torstai 30. syyskuuta 2010

Rukiinen mustikkapiirakka

[kaksi palaa jäljellä, tässä toinen niistä]

Isovanhemmat tulevat tänään lastenhoitoavuksi ja lupasin keitellä heille siitä hyvästä kahvit. Aikaa ei hirveästi ole leivoskella ja ruokavaratkin ovat vähän niin ja näin. Tässä kuitenkin ihan hyvä variaatio puolukkapiirakasta Valion Lämpimäisiä kirjasesta, jonka mukaan tein pikapiirakan tälle illalle.

250g Valion meijerivoita (meillä Keijua maitoallergian takia)
3½dl sokeria (laitoin 3dl)
4dl vehnäjauhoja
2dl grahamjauhoja (laitoin ruisjauhoja)
2dl vehnäleseitä (laitoin kauraleseitä)
1tl soodaa
2dl piimää (laiton Yosa-jogurttia)
2 kananmunaa

Päälle:
7dl puolukoita (laitoin pakastemustikoita silleen sopivasti)
1dl sokeria (en laittanut)

Sekoita sulatettu voi, sokeri ja jauhot sekä leseet murumaiseksi seokseksi. Ota muruseosta 2dl erilleen. Lisää loppuun taikinaan sooda, piimä ja munat. Sekoita tasaiseksi.

Levitä taikina leivinpaperin päälle uunipannulle. Lisää marjat. Ripottele pinnalle erikseen otettu muruseos. Paista 200C asteessa 25 minuuttia.

Tänään heitin vielä yhden teelusikallisen leivinjauhetta mukaan, kun en tiennyt, miten tuo Yosa-jogurtti tulee toimeen soodan kanssa. Joskus olen laittanut ihan tavallista jogurttiakin, jos ei ole ollut piimää. (Ja kun ei ollut vielä tuota maitoallergiaa.)

Tämä piirakka on meidän lasten mieleen! Varsinkin, jos pinnalle kaataa vielä vaniljakastiketta.

[Kesken tämän harvinaislaatuisen leivontapostauksen kirjoittamisen tapahtui meillä hieman hurjia. Siitä tuonnempana. Avainsanat ovat: avain, ovi ja lukko. Ja paniikki.]

Nyt menen laulamaan iltatuutulaulut pojille.

Ps. Tuosta pellillisestä piirakkaa jäi viisi palaa jäljelle huomiseksi. Meni siis kivasti kaupaksi. :)

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Sudenkuoppa

Eilinen kävelylenkki alkoi räväkästi. Lähdin ulos ovesta erittäin päättäväisenä, turhautuneena ja kipakkana. Juuri sillä asenteella, että otsa- ja kulmarypyt loistivat kauas kirkuen: "Älä ala mulle kuule ryppyilee!"

Ensimmäinen ylämäki lauhdutti kivasti (eli toisaalta se onkin ihan hyvä, että on näinkin huono kunto, niin lauhtuukin nopeammin, kun ei jaksa höyrytä enempää) ja huomasin ajattelevani muutakin kuin ärrimurrioloani ja itsekkäitä halujani olla yksin ja rauhassa. Yllätin itseni suunnittelemasta eteisen korihässäkän siivousta. Että miten ne rukkaset, pipot ja kaulaliinat sinne koreihin järkkäilisin.

Siis apua!

Ensin otan väkisin "omaa aikaa" ja ryntään perheeni luota kuin karkulainen konsanaan ja sitten käytänkin sen ajan järjestelemällä ajatuksissani jotain vaatekorin sisältöä?!? Ihan pimahtanut tyyppi, etten sanoisi. Olisin voinut sen "järkkäilyn" tehdä siellä korihässäkän luona sekalaista seurakuntaa oikeasti järjestellen ja miettiä ihan muita asioita siellä lenkillä. Onneksi en ehtinyt kodinhoitohuoneen kaaokseen asti... Ihan sama asia kuin balancetunnin rentoutumishetkessä, kun pitäisi keskittyä vain itseen ja ihanaan olotilaan ja huomaankin tekeväni ostoslistaa kotimatkan kauppareissua varten. Äiti-ihmisen ei tarvitsisi olla ihan koko aikaa ihan noin tehokas, vai mitä? Tuollainen tehokkuus voi olla pidemmän päälle melkoinen sudenkuoppa...

Minun tulisi oppia keskittymään juuri siihen hetkeen jota elän. Ja ottaa siitä hetkestä kaikki irti. Ei suunnitella kauppaostoslistaa rentoutumishetkessä ja lapasten, myssyjen ja kaulurien järjestystä lenkkireissulla.

Lapset osaavat opettaa tässäkin asiassa. En ole pitkiin aikoihin suunnitellut yhtään mitään laittaessani lapsiani nukkumaan. He aistivat kyllä, jos äiti on iltalaulua laulaessaan muissa aatoksissa (ja suunnittelee kaappien siivoamista). Silloin he ovat levottomia, vaativat tahtomattaankin enemmän rauhoittelua ja sitä todellista läsnäoloa. Vaikka minulla olisi kuinka kiire pötköttelemään sohvalle tai laittamaan pesukonetta päälle, on turha hätäillä. Hätäily vie vain enempi aikaa. Ja miksen voisi ottaa siitäkin hetkestä voimavaroja itselleni, nauttia läheisyydestä ja siitä, että toisella pienellä on hyvä olla? Tuskin nuo enää montaa vuotta haluavat äitiään sängynreunalle laulamaan ja paijailemaan.

Sen sijaan että lähden tänään iltalenkille suunnittelemaan tumppukorin sisällön järjestystä, voisinkin ottaa härkää sarvista ja jäädä kotiin järjestelemään sitä koria.

Se olisikin jo jotain se.


["Hän" oli eilen ajatuksissani mukana.]

tiistai 28. syyskuuta 2010

Tyhjä olo

Pieni hetki tässä.

Aamulla muskarissa valssasimme Minin kanssa käsikädessä, menimme huivien alle piiloon ja rummutimme sadepisaroita sienten kattoihin. Poislähtiessä tuli soittoniekalle väsy ja kiukku ja hän (en siis minä) veti ehdat rymypetteriinasyöksyt asfaltille. Makasi siinä keskellä pyörätietä masullaan ja huusi.

Kotona kiukkusi ja osoitti mieltään, kädet puuskassa kieltäytyi syömästä ruokaa. Ja kun otin lautasen pois, niin olisi halunut syödäkin. Tai ei oikeastaan, tai kyllä sittenkin, tai...

Typsyliini nukahti nopeasti päiväunilleen ja kerkesin jo hetken olla tosi iloinen siitä, että saisin kunnon kahvitauon. Viisitoista minuuttia myöhemmin Mini heräsi ja ilmoitti väsyneellä äänellä, ettei häntä nukuta yhtään eikä hän aio siis nukkua. Piste.

Loppujen lopuksi nukuin paksun täkin alla tunnin ja pimu hyöri kainalossa sen samaisen tunnin. Jos olikin torkkunut, ei se siltä hirveästi näyttänyt. Ja kahvinkeitin kävi keittiössä kuumana odotellen sitä kahvittelijaansa.

Sain kahvitaukoni, joskin sellaisen virastotyylisen kymmenminuuttisen; en suinkaan tunnin kestävää maratonikaffittelua kuten olin aiemmin havitellut. Istuin käsi poskella keittiönpöydän ääressä ja katselin ulos auringonpaisteeseen. Oli jotenkin niin kovin tyhjä olo, kuin kaikkensa antaneella voi olla.

Myöhemmin iltapäivällä Kaaharikalle ja naapurin nelivee tekivät pihalla kuperkeikkoja. Ihan suvereenisti pihan poikki ojaan ja takaisin. Itse seisoin keittiön ikkunan äärellä tekemässä ruokaa ja pitämässä rymykaksikkoa silmällä, tunnustan. Pipot vinossa ja posket punaisina nuo pyörivät kupperiskeikkaa useita kertoja perätysten ja mua alkoi naurattaa. Siinähän pyörivät, hurumurmelit. Enää ei ollutkaan niin tyhjä olo.

Issukka tulee varmaan kohta töistä ja sitten lähden lenkille. Olen sen ansainnut. Ei epäilystäkään.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Eläinperhe esittäytyy

Meillä asuu yksi särki-kala, yksi hillerihiiri ja yksi pupujussikka. Sitten meillä asuu yksi iso prätkähiiri ja semmoinen löysä lahna. Ei paha. Paitsi ehkä tuo löysä lahna, joka toivoisi olevansa ennemminkin sellainen kuuma kisu. On niissä aikamoinen ero, jos vähän tarkemmin aattelee...

Ralliroope heräsi perjantaina silmät punaisina. En ole koskaan nähnyt kenelläkään niin punaisia silmiä. Soitin kerran kunnalliseen terkkulandiaan ja koska sieltä ei heti (yllätys, yllätys) vastattu, rupesin etsimään yksityisen puolen lääkärilistoja. Varasin netissä sen lääkäriajan tarkoituksella virka-ajan ulkopuolelle, jotta prätkis ehtisi kaitsemaan muita perheemme pikkuelikoita, mutta kun pääsin lasten kanssa lääkäritalon parkkipaikalle, kävi ilmi, ettei prätkis ehtisi ajoissa paikalle. Kolmikko kintereilläni laukkasin vastaanotolle ja toivoin, että seurueemme jaksaisi olla ihmisiksi. Niin, ihmisiksi, elikkoparat...

Prätkis ehti paikalle, särki sai diagnoosinsa ja hillerihiiri esitti omat luovat performanssikuvionsa kaikkien iloksi. Hiphei vaan! Oli siinä se hyvä puoli, että jos siellä olikin hieman kipeydestä äreitä muita lapsia, niin äreys ja vastahakoisuudet unohtuivat, kun oli muuta mielenkiintoista ja ällistyttävää nähtävää (se meidän hillerihiiri täydessä vauhdissa). Niin, että eipä kestä, olkaa hyvä vaan.

Pupujussika se meni siinä sivussa. Hyppelihop vaan, hyppeli tasajalkaa leikkihuoneessa ja jutteli "puhelimeen", joka oli todellisuudessa leikkikassakoneen viivakoodilukija. Mutta mitä pienistä. ;)

Olen ollut viime aikoina niin "vahva", että nyt huomaan lössähtäneeni täysin. Kun päivärytmeihin tulee muutoksia ja pitäisi hoidella vaikka just noita lääkärikäyntejä tai vastaavia tuon kolmikon kanssa, niin kyllä se vaatii sellaista erityistä skarppina oloa. Eikä sitä skarppiustakaan koko aikaa jaksa.

Nyt tämä lahnis ottaa omaa aikaa ja lähtee kaverin luokse kutsuille.

Virkeää tulevaa viikkoa!

perjantai 24. syyskuuta 2010

Mini varikolla

Tämä aamu alkoi kiireisenä. Äidin piti soitella vähän sinne ja pikkasen tuonne, mutta onneksi sain olla apuna pistämässä aikatauluja kuntoon. (Äidin) Kalenterin pitää on ajantasalla, tiedäthän?



Olen oppinut ajamaan polkupyörällä! Kun kerran päätin, että ajan, niin sitten kyllä ajoinkin. Tänään suhahdin ojaan, mutta ei se mitään. Äiti on kyllä aika hidas juoksija, mie ajan paljon kovempaa!

Ajamisen jälkeen kannattaa aika pian mennä tankkaamaan ja huilaamaan. Tänään mie en ehtinyt ja kiukutti niin hirrrrveesti!!! Onneksi en osaa kiroilla (sano äiti), mutta oon mie vähän oppinut rumia (vessa)sanoja isoveljiltä...


Ja kun se STOPPI sitten tuli, niin eihän siitä selvitty muulla kuin huumorilla. Sano äiti taas. Mie tykkään liimailla tarroja (myös päähän) ja piirrellä seiniin. Noin niinku esimerkiksi.


Tänään me syötiin perunoita ja makkarakastiketta. Ja sitten jotain, joka saattoi olla porkkanaa, parsakaalia ja kukkakaalia. Ne mie piilotin kastikkeen alle.


Mie oon semmonen tarratyttö! Ja aika äijä toisinaan...

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Norsu ei nuku



Yritän tässä koota hermojani ja ajatuksiani. Neiti Tänttähäärällä on ollut vaikeuksia nukahtaa päiväunilleen jo jonkin aikaa ja olen ajatellut myöhäisten aamuherätysten olleen syynä hippalointiin päiväuniaikana. Tänään tuo kuopus heräsi jo ennen kuutta ja ajattelin unen maistuvan makialta päiväruoan jälkeen.

Vaan toisin kävi.

Vaippa on riisuttu jo kaksi kertaa, pikkarit yhden kerran. Peittoa on huudeltu ainakin kolme kertaa ja nyt kuuluu pimu juttelevan muka puhelimessa jonkun kanssa: "Joo-o. Tulkaa vaa tänne. Äitin, isin, Minin sisälle. Joo-o, tulkaa! Ei, ei noosu (norsu) nuku. Tulkaa vaa tänne sisälle."

Ketä kummaa se on kutsumassa meille?



Ennen tätä nukahtamisrumbaa Mini ja Ralliroope keksivät hauskan taskulamppuleikin. Onneksi ehdin ruoanlaitoltani nappaamaan muutaman kuvan.

Nyt on pakko mennä hiomaan tainnutusmenetelmiä... ei jaksa typsykkä vielä ilman päiväunia.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Lintu, Norsu ja neljä lötköä lahnaa



Ralliroopelle kohosi yöllä kuume ja poika vietti tänään sairaspäivää kotona. Keksivät Minin kanssa ruveta taiteilemaan varjokuvia ja ehdin nappaamaan muutaman kuvan ennen kuin toipilas väsähti.



