Eksynyt lapsi

Pääsimme Issukan kanssa lauantaina juhlimaan hääparin onnea melkein toiselle puolelle Suomea. Viimeksi olemme olleet häissä kahdeksan vuotta sitten, joten kutsun juhliin otimme vastaan kyllä suurella ilolla ja kiitollisuudella.

Mieluisaan tapahtumaan valmistauduttiin huolella ja antaumuksellakin. Issukka muotoilutti vanhaa ja väljää puvuntakkiaan ompelijalla ja minä mietin viikkotolkulla asukokonaisuuttani. Yhtenä päivänä otin lapset mukaan kaupungille ostaakseni matkalle mukaan (kerrankin) laadukkaita luomivärejä, tarkkaan valikoituja sukkahousuja (koska aina pitää olla kahdet mukana) ja huivin, jotta vanha leninki näyttäisi kuin uudelta. Miksi hankkia uusi, jos pelkällä huivilla saa asuun uutta ilmettä?

Ostosreissulla lapset viihtyivät yllättävän hyvin, joskin jossain vaiheessa huomasin heidän liikkuvan keskustassa kuin lehmälauman. Tai ajokoirien, jotka kadottivat hyvän vainun hetkittäin. Pyörivät siis kuin häkkyrät ja sekkailoivat edestakaisin kuka minnekin.

Argh.

Eräässä hyvässä paikassa jättäydyin taaemmas ja hivuttauduin sivummalle seuraamaan, minne asti laumani etenisi ennenkuin huomaisi minun kadonneen. Ja meniväthän he... Yllättäen esikoinen, joka on yleensä se vilkkain, huomasi katoamiseni ensimmäisenä, palasi luokseni ja alkoi huudella toisten perään. Karanneella kaksikolla oli sen sijaan eksyminen todella lähellä...

Kun kaikki kolme shoppailuassistenttiani olivat jälleen luonani aloin pitää luentoa siitä, miten tärkeää HEIDÄN on pitää minua silmällä, eikä toisin päin. On helpompi pitää yhtä (hidasta) silmällä kuin kolmea (nopeaa). Luentoni keskeytyi, kun huomasimme ihan siinä vieressämme hätääntyneen pojan pyörimässä ympäri ja huutamassa äitiään.

Eksynyt lapsi.

Kuinkas sattuikaan. Omat nössökkäni saivat nyt huomata, miltä se tuntuu, kun eksyy äidistään. Mutta tarina jatkuu vielä (vaikka julkaisinkin sen jo napsauttamalla väärää nappulaa...)

Jonottaessamme infopisteelle kuulutuksen toivossa taaksemme pöllähti mies, joka imelällä äänellään alkoi puhutella tuota eksynyttä poikaa aivan kuin tuntisi lapsen. Kysyin, tunteeko hän poikaa. Ei tuntenut.

ALARM!

Kun mies alkoi silitellä pikkupoikaa ja kysyi, missä tuo asuu, otin ressukkaa olkapäästä kiinni ja sanoin miehelle kyllä hoitavani asian. Kiitos vaan!

Koska kauppakeskuksessa ei ollut yllätyksekseni kuulutustekniikkaa (ainakaan sillä infopisteellä), pyysin poikaa näyttämään sen liikkeen, jossa hän oli äitinsä kanssa viimeksi ollut. Ja sieltä äiti myös löytyi.

Hän ei ollut ilmeisesti edes huomannut poikansa katoamista.