paista vielä 200 asteessa noin 25-30 minuuttia.
On kyllä ihan jees piirakka. :0) Ja onnistuu ihan hyvin muunkin ruoanlaiton lomassa, ja vaikka koko perhe pyörisi keittössä yhtäaikaa. Ja meillähän se pyöri, kun viimeksi tätä piirakkaa valmistelin. Yksi pieni pellavapää kattoi pöytää, toinen peikkotukka notkui tuolinselällä, kolmas herra annosteli ruokaa lautasille ja neljäs tähtisilmä kiekui sitteristään ohjeita koko köörille. Minä viidentenä valutin, sekoittelin ja raastoin. Vähän niin kuin sinnepäin, ja ihan hyvä piirakka tuli.
Ralliroope ja Kaaharikalle eivät kyllä tästä piirakasta ole vielä kovin innostuneet, mutta heille maistuvat senkin edestä kaupan paistovalmiit lihapasteijat ja äidin koekeittön piimämuffinit, joihin on piilotettu lakupala poikineen. ;0)
Pohja:
Sunnuntai piirakkataikinaa
Täyte:
1prk tonnikalaa
n. 100g Patros-fetajuustoa oliiveineen ja paprikoineen
aurinkokuivattua tomaattia
mustapippuria
sitruunapippuria
2½ dl Flora 7 % Kevyt Ruoka
2 kananmunaa
2dl juustoraastetta
Esipaista piirakkapohjaa 200 asteessa 10 min, jonka jälkeen levitä pohjan päälle valutettu tonnikala, feta lisukkeineen sekä sopivasti pilkotut aurinkokuivatut tomaatit. Ripottele mausteet pinnalle. Sekoita kananmunat, Flora ja juustoraaste kulhossa ja kaada piirakan päälle. Paista vielä 200 asteessa noin 25-30 minuuttia.
On kyllä ihan jees piirakka. :0) Ja onnistuu ihan hyvin muunkin ruoanlaiton lomassa, ja vaikka koko perhe pyörisi keittössä yhtäaikaa. Ja meillähän se pyöri, kun viimeksi tätä piirakkaa valmistelin. Yksi pieni pellavapää kattoi pöytää, toinen peikkotukka notkui tuolinselällä, kolmas herra annosteli ruokaa lautasille ja neljäs tähtisilmä kiekui sitteristään ohjeita koko köörille. Minä viidentenä valutin, sekoittelin ja raastoin. Vähän niin kuin sinnepäin, ja ihan hyvä piirakka tuli.
Ralliroope ja Kaaharikalle eivät kyllä tästä piirakasta ole vielä kovin innostuneet, mutta heille maistuvat senkin edestä kaupan paistovalmiit lihapasteijat ja äidin koekeittön piimämuffinit, joihin on piilotettu lakupala poikineen. ;0)
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Sunnuntaimietteitä
Pieni hetki tässä koneella. Mini nuupahti, samoin Ralliroope; mutta Kaaharikalle jaksaa iskeä jutunjuurta sängyssään. Viikonloppu meni taas liian nopeasti ja nyt tuntuu ihan siltä, että olisi kivaa, jos olisi toinen sunnuntai heti perään. Tai vaikka lauantai.
Viikonloppuna tuli mieleen jälleen ajatus siitä, kuinka paljon helpompaa vauva-arki onkaan yhden vauvan kanssa kuin kahden (hmm... loogista, eikö?). Nelisen vuotta sitten kävimme hoitamassa miehen kanssa kahta keskosvauvaa sairaalassa; viime keväänä saimme tyttövauvamme kotiin muutamien päivien jälkeen syntymästä. Maidon pumppaamisen ja pulloruokinnan moninaiset mutkat olivat ihan normaalia kaksosten ollessa pieniä, nyt en jaksaisi pullorumbaa laisinkaan. En sitten millään. Ja tyttö on ihan samaa mieltä...
Niinpä me ollaan vauvan kanssa kuin paita ja peppu. Majakka ja perävaunu.
Kaaharikalle uhkasi tänään, että he muuttavat Ralliroopen kanssa pois kotoa ja isi ja äiti jäävät kotiin. Ihmettelimme kovin miehen kanssa, että minnekä pojat sitten muuttaisivat. No, serkkujen luo pääkaupunkiseudulle. Lupasimme miehen kanssa, että voivat kysyä asiaa sitten enoltaan, kun tuo tulee iltapäivällä sopivasti käymään.
Vaan kuinkas kävikään? Niin, tuolla ne kaikki kolme rakkaudenhedelmää nyt koisivat ja äiti on ihan tyytyväinen, että pikkumurut eivät ihan vielä muuttaneet pois kotoa.
Viikonloppuna tuli mieleen jälleen ajatus siitä, kuinka paljon helpompaa vauva-arki onkaan yhden vauvan kanssa kuin kahden (hmm... loogista, eikö?). Nelisen vuotta sitten kävimme hoitamassa miehen kanssa kahta keskosvauvaa sairaalassa; viime keväänä saimme tyttövauvamme kotiin muutamien päivien jälkeen syntymästä. Maidon pumppaamisen ja pulloruokinnan moninaiset mutkat olivat ihan normaalia kaksosten ollessa pieniä, nyt en jaksaisi pullorumbaa laisinkaan. En sitten millään. Ja tyttö on ihan samaa mieltä...
Niinpä me ollaan vauvan kanssa kuin paita ja peppu. Majakka ja perävaunu.
Kaaharikalle uhkasi tänään, että he muuttavat Ralliroopen kanssa pois kotoa ja isi ja äiti jäävät kotiin. Ihmettelimme kovin miehen kanssa, että minnekä pojat sitten muuttaisivat. No, serkkujen luo pääkaupunkiseudulle. Lupasimme miehen kanssa, että voivat kysyä asiaa sitten enoltaan, kun tuo tulee iltapäivällä sopivasti käymään.
Vaan kuinkas kävikään? Niin, tuolla ne kaikki kolme rakkaudenhedelmää nyt koisivat ja äiti on ihan tyytyväinen, että pikkumurut eivät ihan vielä muuttaneet pois kotoa.
perjantai 17. lokakuuta 2008
Lähtöviivalla
Blogeja jonkin verran seuranneena tuli halu kokeilla tätä oman sivun ylläpitoa. Keskityn ainakin näin alussa omaan ja perheeni napoihin ja katson, millaiseksi blogini ajan myötä muotoutuu.
Perheessäni pörräävät ehtivät ja aikaansaavat kaksospojat, jotka ovat hurahtaneet autoihin ja muihin häkäpönttöihin, sekä pikkusisko, joka taitaa olla hänkin aika ehtivä sitten, kun lähtee liikkeelle. Mies ja minä yritetään pitää ajokit ehjinä lähtöviivalta maaliviivalle, joskin laastareita ja kylmäpusseja tarvitaan aina silloin tällöin. Kuten eilen, kun Ralliroope tipahti sohvalta ja halkaisi huulensa ja tänään, kun Kaaharikalle heitti metalliautolla veljeään silmäkulmaan...
Meillä siis sattuu ja tapahtuu. Joskus enempi ja joskus vähempi.
Perheessäni pörräävät ehtivät ja aikaansaavat kaksospojat, jotka ovat hurahtaneet autoihin ja muihin häkäpönttöihin, sekä pikkusisko, joka taitaa olla hänkin aika ehtivä sitten, kun lähtee liikkeelle. Mies ja minä yritetään pitää ajokit ehjinä lähtöviivalta maaliviivalle, joskin laastareita ja kylmäpusseja tarvitaan aina silloin tällöin. Kuten eilen, kun Ralliroope tipahti sohvalta ja halkaisi huulensa ja tänään, kun Kaaharikalle heitti metalliautolla veljeään silmäkulmaan...
Meillä siis sattuu ja tapahtuu. Joskus enempi ja joskus vähempi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)