Tänä aamuna ohjeistin lapsia ennen eskariinlähtöä: "Elkää sit lumetko itteänne." Hetken päästä vilkaisin ohimennen ulkona odottelevia lapsiani. Yksi möyri polvillaan syvällä lumihangessa ja toinen kyyditsi kolmatta talon suurimmalla lumikolalla. Ensin hymähdin tyyliin "no, mitäs mä oikein sanoin äsken", mutta sitten jäin katsomaan lasten ilmeitä ja näin siellä iloa, riemua ja intoa. Kaiken sen uuden lumen keskellä. Tuli hyvä olo.

Mitäs siitä, jos ovat vähän lumisia.

Nuo lumiukot löysivät tänäaamuna terassin ovimaton alta kuusi joulupiparia. Keksivät hyvin nopsaan, kuinka monta kukin lapsista saa. Meillä on tapana kirjoittaa joulupukille kirjeet itsenäisyyspäivänä ja ne jätetään aina terassin ovimaton alle pilkistelemään. Tänä vuonna tilalle oli jätetty joulunamien sijaan pipareita, mikä liittyy jotenkin myös äitiin, huonomuistisuuteen ja kaupassakäyntiin.

Mutta ei siitä sen enempää. (Piparit maistuivat nekin, vaikka olivat kuulema melko tutunnäköisiä...)

Vietyämme pojat eskariin jatkoimme Minin kanssa kaupungille ostamaan lisää joulukorttitarvikkeita. Kimalleliimaa on tullut käytettyä oikein runsainmäärin, joten uhkakuva kolmesta valmiista kortista kolmenkymmenen sijaan uhkasi siis toteutua.

Jotenkin siinä vaan kävi niin, että kimalleliiman lisäksi mukaan tarttui vähän muutakin. Esimerkiksi kuparilankaa ja helmiä. Luulin saavani noilla kuvan tykötarpeilla halvemmalla (mutten toki helpommalla) keittiön lamppuun ihan kivat jouluiset mansetit...

Tällä hetkellä näyttää uhkaavasti kyllä siltä, että tarvikkeet loppuvat kesken ja on aika lähteä uudelleen sinne askartelukauppaan. Sitten voidaankin kysyä, että olisivatko kaupan valmiit mansetit tulleet halvemmiksi JA paremman näköisiksi...

Tervetuloa ralliradan sykkeeseen mukaan, Helminea!