Sitten asetutaan syömään.
Yksi noukkii lusikalla pelkät lihat ja on tukehtua isoon lihaklönttiin aikansa ruokaa pureskeltuaan, toinen kerää sormillaan sopasta lihat suuhunsa ja kolmas mättää lusikkakaupalla kasviksia pöydälle lautasen viereen.
Härreguud!
Ei ole tämä kotiäidin ihannepäivä, ei. Kaiken raatamisen jälkeen happamat kiitokset tulevat muutaman minuutin aterioinnin jälkeen.
- En tykkää.
- Ai, no sillä tiedollä mä en tee mitään.
- Tylsää!
Kukin voi ihan issekseen miettiä, kuka laukoo mitkäkin vuorosanat. Minä tyydyn nyt mököttämään hetken ja lähden sitten istumaan tasapersiilleni kahdeksi tunniksi naapuriin. Sen verran nousen, että käyn hakemassa vähän kaffetta ja jotain hyvää.
Siitäs saatte.
[Happamien kiitosten lihakeitto. Kieltämättä aika... no, ei niin houkuttelevan näköinen soppa, mutta lautasella kulinaristisestikin oikein maittavan näköistä. Seli, seli.]
7 kommenttia:
Pari toukkaa lautasella olis saattanut kummasti piristää tilannetta ;)
Voi, niin olisi! Kiitos, kun muistutit. :DD
Kuulostaa niin tutulta... Tiedätkö mikä eniten harmittaa? No, meidän lapset syövät mummuloissa kuin eivät olisi koskaan ruokaa nähneet. Sitten minä väkerrän samaa ruokaa kirjaimellisesti samalla ohjeella, lopputulos "äiti mä en tykkää tästä". ;) Sitten vielä vanhempi junkkari oli enonsa kanssa keskustellut näin. Eno: "sun täytyy nyt reippaasti syödä niin kasvat ja pääset apumieheksi hommiin" Vanhempi junkkari: "kyllä mä söisin ja kasvaisin, mut ku äiti ei anna ruokaa".
Että näin... :D
Se ois pitänny hommata itelleen vissiin gourmeekokin koulutus, ennenkuin perustaa perheen...
Meillä ei VIELÄ olla suoraan sanottu, ettei äiti osaa laittaa ruokaa, mutta kaipa se on sitten edessä. Nyt kyllä osaavat toisinaan jopa lohduttaa mua kärtsähtäneiden pöperöiden äärellä.
Ja onneksi sentään JOSKUS sanovat, että joku ruoka on tosi hyvääkin!
Mä en näköjään osaa kotiin täältä ;) Jumituin lukemaan jotain vanhoja postauksia...
Siis meillä ei ole tullut myöskään vielä vastaan se, ettenkö osaisi laittaa. Meillä vaan on tää "en tykkää tästä". Kait se on sitä, että vanhemmalle pitää kiukutella jostain ja ku isi on aina töissä ja jos ei muuta keksitä ni sit se on ruoka&äiti +yhdistelmä. Näin siis meillä.
Nyt tosin täytyy sanoa, että pari viime viikkoa on mennyt vanhemman tenavan osalta sillai, et kommentti on ollut "tää on tosi hyvää, tehdäänkö toistekin". Hän kun tykkä tosi paljon ihan perus jauhelihakastike+perunat -tyyppisistä ruoista ja vispipuuroista. Pienempi sit kitisee senki eestä. ;)
Hyvän näköistä keittoa - kyllä mulle kelpaisi!
Hommahan menee niin, ettei lapset oikein tahdo tykätä perinteisistä pöperöistä, tai sitten tyyliin yksi lapsista tykkää. Täytyy myöntää, että teen sitten harvemmin tällaisia ruokia, ja pyydän että äitini tekee niitä sitten ;-)
Syön sitten esim ravintolassa joskus kaalikääryleitä, ja ah, kun on hyvää!
Kalakeitto ja karjalanpaisti tippuu kyllä hyvin meidän lapsille.
Assari, balanssi se olla pitää, eli kun vanhempi kiittelee, niin nuoremman tehtävä on palauttaa äiti maanpinnalle. ;)
Meillä myös jauhelihakastike on ihan lempparia ja sen kanssa pitäisi keitellä spagettia tai pastaa. Peruna on yök, mutta koska me saadaan isovanhemmilta kymmeniä kiloja pottuja ilmaiseksi, niin meillä myös syödään perunaa.
Kyllä nauratti tuo: "Kyllä mä söisin ja kasvaisin, mut ku äiti ei anna ruokaa"... :DD
Maria, kaalikääryleet on ihania! Samoin kaalipata, jota välillä teen issukan kiusaksi koko kattilallisen. Niinä päivinä hän syö sitten vähempi, mutta olen kyllä huomannut annoskoon kasvaneen näiden vuosien aikana, kun ollaan oltu yhdessä. Kyllä ne miehet(kin) näköjään oppii... ;)
Nykyään mulla on sellainen "perinteet kunniaan"-asenne ja tykkäisin tehdä niitä oman lapsuusajan pöperöitä. Mutta kuten Maria kirjoitit, ne eivät aina ihan ole noille omille lapsille mieleen.
Mutta silti mä vielä joskus keitän kesäkeittoa, vaikka joskus aikoinaan uhosin, etten IKINÄ! (Keitän sitten vaikka itelleni vaan.)
Lähetä kommentti