Kaksi pientä matkamiestä etenee vesisateessa peräkanaa. Ensimmäinen seuraa määrätietoisesti asfaltin reunaa suuri reppu selässä. Toinen reppumatkaaja lompsii perässä, pysähtyy äkkiarvaamatta ja noukkii maasta risun. Hän tutkii ympäristöä uteliaana ja jatkaa matkaa hypellen. Ensimmäisen askel tömähtelee märkää asfalttia vasten, toisen askeleet tipsuttelevat välillä pientareen puolella. Kaksi nelivuotiasta. Kuin yö ja päivä.
Tipsuttelija jää selkäni taakse, ihan hetkeksi vain. Ja kas, kun käännyn katsomaan, ei pientä miestä näy missään. Hätäännyn, mihin se poika jo ehti? Pyörätien toiselta puolelta ojasta tuo arvaamaton seikkailija on löytänyt jo seuraavan tutkittavan aarteen.
Lyhyehkön kerhomatkan aikana mielessäni on vilahtanut paljon ylpeyttä ja huolta. Voiko kukaan tuntea niin vahvasti kuin äiti? Ylpeyttä ja huolta, iloa ja suruakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti