Tuplakuplaelämää

Eilen illalla olin valmis laittamaan ihanatkamalat pojannulikkani ulkotamineissa yöunille. Sinne vaan vällyjen alle, simmut kiinni ja aatuutilullaa. Vaan enpä sitten laittanutkaan, vaikka läheltä piti. Kun toinen on sellainen pieni ja ketterä ärsyttäjä ja toinen raamikas köriläs, joka suivaantuu jokaisesta ärsytyksestä, voit kuvitellla, että siinä on kyllä melkoinen pari. Yksi on kuin herhiläinen ja toinen kuin goljatti.

Päivällä tämä herhiläinen onnistui saamaan goljatin sormet pihakeinun köysien väliin niin, että peukalo näytti taipuvan irti ja illalla tuo samainen herhiläinen jahtasi tuota samaista goljattia lakaisuharjalla niin, että sai goljatilta kengästä päähän. Ja tämä heti, kun ovesta sisään tulivat. Olivat olleet issukan kanssa asioilla ja ryntäsivät myrskyn lailla ulko-ovesta sisään. Hyvä, että ovi pysyi saranoillaan.

Tänään ovatkin olleet sitten rauhallisemmin. Melkein ovat ottaneet yhteen; mutta eivät sittenkään.

Eivät osaa olla toistensa lähellä; mutta eivät ilmankaan toista. On se vaan niin haastavaa, tuo kaksoskuplassa eläminen... Sellaista tuplakuplaelämää.

530g / 0,9l

Vastapainona tälle meidän perheen melko koruttomalle arjen pyöritykselle käyn jonkin verran lukemassa ns. kauniita blogeja. Sellaisia, joissa on kivoja valokuvia, kauniita näkökulmia ja myönteistä asennetta. Bloggarit tuovat esille mukavia asioita elämästään ja jättävät ne arjen harmaat jutut tietoisesti kertomatta. Joku voi saada kuvan, että siellä eletään pullamössöelämää, mutta totuushan on, että jokaisessa lapsiperheessä sattuu ja tapahtuu. (Joillakin vain vähän enempi kuin toisilla.)

Pointtini on siis se, että on ihanaa, että jotkut osaavat noukkia arjestaan niitä kauniita asioita ja jakaa niitä vielä muillekin. Kun sitten tällainen melko hönttä rouva käy niihin kauniisiin blogeihin kurkkimassa, niin se virkistää kovin. Voisihan tuota olla kateudesta vihreäkin esim. siitä, että jonkun kotona pysyvät tavarat paikoillaan ja EHJINÄ ja sisustukseen on satsattu enempi kuin halpisjulisteen verran. Tai monesta muustakin asiasta. Mutta mitä iloa siitä sitten saisi? Ei sitten niin mitään. Parempi, kun ottaa ilon irti niistä kivoista asioista kuin kateudesta.

Niinpä kerron taas meidän perheen edesottamuksista tältä aamulta, kevennän sydäntäni ja hilppasen kohta kurkkimaan muiden kuulumisia. Nauttimaan hienoista kuvista ja rauhoittumaan.

Tässä siis tämän aamun yllätys numero XXX:

Se hetki, kun en katsonut veljesten perään, koitui kohtalokkaaksi. Touhusimme omiamme, värittelimme värityskuvia ja lähdimme räntäsadekuurojen välissä ulos raittiiseen ilmaan. Tulimme kotiin ja käväisin Kaaharikallen huoneessa, kun huomasin lattialla mukin, läikän ja... tulvan. Kävi selväksi, että hurjapäät olivat jossain vaiheessa aamua kantaneet Aino-jäätelöpaketillisen (n.9dl) vettä huoneen lattialle ja ikäänkuin olleet siivoushommissa... Järkeenkäypä selitys ilman järjenhiventäkään.

Ja miksi minä en huomannut mitään, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen minun OLISI PITÄNYT tajuta, että jotain on tekeillä? Kuulin juoksuaskelia, hihitystä ja supatusta. Kuulin vesihanan kohinaa ja hiippailua. Enkä silti ymmärtänyt mennä katsomaan! Ehkäpä alan olla jo niin turta noiden einsteinien kohelluksille, etten enää edes rekisteröi muuta kuin vaaratilanteita?

