Pieni hetki tässä.
Aamulla muskarissa valssasimme Minin kanssa käsikädessä, menimme huivien alle piiloon ja rummutimme sadepisaroita sienten kattoihin. Poislähtiessä tuli soittoniekalle väsy ja kiukku ja hän (en siis minä) veti ehdat rymypetteriinasyöksyt asfaltille. Makasi siinä keskellä pyörätietä masullaan ja huusi.
Kotona kiukkusi ja osoitti mieltään, kädet puuskassa kieltäytyi syömästä ruokaa. Ja kun otin lautasen pois, niin olisi halunut syödäkin. Tai ei oikeastaan, tai kyllä sittenkin, tai...
Typsyliini nukahti nopeasti päiväunilleen ja kerkesin jo hetken olla tosi iloinen siitä, että saisin kunnon kahvitauon. Viisitoista minuuttia myöhemmin Mini heräsi ja ilmoitti väsyneellä äänellä, ettei häntä nukuta yhtään eikä hän aio siis nukkua. Piste.
Loppujen lopuksi nukuin paksun täkin alla tunnin ja pimu hyöri kainalossa sen samaisen tunnin. Jos olikin torkkunut, ei se siltä hirveästi näyttänyt. Ja kahvinkeitin kävi keittiössä kuumana odotellen sitä kahvittelijaansa.
Sain kahvitaukoni, joskin sellaisen virastotyylisen kymmenminuuttisen; en suinkaan tunnin kestävää maratonikaffittelua kuten olin aiemmin havitellut. Istuin käsi poskella keittiönpöydän ääressä ja katselin ulos auringonpaisteeseen. Oli jotenkin niin kovin tyhjä olo, kuin kaikkensa antaneella voi olla.
Myöhemmin iltapäivällä Kaaharikalle ja naapurin nelivee tekivät pihalla kuperkeikkoja. Ihan suvereenisti pihan poikki ojaan ja takaisin. Itse seisoin keittiön ikkunan äärellä tekemässä ruokaa ja pitämässä rymykaksikkoa silmällä, tunnustan. Pipot vinossa ja posket punaisina nuo pyörivät kupperiskeikkaa useita kertoja perätysten ja mua alkoi naurattaa. Siinähän pyörivät, hurumurmelit. Enää ei ollutkaan niin tyhjä olo.
Issukka tulee varmaan kohta töistä ja sitten lähden lenkille. Olen sen ansainnut. Ei epäilystäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti