Pullia, olkaa hyvä!

Tässä on Leipuri Hiiva ja hän leipoo pullapyöryköitä nimeltä "Piilotetut Rusinat".


Tässä on Neiti Jauho, joka napsi tarkkuudella asettelemansa rusinat pullista suuhunsa. Ja siinä sivussa vähän myös taikinaa...


Kun Neiti Jauholta loppui taikina, hän nautti suunnattomasti pelkästä jauhojen pyörittelystä.


Leipuri Hiivan, Neiti Jauhon ja Herra Pullanpyörittäjän herkkkunisut onnistuivat täydellisesti, vaikka äitinsä Rouva Dementikko unohti taikinasta kananmunat ja paistoi pullia uunissa silleen erittäin kypsäksi asti. Onneksi käry ei käynyt.

Olkaapa hyvät!

Ylvan keittiössä

Nyt aamulla oli tarkoitukseni lunastaa pojille lupaamani pullantuoksuinen päivä. Tuumasin, että otan kolmikon mukaan leipomaan ja siksi tein hieman isomman taikinan. Siinä sitä taikinaa vääntäessäni lapset kirjaimellisesti pyörivät jaloissani ja keskittyminen oli vähän sitä sun tätä, kun tärkeitä tekstareitakin tuli samaan aikaan.

Mini löysi repustani sukkapuikon ja kilkutteli sitä iloisesti pöytää vasten.

minä: Mikä tuolla Minillä on käsissään?
Ralliroope: Sukkapuikko.
minä: Eikä ole.
Kaaharikalle: On se sukkapuikko.
minä: Eieieieiiiiii....

Typy oli kähveltänyt hienosti eilisiltana edenneestä design-villasukastani yhden puikollisen ja nyt minulla on edessä silmukoiden metsästäminen. Sen lisäksi unohdin pullataikinasta kananmunat.

No, jos tästä nyt jotain positiivista hakee, niin nyt voimme tarjota yhdelle allergiselle naapurintytölle pullaa vaikka ihan sylikaupalla. Kun nyt muistaisin vain olla voitelematta niitä kananmunalla...

Tällä hetkellä pullataikina on kohoamassa, pojat kuuluvat pelaavan dinosauruspeliä keittiössä ja Mini hippaloi kukallisissa pikkareissa ja punaisessa pyöräilykypärässä pitkin huushollia.

Rauha maassa siis, ainakin hetken.

Ja kyllä, nuo kuvan pullat on syöty jo kuukausia sitten. Tämänpäiväisistä nisuista (ja nisunpyörittäjistä) saatan ottaa kohta kuvia. Jos vaan ehdin ja muistan.

Ruokalistalla lihakeittoa happamin kiitoksin

Ensin sitä keittelee lihoja aikansa ja yrittää saada samanaikaisesti yhtä päättäväistä neitiä nukkumaan ja kahta huru-ukkoa pysymään hiljaa. Sitten sitä kuorii jokusen potun ja miettii, kuinka pahasti keitinliemet ovat palaneet liedelle. Kaikenkaikkiaan yhden aterian valmistamiseen menee siis tunteja.

Sitten asetutaan syömään.

Yksi noukkii lusikalla pelkät lihat ja on tukehtua isoon lihaklönttiin aikansa ruokaa pureskeltuaan, toinen kerää sormillaan sopasta lihat suuhunsa ja kolmas mättää lusikkakaupalla kasviksia pöydälle lautasen viereen.

Härreguud!

Ei ole tämä kotiäidin ihannepäivä, ei. Kaiken raatamisen jälkeen happamat kiitokset tulevat muutaman minuutin aterioinnin jälkeen.

- En tykkää.
- Ai, no sillä tiedollä mä en tee mitään.
- Tylsää!

Kukin voi ihan issekseen miettiä, kuka laukoo mitkäkin vuorosanat. Minä tyydyn nyt mököttämään hetken ja lähden sitten istumaan tasapersiilleni kahdeksi tunniksi naapuriin. Sen verran nousen, että käyn hakemassa vähän kaffetta ja jotain hyvää.

Siitäs saatte.


[Happamien kiitosten lihakeitto. Kieltämättä aika... no, ei niin houkuttelevan näköinen soppa, mutta lautasella kulinaristisestikin oikein maittavan näköistä. Seli, seli.]

Rapatessa roiskuu

Lähdimme aamulla pihalle ja löysimme heti tekemistä. Kuralammikot kutsuivat pientä väkeä...


Polttopallo oli erityisesti lomalaisten mieleen. Lomalla halutaan myös käydä kirjastossa ja syödä pullaa. Eiköhän tuo onnistu.


Yksi pieni possu löysi savisen ojan. :D Onneksi tuli laitettua kurikset jalkaan...

Ottakaa ilo irti sieltä mistä saatte, se on vinkkini näille harmaille tuhnupäiville. Ei pidä siis jäädä tuleen makaamaan, vaan hypätä kuralammikkoon tahi sukeltaa saviseen ojaan. Kurikset jalassa. ;)

Terveiset Sotkulandiasta!

Meillä on täällä KAAOS. Ei, emme ole remontin keskellä, emmekä säädä täällä mitään sen suurempia kuin että yritämme saada aikaa järjestystä. Onko se jokin sääntö, että kun saa yhden nurkan siivottua, niin kaksi paikkaa on sekaisin??

Me emme ole saaneet vielä yhtään nurkkaa täysin siistiksi, niin meillä on hirveä härdelli ainakin kolmessa paikassa...

Nähkääs, tyhjensin olohuoneen yhden kaapiston, jotta saisin työhuoneen sohvan taas löhöilypaikaksi, kun se sohva tuli täytettyä kapean hyllyn tavaroista. Kun siitä kapeasta hyllystä tuli SE eteisen hylly. Täytyykö ensin syntyä epäjärjestystä, jotta voi syntyä järjestystä? Vai mikä kumman sääntö tässä pätee?

No, olemme saaneet joka tapauksessa neljä vuotta paikkaansa odottaneen ihanan häälahjalasityön ikkunaan ja koska sitäkin asiaa piti funtsia kantapään kautta, tuli pestyä kuin vahingossa yksi ikkuna. Onni onnettomuudessa siis. Ja ihan äsken sain isäni maalaaman taulun seinälle, joka sekin oli odottanut Sitä Täydellistä Paikkaansa neljä vuotta. Issukka ei tiedä vielä vasaran paukuttelustani mitään, mutta voipihan tuo jotain kommentoida, kun tulee lasten kanssa kohta sisälle. Mulla kun ei aina mene nuo naulan nakuttamiset ihan putkeen...

Kaiken tämän järjestelyn keskellä olemme pohtineet, kuka haluaa minkäkin huoneen ja mihin mahtuu vieraspetinä toimiva suurikokoinen sohva. Ja minä haluaisin purkaa yhden kaapiston, mutta issukka pistää hanttiin. No, jos ei nyt, niin sitten joskus myöhemmin, ajattelen.

Tällaista tänne. Jatkan tämän epäjärjestyksen sotkemista vielä hetken ja lähden sitten laittamaan keittiötä sekaisin. Ihan vaan ruokaa laittamalla. ;)

Naapuriapu AbCd

Kuvan Norsu ei liity varmaan millään lailla tämän päivän juttuihin, mutta ei se mitään. Kokeilin jotain lähikuvaussäätöä (tuolla vanhalla) kameralla ja norsutin sattui juuri olemaan kahvikupposella, kun otin sen kuvauksen kohteeksi. Mini kun tykkää pitää kahvikestejä lähimmille pehmokamuilleen vaikka joka päivä.

Mutta kuvitelkaas, ihan asiaakin lähdin kirjoittamaan. ;)

Nimittäin naapuriapuasiaa. Muutimme joitakin vuosia sitten tänne Pellolle, ikään kuin uudelle paikkakunnalle, "maaseudun" rauhaan. Täällä on paljon uusia perheitä, joissa suht pieniäkin lapsia. Tutustuimme talo talolta toisiimme, lähinnä niihin, joissa siis asuu suht samanikäistä lapsikansaa ja pikkuhiljaa reviiri on laajentunut ja tuttuja tullut lisää. En olisi voinut kuvitellakaan silloin tänne muuttaessamme, kuinka läheisiksi naapurit täällä Pellolla tulevat ja kuinka helposti täällä voi mennä pyytämään apuja naapurista.

Kuten esimerkiksi eilen. Tällaisena viimetipanjärjestelijänä aloin vasta edellisenä iltana miettiä, kuinka saisin järjestettyä itseni verenluovutustilaisuuteen kaupunkiin ilman lapsia. Siinä nimittäin saattaisi tapahtua vaikka jos mitä silläaikaa, kun makaan laverilla veriletku käsivarresta roikkuen. Jopa esitietokaavakkeen täyttäminenkin saattaisi olla äärinmäisen hankalaa kolmen tilliäisen läsnäollessa... No, kysyin aamulla lastenhoitoapuja naapurista ja minulle tarjottiin sitä hyvillä mielin. Ihanaa!

Ja tänä aamuna, kun lähdimme "ihan vaan pikkasen myöhässä" pakkautumaan autoon eskariinmenoa varten, ehdotti toinen naapuri, että Mini voisi jäädä siksi aikaa heidän pihalleen, kun käväisen vientireissulla. Ihanaa!

Kun tähän naapurihätäapuun lisätään vielä ainakin pihakahvitteluhetket, kukkienkastelut, kimppakyyditykset, jalispelit ja käsityömiittingit, niin voinen sanoa, että ihan hyvään paikkaan olemme asettuneet.