Toisinaan tulee hetkiä, jolloin ihailen noiden isompien kykyä ottaa pikkuinen tinttara mukaan hommiin. Tänään Mini sai nauttia Ralliroopen huomiosta täysillä. :)

Iltapäivällä meitä löytyi neljä lötköä lahnaa makaamasta sohvatyynyjen välissä katsomassa Helinä Keijua telkkarista. Yksi ressukka pötkötteli viltin alla sohvannurkassa, toinen kökötti peukku suussa ja Norsu sylissä, kolmas neuloi ja neljäs kurkki elokuvaa vihreä Ikean Mammuttituoli sylissään. Ihan jotenkin niin meidän oloinen sakki kyllä. Varsinkin se neljäs, joka seurasi elokuvan kulkua välillä jotensakin pää alaspäin ja laihat koikkeliinijalat taivahalle sojottaen.

Näin rentoa sakkia meillä tänään.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Melkeestä puuttuu puolet.


Osa eilisistä huolenaiheista on jo järjestynyt ja kadoksissa ollut omaisuus on löytänyt takaisin omistajalleen. Osa asioista taas odottaa käsittelyään ja olen jo hieman päässyt purkamaan niitä sydämeltäni.

Tänään olemme "majailleet" ja käyneet perhekahvilassa. Noista Askosta ostetuista nojatuoleista saa tosi helposti viriteltyä kivat majat pelkän viltin avulla. Ja toisaalta, niistä saa myös lapsille pienellä voimankoitoksella salaperäisen tunnelin, kun kääntää nojatuolin ylösalaisin. Nuo nojatuolit painavat siis jonkun verran, mutta kyllä nyt yksi vahva äiti-ihminen sellaisen jaksaa yksinkin kääntää. ;)



Perhekahvilassa yksi äideistä keskusteli hetken kaverinsa kanssa puhelimessa. En kiinnittänyt sen enempää asiaan huomiota, mutta puhelun jälkeen tämä äiti kertoi kaverillaan olevan pienet kaksoset ja ilmeisesti siellä oli ollut tänään hieman rytmit jäljessä normaalista. Perhekahvilassa ollut äiti totesikin naureskellen, ettei voi käsittää millaista elämä kaksosten kanssa voi olla, kun on vain tämä yksi tässä. Niinpä.

Olisin voinut pitää luennon. Olisin voinut kertoa juurta jaksain rytmeistä, liukuhihnameiningistä, riittämättömyyden tunteesta ja siitä, kun jo aamulla herätessään tietää, etteivät kädet (ja jalat) ja sylipaikat tule riittämään. Ja kun haluaisi lähteä tapaamaan muita vanhempia jonnekin "kahvilaan", mutta on ensin laskettava realistisesti omat voimavaransa, jaksaako rystätä itsensä ja lapsensa matkaan, vai pääsisikö helpommalla olemalla vain kotona neljän seinän sisällä.

Olisin tietysti voinut myös luennoida siitä, kuinka ihanaa on huomata omien pienten lastensa erityinen yhteys. Kuinka kaksoset saavat toisiltaan niin paljon (muutakin kuin puremia lapaluiden väliin). Ja kuinka väsymyksen ja kaaoksen keskellä ei kuitenkaan haluaisi mistään hinnasta luopua kummastakaan lapsestaan.

Se on siis joskus käynyt kuitenkin mielessä. Ajatella!?!

Mutta en pitänyt luentoa, en edes pukahtanut tai haukkonut henkeäni kuin sanoakseni jotain tuolle perhekahvilan äidille. En osannut muuta kuin tuijottaa.

Melkein sanoin, että mulla on muutes kuusivuotiaat kaksospojat. Melkein. Mutta siitä puuttuukin puolet, eikä melkeestä siis pidetä.

Terkut Tuppisuulta!

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Nou hätä.



Lapset sammahtivat jo tunti sitten sänkyihinsä. Koko perheellä taitaa olla väsymystä ja matalapainetta, sillä elo on ollut melkoista vuoristorataa jokaisella. On ilmeisesti aikalisän paikka.

Lauantaina meni melkein koko päivä omena- ja luumusoseita keitellessä. Se olisi ollut ihanaa hommaa, ellei samanaikaisesti olisi tapahtunut taas viidessä eri paikassa yhtäaikaa. Onneksi naapurit tulivat apuun. :)

Kohta menen juomaan iltateet ja huomenna alamme purkaan tätä oman navan ympärillä tohottavan perheen murhevyyhtiä. Yritän tolkuttaa sekä itselleni että issukalle, että ASIOILLA ON TAPANA JÄRJESTYÄ.

Eli nou hätä, kyllä tämä tästä.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Hanniksen arvonta

Mukava pienten kaksosten äiti, Hannis, järjesti blogissaan arpajaiset, joten käy klikkaamassa itsesi pian sinne tästä. Arpaonnea!

Olen raato.

Tai jotain sinnepäin kuitenkin. Tuo raato-sana taisi tulla Aku Ankka-kirjasta, jonka pojat lainasivat kirjastoautolta tiistaina. Kävimme sitä sitten illemmalla lukemaan ja vasta silloin huomasin sarjakuvan kirjoitetun Oulun murteella.

Ja se tavaaminen kesti sillä kertaa himpun verran kauemmin kuin tavallisesti... ;D

Minä arvon nyt itseni kahvikupposen äärelle (ja yritän päästä eroon tästä raato-olosta) ja toivotan kaikille hyvää ja rentouttavaa viikonloppua!

torstai 16. syyskuuta 2010

Jäähy ja psykologista pelisilmää

Tämä aamu oli taas yksi niistä aamuista, jolloin ajattelin piiloutua hetkiseksi vessaan mököttämään. En toki ollut ainut, joka saattoi noin tuumia, huudoista päätellen.

Kaaharikalle huusi kuin kaulaa olisi katkaistu jokaisen pienimmänkin pettymyksen kohdattuaan. Voi sitä tuskaa ja ahdistusta! Ymmärrän harmitusta tiettyyn pisteeseen asti, mutta alkaa se minullakin keittää, jos sitä tuskaa ja ahdistusta huudetaan jokaisen kieroon menneen ruuvin takia, tai jos joku (äiti-ihminen) sattuu sanomaan: "Hei, tulkaas nyt jo syömään aamupalaa."

Meidän Herra Huu jännitti silloin koko kroppansa kuin jänteväksi jousipyssyn kaareksi, taivutti päänsä niin taakse kuin vain sai ja huusi niin lujaa kuin äänijänteistä lähti. Siksi, että äiti pyysi syömään aamupalaa.

Voihan elämän kevät!

Ja sitten, kun päivävaatteet vain lojuivat huoneen lattialla ja mamma pisti pojan eteisen kuramatolle pukemaan (koska siellä on vähiten häiritseviä ympäristötekijöitä), kuului karjuminen varmasti melkein kaupungin keskustaan asti.

Ja kun vessassa haisi.

Byääääääääääääähhhhhhhh!!!!!

Ja kun anorakki temppuili.

Byääääääääääääähhhhhhhh!!!!!

Ja kun piti laittaa sormikkaat käteen.

Byääääääääääääähhhhhhhh!!!!!



Perhana.



...Olimme tänä aamuna ulkona kello 9.38, sillä ulkona nuo tuskanhuudot eivät kaiu korvissa niin kovasti kuin sisällä. Ja vaikka nuo epelit meinasivat ottaa yhteen tämän tästä lähipuistossakin, sain ne jatkamaan hommiaan ilman pahempia veljestappeluita.

Siihen tarvittiin yksi jäähy ja paljon psykologista pelisilmää.

Antakaa mun kaikki kestää!

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Syksyiset siilit


Tänä aamuna naapurintytöt tulivat askartelemaan. Viisi lasta leikkasi, liimasi, piirsi tai muutoin suunnitteli omaa työtään keittiönpöydän äärellä. Ennen askartelijoiden saapumista meille ehti tulla kiire saada päivävaatteet päälle ja leivänmuruset pyyhittyä pöydältä. Muutenkin taisi koti olla jo ihan "arkikuosissaan" juhlien jäljiltä. Mutta ei se mitään.



Tähän aamuun kuului myös kahvittelu etupihan rappusilla ja nuohoojan yllätysvierailu. Onneksi ei tullut eilen, kun meillä oli paikat enempi hyrskyn myrskyn ja sängyt petaamatta. Tänään ei tarvinut muuta kuin varoittaa kompastumasta eteisessä lojuviin leluihin.

Kuvissa Minin siili viipottaa edellä ja Ralliroopen hipsuttelee perässä. Ihan oma design Ralliroopella, pakko mainita. Kaaharikallen taidonnäyte on vielä kesken ja sen tekeminen jatkuu joko illalla tai huomenna. Yleisön on siis jaksettava odottaa luovan taiteilijan uusimman tuotoksen julkaisemista vielä tovi. ;)

Vähänkö jännää.

Nyt lukemaan lehteä sohvalle. Mini nukahti VIHDOINKIN päiväunilleen!

maanantai 13. syyskuuta 2010

Rouva R. Vauhtihirmu tarinoi ja tuumailee

Meillä kävi viime torstaina seitsemän kivaa kaveria viettämässä Ralliroopen ja Kaaharikallen syntymäpäiviä. Kun vieraat illalla puoli kuuden aikaan saapuivat, isi Issukka loisti poissaolollaan ja pienen hetken tunsin jopa lievää paniikkia korvieni välissä. "Tekeekö lasteni isä oharit, kutarallaa?!?!" No, parempi myöhästyä vähäsen kuin kaahata kiireisenä pöpelikkköön, ajattelin, ja aloin ohjata juhlakansaa peremmälle.

Meillä oli kotona issukan kotiutuessa kymmenen lasta ja ääntä kuin huopatossutehtaalla. Kaverit tutkivat rauhallisesti paikkoja ja se ihana eskarikaveri, jonka olin etukäteen ajatellut ehkä keksivän jos jonkinlaista kepposta, etsikin itselleen pelikaveria: "Hei, teillä on shakkipeli! Kukahan pelais mun kaa shakkia?"

O-ho!

Juhlapöydässä kukaan ei aloittanut prinssinakkien heittelyä tai limsan purskuttelua. Kukaan ei alkanut kertoilla hävyttömiä tai muutoin epämielyttäviä juttuja. Kukaan ei tipahtanut "vahingossa" pöydän alle tai toissaalta, kukaan ei kiivennyt tanssimaan pöydälle.

Kuulostaako tylsältä?

Muutamaa hieman jännitti, sillä kaverisynttärit olivat joillekin ekat kemut ilman vanhempia. Jotkut taas olivat jo konkareita kaverijuhlissakävijöitä. Ikähaarukka oli 2-6 vuotta, jos Minikin otetaan mukaan.

Ainoa ohjelmanumero oli poikien toiveen mukainen "pelottava huone". Ensin etsimme aarrearkun lukkoon avainta ja kun se löytyi, saimme arkusta edelleen avaimen löytäjälle onnenkiven ja kaikille yhteisen aarrekartan. Kartta johti salaperäiseen maahan, jossa aarteenetsijät etsivät side silmillä Lelumerta ja sieltä paperipussin. Seikkailurata oli hyvin yksinkertainen toteuttaa, mutta lapset tykkäsivät siitä erittäin paljon. Ja se oli niin JÄNNITTÄVÄÄ, että!

Minikin halusi radalle side silmillä; joskin hän ehti vetäistä siteen silmiltään ennen kuin ehti hämähäkinseitiltä Lelumerelle, mutta mitäpä tuosta. ;)

Mikä parasta, sankarit itse olivat oikein tyytyväisiä niin lahjoihinsa kuin juhliinsakin ja kaverit viihtyivät myös.

Tämän hehkutuksen jälkeen voinkin sitten lyhykäisesti kertoa, että seuraavan lauantain sukulaissynttärit eivät sitten edenneetkään ihan niin rauhallisesti. Liekö syynä a)että myös aikuisia oli paikalla, vaiko b)oli kyseessä sukulaiskemut?

Tuumailee nimim. Rauha Vauhtihirmu o.s Satalasissa

lauantai 11. syyskuuta 2010

Salame di Cioccolato á la Ylva

Kerroin Karkille jokin aika sitten aikovani tehdä häneltä saadun reseptin mukaan "herkullisen" näköistä suklaapötkylää (joka saattaa parhaimmassa tapauksessa muistuttaa ihan muuta kuin suklaata), joskin hieman soveltaen.

Tässä äkkipikaa otettu kuva mun versiosta.



Voisin kokeilla sitä pötkyläversiota sitten... joskus.

Kiitos vielä ohjeesta Karkki, myös anopille!

Nyt jatkuvat toisen juhlapäivän valmistelut. Heips!

perjantai 10. syyskuuta 2010

Naisen ja miehen logiikat törmäyskurssilla

Rouva Juhlienjärjestäjä sekoitti täytekakun moussetäytteitä ja kuunteli toisella korvalla Kymmenen uutisia. Herra Prätkähiiri (sai tänään ihka oikean prätkän) seurasi uutisia tiiviimmin sohvalla. Tuli puhetta Nokian uudesta toimitusjohtajasta, ja kuinkas ollakaan, jutut lähtivät liitelemään ihan eri teille. Uutistenlukija kertoi kanadalaisen Stephen Elopin olevan ahkeran ja tekevän töitä enempi kuin vuorokaudessa on tunteja ja viikossa päiviä.

A: Siis ihan oikeesti, mitä se kertoo ihmisestä, joka tekee noin paljon töitä?

B: No, että se tienaa ihan hervottomasti rahaa (Microsoftilla 2,8 miljoonaa euroa vuodessa).

A: Niinpä.

B: ???

A: Siis, jos se tekee noin paljon hommia, niin mitä sillä on antaa omalle perheelleen?

B: Paljon rahaa. Hervottomasti rahaa shoppailuun ja matkoihin...

A: Niin mutta... Siis oikeesti!!! Mitä sillä on IHAN OIKEESTI antaa omalle perheelleen, kun se paiskii vaan töitä?!?!

B: No, vaimolle se voi hommata oman rattopojan ja... (Ilmeisesti vilkaisu henkilöön A katkaisi lauseen kuin seinään.)

B: Ja sitte sen iso perhe voi matkustella ympäri maailman joka lomalla ja viettää pitkiä viikonloppuja jossain Karibian rannoilla...

Huomaatteko, tässä keskustelevat MIES ja NAINEN. Ja samasta asiasta.

Ette ikinä arvaa, kumpi on kumpi.

torstai 9. syyskuuta 2010

"Paljon Onnee Vaava!!"

= "Paljon Onnea vaan!"

Meidän perheessä kulkee veljesperintönä lentävä lause, tai oikeastaan lempeä laulu, jossa toivotetaan onnea vaavalle. Alunperin laulussa toivotettiin vaan onnea, mutta pojut muuttivat sen vaan-sanan aikoinaan vaavaksi ja hoilottavat nykyäänkin sankarin iästä huolimatta: "Paljon Onnee Vaava!" Ja kuten olettaa saattaa, myös pikkusisko on omaksunut tämän herttaisen tavan.

Ja kaverit tykkää. ;)


Kuusi vuotta on ikää noilla kääryleillä nyt. Tai jos tarkkoja ollaan, niin illalla sitten. Tuossa kuvassa murut ovat tulleet lähiaikoina sairaalasta kotiin, yhtämatkaa. Kaksi kiloa saavutettuna ja ilman letkuja.

Ja niinhän siinä kävi, että jonkin ajan kuluttua nuo 62-senttiset talvipuvutkin jäivät jopa pieniksi. Nyt se jaksaa naurattaa, vaikka silloin ei vielä oikein uskaltanut.


Tämä oli varmasti se vauhdikkain aika...


...tai sitten ei.


"Paljo Onnee, Hurumurmelit!"

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Seinällä roikkuva sormikas ja 19 muuta asiaa

* Tänään on siivoiltu ja siivoussavottani jatkuu kohta makuuhuoneen raivaamisella.
* Aion rakentaa sinne ja pesuhuoneeseen aarteenetsintä-radan.
* Huomenna vietämme Ralliroopen ja Kaaharikallen ensimmäisiä kaverisynttäreitä.
* Molemmat pojat ovat siivonneet ahkerasti omia huoneitaan.
* Kaaharikalle oli virittänyt parittoman harmaan sormikkaansa narulla ja sinitarralla seinälle.

* En kokenut sitä ihan niin tärkeäksi koristukseksi kuin poika itse.
* Lisäksi lelulaatikoista löytyi likaisia (parittomia) sukkia.
* Olin tosi tyytyväinen, ettei sieltä löytynyt likaisia pikkuhousuja.
* En millään meinaa pysyä tuon herran perässä.
* Ja kuulema eskarissakin on kuherruskuukausi ohi.

* Ralliroope on ollut kuin persuksille ammuttu karhu.
* Hän on väsynyt ja jännittää tulevia juhlia.
* Kuusi vuotta sitten isukki vei minut sairaalaan ja sille tielle jäin reiluksi viikoksi. Poikien sairaalataival kesti paljon kauemmin.
* Huomenna pojat täyttävät sen kuusi vuotta.
* On se aika vuodesta, kun käperryn itseeni ja muistelen liian aikaisin käynnistynyttä synnytystä.

* Ja niitä hetkiä, kun näin ensimmäisen kerran pienokaiseni polaroid-kuvissa.
* Kuvissa oli enemmän letkuja, putkia ja tuubeja kuin vauvoja.
* Mutta nyt ne pienet ovat jo aika isoja.
* Osaavat paljon asioita ja oppivat koko ajan lisää.
* Kunpa vain osaisin olla kärsivällinen ja kannustava äiti.

Tällaisia aatoksia tänään "kahvitunnilla".
Nyt on pakko mennä raivaamaan sitä makuuhuonetta.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Pirunsarvet ohimoilla

Meillä on täällä nyt tiukka tilanne. Mini-murunen pursuaa omaa tahtoa eikä halua nukkua. Olemme olleet hurvittelemassa MLL:n perhekahvilassa ja rytmit ovat sekaisin; tyttö luulee olevansa pirteä vaikka onkin väsynyt.

Äidille on kasvanut pirunsarvet otsalle (sukuvika) ja oletettavasti saan kohta itsekin itkupotkuraivarit. Tai ainakin nyt tuntuu aivan siltä. Toivottavasti sellaiset sarvet kutistuvat nopsaan, sillä olisi aika ikävä lähteä hakemaan eskarilaisia opintieltä punaiset patit ohimoilla.

Vaikka, tokkopa tuo nyt mitään oikeasti haittaisi, kun oikein tarkkaan ajattelee. Voisihan se olla, että lajitoverit huomaisivat tulla juttelemaan aiheesta, tai aiheen vierestä.

Terveisiä siis kaikille sarvellisille äiti-ihmisille. (Luulen, etten ole ainoa... vai?)


[Jokohan se uni jo saisi tulla?]

edit. Tervetuloa mukaan sarvilla tahi ilman, ainokerttu!

perjantai 3. syyskuuta 2010

Päiväkahviaikaan sinisessä huoneessa

Rouvat kokoontuivat tänään sinisessä huoneessa päiväkahville. Rouva M oli keittänyt kuumat sufeet ja leiponut värikkään kakun. Hän kattoi kahviastiastonsa Rouva Ä:n lisäksi Herroille K ja R; vaikkeivat nuo edes olleet läsnä. He olivat opintiellä. Mutta ei se mitään. Herrat oli otettu kuitenkin huomioon, mikä jo sinänsä oli kovin herttaista.



Rouva M ja Rouva Ä syöttivät välillä vauvoillensa banaanisosetta ja jatkoivat siinä sivussa kahvittelua. Kakku oli erittäin maistuvaa ja sitä Rouva M erittäin ahkerasti tarjosikin. Molemmille. Toisinaan emännän omalla lautasella oli kukkurakaupalla ihanaista kaakkua ja huomattuaan etikettierheensä, hän latoi herkkupalasia vieraansa lautaselle -silleen ronskisti vaan- erittäin anteliaasti. Kunnes muuttikin mielensä ja kaappasi melkein kaikki viipaleet takaisin omalle asetilleen.

Sattuuhan sitä, paremmissakin piireissä.

Kahvia Rouva Ä sai sen sijaan ainakin viisi, ellei peräti kahdeksan, kupillista. Kupillisia ei niin tullut laskettua, sillä kahvia tarjottiin ennen kuin edellisen kupposen ehti juoda loppuun.



Päiväkahvitapaaminen sinisessä huoneessa päättyi puoli kahdentoista aikoihin ja Rouvat siirtyivät Rouva Ä:n keittiöön suunnittelemaan päivän lounasta.

Kahvia en sitten lounaan jälkeen olekaan keittänyt. Sen verran tuli hörpittyä päiväkahviaikaan sinisessä huoneessa.

Mukavaa viikonloppua toivotellen!

torstai 2. syyskuuta 2010

Äidin silmissä

Olemme pururadalla, minä, Mini ja Kaaharikalle. Kaaharikalle on valinnut reitin ja viipottaa kolmisenkymmentä metriä edellä, pipo vinossa ja takinkaulukset kaksinkerroin sadetakin alla. Mini laahustaa perässäni ja valittaa, ettei jaksa kävellä, ei sitten niin yhtään.

Pääsemme erään mäen päälle ja pieni eräopas johdattaa meidät tutulle leikkipaikalle. Siellä eskarilaiset ovat kuulema käyneet aiemmin viikolla leikkimässä. Poika vaeltaa keppirakennelmilta toiselle, tutkii ja ärisee: joku on käynyt hajottamassa hänen rakentamansa keppikasan! Nyt mäskätään muiden pesät!

Seis, seis, seis. Juttelemme asiasta, kannattaako pahaa pistää kiertämään, vaikka harmittaakin. No, ei. Edelleen pipo vain toisella korvalla pikkuherra vaeltaa vaappuen ympäri leikkipaikkaa ja käy keräämässä keppejä sieltätäältä. Sitten alkaa puun hakaaminen. Ei, ei, ei. Tällä kertaa annan tiukan kiellon: eläviä ei hakata! Kiviä voi rummuttaa, jos siltä tuntuu.

Kaaharikalle on levoton. Ja mitä kauemmin seuraan häntä, sitä levottomammaksi käyn. Vuoroin iskee suru, pettymys ja kiukku. Miksi poika on noin levoton? Onko se ollut noin levoton eskariryhmässäkin, kun olivat täällä leikkimässä? Mikä sitä oikein vaivaa?

Sitten tuo levoton pikkusälli löytää kokonaisen kaadetun koivuntaimen, jota hän alkaa vetää perässään latvapuoli edessäpäin. Ensin aion kieltää senkin, mutten keksi syytä, miksei sitä voisi kuljetella pitkin pöpelikköjä. Raahatkoon, jos se yhtään oloa helpottaa.

Juuri ennenkuin olemme lähdössä, Kaaharikalle nostaa koivuntaimen ylös suorille käsilleen ja kantaa puuta päänsä päällä. Askel kulkee keinahdellen ja välillä tuntuu, kuin puu veisi poikaa; eikä toisinpäin. Siinä tuo rakas kulkee vihreässä sadetakissaan, harmaa pipo vinossa ja verkkahousut lököttäen. Uhkuu voimaa ja tahtoa. Mutta on niin pieni ja reppana kuitenkin.

Äidin silmissä.

Siitä hetkestä olisin halunnut valokuvan. Ehdottomasti.


[Seuraavalla kerralla aion minäkin kokeilla kokonaisen puun kantamista suorilla käsillä pitkin pöpelikköä. Näinköhän jaksan? ;)]