Onneksi kyse oli vedestä eikä esim. maidosta tai mehusta. Tai bensasta.

Mutta että desilitratolkulla...

Huomenna pääsen nollaamaan pääni mukavassa kaveriseurassa. Kivoja ovat nämä minun lapsenikin, mutta todennäköisesti minun ei tarvitse huomenna:
- pyyhkiä kenenkään peppua,
- muistuttaa käsienpesusta,
- muistuttaa saippuan käytöstä,
- muistuttaa käsien kuivaamisesta (kun ne on jo pyyhitty lahkeeseen),
- muistuttaa haarukalla/ veitsellä/ lusikalla ruokailusta (sen sijaan että käyttäisi sormia tai tekisi kirurgisia toimenpiteitä kasviksille, pastalle ja lihalle),
- pyyhkiä maitoja pöydältä, lattialta ja siltä väliltä,
- erottaa riitapukareita toisistaan,
- uhata jäähyllä,
- selvitellä erimielisyyksiä,
- vaatia pukemaan kurahousut jalkaan,
- etsiä kadonneita tumppuja, kenkiä, pipoja, kypäriä, vihkoja, kyniä ja teippejä eikä
- keksiä korvaavia touhuja sohvalla hyppimiselle ja epämääräisille vesileikeille.

Vai pitääkö?

Pieni irtiotto on nyt kyllä paikallaan.

CD-levyt aamupesulla

Ennen kuin sain aamulla silmäni auki, kuulin poikien ääniä vessasta. Ja vesihanan kohisevan täysillä. Joistain levyistä ne puhuivat ja hihittelivät "pestessään levyjä". Siis mitä levyjä????

Ampaisin ylös lämpöisen peiton alta ja huomasin jääneeni koneesta. Lentokone (täällä lennetään tuhkapilvestä huolimatta) Meuhkalandiaan oli jo lähtenyt ja minä olin pihalla kuin lumiukko. Vessan ovi oli lukossa (yllätys, yllätys) ja koputin kolme kertaa napakasti oveen. Lukko avattiin, mutta ovea ei. Selvä viesti äidille: ei tänne nyt tarttis oikeestaan tulla...

Yllätin herrat Kaaharikallen ja Ralliroopen pesemästä cd-levyjä Aloe Vera nestesaippualla.

Täydellinen aamu. ;)

Ennen kuin saan tämän aamuraporttini valmiiksi, Mini on ehtinyt ainakin venyttää aluspaitansa helman niskan taakse, joskin epäilen myös veljien osuutta asiaan. Sen lisäksi kuulin hetki sitten tytön kertovan jotain vaipasta, pissistä ja vaatteiden vaihdosta, ja löysin tytsyn seikkailemassa edelleen paidanhelma niskan takana ilman vaippaa.

- Missä sun vaippa on?
- Tuojja. (osoittaa epämääräiseen suuntaan)
- Siis, missä sun vaippa hei on, näytä?
- Tuojja. (osoittaa edelleen jonnekin "tuonne" ja suuntaa kulkunsa vessaan ja potalle.

Ota tuosta nyt selvää.

En ole edelleenkään löytänyt mahdollista pissistä vaippaa, mutta jatkan etsintöjä kohta. Miniltä on turha enää pyytää apuja. Tyttö taitaa muutenkin puhua puutaheinää, eli jättää totuuden kertomisen väliin. Aamutuimaan pukemisen yhteydessä käydystä keskustelustakin voi niin päätellä, vai mitä?

Äiti: "Ooo, onks sulla nuha?"
Tyttö: "Ei. Ei oo nunaa."

Samanaikaisesti pikkuneidin sieraimista valui kaksi erittäin paksua räkämatoa.

Nyt on pakko lähteä ulos. (Neiti Näpsä-Näppärä sai just telkkarin päälle ja kuuntelee jotain musakanavaa TÄYSILLÄ...)

APUA.

Terkuin, nimim. Äiti, jolla on hommat hanskassa mutta hanskat hukassa

Sitä sun tätä

Aamu oli tyypillinen "Maanantaiaamu". Heräsimme melko myöhään yöllisen valvomisen takia (Minillä on hervoton duha) ja haahuilimme sinne tänne unenpöpperöisinä. Yleensä juon kahvit ensin ja vasta sitten tarjoan aamupalaa lapsille, mutta tänään keitin ensin puuron. Päätin lukea lehden ja juoda kahvin hiukan myöhemmin.