On ihana auttaa ja saada apuja. Tiedän, ettei se avunsaanti ole itsestäänselvää edes sukulaisten kesken, saatika naapureiden kesken, joten osaan olla todella kiitollinen saamastamme avusta.

Terveisiä ihanille naapureille!

Ralliradan Sukkasuunnittelijat esittäytyvät

Kuten sanottu, aloin jokin aika sitten neuloa mummolleni villasukkia joululahjaksi. Sain ekan sukan valmiiksi eilen, mutta olen aikas pettynyt vaisuun ulkonäköön. Ei sytytä, ei. Pyysin poikia suunnittelemaan uudet sukat ja tässä Suunnittelija K. Kallen tuotos oman valmiin sukkani rinnalla:



Kumpi on parempi?

(Minusta tuo K.Kallen suunnittelema.) Nyt minulla on sitten mielenkiintoinen haaste edessä, kun yritän saada aikaiseksi kuvan mukaisen villasukan. Mutta, kuten sanottu, asioilla on tapana järjestyä. Kyhään kasaan prototyypin ja, jos onni suo, puikotan vielä sille parinkin.

Sukkasuunnittelija R. Roopella meni herne nenään, kun epäilin erään tietyn langan olevan vähissä ja sen vaikuttavan suunnitteluun. Homma tyssäsi siihen. Taiteilijat isolla Teellä voivat olla toisinaan varsin ehdottomia näkemyksissään...

***

Ja kertokaas kuulkaa käsi sydämellä, onko teillä koskaan tällaista ongelmaa:



Meillä alkaa kohta iltahommat. Eilen sain hammaspesulle pojan, jolla suihkunraikasta tukkaa koristi otsalamppu ja silmillä nököttivät uimalasit. Saapi nähdä, millaisessa asukokonaisuudessa tänään hampipyykille kirmataan...

Kauniita unia toivottelen jo nyt!

EDIT: TERVETULOA lukijaksi Pakkasakka!

Tulipa sanottua...

1. Ota kännykkä esiin.
2. Valitse saapuneet viestit.
3. Vastaa kysymyksiin saapuneen viestin ensimmäisellä lauseella.
4. Kysymys yksi - ensimmäinen lause ensimmäisestä viestistä.
5. Kysymys kaksi - ensimmäinen lause toisesta viestistä, jne...
6. Haasta haluamasi määrä ihmisiä!

1. Mitä sanoisit, jos kumppanisi olisi ollut uskoton?
Kiitos

2. Mitä sanot aina parhaalle ystävällesi?
Ai niin syysloma!!

3. Mitä sanot ensimmäisenä, kun ystäväsi on joutunut bussin yliajamaksi?
KIITOS, HUIPPUMUISTI!

4. Mikä on ruminta, mitä voisit sanoa vihamiehellesi?
No myöhän ollaa oikein äly ja väläys!

5. Mitä äitisi sanoo ennen kuin menet nukkumaan?
Oonhan mie ehtiny miettiäkin...

6. Mitä huutaisit, jos voittaisit miljoonan?
Hei!

7. Mitä sanoisit Jumalalle, jos tapaisit Hänet?
Joo, kyllähän myö.

8. Mitä haluat kuulla kaikkein eniten?
Jaksamista teillekin

9. Mitkä tulevat olemaan viimeiset sanasi?
Arvaahan mikä fiilis täälä...


Ps. Haastan kaikki ne, jotka uskaltavat jättää viestin viestikenttään. (Ja käyn uteliaana lukemassa, mitä HE olisivat valmiita sanomaan pahimmille vihamiehilleen... hih, hih)

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Viikonloppu meni ulkoillessa, neuloessa ja elokuvia katsellessa. Lisäksi hiukset saivat lauantaina vajaan kahden vuoden tauon jälkeen väriä ja annoin itselleni kevääseen asti aikaa päättää, leikkaanko hennot suortuvani ihan lyhyeksi vaiko annan kasvaa. Kun ikää tulee lisää ja kaikki alkaa roikkua, niin hiustenleikkuulla voin saada ainakin jotain pirtsakkuutta aikaan.

Mutta enhän minä vielä mikään vanha ole. ;)

Antaa siis hiusten roikkua.

***

Sunnuntaina kävin lasten kanssa metsässä. Ralliroope valitsi reitin ja harppoi päättäväisenä etunokassa, Kaaharikalle tutki jokaisen maassa makaavan risun ja oksan, josko siitä olisi miekaksi, ja Mini taaplasi poikien perässä suu vaahdossa höpöttäen.

Kun tapasimme kavereita paluumatkalla ja jäimme juttelemaan, ehti Kaaharikalle löytää oivan kiipeilypuun, juuttui takistaan kiinni oksistoon ja jäi sinne ilmaan roikkumaan. Samanaikaisesti typykät kaksi- ja kolmeveet istuivat mättäällä tasapepuillaan, kuin katsomossa, ja tillittivät ohjelmannumeroa uteliaina.

Näytöksen loputtua aloitimme kavereiden kanssa kotimatkan ja herrat Ralliroope ja Kaaharikalle tappelivat keskenään koko matkan. Syyt he kaivoivat varmaan toistensa nenistä, tai jostain siitä läheltä kuitenkin. Ei siis mitään rajaa! Myöhemmin Ralliroopelta tuli verta nenästä, mutta syy oli varmaan nuhassa; ei niinkään herneiden kaivelusta nenästä...

Kulutin melkein koko loppupäivän haravoimalla pihaamme, sillä heiluminen piikkiluudan kanssa on todistettavasti oikein mainiota ärrimurrienergian purkua. Olisin voinut jatkaa haravointia vielä silloinkin, kun tuli pimeää eikä lehtiä meinannut enää erottaa millään ilman otsalamppua, mutta lähdin kuitenkin katsomaan sisälle, kuinka lapset isänsä kanssa touhusivat iltahommia hikinauhat otsilla. Olivat löytäneet hemmottelukassistani kankaiset hiuspantani oikein unelmaväreissä...

Illalla ehdin neulomaan mummoni villasukkaa joitakin kierroksia lasten nukahdettua, ennekuin nyyhkyleffa Ps. I Love You alkoi. Sinä iltana pesin kasvoni kyyneleillä, tunnustan.

[kuvassa Kaaharikallen ja Ralliroopen villasukat lemppariväreissä odottamassa päättelyä ja kaulurituubini, jonka ohjeen löysin Kalastajan vaimon blogista]

Uudet mittasuhteet

Laitoin hetki sitten naapuriystävälle tekstiviestin, jonka alussa kysyin, saanko marista. Siiten, odottamatta paluuviestiä, annoin tulla täydeltä laidalta asioita, jotka painavat tänään mieltäni ja jotka mahtuvat kolmeen tekstiviestiin. Niihin tuli ärinää siitä, kun Mini ei nuku (eikä muuten nuku vieläkään), murinaa siitä, kun Kaaharikallella on Röhä päällä (kiitos infektioastman) ja kitinää siitä, kun kauan kuolaamani kamera olisi nyt hyvässä alennuksessa, mutta Prätkähiiren mielestä meillä ei olisi varaa siihen siltikään. Ja sitten räknäsin, kuinka paljon Prätkiksen mopo ja muut siihen liittyvät jutut ovat tulleet maksamaan.

Minäkö en ole marttyyri?

Eikä siinä kaikki. Jos siihen kolmeen viestiin olisi mahtunut, olisin räknännyt vielä senkin, kuinka monta sataa euroa olen säästänyt viimeisen kahden vuoden aikana, kun en ole käynyt parturissa värjäyttämässä hiuksiani kertaakaan (enkä kyllä paljon leikkauttamassakaan) ja kun olen lopettanut (näköjään) jumppasalilla käynninkin. Niin, että sopii laskea vaan säästöt!

NIIN, ETTÄ MINNE NE RAHAT OVAT OIKEIN MENNEET?

Tiedän, tyhmä kysymys. Vastauksen ensimmäinen osa on tuolla autokatoksessa ja toinen jossain työmatkalla. Prätkä ja Prätkähiiri.

Enkä edelleenkään ole yhtään marttyyri?

No, tarina jatkuu ja saa yllättävän käänteen. Luulin jo, että tuo (kolmen) viestini saanut naapuriystäväni laittoi minulle myötätuntoisen vastausviestin, mutta tekstari piippasikin toiselta ystävältäni, joka asuu suht kaukana.

Hänen miehellään on todettu syöpä.

Niin, että se niistä valituksista sitten. Asiat saivat uudet mittasuhteet, eikö?

Isomummon villasukat

Kun jokin aika sitten kävin mummollani, hän esitteli jossain vaiheessa vierailuani villasukkakokoelmaansa. Ei niin, että hänellä olisi ollut iso kopallinen uusia töppösiä odottamassa viluvarpaisia käyttäjiä; vaan ihan kohtalainen kasa suurensuuria villasukkia, jotka oli rakkaudella ja suurella lämmöllä puhkikäytetty - ja parsittu myös. Oli niin ihana katsoa tuota rakasta ihmistä esittelemässä useampaan kertaan paikattuja villasukanpohjia, että ihan sydän oli pakahtua.

- Tässä on isäs vanhat hiihtosukat. Ai mie niin muistan...
- Ja nää on äitis neulomat. Kato ny, ku on kovasti pietyt...
- Voi... Nää on, kuule, papan vanhat. On mulla aina saappaissa, niin lämpöset on...

Välillä mummo rutisti sukkaparia poskeaan vasten ja antoi kuin halin omille läheisilleen, joiden vanhoja sukkia nuo olivat. Ihan kuin kyynel olisi vilahtanut silmäkulmassa, vai luulinko vain?

Silloin päätin, että neulon mummolleni omat villasukat viimeistään joululahjaksi. Onhan sitä nyt oltava yhdet ehjät villasukat, joissa voi tömpsötellä tuvassa tai humpsauttaa saapikkaisiin uloslähtiessään. Vanhoissa sukissa ei, totta vieköön, ole mitään vikaa (muuta kuin että ovat ainakin neljä numeroa liian suuret), mutta kyllä mummo omat sukat on ansainnut. Sellaiset omaan jalkaan sopivat.

Jossain vaiheessa saavat sitten nuokin tulevat joululahjasukat itselleen paksummat pohjat parsinneulalla, kun eivät enää kestä mummon vauhdissa mukana. ;)

Sitten ovat sukan pohjat vahvemmat kuin koskaan.

Silloin mulla kihahti!

Tuntuu siltä, että näitä "laitoin pojan pukemaan sukat jalkaansa ja hetken kuluttua hän huusi apua sidottuaan kätensä ja jalkansa uimalaseilla yhteen"-stooreja on täällä sivuilla hehkutettu ihan liikaa. Hupaisaahan se on, kun tuo lutunen poika saa päähänsä vaikka mitä juuri silloin, kun pitäisi toimia niin kuin ihmiset yleensä noissa tilanteissa toimivat.

Mutta on niillä sattumuksilla se kääntöpuolikin. Se on se, etten nyt tällä hetkellä (varsinkaan) jaksaisi oikein selvitellä niitä käsiä ja jalkoja irti sieltä sitkeistä uimalasien nyöreistä, ja patistella pukemaan. Ohjata, kannustaa, kehua ja saada keskittymään.

Tänä aamuna ne kädet, jalat ja uimalasit olivat solmussa. Kukaan muu ei niitä solmuja avaa kuin äiti, eli minä. Isä lähtee pihalle hommiin, pesee kätensä tai tekee tavallaan. (Ja ne hänen tapansa ovatkin mukavampia ja joskus jopa parempiakin.)

Tänä aamuna yritin samaa, pesin käteni ja linnoittauduin kodinhoitohuoneen pyykkivuoren taakse. Jossain vaiheessa kuulin saunasta puhetta:

- Hei, hyppäänkö?
- Joo!

Olisitko sinä voinut jäädä piiloon vuoren taakse? Olisitko jäänyt kuuntelemaan ponkaisun ääniä ja tömähdystä (tai kolahdusta)? Minä en voinut. Kävi ilmi, että issukka oli pihalla ja lapset sisällä. Pellossa. Kukaan lapsista ei ollut edes tiennyt, missä vanhemmat ovat.

Silloin mulla kihahti.

Onko minusta tullut yksinhuoltaja?

Minä olen vain Äiti.

Käsittämättömän paljon ajatuksia mahtuu pääkoppani sisälle, kun vihdoinkin joku huomaa oikeasti saman, kuin itse huomasin jo kauan aikaa sitten. Kun joku on valmis jakamaan taakkaa ja ojentamaan todellista ja konkreettista auttavaa kättään.

Kun olen monta vuotta kuullut oikeastaan pelkkiä epämääräisyyksiä, en ole osannut tarttua itsekään olennaiseen. Olen todella luullut kuvitelleeni kaiken ja kasannut Himalajan korkuisen itsesyytösten vuoren. Tietämättäni minusta tuli vuorikiipeilijä ilman kunnon varustuksia.

Ja sitten saavuimme tälle etapille ja ajattelin: "Kyllä ne viimeistään nyt huomaa, jos jotain huomattavaa on." Ja ne huomasivat.

Olen nyt varautunut kaikkeen; mutten sittenkään. Kun auttava käsi ojennettiin, säikähdin, sillä kaikkihan piti olla muka ihan ok. Niin moni vuorikiipeilyn asiantuntija oli niin vakuuttanut. Nyt syytän itseäni siitä, etten taistellut enempää ja vienyt asioita leijonaemon lailla eteenpäin, sillä minun olisi pitänyt tietää enemmän. Ja olisinkin tiennyt, jos lapsi olisi ollut jonkun toisen; mutta tämä rakas lapsi on minun ja minä olen vain Äiti.

(Tämän purkauksen kirjoitin vain helpottaakseni oloani, joten ei pidä ihmetellä, jos teksti tuntuu omituiselta. Tältä nyt vain tuntuu nyt. Ja johan helpotti!)

Pyöri Ympyrää-päivä

Julistin aamulla mielessäni Pyöri Ympyrää-päivän alkaneeksi. Etsiessäni pojille puhtaita päivävaatteita heidän kaapeistaan, kuivausrummusta ja kodinhoitohuoneen pöydältä, pyörin ympyrää ihan kirjaimellisestikin. Välillä kainalossani roikkui jo Issukankin jonkinsorttinen pikeepaita. Hain, vein, palasin ja hain... Samaa rataa useampaan otteeseen. Kävi taas mielessä, ettei kenelläkään muulla perheellä ole tällaista härdelliä päivävaatteiden ympärillä kuin mitä meillä on tämän tästä. Eli joka päivä.

Kuinka ollakaan, kun tuli aika pukea se vaivalla kokoon kerätty asukokonaisuus, alkoivat sembalot myös Kaaharikallella. Kun äitinsä jatkoi teeman mukaista reippailua oman vaatekertansa haussa, otti nakupelle poika hyvän otteen päivän paidasta ja alkoi pyörittää sitä kuin moukarinheittäjä konsanaan. Viuh, viuuh, VIIIUUUUUH... Sitten paidasta tuli propelli ja Ralliroopekin oli jo ihan täysillä mukana juonessa: juoksi Kaaharikallea ympäri niin, ettei propellipaita osunut häneen. No, siinäpä venyttelivät paidanhelmaa, eipähän tarvitse ihan heti olla ostamassa uutta paitaa kasvavalle nuorukaiselle. Ja eivätpähän olleet pahanteossa missään nurkan takana, kun siinä silmieni alla kisailivat.

Myöhemmin ympyräteema jatkui Minin piirrustaessa kynillään keittiönpöydän ääressä. Ensin hän piirsi hyvin keskittyneesti ja nautiskellen paperille äidin, sitten itsensä ja kolmanneksi ainakin 28 vinhasti pyörivää ympyrää. Ja hauskaa oli, naurusta päätellen.

Jännityksellä odotan, kuinka teemapäivä jatkuu. Illalla on ainakin Kaaharikallen telinejumppa ja eskarin vanhempainilta. Pyörimme varmaan niissäkin tavalla jos toisellakin.

Ps. Onneksi tämä Pyöri Ympyrää-päivä ei sattunut huomiselle, sillä silloin on pojilla valokuvaus eskarissa. Täytyy toivoa, että kyseessä on todella vain yksi teemapäivä; eikä kokonaista Pyöri Ympyrää-viikkoa!

Kolmen Pienen Possun päivä

Eli, mitä tapahtui varikolla lokakuun neljäntenä päivänä vuonna 2010. Äitipossu kertoo näin:

klo 7.40
Herätys, kun Mini kömpii viereen ja aloittaa iloisen kujertelun sekä kylkeen potkimisen. Myös Kaaharikalle herää kujerteluun ja käy tuttuun tapaansa herättämässä Ralliroopen. Suoritetaan aamun huoltohommat aamupisuineen ja -pesuineen. Lapset kömpivät sohvalle katsomaan Muumeja digiboxilta.

klo 8.10
Laitan kahvin tippumaan ja hörppään Allut. Laitan pyykinpesukoneen päälle.

klo 8.20
Puen päivävaatteet ja kipaisen hakemassa sanomalehden postilaatikosta.

klo 8.25
Nyt on Äidin oma aamukahviaika pikku keskeytyksineen.

klo 8.40
Annan Minille aamupalaa ja pojat saavat katsoa vielä yhden haluamansa lastenohjelman. Tyhjennän astianpesukoneen ja annan pojillekin aamupalaa. Palauttelen välillä vaeltelemaan lähtevää lasta omalle paikalleen ja pyyhin yhdet kaatuneet maitolasilliset pöydältä.

klo 8.55
Lapset pesevät hampaansa ja pukevat päivävaatteensa. Tämä on ns. kivireki-vaihe, joka saattaa toisinaan kestää ja kestää. Pahimmillaan päivävaatteiden (sukkapari, T-paita, collegehousut ja pitkähihainen paita) pukeminen voi viedä toiselta pojalta puolitoista tuntia. Tänään selvittiin hieman nopeammin, sillä otin jäkätys-vaihteen käyttöön. Liekö hyvä sekään? Petaan siinä sivussa lasten sängyt.

klo 9.20
Jippii! Lasten leikit alkakoon ja itse siivoilen vielä loputkin aamupalajutut pöydästä pois.



klo 9.30
Sängyn petaaminen ja hampaiden pesu. Tässä vaiheessa ehdin vilkaisemaan myös peiliin. Meikkailen keittiön pöydän ääressä, missä Kaaharikalle on aloittanut legoleikkinsä.

klo 9.40
Laitan pyykit kuivumaan ja kuivausrumpuun. Jatkamme touhuja keittiössä: Kaaharikalle rakentelee ja Mini piirtää. Kirjoitan reissuvihkoon viestin ja kuuntelemme musiikkia. Miniä alkaa tanssittaa ja hän pyytää minut mukaan tanssilattialle.



klo 10.15
Toimitamme varikkokäynnit vessassa ja puemme ulkovaatteet. Kyseessä on Kivireki II ja eteisestä kuuluu ärinää ja murinaa, kun vaatteet eivät meinaa mennä kaahareiden päälle.

klo 10.38
Olemme autossa ja valmiita hakemaan eskarikaveri kyytiin.

***

klo 12.50
Palaamme Minin kanssa tunnin aikataulusta jäljessä kyläilyreissulta. Lämmitän ruoan ja yritän saada väsymyksestä kiukkuisen tytön maistamaan ruokaa.

klo 13.15
Mini pisulle, nassun pesulle ja nukkumaan. Tällä kerralla en lue kirjaa laisinkaan, vaan laulan ja paijailen vaan.

klo 13.3o
Alkaa äidin oma aika kalenterin, kännykän ja tietokoneen äärellä.

klo 14.45
Herättelen Minin ja lähdemme hakemaan poikia esikoulusta.

klo 15.25
Olemme vieneet eskarikaverin kotiin. Pojat hilppasevat sisälle vain käydäkseen vessassa ja vaihtaakseen vaatteet. Sitten he karauttavat pyörillä kaverin luokse leikkimään. Kaveri asuu ihan tässä samalla "pellolla". Annan Minille välipalaa.




klo 16.10
Lähdemme ulos pyöräilemään Minin kanssa. Tyttö polkee ja minä juoksen perässä.

klo 17.12
Tulemme typsyn kanssa sisälle lämmittämään eilistä ruokaa. Pojatkin tulevat kotiin. Toinen on unohtanut kaverin luokse piponsa ja ulkohousunsa, toinen pyöräilykypäränsä. Keskustelemme aiheesta (tuskin viimeistä kertaa).

klo 17.20
Issukka tulee töistä ja käymme syömään.

klo 17.50
Issukka lähtee prätkäajelulle ja teen lettutaikinan. Kipaisen nettiin ja palaan siivoilemaan keittiötä. Minin vessahommat keskeyttävät siivouksen ja ovikellokin soi juuri, kun saan autettua tytön pöntölle. Neuvottelen ovensuussa siitä, voivatko pojat lähteä ulos naapurikaverin kanssa. Loppujen lopuksi kaveri, pojat, tyttölauma ja yksi äiti lähtevät leikkipuistoon. Jatkamme Minin kanssa varikkopuuhia ja sen jälkeen keittiöhommia.

klo 18.35
Letunpaisto alkaa.



klo 18.45
Issukka palaa kotiin ajelultaan ja lähtee samantien pinoamaan polttopuita pihalle. Ensi talvesta on tulossa kuulema kylmä, sanotaan.

klo 19.25
Letut on paistettu ja hilppasen ulos juttelemaan naapuriäidin kanssa. Pojat tulevat samaan aikaan kotiin ja kohta pihalla kirmaa yksi iso ja toinen pienempi kalsari- ja sukkahoususankari sukkasillaan. Huomautan asiasta aika kovaäänisesti ja lapset kirmaavat sisälle.

Minulla on pahat aavistukset mielessäni, mutta juttelen naapuriäidin kanssa asian loppuun ja lähden sisälle. Siellähän ne rakkaudenhedelmät ovat, kaikki kolme, kiivenneet pöydälle syömään lettuja sormin. Perskutarallaa!

Pikkupossut!

Lettukestien jälkeen on suihkun ja muiden iltatoimien aika.

klo 20.05
Luen pojille iltasadun sohvalla. Issukka on jo peitellyt Minin pehmeän peiton alle Norsun ja Pikku-Nallen kanssa.

klo 20.35
Laulan vielä pojille iltalaulut ja lössähdän sen jälkeen sohvalle. Tänään on äidin oma karkkipäivä!

Eteisen uusi ilme

Tuon korkean hyllyn kohdalla oli aiemmin se "lenkkikaverinakin" tunnettu korihärpäke.


Nyt se härpäke on sivummalla ja saattaa olla, että piilotan se sitten joskus johonkin eteisen kaapeista. Mutta olkoon nyt jonkun aikaa tuossa... Poikien takkien yläpuolelle kaipaan kapeaa hyllykköä ja tuon korihärpäkkeen päälle myös. Tai sitten siihen tulee naulakko seinään vieraita varten...

Siis vieraiden ulkovaatteita varten.

Tämmönen sisustaja täällä... Ja huokaiskaahan helpotuksesta, sillä (tiedän kykyni ja rajani) minusta ei ole tulossa sisustusbloggaajaa Sisustusbloggaajan paikalle. ;)

Mahdoton Tehtävä

Eli kuinka saada ulkotamineet järjestykseen.

Tänään se sitten tapahtui. Leväytin eteisen korihässäkän sisällön iltapäivällä lattialle ja lisäsin kekoon vielä muutamassa piirongin vetolaatikossa olleet tumput, hanskat ja villasukat. Oli inventaarion aika.

Korirumiluksen ulkonäkö kypsytti sen verran paljon, että ajattelin toimittaa rujon korikokoelman hieman syrjemmälle. Korihässäkkä tuossa oven vieressä on ollut kyllä toimiva ratkaisu, mutta erittäin ruma. Vai onko joku jotain muuta mieltä, kun katsoo TÄMÄN postauksen kuvaa?

-> Tästä korikyhäelmän siirrosta seurasi, että rattaat oli siirrettävä jonnekin muualle (luultavasti vien ne varastoon tai kokonaan pois meidän kotoa). Nyt ne ovat jossain eteisen ja olohuoneen välimaastossa.

Korirumiluksen kohta kaipasi kuitenkin jotain, jolla saisi helpotettua ulkovaaterumbaa eteisessä, lähellä ulko-ovea.

-> Siirsin työhuoneesta korkean ja kapean hyllyn tuohon kahden oven väliin.

-> a)Työhuoneessa olleen hyllyn sisältö on nyt työhuoneen sohvalla. Ja sepä se onkin vallan hurmaavan näköinen ratkaisu, kellä muulla toimii sohva kirjahyllynä??

b) Kokovartalopeilille ei ole nyt paikkaa.

Yhdessä vaiheessa iski jo ihan mieletön epätoivo, kun rompetta oli lattiat (ja sohva) täynnä, eikä mikään systeemi tuntunut toimivan. Enkä todellakaan tiedä, toimiiko tämäkään...

Ja ottaahan sekin päähän, kun jonkun paikan saa muka jonkinlaiseen järjestykseen, niin tästä seuraa kaaoksen leviäminen muihin paikkoihin. Käyn katsomassa TÄÄLTÄ Elohiiren blogista vähän inspiraatiota pahimpaan angstiin...

Lähipäivinä pureudun tarkemmin myös Sadan tavaran haasteeseen, joka minun piti saada päätökseen syyskuun loppuun mennessä. En saanut. Annan itselleni lisäaikaa lokakuun loppuun. Ainakin.

Seesam aukene

Olin eilen kirjoittamassa tuota rukiisen mustikkapiirakan ohjetta tänne blogiin, kun vilkaisin kelloa ja päätin lähteä kurkkimaan ikkunasta, joko pojat kohta tulisivat kimppakyydissä eskarista. Keittiössä ehdin myös pienen hetken miettiä, josko nopeasti ottaisin valokuvan mustikkapiirakasta, kun sitten näinkin auton ajavan pihaan.

Juoksin nopsajalkaa ulos pyytääkseni poikia tulemaan ihan hiljaa sisälle Minin nukkuessa ja jätin oven raolleen.

Pojut hilppasivatkin melko hissukseen kuistille ja ehdin vaihtamaan muutaman sanan kuskin kanssa, kun sivukorvalla kuulin jonkun pamauttavan oven kiinni. Kesken lauseen käännyin katsomaan ovelle päin ja voi taivahan talikynttilät sentään! Kaaharikalle oli heittänyt reppunsa kenkäeteiseen ja räiskäissyt samantein oven kiinni. Eikä minulla ollut avaimia!

Mini heräsi oven pamaukseen, tuli kenkäeteiseen ulko-oven taakse ja alkoi itkeä. En voi sanoin kuvata sitä oloa, kun kuulin toisen pienen itkevän ja valittavan, enkä voinut tehdä mitään. Ja siinä vaiheessa, kun kuulin typyn satuttavan itsensä johonkin siellä eteisessä, olisin voinut taikoa itseni paksun oven läpi hakemaan tytön syliini! Pidin kaksin käsin kiinni ulko-oven suttuisesta röpelölasi-ikkunasta ja samanaikaisesti Mini ilmeisesti kyyhötti oven toisella puolella ovessa kiinni.

Ralliroope ja Kaaharikalle antoivat hekin Minille ohjeita, kuinka lukon saa auki. Mutta siinä vaiheessa, kun meitä oli neljä huolestunutta pulisemassa yhtäaikaa, oli minun lähetettävä pojat leikkimään kauemmas pihalle.

- Mini, avaa ovi ja tuu pihalle.
- En.
- Mini-kulta, rakas, avaa lukko.
- Ei. En osaa.
- Voi kulta rakas. Mini, rauhoitu ja kuuntele...

Onneksi kimppakyytikuskimme sai soitettua paikalle ammattiapua ja noin puolen tunnin jälkeen Mini pääsi äidin syliin. Urhea Mini, joka jokin aika sitten karkasi pihalle pelkissä legginsseissä, t-paidassa ja sandaaleissa. Lukitusta ovesta. ;)

Selvisimme säikähdyksellä (ja rahanmenolla) ja saamme olla iloisia siitä.

[lukko, joka ei auennut]