Muuttopäivä

Tänään meillä oli Muuttopäivä. Hieman ex tempore ja hätäisesti toteutettuna, mutta se riitti tähän hätään. Myöhemmin hankimme verhot, hyllyjä ja muuta tarpeellista; nyt riitti, että talossa on hella, astioita ja vauva sänkyineen.

Ja se äiti sitä vauvaa hoitamassa.

Muuttomiehet saivat teetä muumimukeista ja vauva puuroa purnukasta.

Tänään oli myös Pihakirppispäivä, johon valmistauduin tuttuun tapaan ihan ex tempore. Kottikärryllinen vaatteita ja leluja siirtyi naapurin pihalle ja sieltä ihan kivasti myös tyytyväisten asiakkaiden mukana uusiin koteihin.

Mutta koska pieni harsohelmainen apulaiseni jätti päiväunet väliin, joudankin tästä jo iltapuuron keittoon. Ja sitä ennen lattianpesuun, sillä harsohelmaiselle apulaiselleni sattui pieni vahinko vessassa.

Päiväni lasten kanssa on ollut "ihan kiva", joskin huomaan olleeni hetkittäin kuin ampiainen. Se, että mies joutuu viettämään vapaapäivänsä (ja minun vapaapäiväni) töissä, on lievästi sanottuna pers...iistä.

Mutta nyt sinne hommiin.

Voikaa hyvin!

Talviunille?

Radalla podetaan kisaväsymystä. Tai ainakin mammakarhu on niin väsy, että taitaa kömpiä talviunilleen justiinsa.

Sitä ennen pitää kehua, että perheen koululaiset ovat olleet ahkeria, yllättäneet pärjäämisellään ja kasvaneet ainakin viisi ja puoli senttimetriä muutamassa viikossa.

Vähemmälle huomiolle jätettäköön, että nuo samaiset villikot ovat tapelleet aika paljon, unohdelleet vuoronperään läksykirjojansa kouluun ja ottaneet toisistaan kännykkäkuvia, jotka oli syytä deletoida heti löytymisensä jälkeen.

Aihetta keskustelulle on siis ollut.

Taas.

Kaupunki, jonka rakensi Jussi (ja Jussin velipoika Lassi)

Olipa kerran perhe, johon kuului äiti, isä ja kolme lasta. Eräänä päivänä äiti pääsi töistä ihan ihmisten aikaan ja kiiruhti sitten hakemaan perheen kuopusta varahoitopaikasta. Sitten hän ajoi kuin vimmattuna, kuitenkin liikennesäännösten mukaisesti, esikoistensa koululle, sillä iltapäiväkerho aikoi sulkea ovensa ihan niillä näppylöillä. Perheen äiti vilkuili kelloaan tämän tästä ja hoki mielessään: "Kyllä me ehditään, ehditään me..."

Ja kyllähän sitä ehdittiin.

"Ihmisten ajoista" huolimatta äiti sai oitis moitteet pojiltaan, sillä päivä oli ollut kuulema pitkä ja odottaminen rankkaa.

Hmph.

Kotimatkalla siis keskusteltiin, keskusteltiin ja keskust...

Kotipihalla toinen esikoisista ilmoitti haluavansa avata ulko-oven avaimellaan. Ovi aukesi pienen ryttyilyn jälkeen ja lapsikolmikko kirmasi eteiseen, heitti ulkovaatteensa kenkäeteiseen (pieneen koppiin) ja suuntasi kohti olohuonetta. Ehtimättä huutaa jälkikasvuaan takaisin huoltohommiin äiti harppasi ensitöikseen vaate- ja kenkäröykkiöiden yli ja oli juuri laskemassa kassinyssäköitään lattialle, kun hän vilkaisi olohuoneeseen.




Perheen Rakennusinsinööreillä oli ollut aamulla ennen kouluunmenoa hetkensä ilman vanhempia. Ja se hetki käytettiin näemmä hyvin.

Maja(kaupunki) joutui illemmalla, ikävä kyllä, jyrätyksi, mutta onneksi huomenna on päivä uusi.

Ps. Kuvanottohetkellä osa kaupungista oli jo purettu, sillä koululaiset tarvitsivat osaa rakennusmateriaaleistaan (tuoleja) tehdessään kotitehtäviä. Läänin Rouva (eli äiti) ei nimittäin antanut lupaa tehdä koulutehtäviä kaupungin vuokramajoissa...

Nipo mikä nipo. (Kuuluu toisinaan toimenkuvaan.)

Mutta kuten sanottu, huomenna on päivä uusi.

Mehumaija ja Energiaimuri

Tänään oli se päivä vuodesta, kun mehumaija otettiin esille. Voi olla, että tuo pääsee esille toistekin tänä vuonna; tai sitten ei. Tällä kertaa emme saaneet hervottomia nauruja hullunkurisista naamoistamme mehumaijan kyljessä (kuten viime vuonna näihin aikoihin), sen sijaan sain seurata melkoisia show-esityksiä ujelluksineen ja vauhdikkaine pyörähdyksineen, kun Kaaharikalle nauhoitti omaa ääntään kännykkään. Onnistunut pyörähdys toi onnistuneen ujelluksen ja onnistunut ujellus antoi pontta seuraavalle mahtavalle pyörähdykselle. Ja ujellukselle.

"Ouuujeeewauuuuujeeeeoouuoouuoouujiii!!!"

Niin. On se tietysti ihan kiva, että edes poikaa itseään nauratti moinen hulinointi. Minuakin kieltämättä huvitti, muttei sentään niin paljon, että olisin hekottanut hervottomana tahi ryhtynyt moiseen rylläykseen jonon jatkoksi. Päätä särki jo muutenkin.

Ja kun piti koko ajan muistuttaa, että keittiössä on nyt kuumat liedet, kattilat ja pullot. Passasi pysyä siis loitommalla.

Joskus minusta tuntuu, että noiden lasten hulinoinnit vievät enemmän energiaa meiltä vanhemmilta kuin heiltä itseltään. Onko se, niinku, jokin fysiikan lakien mukainen sääntö, että lapset ovat touhutessaan energiaimureita? No, enpä minä sillä tiedolla kyllä mitään tekisikään, olenpahan vaan huomannut sellaisen jutun.

Toisin sanoen, vaikka minun oli tarkoitukseni tehdä tänään vielä työhommia lasten mentyä nukkumaan, niin en taida nyt jaksaa. Ehkä teen ne työajalla, tai sitten jossain sopivassa välissä huomenna. Kyse ei ole sentään ihmishengistä tai miljoonista euroista... Oman työn laadusta pikemminkin.

Taidan siis pötkähtää sohvalle, sillä jos en nyt lepää, en jaksa huomenna töissä. Ja sekin vaikuttaa oleellisesti työn laatuun...

Elämä on täynnä valintoja.

Jaksavaa tulevaa viikkoa!


Ps. Tervetuloa lukijaksi, Minttu! Intoa ja jaksamista sinunkin viikkoosi. :)

Nii-in Inspiroivaa!

Kun perheen koululaiset olivat opintiellä, pistivät perheen tytsyt ranttaliksi. Kajareissa paukkuivat mustan kissan tangot ja huugi guugit, tatamilla kieppuivat kuperkeikat ja tanssilattialla heiluivat lanteet, vanteet ja pyllyt.

Jos Coolit Hemmot eivät aikoinaan (kolmivuotiaina) tanssineet, niin siskonsa pistää kyllä siinä hommassa ihan kympillä. Ja äitinsä myös.

Tänään tanssimme myös Gigantin kokolattiamatolla, kun ei ollut muutakaan tekemistä palvelua odotellessa...

Musiikki voi olla nii-in inspiroivaa!

Inspiroivaa sunnuntaita teillekin.

Terv. Ylva ja tanssiparinsa Rokkaava Ripakinttu

Maanantai ol iha mahoto

Koululaisuuden kunniaksi kotipihalla nähtiin eilen kuukävelyä, Michael Jacksonin tyyliin siis. ;)

Tänään työpäiväni huipentui kommellukseen, jonka seurauksena pääsin hakemaan Minin hieman myöhässä päiväkodista ja koko tuon kotimatkan mielikuvitukseni laukkasi kuin aropupu. Täpinöissäni olin vielä siinäkin vaiheessa, kun olisi pitänyt ruokakaupassa ostaa jotakin järjellistä pötyä tuleville päiville. Isovanhempien kahvikerma unohtui tyystin.

Meillä ei ole nyt kahvin sekaan kuin kurria. Luomuna. Auts!

No, jos ilta alkoi kommelluksen jälkimainingeissa, niin se jatkui edesottamuksella, josta perheessämme puhutaan varmasti vielä myöhemminkin. Lähdimme pyörälenkille koko perhe. Tai siis Issukka luisteli, kaksoset ja minä pyöräilimme ja Mini istui tarakallani istuimessa.

Lenkin alkupätkä meni kutakuinkin näin:

- pikkupyöräilijät sinkosivat matkaan salamana,
- luistelija seurasi perässä pitkin ja vakain potkuin,
- minä sotkin hännänhuippuna ja
- Prinsessa lauloi keijukaislaulua istuimessaan.

Sitten matka jatkui näin:

- pikkupyöräilijät etenivät kuin maantiekiitäjät,
- luistelija seurasi perässä pitkin ja vakain potkuin,
- minä läähätin ja puhkuin kaukana perässä ja
- Prinsessa huusi: "Miksi noi pojat ei oota???"

Haluatteko kuulla lisää?

Matka päättyi kotipihaan siten, että kaksi maantiekiitäjää ja minä talutimme kulkupelimme parkkiin Prinsessan ihmetellessä polkupyöräilyn muuttumista apostolinkyydiksi. Issukka sen sijaan oli ottanut viisaasti (tai miehiseen tapaansa) hajurakoa ja saapui kotiin myöhemmin.

Ei, ajokit eivät olleet hajonneet.

Ja kyllä. Matkalla tapahtui jotain, mistä seurasi jotakin. Äidin toimesta. (Taas.)

Toinen pojista oli ajanut STOP-risteyksessä suoraa huutia auton eteen, mistä ONNEKSI selviydyttiin kaikinpuolin säikähdyksellä. Ja toinekin pojista seurasi perässä, kuinkas muuten. Ja mitä minä tein? Nähtyäni tapahtuneen sieltä sadan metrin tuolta puolen huusin kuin rajansiirtokone (vaikka ääneni on maassa flunssan jäljiltä), että nyt ei poljeta metriäkään, vaan talutetaan polkumasiinat kotiin! Kyseisessä risteyksessä on jokaikisellä ajokerralla käyty läpi, miten siinä tulee toimia ja koska nyt kävi niinkuin kävi, niin ajokielto tuli voimaan välittömästi.

Liikkuvasta poliisista, päivää.

Niinpä me sitten kävelimme sen pari kilometriä kotiin ja siinä matkalla ehdin selvittää asiaa hieman tarkemmin noille innokkaille polkupyöräilijöille. Minä en halunnut olla ilkeä, en. Mutta minä siltikin mieluumin talututan poikani pyörineen kotiin, jos he sillä keinoin oppisivat tuosta risteyksestä jotain; kuin että antaisin heidän hurruuttaa samantein kotiin, eivätkä he oppisi tuosta risteyksestä yhtään mitään. Minä en halua saada Sitä Puhelinsoittoa, jossa kerrotaan, että pojilleni olisi sattunut jotakin tuossa STOP-risteyksessä. Tai missään muussakaan STOP-risteyksessä. Ajatuskin itkettää.

Minä tosiaan toivon, että tuo parin kilometrin taival juttutuokioineen olisi opettanut heille jotakin. Aika näyttää.

Jos ei tuossa ollut vielä tarpeeksi, niin illemmalla Prinsessamme sai pitkän ja sydäntäsärkevän itkukohtauksen, jonka aikana selvisi, ettei hän halua enää ikinä päiväkotiin. Ei ikinä.

Kuherruskuukausi on siis ohi.

Tai siis kuherruspäivät.

Tervetuloa ihana arki.

Kuvia ja yhteenvetoa heinäkuulta

Heinäkuun alussa: Tapahtui se mukkelismakkelis-ilmalento, jonka seurauksena pyöräilykypärä halkesi ja luita murtui. Issukka jatkoi leikkimökin pykäämistä kasaan ja jatkaa sitä vieläkin maalaushommilla.




Heinäkuun keskivaiheilla: Pesimme tukkamme, putsasimme korvamme ja lakkasimme kyntemme. Sitten pääsimme viettämään juhlientäyteistä viikonloppua. Ja vaikka meillä meni lujaa, niin lakat pysyivät kyydissä (paitsi neidin imeskelypeukusta kauniit kukkakoristeet lähtivät jo muutaman päivän jälkeen...).




Heinäkuun viimeisenä päivänä: Veljensä parturoi, koska siskonsa yllytti. Myöhemmin tilasimme pitsat ja keräsimme irtohiuksia ympäri kotia.

Elokuu on jo hyvässä vauhdissa ja seuraavan viikon jännittävät päivät huipentuvat kouluunlähtöön. Tänään kävimme kulkemassa koulumatkan ensimmäistä kertaa harjoitusmielessä ja sehän meni ihan niinkuin oletinkin: Ralliroope asteli määrätietoisesti tien reunassa ja Kaaharikalle laahusteli perässä selkä kumarassa ja potki melkein kaikki pujot, jotka eteen tulivat. Sitten hän olikin yhtäkkiä tien toisessa laidassa ja kirmasi siksakkia melkein autotielle...

Kunnes taas tuli väsy ja pujot saivat kyytiä.

Enkä minä voi vaatia Ralliroopea ottamaan vastuuta veljensä toilailuista liikenteessä, enhän? Siis että pyytäisin katsomaan veljensä perään. Se on liikaa pyydetty. Nyt täytyy vain luottaa siihen, että yhdessä kulkeminen antaa tarpeeksi eväitä koulutiellä kulkemiseen. Onneksi sain töistä vapaata nuo ensimmäiset koulupäivät.

Ja ehtiihän tässä tehdä vielä muutaman iltalenkinkin koululle ennen ensimmäistä koulupäivää.

Turvallisia päiviä teille ja meille!

Äidin syvällisiä pohdintoja

Tässä viime aikoina on tullut täytettyä kaikenmoisia kaavakkeita ja lippulappusia, joissa kysytään, onko lapsessamme a, b tai c jotain sellaista, mitä jonkin Tahon tulisi mielestämme tietää (etukäteen). Ihan simppeli kysymys.

Vai onko?

On. Mutta se pistää miettimään. Missä menee raja sen suhteen, mitä lapsestani todella tarvitsee tietää etukäteen jossakin Taholla. Miten meidän vanhempien antamat esitiedot vaikuttavat tämän Tahon asenteisiin lastamme kohtaan? Olisiko parempi tunnustaa heti, että tämä meidän hurumurmeli on sitten ylivilkas, arvaamaton ja liikehakuinen? Vai ollako ihan hiljaa ja antaa Tahon muodostaa omat näkemyksensä ilman ennakkoluuloja?

Entä, jos emme mainitse näistä seikoista mitään ja sen takia syntyy vaaratilanne siellä jossain? Kun ei osattu ennakoida ilman vanhempien antamia ennakkotietoja... Tämä on silkkaa jossittelua.

Minusta tuntuu, että jos minä olisin jokin Taho, niin kyllä minä haluaisin tietää etukäteen, jos vanhemmilla on mielessään huomioonotettavia seikkoja lapsestaan. Ja väittäisin, etteivät ennakkotiedot vaikuta asenteisiini lasta kohtaan. Mutta vaikuttavatko ne sittenkin?

Lapsen ja ympäristönsä turvallisuuden nimissä taidan mainita nytkin, että lapseni on ylivilkas, arvaamaton ja liikehakuinen ja luottaa siihen että ainakin tämä yksi Taho osaa nähdä sen lapsen siellä ylivilkkauden takana.

Ja osaahan se.

Sellaista olen viime aikoina miettinyt.