Tämä aamu oli taas yksi niistä aamuista, jolloin ajattelin piiloutua hetkiseksi vessaan mököttämään. En toki ollut ainut, joka saattoi noin tuumia, huudoista päätellen.
Kaaharikalle huusi kuin kaulaa olisi katkaistu jokaisen pienimmänkin pettymyksen kohdattuaan. Voi sitä tuskaa ja ahdistusta! Ymmärrän harmitusta tiettyyn pisteeseen asti, mutta alkaa se minullakin keittää, jos sitä tuskaa ja ahdistusta huudetaan jokaisen kieroon menneen ruuvin takia, tai jos joku (äiti-ihminen) sattuu sanomaan: "Hei, tulkaas nyt jo syömään aamupalaa."
Meidän Herra Huu jännitti silloin koko kroppansa kuin jänteväksi jousipyssyn kaareksi, taivutti päänsä niin taakse kuin vain sai ja huusi niin lujaa kuin äänijänteistä lähti. Siksi, että äiti pyysi syömään aamupalaa.
Voihan elämän kevät!
Ja sitten, kun päivävaatteet vain lojuivat huoneen lattialla ja mamma pisti pojan eteisen kuramatolle pukemaan (koska siellä on vähiten häiritseviä ympäristötekijöitä), kuului karjuminen varmasti melkein kaupungin keskustaan asti.
Ja kun vessassa haisi.
Byääääääääääääähhhhhhhh!!!!!
Ja kun anorakki temppuili.
Byääääääääääääähhhhhhhh!!!!!
Ja kun piti laittaa sormikkaat käteen.
Byääääääääääääähhhhhhhh!!!!!
Perhana.
...Olimme tänä aamuna ulkona kello 9.38, sillä ulkona nuo tuskanhuudot eivät kaiu korvissa niin kovasti kuin sisällä. Ja vaikka nuo epelit meinasivat ottaa yhteen tämän tästä lähipuistossakin, sain ne jatkamaan hommiaan ilman pahempia veljestappeluita.
Siihen tarvittiin yksi jäähy ja paljon psykologista pelisilmää.
Antakaa mun kaikki kestää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti