tiistai 29. maaliskuuta 2011

Äiti kävi ongella...

ja haaviin tarttui asiaa erilaisuudesta...



Jotenkin haipakkaa nämä päivät tuntuvat nyt menevän kesäaikaan siirtymisen jälkeen. Meillä on ollut iltaisinkin puuhaa niin, jotta lasten nukkumaanmeno on viivästynyt. Taidamme siis olla vielä talviajassa?

Meidän villit pojat ovat olleet viime aikoina aika lutusia. Ja herkkiä. Ehkä se on tuo ikä, kun lähestytään koulunalkua, että ollaan niin pieniä ja haavoittuvaisia; vaikka ollaankin muka jo isoja kolleja. Niin, että halutaan yhtäaikaa syliin sykkyrään ja kauemmas kyräilemään.

Kaaharikalle on viime aikoina sanonut aina silloin tällöin, ettei halua eskariin. Yhtenä iltana yritin onkia hänestä tietoja ja ymmärtää, miksi eskariinmeno tuntuu niin vastenmieliseltä. Ei napannut ei, vaikka kuinka yritin onkia hellästi ja painostamatta.

Näinhän minä, että poikaa itketti.

Ja koska en saanut pojasta irti muuta, kuin että kukaan ei ole kiusannut tai pahoittanut hänen mieltään eskarissa, en voinut sillä kertaa muuta kuin tyytyä suukottamaan poskelle. Miten kummassa saan pojan avautumaan myöhemmin, jos en saanut nytkään? Minua itseäni hirvittää se, jos tulevassa koulumaailmassa lapseni joutuisivat esimerkiksi kiusatuiksi, eivätkä he pystyisi puhumaan asiasta minulle tai jollekin muulle turvalliselle aikuiselle. Lapsella täytyy olla uskallusta ja taitoa puhua asioista, jotka hänen mieltään painavat. Muuten ne jäävät möykyksi sinne mielen sopukoihin.

Sanoo kotipsykologi.

No, seuraavana aamuna olin saanut hädin tuskin silmäni auki, kun Kaaharikalle kiipesi viereeni sänkyyn ja alkoi kertoa, mikä hänen mieltään siellä eskarissa painoi. Ja tiedättekös, kivi todella vierähti sydämeltäni! Tai ainakin se siltä tuntui. ;)

Vaikka asiaan ei täydellistä ratkaisua pojan mielestä ollutkaan (eli allergian häviämistä kuin taikasauvan iskusta), niin hän ainakin huomasi sen, että puhuminen kannatti ja olo helpottui. Kyse oli erilaisuudesta ja sen kokemisesta, mistä siellä eskarissa on kyllä viime aikoina puhuttukin paljon. Jotain niistä keskusteluista oli jäänyt itämään ja poika koki olevansa erilainen kuin muut vain sen takia, että haki mielestään erilaisen ruokansa eri paikasta kuin muut.

Niin pieni asia voi olla niin iso asia.

Jos Kaaharikalle onkin nyt huomannut, että hän on erilainen kuin joku muu, niin seuraavaksi hänen olisi hyvä ymmärtää, että me olemme KAIKKI ihan erilaisia. Ei ole kahta samanlaista. Ja hyvä niin.

Eikä se "erilaisuus" loppujen lopuksi välttämättä olekaan niin erilaista, kuin ensalkuun uskoisi. Siitä voi antaa hyvän esimerkin Vinkeän äiti, joka bloggaa TÄÄLLÄ.

Tämä aiheesta tällä erää. Hyvää yötä ja kauniita unia. :)

2 kommenttia:

Johanna - Omamaamansikka blogi kirjoitti...

Olen huomannut tämän saman ilmiön varsinkin poikien kanssa: heti ei oikein osata/haluta kertoa jotain asiaa, mutta yön yli nukuttua sanat löytyvät.

Ihanaa, kun pikkuvesseli tuli surunsa ja murheensa kanssasi jakamaan!

Ylva kirjoitti...

Niin, se oli kyllä ihanaa. :)

Mutta hyvä kuulla, että tämä aamuavautuminen on tuttua muissakin perheissä. Pojat on poikia... ;)