Äiti on yleensä ihmisen lähin ystävä

"Äiti on yleensä ihmisen lähin ystävä. Väitetään, että äitiinsä voi luottaa, vaikka äiti olisi hyeena. Joskus äiti laskee äkkijyrkkää mäkeä. Joskus hän myös äyskii ja on äkeä. Silloin isä on ällikällä lyöty, sillä yleensähän äidillä on paljon järkeä."

"Ärtyisäkin äiti on kyllä pääasiassa älykäs. Eikä hädän päivää: äidin mäkätys ja jäkätys näet yleensä häviää hätkähdyttävän äkkiä, sillä hänhän pitää äärettömästi jälkikasvustaan."

Kaarina Helakisa, Aapelus - aakkosloruja ja hassuja satuja 1998

Eikä tähän ole kyllä mitään lisättävää tällä erää!

Kurkistus

Piti tulla kurkistamaan. Kirjoitin toissapäivänä jokusen rivin viikonlopusta, mutta tallennus ja julkaisu eivät onnistuneet. Avainsanoina olivat: lauantai, lahja, kahvipöytä, ostokakku, turhautuminen ja kommunikointi.

Ja nyt pitää taas kiitää...

Rallimaan (kauhu)kakarat

Olen ollut viime aikoina äksy. Sellainen tyytymätön hirveä akka. Ja nuo kaksi isointa huutelevat tämän tästä sekä sisällä että ulkona, että: "SENKIN KAKARA!! SENKIN KAKARA!" Niinpä. Minä vaan en ole kertaakaan haukkunut lapsiani kakaroiksi, mutta kukapa sitä uskoo, kun nuo "totuudentorvet" niin kailottavat. (Ja mamma on kuin persiiseen ammuttu karhu.)

Kiitos sivistävien lastenohjelmien.

Vaan itsepä olen antanut noita ohjelmia katsoa. Enkä ole ollut joka hetki vieressä seuraamassa, mitä siellä on puhuttu ja tehty. Olen saattanut käväistä nopsaan suihkussa tai juoda aamukahvit kutakuinkin rauhassa paikallani istuen. Kotiäidin itsekäs aamupahe. Tai sitten olen laittanut iltaruokaa ja nauttinut siitä, että voin ihan suht rauhassa pilkkoa sipulit ja muut työtarpeet ilman, että tarvitsee erotella tappelupukareita, rauhoitella villikoita tai pidellä jäistä hernemaissipaprika-pussia jonkun otsalla, nenänvarressa tai silmäkulmassa.

Onhan tuo Minikin jo melkoisen vahdittava tapaus, mutta ihan lastenleikkiä (vielä) noiden kahden rymypekan rinnalla.

Mutta palatakseni ärtsyyn olotilaan. Olo on jo parempi, mutten panisi pahakseni, jos saisin joku kerta lähiaikoina "äkkilähdön paluulipulla". Toisin sanoen pääsisin hetkeksi irti tästä kaaoksesta ja hullunmyllystä. Akku kaipaa latausta.

Ja masu murkinaa.

Meillä syödään tänään nakkeja ja ranskalaisia.

Huomioita

Kaaharikalle huomasi eilen, että hänellä on käsissään ihokarvoja. Hetken niitä tuijotettuaan poika tokaisi: "Minusta tulee nyt aikuinen." Tänä aamuna pesivät hampaitaan molemmat koikkeliinit yhtäaikaa ja satuin kuulemaan (ja näkemäänkin), kuinka Kaahari otti jälleen puheeksi karvankasvunsa hammasharja suussa: "KATO, mulla kasvaa karvoja täällä!!" Nosti paitaansa ja esitteli veljelleen masuaan. Ja jatkoi vielä uteliaana paidanhelman laskettuaan: "Kasvaako sullakii??" Kyseessä ovat siis ihan tavalliset ihokarvat, eivät mitkään aikuisten karvoitukset.

Tuli mieleen toinenkin paidannosto, joka sai hymyilyttämään viikonloppuna. Olimme kaverin synttäreillä ja siellä oli sellainen patterikäyttöinen lasten porakone-ruuvari. Kaaharikalle rakenteli lattialla autoa ja käytti sitä poraa taitavasti. Sitten välähti, ihan näki ilmeestä, että nyt tuli mahtava idea! vekkuli velikulta nosti siinä samassa paidanhelmansa kainaloihin ja rupesi poraamaan napaansa. Ja sitten meitä kaikkia nauratti... :0)

Vaan nyt lähden hakemaan poikia kerhosta.

Helmikuu...

...pörähti käyntiin ja minä vielä jossain ajatusteni syövereissä elän mukamas tammikuuta. Aika kiitää ja Kaaharit kanssa, mutta minä se vaan laahaudun hitammin mitä vanhemmaksi tulen. Ja vanhahan minä en vielä ole! Nyt ei sitten puhuta sen enempää niistä lukuisista rypyistä, joita on ilmaantunut silmäkulmiin salakavalasti jossain vuosien 2004 ja 2009 välillä...

Äsken iltasuihkun jälkeen katselin toisen pojan hippalointia nakusiltaan ja ihmettelin, että miten tuo napero onkaan kasvanut pituutta. Missä kumman välissä siitä on tullut noin pitkäjalkainen koikkeliini? Noo, kohtahan nuo muuttavat pois kotoa ja minä itken perään, että koskatuuttekäymääntuuttehanpianjooko... Mistä tulikin mieleen, että puistossa oli tänään junaleikit kiipeilytelineessä ja Kaaharikalle kertoi muuttavansa toiselle puolen maailmaa ja tulevansa kotiin äidin luokse vasta kesällä, sadan viikon päästä. Ja virnistys päälle.

Hampaidenpesukin voi olla joskus ihan hauskaa. Yhtenä iltana olin harjaamassa Ralliroopen hampaita, kun tuo tirskahti kesken kaiken ja sanoi hihitellen: "Äitin päässä on polku!" Juu, se oli se jakaus keskellä päätä, joka sai pojan pärskähtämään. Kaaharikalle taas kuvittelee olevansa autopesuun menevä ajopeli jokaikininen ilta ja "konepelti" aukeaa oikein mallikelpoisesti, kun hammasharja lähestyy. Tänä iltana kaara sai oikein vauhauksen, kun suihkun jälkeen oli rasvaussessio. Huomenna vaihdetaan heti aamusta varmaan renkaat ja voidellaan moottori jollain öljyllä. Tai ainakin tankataan jotain, jossa on kauraa ja mahdollisesti myös maitoa.

Eli mielikuvitusta ei puutu. Ei kyllä laisinkaan.

Yhtenä iltana (useampi viikko sitten) poju oli laittanut sukat jokaikisen sängyntolpan päähän, ettei sänkyparkaa paleltaisi yöllä...

Osaako joku kertoa, missä menee terveen vilkkaan mielikuvituksen raja? Että pitäisikö kohta olla jo huolissaan?

Neitikin osaa jo naurattaa ja nauraa kuin hyville vitseille konsanaan. Ja tanssia kuin olisi sitä koko ikänsä tehnyt (siis melkein yhdeksän kuukautta). Mini seisoo rahia vasten ja notkuu rytmikkäästi ylös alas. Ja nauraa päälle. Ihanaa tuo pienen ihmislapsen nauru!

Vaan nyt minä nauran itseni untenmaille. Muuten ei huomenna kyllä naurata.

Hehkeää helmikuuta kaikille!