...niin olisin ottanut aamulla kuvia, arvatkaa vaan mistä. Siitä, jota täällä on tänään tullut taivaantäydeltä ja jota maa on polviin asti. Lumesta.
Suomalainen sisu nosteli päätään, kun lähdimme kahden nelivuotiaan ja yhden vaunuissa nukkuvan vaavelin kanssa kävellen kerhoon. Sisun koettelu alkoi heti ensimmäisen mutkan jälkeen, kun rouva päätti mennä "polkua" pitkin "ihan pienen matkan vaan" oikotielle. Jiihaa!!! Mikä älynväläys lähteä vetämään vaunuja lumihangessa yhtään mihinkään! Nyt mennään eikä meinata-asenne alkoi pikkuhiljaa hiipua, mutta matkaa jatkettiin pyryä päivitellen.
Auto- ja pyöräteitä ei oltu ehditty aurata, joten matkanteko oli kaikin puolin the Elämys.
Paluumatkalla pyörätie oli aurattu, mutta silti eturenkaat jumittuivat lumesta. Kotona työnsin vaunut autokatokseen, jossa toivoin Minin jatkavan unia sen aikaa kun tekisin lumityöt. Niinpä. Jos sitä on nukahtanut vaunujen nytkähtelevään keinahteluun ja siihen, kun turvallinen koppa on milloin missäkin asennossa, niin mitä tapahtuukaan, kun vaunut pysähtyvät? Joo-o. Vauva herää tasan tarkaan silloin, kun pyörät eivät pyöri mihinkään (huono ilmaisu, eiväthän ne siellä lumihangessakaan pyörineet). Mini siis heräsi ja parahti.
Niinpä tein lumityöt vauvan katsellessa voimainkoitostani. Toinen nöpönen istui vaunuissa makuupussin (ja autokatoksen) suojissa ja minä kirjaimellisesti ähisin ja korahtelin lumikolan kanssa. Juttelin välillä mukavia vauvalle ja jatkoin taas. Ja koko ajan pohdin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja, kuinka toteuttaisin poikien hakemisen kerhosta:
- Haen pojat autolla vauvan kanssa ja saatan ajaa ojaan, sillä teitä ei ole aurattu,
- laitan vauvan liinaan ja oikaisen yhden metsikön poikki, mutta saatan kaatua metsässä jolloin vauva saattaa jäädä alleni ja tukehtua lumeen,
- vien vauvan naapuriin ja haen pojat autolla, mutta saataa ajaa ojaan, sillä teitä ei ole aurattu (ja vauva hätääntyy viiveestä),
- soitan jonkun hakemaan pojat, mutta en saa päähäni, kuka sen voisi tehdä...
Saatoinpa suunnitella vielä jotain muutakin, mutta siitä en nyt sitten muistakaan enää mitään. Verenmaku suussa menee näköjään muistikin.
Loppujen lopuksi hain pojat vauvan kanssa autolla ja käväisin vielä kirkonkylällä apteekissakin. Asioilla on siis tapana järjestyä.
Mistä tulikin mieleeni: ihanalle "siskolleni" tsemppiä tälle päivälle ja tuleville kans! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti