Tuntuu siltä, että näitä "laitoin pojan pukemaan sukat jalkaansa ja hetken kuluttua hän huusi apua sidottuaan kätensä ja jalkansa uimalaseilla yhteen"-stooreja on täällä sivuilla hehkutettu ihan liikaa. Hupaisaahan se on, kun tuo lutunen poika saa päähänsä vaikka mitä juuri silloin, kun pitäisi toimia niin kuin ihmiset yleensä noissa tilanteissa toimivat.
Mutta on niillä sattumuksilla se kääntöpuolikin. Se on se, etten nyt tällä hetkellä (varsinkaan) jaksaisi oikein selvitellä niitä käsiä ja jalkoja irti sieltä sitkeistä uimalasien nyöreistä, ja patistella pukemaan. Ohjata, kannustaa, kehua ja saada keskittymään.
Tänä aamuna ne kädet, jalat ja uimalasit olivat solmussa. Kukaan muu ei niitä solmuja avaa kuin äiti, eli minä. Isä lähtee pihalle hommiin, pesee kätensä tai tekee tavallaan. (Ja ne hänen tapansa ovatkin mukavampia ja joskus jopa parempiakin.)
Tänä aamuna yritin samaa, pesin käteni ja linnoittauduin kodinhoitohuoneen pyykkivuoren taakse. Jossain vaiheessa kuulin saunasta puhetta:
- Hei, hyppäänkö?
- Joo!
Olisitko sinä voinut jäädä piiloon vuoren taakse? Olisitko jäänyt kuuntelemaan ponkaisun ääniä ja tömähdystä (tai kolahdusta)? Minä en voinut. Kävi ilmi, että issukka oli pihalla ja lapset sisällä. Pellossa. Kukaan lapsista ei ollut edes tiennyt, missä vanhemmat ovat.
Silloin mulla kihahti.
Onko minusta tullut yksinhuoltaja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti