Äidin silmissä

Olemme pururadalla, minä, Mini ja Kaaharikalle. Kaaharikalle on valinnut reitin ja viipottaa kolmisenkymmentä metriä edellä, pipo vinossa ja takinkaulukset kaksinkerroin sadetakin alla. Mini laahustaa perässäni ja valittaa, ettei jaksa kävellä, ei sitten niin yhtään.

Pääsemme erään mäen päälle ja pieni eräopas johdattaa meidät tutulle leikkipaikalle. Siellä eskarilaiset ovat kuulema käyneet aiemmin viikolla leikkimässä. Poika vaeltaa keppirakennelmilta toiselle, tutkii ja ärisee: joku on käynyt hajottamassa hänen rakentamansa keppikasan! Nyt mäskätään muiden pesät!

Seis, seis, seis. Juttelemme asiasta, kannattaako pahaa pistää kiertämään, vaikka harmittaakin. No, ei. Edelleen pipo vain toisella korvalla pikkuherra vaeltaa vaappuen ympäri leikkipaikkaa ja käy keräämässä keppejä sieltätäältä. Sitten alkaa puun hakaaminen. Ei, ei, ei. Tällä kertaa annan tiukan kiellon: eläviä ei hakata! Kiviä voi rummuttaa, jos siltä tuntuu.

Kaaharikalle on levoton. Ja mitä kauemmin seuraan häntä, sitä levottomammaksi käyn. Vuoroin iskee suru, pettymys ja kiukku. Miksi poika on noin levoton? Onko se ollut noin levoton eskariryhmässäkin, kun olivat täällä leikkimässä? Mikä sitä oikein vaivaa?

Sitten tuo levoton pikkusälli löytää kokonaisen kaadetun koivuntaimen, jota hän alkaa vetää perässään latvapuoli edessäpäin. Ensin aion kieltää senkin, mutten keksi syytä, miksei sitä voisi kuljetella pitkin pöpelikköjä. Raahatkoon, jos se yhtään oloa helpottaa.

Juuri ennenkuin olemme lähdössä, Kaaharikalle nostaa koivuntaimen ylös suorille käsilleen ja kantaa puuta päänsä päällä. Askel kulkee keinahdellen ja välillä tuntuu, kuin puu veisi poikaa; eikä toisinpäin. Siinä tuo rakas kulkee vihreässä sadetakissaan, harmaa pipo vinossa ja verkkahousut lököttäen. Uhkuu voimaa ja tahtoa. Mutta on niin pieni ja reppana kuitenkin.

Äidin silmissä.

Siitä hetkestä olisin halunnut valokuvan. Ehdottomasti.


[Seuraavalla kerralla aion minäkin kokeilla kokonaisen puun kantamista suorilla käsillä pitkin pöpelikköä. Näinköhän jaksan? ;)]