Kaksi pörrötukkaa pötköttelee isolla sängyllä. Isompi huilailee täkin alla ja kuuntelee tarkasti, kuinka pienempi tavaa yhtä aapisen sivua.
- Kyl-mä-nä.
- Seis.
- Kyl... kyl-mä... kyl-mä-nä...
Pienempi pörrötukka tavaa sanan sisukkaasti ainakin kuusi kertaa, nurisee välillä, mutta aloittaa sanan aina vain uudelleen. Kunnes...
- Kyl-mi-nä tal-vi-öi-nä...
Isompi pörrötukka myhäilee ja heiluttelee varpaitaan peiton alla. Kuinka ylpeä sitä voikaan olla lapsesta, joka tankkaa samaa sanaa kerta toisensa jälkeen! Ylpeä tuosta lapsesta, joka ei osaa lukea "helppoa" sanaa heti ensimmäisellä tai toisellakaan kerralla oikein...
"Miten sisukas lapsi minulla onkaan!"
Pörrötukat lukevat koko sivun yhdessä kolme kertaa. Ensin pienempi lukee lukuläksyn kokonaan yksin. Sitten he lukevat joka toisen sanan kumpainenkin vuorotellen. Ja lopuksi he lukevat vuorotellen yhden lauseen kerrallaan. Lukuläksyn tankkaaminen huvittaa molempia; vaikka työlästä onkin.
Ja johan alkaa sujua, kylminä talviöinäkin!
2 kommenttia:
Joillain se kestää kauemmin kuin toisilla. Onneksi kaikilla alkaa sujua jotensakin aikanaa.
Meillä ollaan päästy tokaluokkalaisen kanssa siihen pisteeseen, että luetaan Takuumiehiä vuorosivuin. Poika kuvalliset ja äiti kuvattomat. Lukipa isoveli pienemmälle kokonaisen luvun mökillä, kun muut houkutukset puuttuivat. Kaikki sanat eivät aina lopu ihan oikein, mutta olen ajatellut, että aika tuo siihenkin avun. Pääasia, että yrittää.
Ihan aina ei kannatakaan olla kärppänä oikomassa sanan päätteitä tms. tai muuten tyssää pikkuisen oppilaan lukuhommat siihen. Itsessäni olen huomannut, että läksyissä vaadin tarkkuutta; vapaa-ajalla vain rauhoittelen tahtia, jos lukeminen menee pelkäksi kiitolaukaksi sanan arvailuineen.
Jos aikuinen on aina kärppänä korjailemassa, ei lapsi opi itse virheitään.
Lukuintoa sinnekin!
Lähetä kommentti