Olen ollut viime aikoina äksy. Sellainen tyytymätön hirveä akka. Ja nuo kaksi isointa huutelevat tämän tästä sekä sisällä että ulkona, että: "SENKIN KAKARA!! SENKIN KAKARA!" Niinpä. Minä vaan en ole kertaakaan haukkunut lapsiani kakaroiksi, mutta kukapa sitä uskoo, kun nuo "totuudentorvet" niin kailottavat. (Ja mamma on kuin persiiseen ammuttu karhu.)
Kiitos sivistävien lastenohjelmien.
Vaan itsepä olen antanut noita ohjelmia katsoa. Enkä ole ollut joka hetki vieressä seuraamassa, mitä siellä on puhuttu ja tehty. Olen saattanut käväistä nopsaan suihkussa tai juoda aamukahvit kutakuinkin rauhassa paikallani istuen. Kotiäidin itsekäs aamupahe. Tai sitten olen laittanut iltaruokaa ja nauttinut siitä, että voin ihan suht rauhassa pilkkoa sipulit ja muut työtarpeet ilman, että tarvitsee erotella tappelupukareita, rauhoitella villikoita tai pidellä jäistä hernemaissipaprika-pussia jonkun otsalla, nenänvarressa tai silmäkulmassa.
Onhan tuo Minikin jo melkoisen vahdittava tapaus, mutta ihan lastenleikkiä (vielä) noiden kahden rymypekan rinnalla.
Mutta palatakseni ärtsyyn olotilaan. Olo on jo parempi, mutten panisi pahakseni, jos saisin joku kerta lähiaikoina "äkkilähdön paluulipulla". Toisin sanoen pääsisin hetkeksi irti tästä kaaoksesta ja hullunmyllystä. Akku kaipaa latausta.
Ja masu murkinaa.
Meillä syödään tänään nakkeja ja ranskalaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti