Joulusta, leikeistä ja leluista

Yhtään liioittelematta voin väittää, ettei rennompaa joulua ole meillä koskaan ollut. Hipsuttelimme kotona ja teimme sitä mitä milloinkin mieleen tuli. Koristelimme kuusen aattoaamuna. Kyseinen ajankohta koristelulle on näemmä tullut meille traditioksi ihan vain oman aattoaamun tunnelmansa vuoksi. Kaikki olivat vielä yöpuvuissa ja joillakin oli tonttulakit päässä. Kaaharikalle huokaili monta monituista kertaa päivän aikana, kuinka meillä on hieno kuusi. Kertakaikkiaan!

Aika uskomatonta, mutta kuusen koristelu taisi olla aattopäivän kohokohta, vaikka joulupukkikin kävi eteisessä illalla(!) ja antoi muutamat paketit. Tänä vuonna lahjoja tuli vain muutama, mutta se taisi ollakin ihan hyvä vaan.


Itsenäisyyspäivänä tehdyt piparkakkutalot olivat aattona tässä kunnossa...


Aatto meni rauhallisesti osin senkin takia, että lapset olivat saaneet juuri sinä aamuna "uusiavanhoja" rakentelujuttuja. Minä en niistä tiedä mitään, mutta miesväki tiesi sitäkin enempi. Saivat ihan ihmeellisistä väkkyröistä ja hilavitkuttimista aikaiseksi (rumia ja pelottavia) ökkimönkiäisiä.

Meillä on kotona palikoita, pulikoita ja kapuloita. On isoja ja pieniä legoja sekä semmosia ja tämmösiä rakentelusarjoja. Lapset osaavat vääntää osista kuin osista vaikka mitä ja se on ihailtavaa se. Itse tykkään yksinkertaisista leluista, joilla voi saada aikaan moniulotteisia leikkejä. Puulelut ovat ihania! Ja parhaimmat leikit syntyvät juuri noista palikoista ja pulikoista. Noita muovisia ökkimönkiäisiä rakentaessaan miesväki oppi kyllä uutta fysiikasta ja harjoitti hienomotoriikkaa; mutta kuinka kävi leikin? Vähän aikaa möristiin ja öristiin ja siinä se.

Olen siis vastarannan kiiski lelurintamalla. Mutta pakko kai antaa jossain vaiheessa periksi ja osallistua örkkien rakentamiseen ja niiden kanssa leikkimiseen. Minä opin lapsilta ja lapset minulta. Tänään hoidimme nukkeja, kävimme kävelyllä ja laitoimme ruokaa. Ihan ehtaa kotileikkiä siis. Meille oli syntymässä jo ruokakauppakin, mutta sitten piti "jo ihan oikeasti" mennä syömään ja päiväunille.

Leikit jatkukoon iltapäivällä.

Leikkisää uutta vuotta kaikille!

Lintujen majakka...

...ja muuta taidetta.



Sain vihdoinkin koneelle tuon kuvan lasten tekemistä jäälyhdyistä. Olivat vuorokauden liian kauan jäätymässä, mutta ihan kauniita niistä tuli siitäkin huolimatta.



Tässä kuva samasta paikasta vuorokautta myöhemmin. Kaaharikallen majakka lintuja varten. Tykötarpeina kaikkea kivaa mitä nyt pihalta on sattunut löytymään.

***

Mini on "yrittänyt" päiväunille asettumista jo kohta tunnin. Äsken kuului hirveä huuto ja kun menimme juoksujalkaa katsomaan, neiti seisoi pinnasängyn ritilän päällä ja oli ilmeisesti lyönyt leukansa sängyn reunaan. Pois olivat peitot, lakanat ja muut rievut. Samoin rakas uninorsu ja PATJA. Jaahas, jaahas. Ei meinaa typy jäädä paljon veljiään huonommaksi tässä menossa ja meiningissä...

Nyt kahvikupillisen hakuun ja sohvalle, hopihop!

Joulua odotellessa...

Pikkuinen Mini haluaa tehdä samaa kuin muutkin ja onneksi tuo pääsee osallistumaan moneen hommaan isoveljien kanssa. Yksi suosikkipuuha on tässä. Kesällä Mini tottui siihen, että liiduilla piirrettiin asfalttiin, joten nyt talvella tytsyn saattaa löytää koristelemasta eteisen laattalattiaa...



Make-rekka, jonka kyydissä on Salama. Ralliroopen keskeneräinen taidonnäyte.


Hiljaisuus tietää yleensä konnankoukkuja, mutta tällä kertaa olen yllättänyt pojat leikkimästä palikoilla ja eläimillä. Leikkejä ikuistaessani pojat haluavat omat tärkeät kerhoaskartelunsa kuviin. Jouluisen kynttilän ja vasemmalla olevan vaaleansinisen paperin, johon on taiteiltu suomenlippua heiluttava lumiukko. Kenelle tulee kuvasta mieleen jouluseimi?


Mini askartelee omaa joulukuusta. Kuvan nappasi Kaaharikalle tänään.


Tässä Minin joulukuusi, vuosimallia 2009.

Mahdollisimman leppoisaa joulunodotusta!

Pakkasrouvan jääkukat ja pohjaanpalanut risotto

Pakkasrouva on käynyt ja jättänyt jälkensä pihalle. Kaikkialla on valkoista ja ihmeellisen kirkasta. Kevyt puuterilumi kiitää tuulen tuiverruttamana ympäri hangen pintaa. Kuin Siperiassa. Luulisin. Kun haen perunoita varastosta, hengityskin tuntuu jähmettyvän.

Taiteilemme maitopurkkeihin jääkoristeet: Lapset seisovat kukin vuorollaan tuolilla keittiön lavuaarin edessä ja valuttaa vettä tyhjään maitopurkkiin. Sitten valitaan vesiväripaletista väri ja värjätään vesi punaiseksi tai lilaksi, vihreäksi tai siniseksi... Vanhasta kukkakimpusta valitaan kukkia ja lehtiä värjätyn veden sekaan. Nyt maitopurkit ovat terassilla Pakkasrouvan kourissa.

Me pysymme sisällä. Leikkaamme mainoslehtisistä kuvia ja liimaamme ne jättipaperille. Välillä pötkötämme sohvalla ja tutkimme vauvakirjoja. Mini myllää sylissä.

Sytytän kohta tulen takkaan.

Syömme tänään välipalaksi lohipiirakkaa. Lohesta piti tulla eilen risotto, mutta minuuttia ennen H-hetkeä huomasin levyn olevan täysillä ja risoton pohjaanpalanutta. Silloin kävin kiukkuisena. Murisin ja kiukuttelin. Ja soitin samantien isi-issukalle, että tuo kotimatkallaan kaupasta jotain nopeasti mikrossa lämmitettävää. Ihan sama, että mitä. Perskutarallaa!

Söimme maksalaatikkoa puolukkahillolla ja paistetuista lohisuikaleista (jotka eivät olleet ehtineet risottoon asti) tein iltapalaksi piirakan. Sattui hyvä tuuri, että jääkaapissa oli kananmunia ja ruokakermaa. Issukka oli sitä mieltä, että risottoa olisi voinut syödä, jos ei vaan kaapisi pohjia myöten... Tyypillinen mies, sanoisin. Jos kattilan pohjassa on puolen sentin korkuinen musta hiiltynyt kerros, niin -sano mun sanoneen- sitä ei silloin kannata syödä. Edes Siperiassa.

Mitä me tästä loppujen lopuksi opimme? Sen, että pettymykset voi kääntää voitokseen, ainakin joskus. Piirakasta tuli oikein hyvä, vaikka tuo meinasikin unohtua uuniin.

Jaahas, kahvi mukissa on kylmää ja herrasväki heräsi hetki sitten päiväuniltaan. Minimii kirjaimellisesti roikkuu lahkeessani ja kutsuu äitiä uninorsu poskea vasten ja muumipeitto kainalossa.

Nyt pitää mennä.

Ihan vaan höpinää

Melkein joka aamu Ralliroope varmistaa, ovatko kotiavaimet mukana, kun lähdemme ulos. Kaaharikalle sen sijaan ottaa ilon irti ja napsauttaa ulko-oven lukkoon juuri silloin, kun olemme hädin tuskin kaikki pihalla. Toivoo ilmeisesti, ettei mamilla olisi tälläkään kertaa avaimia taskussaan ja hän pääsisi TAAS pitsalle. Ilmeestä voi lukea pojan ajatukset. ;0)

Pitäisi varmaan kertoa pojalle, ettei äidillä ole yleensä rahapussiakaan mukana, kun menenne lähipuistoon leikkimään.

***

Eipä tässä sen kummempaa. Leivoimme itsenäisyyspäivänä joulupipareita ja piparkakkutalot ja kirjoitimme kirjeet the Joulupukille. Kävimme myös exstrapitkällä kävelylenkillä ja nukuimme hyvät päiväunet. Nyt viikolla olemme askarrelleet joulukortteja ja sen verran voin paljastaa, että tekijöidensä näköisiä ovat: vauhdikkaita, jännittäviä ja söpöjäkin. Melko kornia olisi toivottaa korteissa "Rauhallista Joulua", joten tekstin täytynee olla jotain muuta. Viimeistelen kortit siis lähiaikoina tekstien osalta.

Pikkuinen Mini sai nimipäivälahjaksi väriliidut ja paperia. Tytsy tutki hetken lahjojaan, testasi yhden liiduista ja viskasi sen jälkeen liidut yksi toisensa jälkeen lattialle. Tämän jälkeen hän tarttui määrätietoisesti kuulakärkikynään ja sanotaanko vaikka näin: piti kynsin ja hampain kiinni kynästään. Aha. Vai niin. No, hyvä että paperi kelpasi...

Tässä kun tarkemmin ajattelee, niin tuo meidän pienimmäinen on kyllä perheen härkäpäisin jäsen. Aurinkoisin ja jääräpäisin. Kun tuo saa päähänsä, ettei kävele itse lähipuistoon, niin teepä siinä sitten niin tai näin, niin neitokainen vain köllähtää maahan selinmakuulle ja odottaa palvelua. Ja jos äitee luulee jo voittaneensa tahtojen taistelun, niin tyttöhyvä kääntyykin ympsympäri ja lähtee määrätietoisesti humpsuttamaan kotia kohti. Ja arvaatte varmaan, kenellä nousevat pirunsarvet...??

Kaksi jäärää naisihmistä samassa perheessä... hmmm... MUTTA on tuo tyttö silti nii-in lutunen! Ja niin Neiti, että. Kun kävimme jouluostoksilla kahdestaan lauantaina aika pikapikaan (eli miesväen mielestä liian pitkään ja minun mielestäni melko nopsaan) tyttö jaksoi lirkutella ja hymyillä aina siihen asti, kunnes näki eräässä telineessä I-HA-NI-A ponnarilenksuja, pinnejä, rannekoruja ja helmikaulakoruja. Neiti Vaaleanpunainen halusi koruja. NYT. Käsi ojossa ja ranne vispaten tytsy vaati saada helmikoruja ja ponksulenksuja. Ja tuli kiukku! Ja minä olin ihan, että: "HÄH???" Toimitin asiani nopeasti sillä osastolla ja kassoille päästyämme neiti oli taas aurinkoinen itsensä. Osoitti kassaneitiä ja sanoi: "Tyttö!". Ja vieno hymy päälle.

Tuliaisina veimme miesväelle omenalörtsyjä ja naisten viipyminen kauppareissulla unohdettiin samantien.

Ja jos the Joulupukki lukee tätä, niin voisin vielä lisätä, että sellaisia I-HA-NI-A pinnejä ja tukkajuttuja saisi meille tuoda. Siis tuolle tytölle.

Terkuin, Pikku Prinsessan (ja kahden rymykallen) äiti

Perjantain rallit

Sattuuhan sitä. Ja meillä tuntuu sattuvan tämän tästä. Eilen iltapäivällä oli tarkoitus lähteä lapsiköörin kanssa kauppaan. Nii-in, itsemurhahommaa, varsinkin jos kohteena on Prisma kello 15.30. Jos pääsee vielä ovista sisään, niin kassoilta ulos ei sitten niinkään. Eli jos olet selväjärkinen äiti-ihminen sisälle mennessäsi, et taatusti ole sitä ulos tultuasi. Näiden mukeloiden kanssa ainakaaan.

No, emme me menneet sinne Prismaan. Lähdin kyllä ensalkuun hyvillä mielin hakemaan ABC-huoltsikan postipisteelle saapunutta kirjettä (kiitos Hannis, vielä kerran!) ja sieltä tultuani tapasin kaksi hihhulia poikaani auton takapenkillä. Ja neiti nauravainen hihitteli etupenkillä (olimme isukin autolla liikenteessä ja sinne ei mahdu kolmea istuinta takapenkille). Taivaanmerkit ja kuiden asennot viittasivat siihen, ettei kannata suunnata sinne Prismaan lasten kanssa, vaikka isi-issukan siellä treffaisimmekin. Soitin isukille. Soitin ja sain kuulla, että hänellä meneekin luultua pidempään. Itse asiassa kotiintuloajasta ei mitään tietoa. Jippiii! Here we come, kirkonkylän lähikauppa!! Nielaisin kerran pettymykseni ja suuntasin kohti kylää.

Kaupassa meni melko rauhallisesti ja sain pikkuherroistani kyllä oivat apulaiset ruokaostosten kärräämiseen. Luin ostoslistaa puoliääneen ja otsa rypyssä yrittäen keskittyä löytämään nopeasti ja järjestelmällisesti tarvittavat jutut lasten kanssa. Yhteenvetona julistan, että meinasin vahingossa kidnapata naapurin söpön pojan ja unohtaa toisen pojan ostoskärryt tavaroineen päivineen kauppaan. Kaupan pihalla auton hälytin huusi neljä kertaa ennenkuin sain muksut kyytiin ja auton käyntiin. Niin, että jos perhe Y ei pidä muuten mekkalaa, niin niiden auto kyllä senkin edestä...

Olin kyllä tosi onnellinen, kun ajoimme kotia kohti. Ihanaa päästä kotiin rauhoittumaan! Kotipihalla kokosin kassit ja kullannuput kuistille ja siunailin märkää vatsanahkaa. Ettäpä oli ottanut voimille moinen kauppareissu. Etsin avaimiani oikeasta takintaskusta, vasemmasta takintaskusta ja käsilaukun pikkutaskusta ja loppujen lopuksi vielä koko veskan pohjalta. Ei avaimia oikeassa takintaskussa, ei liiemmin vasemmassakaan. Ei avaimia käsilaukun pohjalla eikä pikkutaskussa. ARGHHHH!!

Soitin miehelle töihin. Aika kireä mies vastasi. Ja kireähkö vaimo antoi tulla sydämensä pohjasta.

Kokosin ostoskassini hiekkalaatikon pressun alle, jotteivat kisuliinit ynnä muut nälkäiset eläväiset kävisi ostoksieni kimppuun ja pakkasin muksut takaisin autoon. Ja jos joku ihmettelee, miksen laittanut ostoskasseja autoon, niin tässä nopea selvitys:
a)autossa pakasteet olisivat taatusti sulaneet,
b)kassin sisällöt olivat jo lytyssä ensimmäisestä autoonpakkaamisesta (takapenkille mahtui yksi kassi, etupenkin jalkaosaan mahtui toinen kassi ja kolmas kassi oli puserrettu väkisin sinne jalkatilaan vaikkei olisi mahtunut),
c) auton takapaksi oli jäässä eli jumissa.

Loppujen lopuksi, kun mies soitti minulle jossakin vaiheessa iltaa, olimme lasten kanssa läheisessä kebab-pitseriassa. Pojat olivat ylen tyytyväisiä siitä, että äiti oli jättänyt avaimensa väärän takin taskuun ja pikkuneitikin tykkäsi.

Seuraavalla kerralla, kun lähden kauppareissulle lasten kanssa, vaihdan heille ennen lähtöä puhtaat paidat ja pesen tukkani - ihan vaan varmuuden vuoksi.

Ja otan sen kotiavaimen mukaan.

Kuvia tallennettavaksi

Ihastelin juuri äsken ihania valokuvia yhdessä jos toisessakin blogissa. Aika tuntui kirjaimellisesti pysähtyneen juuri silloin, kun hetki tallentui kameran muistikortille. Joistakin kuvista saatoin melkein haistaa jouluisen tuoksun, toisissa taas tuntea ihollani lämpimän tuulahduksen. Niin tai näin, kaipaan valoa: aurinkoa, kynttilöitä ja jouluvalojen tuiketta.

Mekin olisimme saaneet tänään superihania kuvia mm. yhdestä tanssijattaresta vaaleanpunaisessa jumppapuvussaan, yhdestä pingviinistä ja yhdestä kosketinsoittajasta, jos kamera olisi kunnossa. Musiikkikappaleiden jälkeen kosketinsoittaja - siis ammattimuusikko - totesi soittamisen olevan kyllä aika rankkaa. Ja sitä paitsi, koko ajan sai olla varuillaan, koska toinenkin maitohammas putoaisi...

Yritin saada pingviinin mukaan heiluttamaan sulkaa ja hattua ja hametta ja muhvia, mutta tämä halusi vain päättäväisesti keikkua keittiön pöytää ympäri pikkuinen röyhelöprinsessa kintereillään. Ja hauskaa oli.

Jos olisin löytänyt kameravanhuksen (siis sen Hämeen hitaimman vekottimen) jostain tiskipöydän nurkkauksen tavarapaljouden keskeltä, niin olisin saanut varmasti ihania sumeita otoksia vaaleanpunaisen jumppapuvun röyhelöistä, heiluvista kintuista ja harmaista mörkökalsareista. Niin, ja ehkä myös siitä ammattimuusikosta heiluvine hampaineen.

Jos meillä olisi videokamera, joka tallentaisi myös äänet, olisin saanut ikuistettua poikien ihmetyksen siitä, miksi äiti sanoo välillä *piip*. Ja selostuksen siitä, kuinka toinen pojista suukottaa pikkusiskoaan ainakin kaksi kertaa päivässä näin: *muiskis*. Ja hurjan paljon naurua päälle!

Mutta koska meillä on yksi melko epäkäytännöllinen digikamera eikä videokameraa laisinkaan, niin pitää yrittää tallentaa nämä hetket tänne hötöpäisen äidin mieleen. Ja blogiin.

Valonpilkahduksia päiviin!

Ps. Tämän postauksen kuva on monen vuoden takaa, vähän samanlaisesta musatuokiosta kuin mitä tänään vietettiin. Tunnelmaan pääsee kyllä tälläkin kuvalla, vaikka osallistujat ovatkin vanhentuneet ja yksi tänttähäärä tullut lisää. Asennetta siis löytyy edelleen...