torstai 30. lokakuuta 2008

Ilmalento

Näin siinä kävi, kun kotiäiti päätti olla tehokas ja näpytteli tekstiviestiä samalla, kun antoi nelivuotiaalle keinussaistujalle vauhtia niin sanotulla yhden käden tekniikalla: poikaparka menetti vauhtipelinsä hallinnan ja mätkähti maahan roikuttuaan ensin jonkin aikaa keinun riepoteltavana. Ilmalennon jälkeen oli selvää, että nyt sattui.

Ennen kuin ehdin edes tutkia poikani vammoja, ehdin käydä läpi erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten järjestän lääkärissä käynnin kolmen lapsen kanssa. Perheenpää oli työmatkalla ja monet lähellä asuvista ystävistä ja sukulaisista töissä. Miten saisin järjestettyä röntgeniin menon, jos potilaan lisäksi mukana olisivat vahdittava nelivuotias ja sylivauva? Onneksi siinä vaiheessa alkoi hiljalleen selvitä, ettei tässä nyt röntgeniä välttämättä tarvittu. Käsi näytti olevan ehjä ja toimiva, joskin aivan varmasti tosi kipeä. Onneksi ei käynyt pahemmin.

Kotiäidin yritys hallita yhtäaikaa sekä puhelimen näppäimistöä (vasemmalla kädellä) että liikkuvaa keinua (oikealla kädellä) päättyi nolosti. En ole koskaan taitanut kovin hyvin niitä laululeikkejä, joissa pyöritellään yhtä kättä, heilutellaan toista, poljetaan yhtä jalkaa ja kopistellaan toista... Ja tässä "laululeikissä" jo pelkkä viestin sisältöön keskittyminen sai huomioni herpaantumaan ja tökkäsin liikaa vauhtia liian varomattomasti.

Ja eihän tuo ollut kuin eilen, kun naapurin isäntä keinutteli pientä tyttöään, näpytteli tekstiviestiä ja hups vaan. Tyllerö mätkähti maahan. Ja minä ajattelin, että: "Ne isät, ne isät..."

tiistai 28. lokakuuta 2008

Nopeat syövät hitaat

Että tuo Kaaharikalle on erityisen kerkiävää tyyppiä. Olin jättänyt tietokoneen auki ja lähtenyt lasten tapaan päiväunille. Heräsin siihen, että Kaahari huhuili nukkuvan veljensä perään periksiantamattomasti. No, ei siinä mitään, johan meidän olikin aika heräillä.

Jonkin ajan kuluttua sain pojat tekemään palapeliä ja kipaisin koneelle. Ja kappas mokomaa, jossain välissä herra huu oli ehtinyt avata sähköpostin ja sekoittaa jotakin josta en ymmärrä mitään, avata tekstinkäsittelyohjelman joskaan sinne mitään kirjoittamatta sekä tehdä vielä jotakin sellaista, että epäilin koneen olevan enemmän tai vähemmän hajoamispisteessä. Jouduin suoraan sanoen ymmälleni.

Nopea tuo poika on muutenkin. Vaatii nopeita refleksejä ja äkkinäisiä hoksottimia saada edes jostain takinliepeestä kiinni, kun poika päättää äkkiarvaamatta lähteä omille teilleen. Ja vaikka seisoisit vieressä ja tuijottaisit poikaa herkeämättä kauppareissullanne, et taatusti ehtisi tehdä mitään, kun poika on jo sammuttanut lähikaupan hedelmävaa'an. Minä tiedän, olen ollut todistamassa. Mistä kummasta se sen napulan edes löysi????

Jo vauvana oli nähtävissä pienen Kaaharikallen nopeus ja aikaansaavuus. Sellaisen jumppalelun alla touhotti innokas ikiliikkuja niin, että oli onni, että koko härveli pysyi pystyssä. Samaan aikaan Ralliroope siinä vieressä katseli ja ihmetteli yllä heiluvia lelujaan, tuumaili ja vähän tökkäsi. Semmoiset veljekset...

Sittemmin myös Ralliroope on oppinut veljensä tavoille.Yllytyshulluna hän alkoi kokeilla sellaisia temppuja, että vatsanpohjassa vihleksi. Ja nykyään meno on ihan tarpeeksi kovaa siis molemmilla. Vauhtilajien lisäksi Ralliroope tykkää laskea ja aakkostella. Numerot ja kirjaimet siis kiinnostavat.

Mini oli ennen syntymää ajoittain erittäinkin liikkuvainen ja iltavilli. Syntymän jälkeen hän on ollut kutakuinkin rauhallinen ja tyytyväinen seurailija, joskin niitäkin selviä merkkejä on jo nyt ilmaantunut, että neiti saattaa seurata Kaaharikallen jalanjälkiä jokseenkiin nopsaan. Reilun viikon sisällä Mini on lähtenyt ryömimään ja asettuu jo lähtöasemiin konttausasentoon kuin ilmoittaakseen, että: "Paikoillenne, valmiit, HEP!" Keikkuu siinä eestaas ja kiljuu riemusta.

Yöt ovat repaleisia, sillä jos tyttö ei valita korviaan tai syö, hän jumppaa. Ja voi sitä riemun määrää, jos äiti on nukahtanut kesken yötankkauksen ja tyttö saa jumpata vanhempien välissä! Silloin herätetään isi ja esitellään uusimpia taitoja äänitehosteiden kera.

Myös äiti ja isi ovat liikkuvaista sorttia: kaksosten syntymästä lähtien on tullut harrastettua melkein kaiket päivät liikuntaa. Spurtteja, pitkiä vaunulenkkejä, nopeita lähtöjä ja (pinnankin) venytyksiä. Eli on se vaan kumma, kun tuo elopaino kasvaa silti...

Listoilla ollaan

Taidan olla semmonen listaihminen. Semmonen, joka tekee listoja tekemättömistä töistä, juhliin leivottavista tarjoiluista, kauppaostoksista, mukaan pakattavista tavaroista sekä muista muistettavista asioista.

Meillä on eteisessä lapsille askarreltu kalenteri, jossa kunkin viikonpäivän kohdalla on kuva siitä, mitä sinä päivänä tapahtuu. Niin, se on ihan perustellusti otettu käyttöön lapsia varten, mutta taitaa olla pelastus minullekin. Siitä näkee heti, mikä päivä on, jos siis muistaa siirtää sitä merkkiä. Ja sitten siitä näkee, mitä sitä olikaan tarkoitus tehdä tai jättää tekemättä. Jos jollekin päivälle ei ole "ohjelmaa" niin ihan hyvä niinkin. Lista se taitaa olla tämäkin kalenteri, suunnitelma tulevasta viikosta. Kas, kun en ole antanut pojille sellaista tussia, jolla voisivat vetää vaikka rastin sen päivän kohdalle, jonka hommat on jo hanskassa. Oppisivat äitinsä tavoille merkata listoihin ne tehdyt työt.

Joskus viisitoista vuotta sitten (iik, onko siitä jo niin kauan!!!!), siis miehen ja mun seurustelun alkuaikoina tein listan niistä asioista, joista mun on miehelle kerrottava puhelimessa. Mies oli intissä ja minä sotaleskenä lapsuudenkotona. Jostakin syystä isäni iski yhtenä päivänä pöytään saamansa puhelinlaskun ja sanoi, että siinä on, maksa. Ja mieheni esitteli intistä päästyään ihan hervotonta puhelinkorttipinkkaansa, johon oli mennyt varmaan kaikki päivärahat, joilla olisi voinut sen sijaan ostaa kahvia ja munkkeja. Se oli siis siihen aikaan, kun ei vielä ollut kännyköitä ja meilläkin oli kotona sellainen valkoinen lankapuhelin, jossa oli pyöritettävä numerovalitsin. Ei varmaan nykyajan lapset edes tunnistaisi puhelimeksi...?

Ihan viime aikoina olen yrittänyt päästä eroon noista listojen tekemisistä, mutta en tiedä, onnistuuko se. Nyt, täällä kotona on sellainen kaaos, että voisi olla ihan paikallaan tehdä sellainen lista tekemättömistä töistä. Kyllä mahtaisi mennä senkin listan tekoon aikaa... Sen sijaan voisin nostaa peffani tästä tuolista ja lähteä:

- laittamaan pyykkikone päälle,
- keräämään leluja olohuoneesta,
- keräämään isot legot leikkihuoneen lattialta ja pestä ne,
- siivoamaan keittiötä,
- tyhjentämään biojäteastia,
- noukkimaan vaatekasoja sieltä täältä,
- viikaamaan puhtaita vaatteita,
- viemään viikatut vaatteet kaappeihin,
- kattamaan pöytä valmiiksi ja
- haravoimaan pihaa. Näin niinkuin ensalkuun.

HUPS, pitääkin lähteä hakemaan poikia kerhosta! Kylläpä aika rientää...

maanantai 27. lokakuuta 2008

Nimimerkki Valveutunut kansalainen

Kehtaako tässä edes tunnustaa, kuinka valveutunut kansalainen sitä on? Ettei edes vaivaudu tarkistamaan, moneltako äänestyspaikat sulkeutuvat. Meillä oli miehen kanssa hieno ajatus siitä, kuinka käymme äänestämässä kunnallisvaaliehdokastamme nimenomaan vaalipäivänä ja sitten pidämme vaalivalvojaisia kotisohvalla lasten nukahdettua.

Lähdimme aamulla Helsingin suuntaan kyläilemään ja kotiin piti tulla "ihan ajoissa", jotta ehdittäisiin sitten käydä kunnantalolla antamassa äänemme. Tärkeät vaalit ja kaikki! Matkanteko venyi ja hauskaa oli, siitä ei pääse mihinkään, ja kotona katsoin sitten kelloa tuumaillen. Jos mies käväisee nopsaan äänestämässä ja teemme vaihdon lennossa, niin ehdin todella hyvin itsekin vaaliuurnille ilman, että tarvitsee hankkia lapsenvahtia. Autonkin mies kävi siinä tankkaamassa ja tuli oikein tyytyväisenä kotiin. Ehdotti jopa, että toisin vaalipitsan tullessani, jotta voidaan sitten yhdessä seurata tulosten selviämistä.

Ja ylen tyytyväisenä siihen, että olin päättänyt omasta äänensaajastani ennen äänestyskoppiin menoa, lähdin matkaan. Kansalaisvelvollisuuteni oli täyttymässä ja saisin vaikuttaa omalta osaltani kunnalliseen päätöksentekoon.

Ja pah! Palasin kotiin äänestysoikeus-ilmoitukseni kanssa, jossa mainittiin ihan selkeästi, että äänestysaika on kello 9-20 välisenä aikana. Olin ollut äänestyspaikalla kutakuinkin 20.10... Mitäpä sitä rutisemaan ja itkemään. Eipä tehnyt kyllä enää mieli pitsaa, ei sitten minkään tekosyyn voimalla.

Että semmonen mallikansalainen täällä.

lauantai 25. lokakuuta 2008

Täällä on yks äree mamma

Annan itselleni hetken tässä koneella ja sitten painun pehkuihin, viimeinkin. Mini nukahti tänään melko helposti yöunille omaan sänkyynsä, joten olen ottanut tästä "omasta ajasta" kaiken irti. Siis löhönnyt sohvalla ja syönyt makeaa, siivonnut keittiötä ja luuhannut tässä koneella. Ja nukkumaan en malta mennä sitten millään. Oma moka, jos aamulla on äreetä...

Äree olin tänäänkin, sillä tuli sitä valvottua eilenkin. Paha tapa. Kävimme siis tänään koko perheen voimin kaupungilla ja se jos mikä oli erityisen... hmm... haasteellista. Kaksi höyrypäätä hohkasi sinne tänne ja mitä väsyneemmiksi kävivät, sitä hauskempaa oli (myös)sivustaseuraajilla. Mehän ei siis noita shoppailureissuja paljon tehdä, mutta kun on kyse kenkien ostosta, on molempien poikien syytä olla mukana. Toisella kun on pieni ja sirppana jalka ja toisella kuin kanootti.

No, pointti on se, että kun tulimme kotiin, olin oikein kypsää äitiä ja laitoin jäkätijäkäti-vaihteen päälle. Tai taisihan tuo olla päällä jo siellä kaupoillakin. Ja tulikomentoja sateli siihen malliin, että lapset olivat kyllä hyvinkin nopeasti päiväunilla, mutta tyylistä en voikaan olla niin ylpeä. Vitsi, että pitää olla semmonen kersantti välillä...

Lapset olivat jo lepäämässä, kun jatkoin jäkätijäkäti-tyylillä äreen oloni keventämistä sohvalla, kahvia ja pullaa suu täynnä. Jäkätin, en suinkaan lapsista, vaan siitä, kuinka tiukkapipoinen mamma olen. Että pitää koko ajan ja alati jäkättää ja nipottaa noille muruille, vaikka ne on niin ihania. Ja mies kuunteli. Tai ainakin näytti kuuntelevan.

Niin, että jos joku tietää, mistä saisi semmoista vitamiinia tai hivenainetta tai jotain, jolla saada äreät äidit vähän tokenemaan, niin voisi kyllä vinkata. Vai pitäisikö vain katsoa peiliin?

torstai 23. lokakuuta 2008

Kotiäidin tankkaukset

Tänä aamuna oli sen verran äreetä menoa täällä kotona, että piti oikein ruveta miettimään, mistä sitä saa voimaa ja energiaa tähän perheen arjen pyörittämiseen. Se, että saan olla kotona lasten kanssa päivin ja öin on tietysti erittäin hyvä asia, sillä se ei ole itsestään selvää kaikille nykypäivänäkään. Mutta täytyy tunnustaa, että välillä tulee heikkoja hetkiä ja sitä kaipaa jotakin...



1. Hiekkalaatikkoterapiaa

Tänään meitä oli aika monta äitiä lähipuiston hiekkalaatikon reunalla purkamassa tuntojaan mm. lasten sairastelusta, lääkäreistä ja omasta jaksamisesta. Ulkoilun jälkeen jaksoin toisen kaaharin kiukut paremmin kuin ennen ulkoilua. Myös raittiilla ilmalla uskoisin olleen kyllä vaikutusta.



2. Kävelylenkkiä seuralla tai ilman

Viime aikoina sauvat ovat jääneet jonnekin kaapin perukoille ja mukana ovat vaunut. Todella piristävää on, jos saan rouvan naapurista mukaan.



3. Suklaata

Viime aikoina aivan liian usein tankattua herkkua.



4. Kaupassa käyntiä

Nii-in. Miten sitä ei ennen vanhaan osannut nauttia ruokaostosten tekemisestä näin paljon kuin nykyään. Sekin on luksusta, jos mukaan lähtee vain vauva ja toinen pojista. Jos kaikki kolme ovat mukana, on menokin sen mukaista. Yksi plus yksi on meidän kaksosten kohdalla vähintään neljä tai viisi; ei kaksi...



5. Kaupoissa kiertelyä

Shoppailusta ei voi niinkään puhua, sillä finanssipuoli on melko tiukka. Mutta jo se, että pääsee joskus edes hetkeksi kaupoille, piristää kummasti.



6. Metsässä rämpimistä lasten kanssa

Tämän olisi voinut mainita jo aiemmin. Tästä me piristymme kaikki!



7. Leipomista

Voi vitsi, kun se hetki koittaa, että saan levitellä jauhot ja muut tykötarpeet ihan itse pitkin keittiötä. Ei noissa pikkuapulaisissakaan mitään vikaa ole, mutta joskus taikinaterapia on ihan vaan äidin oma juttu.



8. Niiden leipomusten herkuttelua

Joskus ne herkut onnistuu, joskus taas ei. Silti ne yleensä syödään. Meillä onkin pakastimessa tarjottavaa sekä vieraille että "vain oman perheen käyttöön".



9. Ravintolassa ja elokuvissa käyntiä miehen kanssa

Mitä? Missä? Milloin viimeksi? En vaan taho muistaa, en sitten millään. Mutta sen muistan, että viimeksi siitä puhuimme hieman ennen Minin syntymää, mutta ajatuksen tasolle se juttu jäi.



10. Päivittäisiä kahvihetkiä lasten päivälevon aikaan

Kahvimuki ja jotain hyvää netin äärellä... Jossain vaiheessa pitäisi tyytyä vain siihen kahvimukiin ja jättää se jokin hyvä kokonaan pois.



11. Tyttöjeniltoja

Voin olla onnellinen lukuisista ystävistäni, joita tulee nähtyä tosin liian harvoin. Mutta niistä tapaamisista saa todella paljon voimaa!



12. Naurunremakkaa

Täytyy tunnustaa, että parhaimmat naurut olen saanut nauraa omien lasteni seurassa. Niistäkin hetkistä pitäisi osata tankata sitä voimaa ihan tietoisesti.



Nyt sain yhden murun syliin tähän koneen äärelle. Ja toinekin kaipaa syliin. Oma kahvikuppitankkaus on nyt ohi ja alkaa lasten sylitankkaus. Ihan jeeshommaa sekin.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Mikä siinä on, että juuri silloin, kun pikkuinen vauva on parkkeeraanut itsensä rinnalle syömään, niin johan alkaa ympärillä tapahtua? Se on varmaan joku lapsellisten luonnonlaki, sillä olen kuullut näin tapahtuneen aika monessakin perheessä. Meillä nuo pojat ovat jo niin isoja, että hieman voi jo luottaa siihen, että paikat pysyvät pystyssä vauvan ruokailuhetken ajan; sen sijaan enemmän sääntö kuin poikkeus on tilanne, jossa imetyshetken keskeyttää huudahdus vessan suunnalta: "Tuli jo!"

Eilen kävi taas niin. Nälkäinen Mini tankkaamassa ja siinä olisi pitänyt lähteä toisen pyllyä pyyhkimään. Yritin vaivihkaa huudella vessan suuntaan, että se, joka sielä odottelee äitiä, saa vielä pikkuhetken odotellakin. Ei vastausta. Hetken hiljaisuus. Ja sitten alkaa kuulua ihanan jouluisen laulun sävelet kaikuvasta kaakelikopista. Sanoitus on hieman eri, ei ehkä niin herkkä kuin siinä alkuperäisessä Kimmeltävä tähtönen-laulussa... "Tuli kakka kakkanen, tuli kakka kakka..."

Se on ihanaa, kun nuo lapset ovat niin musikaalisia. Viime joulun aikaan olin tippa linssissä, kun kaksospojat seisoivat muun päiväkotiryhmän kanssa kirkon alttarin edessä ja lauloivat tuon oikean Kimmeltävän tähtösen. Ja totuushan oli, ettei kumpikaan laulanut. Kaaharikalle seisoi rivissä käsi melkein rannetta myöten suussa ja Ralliroope oli kääntynyt katsomaan takarivin pojan "sooloesitystä". Mutta oli se vaan niin herkkistä...

Nyt heräsi pikkuinen Mini päiväuniltaan. Osaa tuokin laulaa: livertää, kujertaa ja kurlata. Ja epäilemättä sen kohta tekeekin, kun sain pojat juuri päivälevolle. Tässä talossa ei paljon hiljaista hetkeä ole.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Tonnikala-feta-piirakka

Vaikkei blogini varsinaisesti mikään ruokablogi olekaan (sillä muutoin tämä olisi täynnänsä koekeittiön esimerkkejä siitä, kuinka ei kannata toimia), minun on pakko jakaa oikein makoisa ja helppo piirakkaohje, jos joku pikkunälkäinen sattuisi vahingossa tänne eksymään.



Open Cafe-blogista, Vuodatuksen puolelta, löysin hyvän ohjeen, jota olen hieman muokannut.

Tonnikala-feta-piirakka Ylvan tapaan

Pohja:

Sunnuntai piirakkataikinaa

Täyte:

1prk tonnikalaa
n. 100g Patros-fetajuustoa oliiveineen ja paprikoineen
aurinkokuivattua tomaattia
mustapippuria
sitruunapippuria
2½ dl Flora 7 % Kevyt Ruoka
2 kananmunaa
2dl juustoraastetta

Esipaista piirakkapohjaa 200 asteessa 10 min, jonka jälkeen levitä pohjan päälle valutettu tonnikala, feta lisukkeineen sekä sopivasti pilkotut aurinkokuivatut tomaatit. Ripottele mausteet pinnalle. Sekoita kananmunat, Flora ja juustoraaste kulhossa ja kaada piirakan päälle. Paista vielä 200 asteessa noin 25-30 minuuttia.

On kyllä ihan jees piirakka. :0) Ja onnistuu ihan hyvin muunkin ruoanlaiton lomassa, ja vaikka koko perhe pyörisi keittössä yhtäaikaa. Ja meillähän se pyöri, kun viimeksi tätä piirakkaa valmistelin. Yksi pieni pellavapää kattoi pöytää, toinen peikkotukka notkui tuolinselällä, kolmas herra annosteli ruokaa lautasille ja neljäs tähtisilmä kiekui sitteristään ohjeita koko köörille. Minä viidentenä valutin, sekoittelin ja raastoin. Vähän niin kuin sinnepäin, ja ihan hyvä piirakka tuli.

Ralliroope ja Kaaharikalle eivät kyllä tästä piirakasta ole vielä kovin innostuneet, mutta heille maistuvat senkin edestä kaupan paistovalmiit lihapasteijat ja äidin koekeittön piimämuffinit, joihin on piilotettu lakupala poikineen. ;0)

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Sunnuntaimietteitä

Pieni hetki tässä koneella. Mini nuupahti, samoin Ralliroope; mutta Kaaharikalle jaksaa iskeä jutunjuurta sängyssään. Viikonloppu meni taas liian nopeasti ja nyt tuntuu ihan siltä, että olisi kivaa, jos olisi toinen sunnuntai heti perään. Tai vaikka lauantai.

Viikonloppuna tuli mieleen jälleen ajatus siitä, kuinka paljon helpompaa vauva-arki onkaan yhden vauvan kanssa kuin kahden (hmm... loogista, eikö?). Nelisen vuotta sitten kävimme hoitamassa miehen kanssa kahta keskosvauvaa sairaalassa; viime keväänä saimme tyttövauvamme kotiin muutamien päivien jälkeen syntymästä. Maidon pumppaamisen ja pulloruokinnan moninaiset mutkat olivat ihan normaalia kaksosten ollessa pieniä, nyt en jaksaisi pullorumbaa laisinkaan. En sitten millään. Ja tyttö on ihan samaa mieltä...

Niinpä me ollaan vauvan kanssa kuin paita ja peppu. Majakka ja perävaunu.

Kaaharikalle uhkasi tänään, että he muuttavat Ralliroopen kanssa pois kotoa ja isi ja äiti jäävät kotiin. Ihmettelimme kovin miehen kanssa, että minnekä pojat sitten muuttaisivat. No, serkkujen luo pääkaupunkiseudulle. Lupasimme miehen kanssa, että voivat kysyä asiaa sitten enoltaan, kun tuo tulee iltapäivällä sopivasti käymään.

Vaan kuinkas kävikään? Niin, tuolla ne kaikki kolme rakkaudenhedelmää nyt koisivat ja äiti on ihan tyytyväinen, että pikkumurut eivät ihan vielä muuttaneet pois kotoa.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Lähtöviivalla

Blogeja jonkin verran seuranneena tuli halu kokeilla tätä oman sivun ylläpitoa. Keskityn ainakin näin alussa omaan ja perheeni napoihin ja katson, millaiseksi blogini ajan myötä muotoutuu.

Perheessäni pörräävät ehtivät ja aikaansaavat kaksospojat, jotka ovat hurahtaneet autoihin ja muihin häkäpönttöihin, sekä pikkusisko, joka taitaa olla hänkin aika ehtivä sitten, kun lähtee liikkeelle. Mies ja minä yritetään pitää ajokit ehjinä lähtöviivalta maaliviivalle, joskin laastareita ja kylmäpusseja tarvitaan aina silloin tällöin. Kuten eilen, kun Ralliroope tipahti sohvalta ja halkaisi huulensa ja tänään, kun Kaaharikalle heitti metalliautolla veljeään silmäkulmaan...

Meillä siis sattuu ja tapahtuu. Joskus enempi ja joskus vähempi.