No, mitä siitä tulee, kun yöllä valvonut äiti-ihminen yrittää järjestää pesueelleen särvintä ennen kuin on itse edes herännyt? Ainakin seuraavaa:

- äiti kaataa maitopurkin,
- lapset ovat omatoimisesti hakeneet puurolautasensa jäähyltä ja äitinsä on ainakin 15 sekunttia jäljessä kaikesta mitä aamupalapöydässä tapahtuu,
- Ralliroope kaataa maitomukin,
- äiti ei ehdi syödä lusikallistakaan, ennen kuin jokainen lapsista vaatii lisää puuroa (jota ei ole lisää) ja jakaa omastaan nälkäisille,
- itse asiassa kaikki lapset ehtivät tyhjentää lautasensa ja syödä leipänsä, ennen kuin äiti ehtii aloittaa oman annoksensa rippeiden syömistä,
- Mini kaataa maitomukinsa ja
- Ralliroope kiukustuu ja lauhtuu melkein heti.

Tunnelma ruokapöydän äärellä on leppoisa, vaikka sähläämmekin koko ajan. Kun aloitan oman puuroni lusikoimisen, lapset ovat jo touhuamassa muualla ja minulta pääsee huokaus. Ehkäpä juon vastaisuudessa ne aamukahvit kuitenkin itse ensin, että ehdin kyytiin mukaan. Eli herään.

Vielä siitä Ralliroopen kiukustumisesta. Keskustelimme Kaaharikallen kanssa (kerrankin) hyvin hiljaa ja Minikin otti osaa keskusteluun omilla kommenteillaan. Yhtäkkiä Ralliroope ärähti:

- Höh, nyt te keskeytitte mun laskut!
- Mitä?
- No, te keskeytitte mun laskut! (murhaava katse)
- No mitä sä laskit?
- ...
- Sano nyt, että mitä sä laskit, noita makkaroitako? (pöydällä on leikkelepaketti)
- EN! Mä laskin viiteenkymmeneen viiteen ja sit mie menin sekasin. Mun piti laskee sataan...

Siitäpä heräsikin herkullinen keskustelu, kannattaako ruokapöydässä yrittää keskittyä laskemaan sataan, vai kannattaisiko mennä omaan huoneeseen, ihan omaan rauhaan. Myöhemmin kuulin osan poikien keskustelusta Kaaharikallen huoneessa:

Ralliroope luetteli: "28,29,150,151,152...(jatkoi jonkin aikaa). Jaa, enpäs osaakaan enempää." Kaaharikalle kuunteli veljensä laskemista selvästi kiinnostuneena (tiedän, sillä hän oli kerrankin hiljaa) ja kyseli hetken kuluttua lisää numeroista. Äänestä kuuli, kuinka Kaaharikalle ihaili veljensä laskutaitoa todella paljon.

Kyllä nuo veljekset osaavat välillä olla niin tavattoman herttaisia toisilleen!

Mutta palatakseni vielä tuohon unensekaiseen aamupalasteluun... Mikä kumma siinä on, että silloin kun keittää "silleen sopivasti" sitä puuroa, niin sitä halutaan sitten varmasti lisää, mutta jos keittää ison potillisen, niin kukaan ei söisi muka mitään????

Ei ollut nimittäin eka kerta.

Ja vielä jatkuu nämä sekalaisen seurakunnan sekalaiset jutut. Astianpesukone on nyt rikki ehkä "sen viimeisen kerran" ja käsintiskauksesta huolimatta en jaksa stressata. Nyt ei vaan jaksa.

Terveiset siis perinkuurin (siis perinjuurin) sähläävältä perheeltä. Menen TAAS juomaan kupillisen kahvia, olenhan tunnetusti pesueen kahvikissa. Miauuu!

Kurmeekokki juoksee öisin

Hetken mielijohteesta tässä. Kävin "pankissa" maksamassa Ralliroopen polkupyörän ja Minin kurikset ja päädyin tänne. Viimeisen vuorokauden aikana olen:

-seurannut toisen pojan kasvukipuja,
-erotellut riitapukareita toisistaan,
-tehnyt mielestäni hyvää ruokaa (saavutus sinänsä),
-nukahtanut löhönojatuoliin kesken telkkarinkatselun,
-ollut satavarma, että kuuloni on heikentynyt huomattavasti,
-miettinyt, miten kuulonalenema vaikuttaa esim. työkuvioihin,
-maalannut piruja seinille,
-nauranut,
-ikävöinyt,
-nukkunut toisen pojan huoneen LATTIALLA lapsen painajaisten takia,
-kulkenut selkä koukussa,
-imuroinut ja kulkenut edelleen selkä koukussa,
-papattanut pikkulegoista lattialla ja paljon muustakin,
-imuroinut,
-yrittänyt saada lapset olemaan levittämättä omaisuuttaan ympäri kotia heti siivouksen jälkeen,
-epäonnistunut yrityksessäni saada lapsia olemaan levittämättä omaisuuttaan ympäri kotia,
-ihaillut lasten touhuja,
-kuunnellut lasten höpöjä juttuja,
-kuunnellut masun murinaa ja
-päättänyt lähteä laittamaan erinomaista ruokaa lapsille ja itselleni.

Katsotaan, mitä mieltä lapset ovat tuosta erinomaisesta lounaasta... ;)

T: nimim. Unenpuutteesta ihan Hötöpäinen Kurmeekokki, joka selvästi tottelee nimeä Äiti (ainakin yöaikaan)

(Eli olihan tässä jo kaksi yötä nukuttukin tosi hyvin.)

Kärsätin yölietsussa

Eilen se sitten tapahtui. Pikkuneidin unikaveri-Norsua ei löytynyt mistään ennen nukkumaanmenoa. Etsimme "joka paikasta" ja kuulustelimme isi-issukan kanssa vuorotellen poikia. Minä paasasin kuin viimeistä päivää ja etsin kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat uunia ja roskiksia myöten (juu, myös vaipparoskiksen). Sitten rupesin muka ovelaksi ja kautta rantain ihmettelin Kaaharikallelle, että mitä hän luulee, missä se norsutin voisi olla.

-Ootteko kattonut maan alta?
-Maan alta??? (ja mielikuvitus laukkaa)
-Niin, jos se on kaivanut pihalle kuopan ja menny sinne.

Arvata saattaa, että menin ja kurkin seuraavaksi takapihan terassin lähitienoon, josko poika olisi heittänyt pikkusiskonsa unikaverin sinne jossain sopivassa välissä. Ei luota äiti lapseensa, ei...

Pojat saivat kuulla melko napakkaan tyyliin asiaa luottamuksesta ja sen menettämisestä, totuuden puhumisesta sekä siitä, kuinka se vaikuttaa meihin kaikkiin, jos pikkusisko ikävöi tärkeää unikaveriaan yöaikaan. Kukaan ei tunnustanut muilutusta.

Mini ei voinut käsittää, miksei Noosu tullut kainaloon, mutta tyytyi pikkuhiljaa (eli muutaman peitto ja tyyny kainalossa-vaeltelun jälkeen) kohtaloonsa ja nukahti Sasu (Nasu) kainalossa omaan sänkyynsä. Viimeiset lauseet olivat melko epäselviä, mutta sanat "Sasu", "Noosu" ja "kaakaa" mainittiin monta kertaa.

Yöllä ikävöitiin Norsua pari kertaa ja aamulla pikkupimu oli erittäin selvästi pahalla tuulella, kun kaveri oli vieläkin lietsussa.

Ennen päiväruokaa palkkasin aarteenetsijät hommiin ja lupasin löytöpalkkion, jos karannut Norsu löytyy. Sillä hetkellä olin jo aika varma, että isoveljet olivat syyttömiä kärsättimen karkailuun. No, Norsu löytyi äitin ja isin sängyn alta ("Mähän katoin sieltä!") ja palkkioksi löytymisestä saamme tänään banaanikakkua välipalalla.

Turha ehkä mainita pojille, että olisivat saaneet muutenkin.

Seuraava projekti taitaa olla yölietsussa lymynneen norsuttimen kahlitseminen Minin sänkyyn. Vai onko parempia ehdotuksia?

Tämmöstä tapahtu...

"Eli Ralliroope on tänään kovasti harjoitellut sitä pyörällä ajamista ja onnistui monta kertaa lähtemään myös ihan ite liikkeelle. Sitten tuli kiukku ja kypärä lensi. Nyt se on entinen kypärä. Pitäskö nyt pistää poika ite ostamaan uusi kypärä (kysyin jo, onko sillä rahaa ostaa uusi kypärä) vai ehtisitkö käydä ostamassa uuden kypärän tänään? Mutta sitten kyllä Kaaharikallekin haluaisi ja tinttasee taatusti oman helmetinsä ojaan…



Mitäs tehhää?



Ihan rauhassa ollaan täällä käsitelty asiaa. Kun ei se nyt rähinälläkään paremmaksi tule, se kypärä. Ja toinen on niin kovasti yrittäny.



Kahvikupposen jälkeen tuumailee hän."


JK.Lainaus sähköpostiviestistä isi-issukalle. Nimet muutettu.

Ps. Myös Kaahrikalle ajaa jo ilman apupyöriä. Sotkee menemään pienellä menopelillänsä tosi hienosti. Ralliroopen uusivanha pyörä (joka on vasta oikeastaan kokeilussa vaan) on vielä himpun verran liian iso, siksi harjoittelu vaatii erityistä sisua ja päättäväisyyttä. Ja sitä totta tosiaan löytyy! Poika ei anna periksi. Vaikka kypärä välillä lentääkin...

Ps2. Mini sai Ralliroopen vanhan pyörän ja osaa istua kyydissä tosi hienosti. Ja on niin jelleenä, että! Nyt pitäs hankkia se kori vielä, että vois vauvakin (siis Minin vauva) päästä kyytiin.

No, me jatketaan harjoittelua ja asian käsittelyä täällä.

Aaltoja ja aplodeja pyörätiellä

Kun on ensin purnannut jälkeläistensä tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, on hyvä sitten jonkin ajan kuluttua myös ylistää murujensa mahtavuutta.

Ralliroope oppi tänään ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä! *aaltoja ja aplodeja* Harjoitteli ensin isukin kanssa pyörätiellä ja kun mamitsu tuli paikalle, ei suostunut vastaanottamaan apuja laisinkaan eikä ajamaan mihinkään suuntaan. Kökötti vain satulassa ja tuntui aristelevan. Todellisuudessa kävi varmaan melkoista aivotyöskentelyä ja järkeilyä mielessään, sillä kun jätin asian sikseen, hän hetikohta ponkaisi vauhtia ja ajoi pitkän matkaa pihalle asti ihan ite. Ja minä huusin haltioissani isukille, että katso nyt, KATSO NYT, miten tuo AJAA pyörällä IHAN ITE! (Eipähän jäänyt naapureillekaan epäselväksi.)

Taisin myös hyppiä tasajalkaa.

Kaaharikalle arastelee, mutta eiköhän hänkin jossain vaiheessa rohkaistu harjoittelemaan. Tai ehkäpä rohkeutta riittäisi jo nytkin, mutta kärsivällisyyttä ei. Kaaharikalle potee alemmuutta siitä, ettei häneltä ole vielä lähtenyt yhtään maitohammasta ja ettei hän muka ikinä opi ajamaan ilman apupyöriä... Kaksosen olo ja elo on joskus melkoisen rankkaa, kun väkisinkin vertaa itseään siihen toiseen. (Tiedän.) Ja jos ei vertaa, niin ympäristö vertaa. (Tiedän senkin.)

Nyt pitää lopetella. Piti vaan tulla tälleen äkkiseltään hehkuttamaan Ralliroopen uutta taitoa.

Irtisanoutuminen

No niin, taas menee ja lujaa. Kysy vaan kenellä. Irtisanouduin äidin mukamas itsestääselvistä tehtävistä ja annoin tuta turhautumiseni. Olimme yhtenä aamuna Minin kanssa vessatouhuissa, kun Kaaharikalle säntäsi hotelli helpotukseen tuskaisesti hypellen. Toisin sanoen viime tipassa. Hän otti pöntön päältä Minin "supistajan", eli sen hökötyksen, joka pienentää istuinosaa ja huitoi sillä ympäriinsä: "Mihin mä tän laitan?!" Pyysin nätisti laittamaan sen sille tarkoitettuun koukkuun, mutta poika viskasikin härpäkkeen lattialla ja tiuskaisi: "Laita ite!"

Dadaa, arvata saattaa, kenelle nousivat kovimmistakin kovimmat pirunsarvet! Ja kun siihen lisättiin Ralliroopen haluttomuus laittaa omat roskansa roskikseen, oli soppa valmis: äiti rupesi lakkoon!

Ensin tuli tuutin täydeltä jäkätystä ja tilitystä aiheesta piikominen versus äidin tehtävät ja sen jälkeen juuri niin lapsellisesti kuin ajatella saattaa, luennointia siitä, kuinka äiti meinaa nyt lopettaa hommansa tyystin. Ja koko ajan pääni sisällä takoi ajatus, että nyt menee mettään, nyt menee mettään. Eli asiat voisi hoitaa muullakin tavoin.

No, irtisanoin itseni ilman irtisanoutumisaikaa ja päätin katsoa, mitä tuleman pitää. Uloslähtöä aloin tehdä Minin kanssa kahdestaan, jolloin Kaaharikalle ilmestyi eteiseen ja ihmetteli, että mitä nyt, missäs hänen päivävaatteensa ovat. Ja mitä hän laittaa päälleen ulos. Ja vaatimus, että äidin pitää auttaa.

Äiti ei nyt auta, äiti on irtisanoutunut tehtävistään. Mieti ite.

Ulkona ehdimme olla Minin kanssa vain hetkisen, kun Kaaharikalle ilmestyi rappusille ja katso! Hänellä oli kaikki tarvittavat tamineet päällä kurahousuja myöten ja lenksutkin oli pujotettu saappaiden alle! Pipo oli suorassa ja hanskat siellä missä pitikin. Leukani loksahti. (Ja pojan ilme oli ihana, niin ylpeä omasta onnistumisestaan ja siitä, että pääsipäs yllättämään!)

Meni muutama minuutti, niin Ralliroope, jonka ajattelin pysyvän taatusti sisällä (kun pukeminen on niin tylsää), ilmaantui hänkin rappusille kaikki ulkotamineet päällä. Tip top.

Ulkona oli mukavaa ja palasimme sisälle hyväntuulisina. Lämmitin edellispäivän ruokaa ison kulhollisen ja katoin astiat Minille ja itselleni. Pojat tulivat keittiöön, ihmettelivät hetken puuttuvia ruokailuvälineitään ja hakivat sitten lautasensa ynnä muut välineensä kaapista. Sitten he istuivat pöytään ja sanoivat: "Anna ruokaa!" Siis mitä? Ei ollut oppi mennyt perille, ei. Kehotin poikia ottamaan kiinni mitä saavat, sillä minä en ottanut nyt vastaan tuonkaltaisia käskyjä. Olinhan irtisanoutunut.

Oli keskustelun aika ja pojatkin olivat nyt valmiita siihen.

Korostan sitä, että vaikka sanoinkin itseni irti äidin hommista, en irtisanoutunut äitiydestäni, enkä siitä vastuusta, joka äidille kuuluu. Ja vaikka puhisin ja jäkätin, tein heille selväksi myös sen, että rakkauteni heitä kohtaan ei koskaan häviä. Mutta minua ei saa pitää itsestäänselvänä piikana ja passaajana, vaan äitinä, joka auttaa, ohjaa ja kannustaa. Tyylillä kuin tyylillä, mutta kuitenkin. Minun tehtäväni on katsoa, että he ovat turvassa ja heillä ei ole hätää; mutta minun tehtäväni ei ole kulkea perässä ja siivota heidän jälkiään, tai tehdä kaikkea heidän puolestaan.

Minusta tuntuu, että palaamme aiheeseen vielä monta kertaa ennen poikien aikuisuutta, mutta tulipahan alustettua asiaa melkoisen herättävästi jo nyt. Pojat ovat vielä pieniä, mutta eivät niin pieniä, etteivät voisi ottaa jo muitakin huomioon. Ja viedä roskansa roskikseen. Noin niinkuin esimerkiksi.

Palasin sorvin äärelle keskustelumme jälkeen.