tiistai 27. maaliskuuta 2012

Verta hangessa

Sähäkän työpäivän jälkeen ajoin häntä heiluen hakemaan tytärtä päiväkodista. Matkalla pilvet alkoivat rakoilla ja päästyäni hoitopaikan parkkipaikalle aurinko paistoi jo tosi nätisti.

Ja minua oli vastassa aurinkoinen tyttö.

Koska juttutuokio hoitotädin kanssa hieman venyi, päätin hurauttaa kaarallani suoraa tietä kotiin, ilman mutkaa kierrätyspisteelle. Pojat jo varmaan odottelisivat kotona. Kylläpä olikin ihana ilma!

Kun lähestyin kotipihaa, näin Ralliroopen seisomassa pihalla ilman ulkovaatteita. Mitähän nyt on tapahtunut? Kun ajoin lähemmäs, näin, että hän piti kasvojensa edessä suurta veristä paperimyttyä... Ja kun karautin viimeiset metrit pihaan kuin ohjus, näin, kuinka paperimytyn alta paljastui pelkkää verta. Kasvot olivat yltäpäältä veressä!

Auta armias!

Jätin auton keskelle pihaa (sentään sammutin sen). Kiirehdin avaamaan takapenkkiläisen turvavyön ja ryntäsin "Mitä Täällä On Tapahtunut?!?!"-huutoa toistellen pojan luokse.

Niin, eihän tuo pystynyt oikein vastaamaan, kun nenästä pulppusi verta jokaisen sydämenlyönnin tahtiin. Kävi ilmi, "ettei Kaaharikalle tahallaan satuttanut" ja että pihalla oli seisty jo jokunen tovi.

Siltä se punainen lumihankikin näytti.

Aloitin tulikomennot nyrkkisankarille ja pikkusiskolle: ensimmäinen haki tyhjän muovipussin ja toppatakin loukkaantuneelle, toinen otti lapion ja mätti sinne lunta. Käskynjakoa noudatettiin kyllä, näin jälkeenpäin ajateltunakin, erittäin kiitettävästi, mutta ilmeisesti en jättänyt paljoakaan varaa ryttyilylle. Susiemo tässä, hei vaan...

Myöhemmin illalla sanoin Issukalle olevani paukun tarpeessa. Mutta jos menisin pullolle jokaisen poikien toilailun jälkeen, olisin hiprakassa varmaan joka päivä. Joten antaa olla nytkin vaan pelkällä ajatuksen tasolla se paukku.

Nukahdan kohta varmaan tähän takkatulen äärelle.

Ps. Katja, tervetuloa lukijaksi radalle!

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Maanantaina kotona



Saimme ystäviltä kimpun keväisiä tulppaaneja. Tuli mieleen ne ajat, kun olin vielä kotona ja piristin alkukevättä tämän tästä tulppaanikimpuilla. Jätin namipussin (yleensä) ostamatta ja tuhlasin vähäiset rahani kukkiin.

Tänä keväänä olen ostellut lähinnä karkkipusseja ja jättänyt tulppaanit kauppaan.

Tohotan töistä tullessani nopeasti kaupan kautta kotiin ajattelematta yhtään sen enempää kodin viihtyisyyttä. "Leipää, maitoo, jauhelihaa... Ja se namipussi työn raskaan raatajalle..." Siinäpä ne tärkeimmät. Kauppaan mennessäni minulla on jo aivot narikassa ja ajatus harhateillä. Jos ei ole valmista, tarkoin harkittua, ostoslistaa mukana, niin suunnistan pelkästään vatsanmurinan viitoittamaa tietä.

Ei hyvä.

Jos ennen ostin fiilispohjalta kukkakimpun ja lankakerän, nyt seilaan edestakaisin namihyllyn edessä. Myönnän siis olevani jonkintasoinen tunnesyöppö, sillä työpäivän jälkeen ruokakaupassa joko palkitsen itseni tai lohdutan itseäni ostamalla illaksi pussillisen epäterveellisyyttä.

Syy siihen, miksi ajauduin tänään kirjoittamaan taas kiireestä, on se, etten tykkää siitä yhtään. Sitä vastaan pitää mielestäni taistella. Useimpia asioita voi tehdä kiirehtimättäkin. Nautiskellen. Vaikka joskus joutuukin hoputtamaan kouluunlähtijöitä pukemisessa ja pienimpää päivähoitoon lähdössä.

Miten hidastaa tahtia keskellä lapsiperheen arkea?




Tänään olen sairaan lapsen ja siskonsa kanssa kotona, vaikka työmaalla olisi ollut myös paljon tärkeitä asioita hoidettavana. Olisin halunnut mennä töihin, mutta toisaalta olen ylen tyytyväinen siihen, että minulla on mahdollisuus jäädä kotiin hoitamaan toipilasta. Syyllisyyden kera, tosin. (Siellä työpaikalla tarvittaisiin jokaista työntekijää.)

Tässä tapauksessa sen syyllisyyden rakennan yksin minä itse. Tiedän. Ja syyllisyyden tunnetta vastaan ajattelin taistella olemalla tehokas ja aikaansaapa kotona, jopa kiireinen...

Tässä kohtaa tajuan kyllä, että nyt pitää jarrutella, jos aion olla kiirehtimättä. Kun annan hetken aikaa mietiskelylle, huomaan, että osaan elää tämän päivän ilman syyllisyyttä poissaolostani työpaikalla ja ilman liiallista tehokkuutta. Silloin pystyn tekemään parhaiten myös sitä, miksi alunperin jäin tänään kotiin.

Hoitamaan sairasta lastani.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Sadan tavaran haaste 2

Nyt kevättalvella mittani on tullut täyteen tätä tavaroiden sekamelskaa kotona. Niinpä olen tosissani päättänyt haastaa itseni Sadan tavaran haasteeseen, johon olen osallistunut aiemminkin Sotkuholistin innoittamana. Joku ehkä muistaakin.

Edelliseen Sadan tavaran haasteeseen on linkki tässä.

Koska porukassa on kivempaa, heitän haasteen myös Sinulle, jolla on halua ja tarvetta osallistua itselleen turhien tavaroiden kierrättämiseen tahi hävittämiseen tavalla tai toisella.

Otetaan itseämme niskasta kiinni, sillä oikeasti, tämä on yllättävän hauska tapa saada aikaan jotain näkyvää kotona.

Itse aion laatia jälleen poistetuista tavaroista käsinkirjoitetun listan, josta julkaisen vain osan... Kun saan sata tavaraa täyteen, järjestän siis EHKÄ arvonnan... ;D (Tämä osuus ei siis kuulu alkuperäiseen haasteeseen, vaan on oma lisäni juttuun.)

Miltäs kuulostaa, lähteekö kukaan mukaan?

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Vihreyden kaipuuta ja hehkutusta



Tekisi mieli ostaa kotiin muutama viherkasvi antamaan kodikkuutta ja väriäkin. Meidän ainoa kasvimme sisätiloissa on (terävä) anopinkieli, joka voittaa sitkeydessään monta edesmennyttä lajitoveriaan. Kasvit kun hävisivät yksi toisensa jälkeen kaksosten syntymän jälkeen, kuten olen joskus (toistuvasti) kertonutkin. Näivettyivät ensin hoitamattomuuttaan ja hävisivät sitten.

Pihalle ja puutarhaan en suunnittele täksi kesäksi mitään suurempaa, sillä viimekesäisen istutusalueen luominen oli vähintäänkin melkoinen työsarka, vaikkei noin fyysisesti suuri ollutkaan. Nyt vähän jännittää, miltä kyseinen istutusalue näyttää tulevana kesänä... Toivottavasti hikoileminen istutusmonttujen pohjalla kannatti!

Huomaatteko, miten odotan jo kevättä ja kesää? :D

Mutta vaikka odotankin jo vihreää, vehreää ja lämmintä kesää, nautin kyllä viimeiseen asti myös hiihtämisestä rauhalliseen tahtiin. Siis suunnilleen kävelyvauhtia... Viikonloppuna kävin ensimmäisen kerran tänä talvena ladulla ilman lapsia ja olihan se mukavaa lipsuvista suksista huolimatta. Nauroimme naapurinrouvan kanssa vuoronperään, kun meno oli niin... miten sen nyt sanoisin... koomista. Toisella tökki ja toisella lipsui.

Viime päivinä iloa on tuottanut myös tieto siitä, että vuoden jonotuksen jälkeen yksi lapsistamme pääsee toimintaterapiaan. Se olis niinku hehkutuksen paikka!

Nyt hehkutan itseni sohvalle lakupussin äärelle...

Valoa ja hyviä hetkiä päiviinne!

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Hei!



Kylläpä nämä kevättalven päivät ovat kuluneet hujauksessa!

Arvata saattaa, että olemme huristelleet perhepiirissä niin itseemme keskittyen, että bloggailu on jäänyt tyystin jalkoihin. Tietokone on ollut niin sanotusti telakalla monta viikkoa ja blogeissa olen käynyt vain kännykällä.

Aika moni perheessämme sairasteli enemmän tai vähemmän, työpäivät veivät mehut, kävimme lomailemassa rinteillä ja teimme mitä mieleen juolahti. Siinä viime viikot pähkinänkuoressaan.

Me vanhemmat olemme joutuneet myös miettimään lastenkasvatusta, aikataulutusta ja elämän tosiasioita. Välillä vaan niinkin on tehtävä. Kyse ei ole suinkaan parisuhdekriisistä, vaan ihan tavallisesta elämästä kysymyksineen ja valintoineen. Parisuhde voi siis hyvin. :)

Nyt tuli kyllä niin ympäripyöreä postaus, ettei se tämän ympäripyöreämpi voisi enää ollakaan... No, mutta täällä ollaan Radalla taas.

Kivalta tuntuu tämäkin. :)