keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Arvaa, mitä tyyny söi?


Tässä on tyyny ja sen päällinen. Enpä olisi kuunaan uskonut, että esittelen sitä joskus täällä blogissa kaikelle kansalle, mutta nyt sen teen. Joku voi jo varmaan keksiäkin, mitä tuo tyyny tänään söi, yhtenä suupalana...

(Näettekö, miten sen masu pikkusen pömpöttää?)



"Hellou!"

Onneksi Norsu (se Minin aito ja oikea unikaveri) oli hotkaistu kuin Punahilkan Isoäiti konsanaan, niinpä sen paksussa nahkassa ei ollut naarmuakaan. Ei siis tarvittu laastaria, lankaa eikä neulaa... Norsuttimen löysi "metsästäjä" Äiti Äitinen melkoisen etsintäoperaation jälkeen.

Tässä äitiyden ohella minulle on ilmeisesti kasvanut pirunsarvien lisäksi jonkintasoinen norsutunnistin ohimoille. Kun ei tuota elikkoa löydetä enää niistä tutuista piilopaikoista, vaan löytämiseen tarvitaan lähestulkoon jo kolmatta silmää. Kun Miniltä itseltään kysyy, minne hän on unikaverinsa laittanut, hän vastaa poikkeuksetta: "Minen muista."

Dementikkotyttären pelastus on siis äidin kyttyrä otsalla.

4 kommenttia:

Johanna - Omamaamansikka blogi kirjoitti...

Voi Ylva, multa tämä olisi jäänyt jo löytämättä :) Aika mahtava piilo! Ja sulla on kyllä aika mahtava hakuaisti!

Ylva kirjoitti...

Kiitos, pelkään kyllä, että tuo Norsu katoaa vielä Sen Viimeisen Kerran. Kun munkaan aistisarveni eivät enää toimi.

Tuntuu vähän pöhköltä esitellä teille unikaverin piilopaikkoja, mutta jos tästä olisi jollekin jopa hyötyä oman kadonneen pehmon löytymiseksi. (seli,seli)

Joka tapauksessa, nauroin kyllä niin herskyvästi vedet silmissä löydettyäni Norsun, että jo sen takia kannattaa tätä hömppää kai kirjoittaa.

Elämän pieniä iloja. ;)

Juhannusruusu kirjoitti...

Meidän jo joskus mainittu Nasu on kerran viettänyt pari kuukautta mökkitien varressa lumihangessa. Ikävä oli niin kova, ettei asiasta saa kohta 8-vuotialle vielä vuodenkaan jälkeen puhua.

Onnea tuleviin metsästyksiin.

Ylva kirjoitti...

Juhannusruusu, kiitos! Kaksi kuukautta on hurjan pitkä aika olla hukassa. Onneksi Nasu löytyi.