sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Hiipuva blogi ja muita ajatuksia

Työ on vienyt mennessään. Todella.

On toki myöhäisiä aamuja perheen kanssa, mutta myös iltamyöhään venyviä työmenoja. On palaveria, koulutusta ja kurssitusta, ja ihan sitä Työtäkin. Työ tuntuu työltä, mutta on niin antoisaa, etten halua valittaa. Tuntimääräisesti teen kyllä ihan normipäivää, mutta työajat vain ovat epäsäännölliset. Minulle tuo epäsäännöllisyys on ihan ok, mutta perheellä tekee ilmeisesti tiukkaa. Tai ei "tekee ilmeisesti tiukkaa", vaan "tekee to-del-la tiukkaa". Minulle on sanottu niin ihan suoraan ja myös annettu olettaa niin.

Yhtenä iltana löysin tytön huoneen lattialta lasten virsikirjan niin sanotusti irtopainoksena. Kaikki sivut oli revitty irti. Samana päivänä vessaan ei oltu ehditty koskaan ajoissa. Pojat tappelevat hurjemmin kuin koskaan ja tyttö kiukuttelee aina raivareihin saakka. Raivareihin auttaa vain ja ainoastaan äidin syli. Tässäkö on työssä käyvän äidin palkka?

Kiukutteleva perhe.

Nyt olen päättänyt, että jos minulla menee edes kahtena päivänä viikossa työmenoissa koko ilta, jätän muut menoni kokonaan pois. Ei siis Marttailua ja käsityöpiiriä. Ei muitakaan omia menoja. Nössötämme kotona. Jouluviikolle asti.

Tämä on oma valintani, enkä koe sitä lainkaan pahana tai sitovana. On minullakin ollut ikävä. Mitä lähemmäs tulen kotia työpäivän jälkeen sitä hurjemmin heiluu häntäni. Ja kun pääsen kotiovelle, häntä heiluttaa minua jo ihan kokonaan.

Siis jos olisin koira.

Niin iloinen olen kohdatessani perheeni työpäivän jälkeen. Kyllähän se harmittaa, että joudun perumaan menojani ja ilmoittamaan poissaoloistani harrasteissani, mutta nyt vaan asiat ovat niin.

Nyt viikonloppuna minulla on ollut vain yksi vapaapäivä ja sen olemme käyttäneet sämpylöiden leipomiseen, legolinnan rakentamiseen ja nokkahuilun soitantaan. Olemme laulaneet Hoosiannaa ja nukkuneet pitkät päiväunet. Tai minä ainakin nukuin. ;) Olemme myös hieman nipottaneet, murisseet ja melkein sytyttäneet minimonsterin johdot palamaan; mutta päällimmäisenä on ollut ihan hyvä meininki.

Nyt lähden iltapuurolle.

Katsotaan, milloin ehdin koneelle seuraavan kerran. Onkohan täällä silloin enää edes lukijoita? Tuntuu niin hiipuvan tämä blogi...

Voikaa hyvin!

Ylva

4 kommenttia:

miukuli kirjoitti...

Täällä ollaan, vaikkakin hiipuilevana ;)
Kirjoitit asiasta missä komppaan sinua täysin.
Perhe on paras, vaikka joskus tuntuu, että pahin :D

Juhannusruusu kirjoitti...

Onneksi sinulla on innostava työ, se auttaa paljon.
Meillä ei ole juurikaan iltaharrastuksia ja silti tuntuu, ettei arki-iltaisin ehdi tehdä mitään ylimääräistä. Omat menot ovat todella erityisiä, enkä halua niille kovin usein raivatakaan tilaa. Aikansa kutakin, eiköhän sitä vielä ehdi.
Nauttikaa joulunalusajasta!

Fredrika Johnson kirjoitti...

Kyllä täällä luetaan, mutta kommentointi on kehnoa. Oma aika on myös niin kortilla työn ja opiskelun kanssa. Kuulostaa järkevältä rauhoittaa vähän elämää. Muutama vuosi ja tilanne on taas ihan eri näköinen. En tarkoita siis ettet muutamaan vuoteen voi mitään harrastaa, vaan että tämä on kuitenkin ihan erilaista aikaa kuin myöhemmin. Aika aikansa kutakin. Voimia sinne kaiken keskelle ja ollaan läsnä siellä oikeassa elämässä, törmätään blogistaniassa kun ehditään. Ihanaa adventtiaikaa ja halaus!

Ylva kirjoitti...

Kiva, että olette siellä, vaikka hiipuillaankin. :)