Kesäloman kunniaksi kaksosista toinen sairastui niin, että kuumeen ja röhän takia kauan odotettu vierailu ystävien luona piti peruuttaa. Aina kun hänen olonsa on sillä tasolla, että köhiminen jatkuu lakkaamatta ja vain liman oksentelu auttaa hetkeksi, tunnun äitinä taantuvani sinne jonnekin vauvavuosien sumuisiin ja epätoivoisiin hetkiin.
Kun en voi helpottaa vauvani oloa mitenkään.
Turhautuminen oli silloin vauvavuosina se sana, joka kuvasi parhaiten olotilaamme vanhempina. Turhautuminen riittämättömyyteen, lääkäreihin ja vastaanotolta toiselle juoksemiseen. Siitä on seurannut, että jokaisen yskänlääkepulloreseptin kohdalla osaan epäillä. Ja kun yksi lääkäri sanoo yhtä, niin toinen tuumaa toista emmekä me vanhempina enää tiedä, ketä uskoa. Sen jos mitä opimme noina vuosina, että Suomeen tarvitaan lisää päteviä lastenlääkäreitä.
Tuolle lapselle on niin tyypillistä olla epätyypillinen vähän joka asiassa. Oli kyse sitten astmasta, käyttäytymisestä tai avuntarpeesta yleensäkin. Siltikin voin melkeinpä ennustaa, että oli diagnoosi mikä tahansa, niin kohta me olemme jälleen terveysasemalla tai päivystyksessä hengittelemässä Ventolinea spiiralla. Kun mikään muu ei enää tehoa. (Ja kun Ventoline auttaa, niin astmalääkekin tehoaa.)
Olen vaan niin kyllästynyt näihin uusintoihin...
Myönteistä tässä on se, että yleisesti ottaen astma on helpottanut niin paljon, ettei lääkitystä tarvita kuin ajoittain. Näin pahaksi olo äityy vain noin pari tai kolme kertaa vuodessa.
Jokainen kerta tosin raastaa äidin sydäntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti