Tänä aamuna puurolautasten äärellä tapahtui kummia. Yhtäkkiä jonkintasoisen sananvaihdon päätteeksi Ralliroope heitti ilmaan Minille osoitetun, ylimielisen, kysymyksensä:
"Haluuks sie Mini turpaan??"
Että mitä??? Ensin passitin pojan jäähylle, jonka aikana paasasin muille lapsille siitä, kuinka meistä kenelläkään ei ensinnäkään ole turpaa ja toisekseen kenellekään ei koskaan ikimaailmassa mennä sanomaan tuollaisia uhkailuja. Ja koska tapoihini, paha kyllä, kuuluu se paasaaminen, niin annoin tulla sitten oikein kunnolla puhetta puheen perään.
Kun poika palasi viivytellen pöytään, jatkoin asian käsittelyä hieman rauhallisemmin, mutta perusteellisesti. Lähes keskutelusävyyn. Minä en ikimaailmassa halua, että kukaan tulee koskaan uhkailemaan omia lapsiani turpaanvedolla (tai millään muullakaan), joten heidänkään ei tarvitse moista kukkoilua harrastaa. Nii-in, kukkoilua, sano mun sanoneen!
Perustelin, analysoin ja kyselin niin kauan, että Ralliroope tuhahti jo tyyliin "okei mama, kyllä mie uskon". Mutta uskonko minä, että hän uskoo?
Tähän hätään on pakko uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti